Jules Verne: Maailman ympäri 80 päivässä

8A8A0362

En ollut koskaan lukenut tai kuunnellut yhtään Jules Verneä, joka on kuitenkin aika klassinen nimi kirjallisuuden historiassa. Monia muitakin aukkoja on edelleen, vaikka viime vuosina olenkin innostunut niin lukemaan kuin kuuntelemaan entistä enemmän maailmankirjallisuuden klassikkoja. Lista karttuu hitaasti mutta varmasti.

Jules Verneltä kuuntelin Maailman ympäri 80 päivässä ja olin todella positiivisesti yllättynyt! Tämä teos tempaisi mukaansa etenkin verkkaisen Robinson Crusoen jälkeen, joka oli viimeisin kuuntelemani klassikko. Mutta ilman vertailukohtaakin pidin oikeasti kirjasta. Jännitys sen kuin kiihtyi loppua kohti eikä romantiikkaakaan puuttunut, vaikka tarina onkin ehta seikkailu. Kirjan konsepti on selkeä: se on kuin satu, jolla on tietty päämäärä, jota kohti se etenee vääjäämättä. Kuitenkin se voisi olla realistinen.

Maailman ympäri 80 päivässä on ideana useimmille ikätovereilleni tuttu samannimisestä piirretystä, joka pyöri tv:ssä ainakin 1990-luvulla. Tuo piirretty oli aikoinaan minunkin lempparini, ja sinänsä hyvä suositus itse kirjalle. Mutta vaikka alkuperäinen teos onkin lähtökohtaisesti kirjoitettu aikuisille, en voinut välttyä kuvittelemasta vähän väliä piirretyn Phileas Foggin leijonankasvoja edessäni kirjaa kuunnellessani.

Phileas Fogg on 1870-luvulle sijoittuvan kirjan päähenkilö. Hän on lontoolainen herrasmies, jolla on paljon rahaa mutta ei läheisiä. Fogg on erittäin säntillinen ja tulee lyöneeksi herrasmiestovereidensa kanssa vedon, että voisi kiertää maapallon 80 päivässä, mikä siihen aikaan oli todella huimapäinen yritys. Foggin matkaan lähtee myös hänen ranskalainen palvelijansa Passepartout, joka on luonteeltaan aivan erilainen kuin tyynen viileä ja aina asiallinen Fogg. Yhdessä he näkevät maan jos toisenkin ja joutuvat vaikka mihin tiukkoihin tilanteisiin. Intiasta seurueen mukaan päätyy nuori leski, jonka he pelastavat rovion liekeiltä. Kauhea leskenpolttokohtaus on jäänyt myös piirretystä sarjasta elävästi mieleeni, vaikka muuten en sarjan yksityiskohtia muistakaan.

Tarinan vastavoimana ei ole vain aika, jota vastaan Fogg taistelee, vaan myös salapoliisi, joka luulee Foggia varkaaksi ja pysyttelee alituisesti tämän kintereillä. Maita ja kaupunkeja oli mielestäni kuvattu uskottavasti ja kirjailija loihtii silmien eteen aidon tuntuisen miljöön milloin mistäkin päin maapalloa. Päähenkilöt ovat sympaattisia ja heille toivoisi pelkkää hyvää. Loppu on todella jännittävä ja jopa liikuttava. Liikutuinkin lopussa kyyneliin keskellä kaupan vihannesosastoa. Tämä on klassikko, jota ei minusta ole turhaan nostettu klassikoksi! 

Jules Verne: Maailman ympäri 80 päivässä
[Le tour du monde en quatre-vingts jours]
Saga, 2018 [1872]
Lukija: Ilkka Hautala

8 h 12 min

Waris Dirie & Cathleen Miller: Aavikon kukka

Vaimea ääni herätti minut, ja kun avasin silmäni, näin edessäni leijonan naaman. Säpsähdin täysin valveille, ja silmäni rävähtivät selko selälleen kuin pidätelläkseen edessä olevaa eläintä. Yritin nousta, mutta koska en ollut syönyt moneen päivään, voimattomat jalkani horjuivat ja pettivät altani. Lysähdin uudelleen puuta vasten, missä olin levännyt suojassa keskipäivällä armottomasti paahtavalta Afrikan aavikon auringolta. [–] Leijona oli niin lähellä, että tunsin kuumassa ilmassa sen hengityksen tunkkaisen lemun.

8A8A9929

Pitkästä aikaa luin (hyvää) nonfiktiota ja muistin taas, miten mukavaa on päästä hyvän tositarinan imuun. Totuus kun on usein tarua ihmeellisempää. Aavikon kukka (1998) ei todellakaan ole mikään uutuus enkä varmaan olisi sitä koskaan löytänytkään, ellen olisi tavannut kirjailijaa vuosi sitten. Siitä lähtien Aavikon kukka on ollut painettuna mieleni muistikirjan kohtaan lue joskus.

Viime keväänä oli tosiaan ainutlaatuinen tilaisuus tavata Cathleen Miller omassa persoonassaan, kun hän oli meillä yliopistolla kirjailijavieraana. Parin luennon jälkeen ehkä paras osuus oli pienimuotoinen iltatilaisuus, jossa hän istui suunnilleen metrin päässä saman pöydän ääressä, lipitteli viiniä ja kertoili kaikkea hurjista matkoistaan ja kirjoittamisestaan. Miller sai kirjoittajan työn kuulostamaan todella jännittävältä.

Aavikon kukka kertoo somalitaustaisen huippumalli Waris Dirien tarinan köyhistä paimentolaisoloista catwalkeille. Teoksen kirjoittajatiedoissa lukee sekä Dirien että Millerin nimet, mutta ymmärsin Millerin puheista, että hän on se varsinainen kirjoittaja ja Dirien osuus tulee oman tarinansa jakamisesta. Olikin hauskaa kuulla Millerin kertovan siitä, miten hän päätyi projektiin, hänen ja Dirien ensikohtaamisesta ja koko prosessista haasteineen ja onnistumisineen.

Minulla oli tietysti aika suuret odotukset kirjaa kohtaan kuultuani ensin vähän taustoja enkä kyllä joutunutkaan pettymään. Dirien tarina on todella pysäyttävä muutamastakin näkökulmasta. Ensinnäkin se on mieletön rohkean ja nokkelan tytön selviytymistarina. Dirie kun pakenee kotoaan aavikolta yksin maailmalle vain 13-vuotiaana, koska hänen isänsä on naittamassa häntä somalitavan mukaan vanhalle ukolle muutamia kameleita vastaan. Dirie ei tähän suostu, joten ainoa vaihtoehto on paeta. Monien vaiheiden ja vaikeuksien jälkeen hän päätyy Lontooseen kotiapulaiseksi ja sieltä myöhemmin New Yorkiin, kun mallintyöt alkavat vetää.

Uskomattoman ryysyistä rikkauksiin -tarinan lisäksi Aavikon kukalla on tärkeä agenda. Tarinan lomassa se kertoo somalien (ja monen muun kansan) vuosituhantisesta tavasta eli tyttöjen silpomisesta. Aavikon kukka oli käsittääkseni ensimmäisiä avauksia, joka otti asian esille länsimaissa. Dirie on silvottu viisivuotiaana ja järkyttävä toimenpide aiheuttaa hänelle suuria terveysongelmia aikuisuuteen asti – traumoista puhumattakaan. Kaikkein herkimmille lukijoille tämä on myös varoitus, sillä toimenpiteestä puhutaan kirjassa melko suoraan. Se on kuitenkin nähdäkseni ainoa keino ymmärtää asia kaikessa kauheudessaan ja tehdä jotain tilanteen muuttumiseksi. Lopulta Dirie ottaakin vaikean askeleen synnyinkulttuurinsa perinteitä vastaan, sillä hänestä tulee silpomisen julkinen vastustaja ja YK:n erityislähettiläs. 

Järkyttävää on myös kirjan alkupuolella esiintyvä hyväksikäyttö, jota pikku-Waris kokee niin lähipiiriin kuuluvan henkilön taholta kuin yksinäisellä karkumatkallaan satunnaisten miespuolisten “auttajien” taholta. Ikävien kokemusten jälkeen hänellä menee kauan ennen kuin pystyy luottamaan kenenkään miehen vaikuttimiin. On hirveää, miten joku kehtaakin käyttää hyväkseen avutonta lasta tai nuorta vaikka voisi myös auttaa tätä. Oikein puistattaa. Kirjassa oli siis me too -teemaa jo ennen me toota

8A8A9938

Sydämeni murtuu, kun ajattelen, että tänä vuonna jälleen kaksi miljoonaa pikku tyttöä joutuu kokemaan saman minkä minä. Se saa minut tajuamaan, että jokaisena päivänä, jona kidutus jatkuu, syntyy minun kaltaisiani vihaisia naisia, jotka eivät koskaan saa takaisin sitä mikä heiltä on viety.

Waris Dirie & Cathleen Miller: Aavikon kukka [Desert Flower]
WSOY, 2010 [1998]
288 s.

Daniel Defoe: Robinson Crusoe

8A8A9947

Daniel Defoen Robinson Crusoe (1719) on teos, joka on nimenä tuttu varmaan jokaiselle. Minäkin aloin kuunnella sitä juuri legendaarisen nimen takia, jonka olen lapsesta asti kuullut monissa eri yhteyksissä. Robinsoniin kun on viitattu niin Aku Ankassa kuin lukemattomissa muissakin teksteissä. Nyt halusin tietää, mikä se Robinson lopulta onkaan miehiään. Teoksen meri- ja saariteemasta tuli hieman mieleen toinen seikkailuklassikko, R. L. Stevensonin Aarresaari. Tosin jälkimmäinen on kirjoitettu myöhemmin ja tarkoitettu alunperinkin historialliseksi romaaniksi.

Robinson Crusoe on tietyllä tavalla pitkäpiimäinen, ja ymmärrän kyllä, miksi eräs lähipiiriini kuuluva henkilö kertoi pitäneensä sitä todella puuduttavana luettuaan sen joskus varhaisteininä. Mutta en aivan yhdy tuohon kommenttiin, sillä muuten en olisi varmaankaan kuunnellut pitkää teosta loppuun. Onhan sen tahti nykykirjoihin verrattuna hitaahko ja siinä on vain vähän dialogia (haloo, Robinson viettää suurimman osan kirjasta yksin), mutta se on myös aika ihanan rauhoittava matka menneisyyteen ja utopiaan. Ja onhan se todellinen klassikko. Jo itse kirjan ikä, 300 vuotta, herättää kunnioitusta. Aivan mitäänsanomaton kirja olisi varmaankin unohtunut jo tuossa ajassa.

Robinsonin pääidea on siinä, että nimihenkilö haaksirikkoutuu autiolle saarelle, jossa yrittää parhaansa mukaan selviytyä. Kuten Aarresaaressa, hieman Robinsonissakin minua mietitytti, mahtoiko kirjoittajalla olla kovin kattavaa käsitystä vastaavan saaren eläimistöstä ja kasveista. No, enpä ole itsekään asiantuntija, mutta muutamat yksityiskohdat hieman arveluttivat. Aika hieno selviytymiskertomus Robinson Crusoe kuitenkin on. Luonnon armoilla selviytyminen kiinnostaa ihmisiä edelleen, siitä ovat esimerkkeinä muun muassa lukuisat tv-sarjat. Robinsonissa kiehtoo hänen kykynsä rakentaa itselleen oma valtakunta ihan tyhjästä.

Lukiessa täytyy kuitenkin muistaa, että teos on todella 300 vuotta vanha ja oman aikansa ihanteiden tuote. Niin sanottu valkoisen miehen taakka sieltä vähän kuultaa, mutta ei kuitenkaan niin pahasti kuin voisi olla. Korvaan särähti esimerkiksi kirjan alkupuolella kohta, jossa kunnon Robinson on lähdössä orjalastia hakevan laivan mukaan eikä asiaa esitetä millään tavalla huonossa valossa. Lopulta, elettyään ensin pitkään rauhassa saarellaan Robinson lopulta törmää “ihmissyöjiin”, jotka aterioivat vihollisena. Tämän rituaalin näkemin saa miehen syystäkin kauhun valtaan eikä niinkään ihmisten erilainen kulttuuri tai ulkonäkö sinänsä. Ihmissyöjien kynsistä Robinson nimittäin pelastaa Perjantain – toisen heimon “alkuasukas” hänkin – josta tulee mitä uskollisin ystävä ja palvelija. Perjantaista on pelkkää hyvää sanottavaa.

Teoksessa oli jonkun verran myös aika syvällistä pohdintaa, joihin Robinson yksinäisyytensä vuosina ajautui. Tyyli on nykykirjoihin verrattuna hieman alleviivaavan opettavainen, mutta sisältö kuitenkin puhuttelee. Kiinnitin muuten huvittuneena huomiota siihen, että kirjan loppupuolella kuitataan – suurin piirtein yhdellä lauseella –, että Robinson pelastuttuaan meni naimisiin, sai lapsia ja jäi leskeksi.  Ja Robinson kun on kuvannut sivutolkulla mitättömämpiäkin asioita kuin puolison löytäminen ja avannut suurin piirtein koko elämänsä. Että mitä kukakin sitten pitää tärkeänä. No, eihän tämän genre olekaan rakkausromaani, mutta silti. Robinsonin vaimo ei nyt tällä kertaa jäänyt historiaan.

Daniel Defoe: Robinson Crusoe
WSOY, 2019 [1719]
Lukija: Lars Svedberg
12 h 34 min

 

Negatiiviset tunteet ja kokemukset kirjallisena aarreaittana

Viha. Pelko. Inho. Alakulo. Yksinäisyys. Ahdistus. Ujous. Kateus. Pettymys. Häpeä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ei-niin-tavoiteltavat tilanteet ja niiden herättämät tunteet ovat kaikille edes jossain määrin pakollinen paha, mutta kirjoittajalle ne voivat olla työkaluja. Minua on monesti lohduttanut tämä ajatus, jos olen joutunut esimerkiksi todella noloon tilanteeseen. Häpeä, joka valuu läpi kehon ja tuntuu heittävän vatsan ympäri, voi kirjoittajan käsissä kääntyä roolihenkilön häpeäksi. On kyse samaistumisesta ja eläytymisestä. Kun tiedän, miltä kaiken kattava häpeä tuntuu, osaan kirjoittaa sen henkilölleni. Kun tiedän, mitä on pelätä turhaan tai yrittää kätkeä pettymys hymyn taakse, pääsen oikeissa kohdissa henkilöideni sisälle, ja heistä tulee uskottavampia.

Onneksi kaikkea kirjoittamaansa ei tarvitse kokea itse eikä varsinkaan täydellä volyymilla. Perustunteita voi kasvattaa paperilla. Vaikka en olisi kokenut avioeron häpeää 1950-luvun ilmapiirissä, olen epäonnistunut monissa muissa asioissa, joihin olen lähtenyt rinta rottingilla. Vaikka en olisi nukahtanut vartioon vihollisen hyökätessä leiriin, olen mokannut muita tilanteita. Tiedän, mitä on hävetä omien erehdysten tähden ja tiedän, mitä on hävetä ilman syytä. Viime aikoina olen ihaillut Pirjo Heikkilän taitoa  hyödyntää noloja tilanteita autofiktiivisessä sarjassa, jossa nolous on käsikirjoitettu viihteeksi. Pirjon toilailuja katsellessa myötähäpeä on niin suuri, että välillä täytyy laittaa silmät kiinni.

Vaikka häpeä tai jokin muu negatiivinen tunne ei olisikaan tekstin pääasia, tunteet näkyvät tarinoissa aina jollain tavalla. Vaikka niitä ei aina tarvitse tai kannata nimetä tekstissä, ne vaikuttavat henkilöiden ratkaisuissa ja repliikeissä. Ne ovat aina jollain tavalla läsnä, ja tunteettomuuskin on tunneilmiö. Tietysti myös positiiviset tunteet ja kokemukset voi peilata tekstiin, mutta negatiivisten tunteiden hyödyntäminen kirjoittaessa hieman hyvittää sitä mielipahaa, joka niistä muutenkin aiheutuisi. Tunteita kannattaa siis tarkkailla, koska jos oma tunnerekisteri on tyhjä, voi olla vaikeaa kirjoittaa henkilöiden tunteita. Tarkkailun voi aloittaa vaikka kehollisuudesta. Negatiivisen tunteen hyökyaallon tullessa voit tarkkailla fyysistä reaktiotasi: missä päin kehoa tämä tunne tuntuu? Kihelmöikö, aaltoileeko, kuumottako tai painaako se? Minkälaisia ajatuksia päässäsi pyörii? Ovatko ne realistisia?

Kirjoittaja, kun seuraavan kerran joudut noloon tilanteeseen tai koet epämiellyttäviä tunteita, huomioi ne ja kirjoita niistä. Jos uskallat, voit jopa katsella niitä armollisesti jälkikäteen. Ehkä saat aidompia ja samaistuttavampia henkilöitä kuin olisit koskaan saanut pelkkien positiivisten tunteiden voimalla.

 


 

Miksi kirjoitan menneestä ajasta

Käteni saat, sydämen saat, kaiken, mitä teen.
Muuta ei ole antaa, etkä muuta toivokaan.
Liekehtivän, murenevan eessä mua kannattaa
Elämä, jonka ehkä joskus saamme aloittaa

– Paula Vesala ja Pekka Kuusisto, Häävalssi –

Miksi kaivella vanhoja asioita romaanin pohjaksi, kun nykyajassakin on paljon tarinoita kerrottavana? Miksi hankkia lisätöitä perehtymällä sellaisen aikakauden tapoihin, jota ei ole itse elänyt? Kerron, miksi minä olen löytänyt inspiraationi lähihistoriasta.

Oma kaivautumisretkeni lähihistoriaan on ollut romaanikäsikirjoitus, jonka päähenkilön löyhä esikuva on oma mummini. Tarina sijoittuu menneille vuosikymmenille alkaen 1920-luvulta. Myös sota-aika on merkittävässä roolissa. Käsikirjoitus oli samalla graduni taiteellinen osa, ja kirjoitusprosessi tutkimuskohde. Näin paljon vaivaa taustatyön tekemiseen: luin kirjoja, vierailin tapahtumapaikoissa, jututin ihmisiä, otin selvää. Perehdyin yleiseen historiaan ja oman suvun historiaan.

49a5c-img_9250

Ajattelen, että menneisyydestä kirjoittaminen auttaa ymmärtämään nykyisyyttä paremmin, ja arvelen kaunokirjallisuuden toimivan tässä tarkoituksessa yhtä hyvin – ellei jopa paremmin – kuin virallisen historiankirjoituksen. Suomalaisille esimerkiksi sotatraumat ovat monin osin kollektiivisia. Sodasta on toki myös kirjoitettu paljon melko piankin sodan jälkeen: muun muassa Linnan Tuntematon sotilas ravistutti vänrikkiståhlmaista sotilasmyyttiä. Aiemmat sotakuvaukset ovat kuitenkin pääosin miesten kirjoittamia, ja vasta 2000-luvulla myös naisten näkökulmasta kerrotut sotatarinat ovat nostaneet päätään. Viime vuosiin asti niitä on tuntunut ropisevan melko tiuhaankin.

Naisen näkökulmasta kirjoitetuista sotakuvauksista yksi sykähdyttävimpiä minulle on ollut Sofi Oksasen Puhdistus, jonka pääosassa ovat kahden sisaruksen kokemukset Neuvosto-Virossa. Ihailen Oksasen taituruutta, mutta tyylillisesti Puhdistus on makuuni turhan naturalistinen ja onhan se myös hyvin traaginen. Toisinaan toivottomuuden kuvaus voi olla paikallaan, sillä usein se on totta, mutta omaan tekstiini haluaisin tuoda pirskahduksen toivoa. Haluaisin, että lukijalle jäisi olo, että vaikka menneet asiat ovat faktoja, niiden ei tarvitse määritellä monien sukupolvien ajan toimintaamme ja ajatuksiamme. Historian tunteminen lisää tätä ymmärrystä. Monesti sanotaan, että historiasta, esimerkiksi holokaustista, pitäisi puhua ja opettaa, jotta samoja tragedioita ei pääsisi tapahtumaan uudelleen.

Rustiikkinen kuvauspaikka

Kun porstuassa narahti, riensin heti katsomaan
joko toi joku viestiä nyt meidänkin tupaan.
Joka päivä rukoilin häntä sieltä takaisin.
Jos en ehjänä miestäni saa, kunhan vaan palaa.

– Paula Vesala, Hiljaiset vuodet –

Projektini on ollut vaiheessa jo vuosia, ja olen tuona aikana ihmetellyt, kuinka moni muukin naiskirjoittaja on keksinyt juuri nyt hakea inspiraationsa Suomen sotavuosilta. Uskon kuitenkin, että näitä tarinoita vielä mahtuu kirjalliseen kenttään. Luulen, että nykyajan nuorehkot naiskirjoittajat, itseni mukaanlukien, ovat vihdoinkin kyllin etäällä voidakseen kirjoittaa ilman suuria henkilökohtaisia kipuja. Moni edeltävästä sukupolvesta on joutunut kärsimään sodan seurauksista traumatisoituneiden vanhempiensa käytöksen, tunnekylmyyden tai alkoholismin kautta. Moni myös konkreettisesti menetti perheenjäsenensä sodassa tai joutui Ruotsiin vieraiden kasvatettavaksi.

Mielestäni näistä on tärkeää kirjoittaa tarinoita – ja varsinkin nyt, kun sukupolvia ei ole vielä kovin monta välissä. On tärkeää nähdä, kuinka tapahtumat ovat vaikuttaneet ja kertautuneet sukupolvien läpi, ja kuinka suuri asia sota on ollut yhteiskunnallemme monin tavoin. Tekstissäni sotaa kuvataan pääosin kotirintamalta käsin, eikä se ole koko kirjan pääaihe. Seuraukset ovat kiinnostavampia, sillä rintamakuvauksia on olemassa jo tarpeeksi. Eivät niinkään tapahtumat vaan tunteet – tai tunteettomuus. Toivottavasti fiktiiviset kirjat elävöittävät historiankirjasta tuttuja sanoja ja lukuja. Torjuntavoitosta huolimatta sota oli valtava ponnistus, jonka lieveilmiönä seurasi pula-aika, kohtuuttomien sotakorvausten maksaminen ja monta onnetonta perhetarinaa.

Palattuaan kotiin hän oli joku vieras mies.
Vaikka kasvoissa tuttua, niin silmät on kuolleet.
Kesät jälkeen talvien, kylvöt jälkeen kyntöjen
illat pitkät hän vaiti istui, tuijotti tuleen.

– Paula Vesala, Hiljaiset vuodet –

 

 

L. M. Montgomery: Anna ystävämme

Sinä et pääse perille yhtenä päivänä, ja sinulla on monta päivää edessäsi, sanoi Marilla. – Sinun vikasi on siinä, Anna, että uskot voivasi opettaa noille lapsille kaiken auringon alla ja kaupan päällisiksi kitkeä heistä pois virheet. Ja ellet siinä onnistu, luulet ettet kykene mihinkään.

8A8A9068

Annan nuoruusvuosien jälkeen siirryin loogisesti sarjan seuraavaan kirjaan, Anna ystävämme (1909). Tuntui, että nautin näistä kirjoista – jos mahdollista – jopa enemmän tai ainakin eri tavalla kuin keskenkasvuisena lukiessani. Muistan kirjojen tuntuneen silloin paljon pidemmiltä kuin ne nyt tuntuivat. Nyt toivoin, etteivät ne ollenkaan loppuisi. Avonlean rauhallisessa ja kauniissa elämänpiirissä on ihana viipyillä.

Anna ystävämme -kirjassa jatko-opistosta valmistunut Anna aloittaa opettajana kotikylänsä koulussa. 16-vuotiaalla opettajaneidillä on kirkkaat ja kunnianhimoiset kasvatustavoitteet, jotka on todellisuudessa helpompi sanoa kuin toteuttaa. Kasvattaessaan Anna kasvaa itsekin opettajana ja ihmisenä, ja oppii samalla armollisuutta itseään kohtaan. Anna on joissakin asioissa perfektionisti: hänellä on korkeita ihanteita, joilla ei aina ole tekemistä todellisuuden kanssa. Tunnistan tässäkin suhteessa itseäni Annassa joiltakin osin, mutta yhtä vahvasti tunnistan myös muuttumista ja realiteettien tiedostamista. Joku asiantuntija sanoi kerran mainiosti, että paras on hyvän pahin vihollinen. Siinä yksi elämänohjeistani.

Oppilaiden lisäksi Annalla on kasvatettavaa Vihervaarassa, sillä Marilla on ottanut hoiviinsa orvoiksi jääneet kaksoset Doran ja Davyn. Vapaa-ajalla Anna, Gilbert ja muut paikkakunnan nuoret puuhailevat Avonlean uudistusseuran nimissä ja koittavat kohentaa kylän asioita vaihtelevalla menestyksellä.

8A8A9063

Minä tahtoisin mielelläni tuoda maailmaan vähän enemmän kauneutta, sanoi Anna haaveksivasti. – En välitä hankkia ihmisille enemmän tietoa – vaikka se on tietysti kaikkein jaloin tavoite –, mutta haluaisin mielelläni lisätä heidän viihtymystään, antaa heille jonkin pienen ilon tai onnekkaan ajatuksen, jota he eivät olisi saaneet, ellen minä olisi syntynyt maailmaan…

Kirjan loppupuolella Anna tutustuu Kaikuranta-nimistä tilaa asustavaan yksinäiseen Lavendel-neitiin, josta tulee suuresta ikäerosta huolimatta Annan hyvä ystävä ja sukulaissielu. Lavendel on kyläläisten mielestä erikoinen keski-ikäinen nainen: hänellä on vilkas mielikuvitus, jota hän ei välitä salata. Vaikka mielikuvitus ja kuvitteleminen esitetään Anna-kirjoissa lähtökohtaisesti positiivisessa valossa, Lavendel-neidin kohdalla asiassa on kaksi puolta. Lavendel on minusta kauniilla tavalla surullinen henkilö. Kuvittelemalla hän saa vaihtelua vanhanneidin arkeensa, mutta jää toisaalta mielikuvituksen vangiksi sen sijaan, että lähtisi ihmisten ilmoille. Vanhat pettymykset kaihertavat. Annaan tutustuttuaan Lavendel saa huomata, että ehkä elämällä on tarjota hänelle vielä jotain todellistakin.

8A8A9069

Anna ja Gilbert ovat ystäviä mutta eivät enempää. Anna on päättänyt parhaan ystävänsä Dianan kanssa jo kauan sitten, että ihannemies on pitkä, tumma ja surusilmäinen synkistelijä, joka on kuin napattu suoraan traagisista rakkaustarinoista. Vähempään tytöt eivät aio tyytyä. Pettymys onkin suuri, kun Dianan nimettömään ilmestyy sormus ja Anna jää yksin haaveilemaan täydellisestä ritaristaan. Gilbert tunnistaa Annassa enemmän kuin ystävän, mutta romantiikannälkäisen Annan ei ole helppoa luopua itse luodusta mielikuvastaan. Lavendel-neidin tarina ja Annan periaatteellisuus tarjoavat sen tarpeellisen opetuksen, että ehdottomuus on joissakin asioissa hyväksi, mutta useimmiten se on vain turhaa ylpeyttä, joka estää saamasta elämässä asioita, joilla todella olisi merkitystä.

Ehkä, kun kaikki käy ympäri, tuo “ihmeellinen” ei tulekaan ihmisen elämään riemun pauhinassa kuten uljas ritari, joka lähestyy tulisella ratsullaan, ehkä se hiipii luokse hiljaa ja tyynesti vanhan ystävän muodossa, ehkä se esiintyy arkihahmossa, kunnes äkkiä valonsäde osuu siihen ja tuo ilmoille siinä piilevän kauneuden.

 

L. M. Montgomery: Anna ystävämme (Anne of Avonlea)
WSOY, 2003 [1909]
263 s.

 

L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet

– On suloista olla kotimatkalla ja tietää, että tulee todella kotiin, hän sanoi. – Minä rakastan jo Vihervaaraa; koskaan ennen en ole rakastanut mitään paikkaa. Ei mikään paikka ole tuntunut minusta kodilta. Voi, Marilla, minä olen onnellinen! Voisin rukoilla tässä paikassa eikä se tuntuisi ollenkaan vaikealta!

8A8A6108

Klassikoista puheen ollen kävi niin, että palasin ihan arvaamatta Prinssi Edwardin saarelle. Otin vain spontaanisti Annan nuoruusvuodet (1908) hyllystä ja aloin lukea enkä meinannut malttaa laskea käsistäni.

L. M. Montgomeryn Anna oli minulle hyvin merkityksellinen voimahahmo ja niin sanottu sukulaissielu teini-ikäisenä, mutta aikuisena en ole enää Annoja lukenut: luulin niiden olevan liian lapsellisia ja vanhanaikaisia nykyiseen makuuni. Pelkäsin, että olen kasvanut niistä ohi. Blogin alkuaikoina kirjoitin kyllä ihanasta Anna-elokuvasta, mutta tuossakin postauksessa mainitsin, että ehkä kirjat itsessään tuntuisivat liian koukeroisilta, jos niihin palaisi. Tässä postauksessa kirjoitin sen sijaan Annan ja Runotytön lukijoista, ja L. M. Montgomeryn elämäkerrasta kirjoitin täällä. Kuitenkaan itse kirjoja en ole blogissa esitellyt.

Nyt kun olen Annan nuoruusvuodet taas vuosikausien jälkeen lukenut, voi, miten rakastinkaan sitä! Se on kerta kaikkiaan ihana! Mitkään vuodet välissä eivät ole voineet himmentää Vihervaaran Annan tenhoa. Ja vastoin epäilyksiäni, kirja ei tuntunut koukeroiselta eikä liioin lapselliselta. Ehkä klassikkoputki alla on virittänyt minut vanhan kirjallisuuden taajudelle, mutta nyt myös asenteeni oli valmis tähän matkaan: en alkanut lukea Annaa tyttökirjana vaan kirjana, sillä oletuksella, että sillä voi olla minulle annettavaa myös juuri nyt. Olin lukiessani se unelmoiva tyttö, joka alunperin Annasta viehättyi, olin aikuinen nainen, joka katseli tapahtumia hymyilevällä viisaudella, ja olin äiti, jonka tytär lähestyy kovaa vauhtia Anna-ikää ystävyyssuhteineen ja projekteineen.

8A8A6105

– Voi, miten ihana päivä! sanoi Anna nostaen nenänsä ilmaan ja hengittäen täysin siemauksin. Eikö ole ihanaa elää tällaisena päivänä? Täytyy oikein surkutella niitä, jotka eivät ole vielä syntyneet eivätkä saa nauttia siitä. Kyllähän he voivat nauttia muista ihanista päivistä, mutta juuri tätä heillä ei ole.

Annan nuoruusvuodet (1908) kertoo Anna Shirley -nimisestä orpotytöstä, joka 11-vuotiaana päätyy erehdyksen kautta ottolapseksi naimattomien sisarusten, Marilla ja Matthew Cuthbertin, kotiin. Tarina sijoittuu Kanadaan ja siellä luonnonkauniille Prinssi Edwardin saarelle. Annan kotitila on nimeltään Vihervaara, ja romantiikannälkäinen Anna rakastuu vehreään paikkaan välittömästi. Anna on hyväntahtoinen, mutta aiheuttaa monia kommelluksia ajattelemattomuuttaan. Naapurin Dianasta Anna saa kaipaamansa sydänystävän, ja sekä ilot että murheet tuntuvat Annan sielun pohjalla asti. Anna rakastaa tarinoita ja traagisia kohtaloita, ja kunnostautuu etenkin ainekirjoituksessa. Koulussa hän kilpailee Gilbert Blythen kanssa, jonka leikinlaskua herkkätunteisen Annan on vaikea antaa anteeksi.

Annan nuoruusvuodet kuten Anna-sarja laajemminkin, on kasvutarina, jossa Anna kehittyy henkilönä. Suurimmat särmät hioutuvat pehmeämmiksi, mutta herkkyys, kauneudentaju ja hersyvä elämänjano säilyvät. Annasta tulee miellyttävämpi, kun itsepäisyys, ylpeys ja mustavalkoisuus laimenevat. Anna tosin on alusta alkaen ihmeen myönteinen lapsi siihen nähden, että on elänyt rakkaudettoman varhaislapsuuden, mutta ajatelkaamme sen johtuvan siitä, että hän on poikkeuksellinen yksilö. Rikas mielikuvitus kuviteltuine ystävineen on auttanut häntä selviytymään, ja Vihervaarassa hän saa oikeaa rakkautta eikä pelkää näyttää räiskyviä tunteitaan. Riemukkaiden hetkien lisäksi Anna joutuu yhtä lailla kahlaamaan toisinaan myös häpeän ja epäonnistumisien suossa.

8A8A6094

– Käy sääliksi ihmisiä, joilla ei ole omassa maassaan kieloja, sanoi Anna. – Diana kyllä arvelee, että heillä voi olla muuta vielä parempaa, mutta eihän mikään voi olla parempaa kuin kielot, vai mitä, Marilla? – Ja sitten Diana sanoo, että elleivät he ole nähneet niitä, eivät he voi niitä kaivatakaan. Mutta se on minun mielestäni kaikkein järkyttävintä. Ajattelehan, Marilla – olla tietämättä minkälaisia kielot ovat!

Olen aina tuntenut sukulaissieluutta Annan kanssa, ja vaikka en ole ollut orpo, hänessä on monta ominaisuutta, joihin voin samaistua. Esimerkiksi kaunosieluisuus, vilkas mielikuvitus, kirjalliset pyrkimykset ja kehittyminen kirjoittajana, kunnianhimo koulussa ja myöhemmin opinnoissa ja tietty kotikutoisuus ja maalaisuus puhuttelevat. Mahdotonta arvioida, kuinka paljon kirjalliset esikuvat ovat olleet kannustamassa eteenpäin esimerkiksi kirjoittajana, toimineet vertaistukena ja valaneet uskoa yrittämiseen (ja tekevät sitä edelleen). Varmaa on vain, että paljon!

Annan nuoruusvuosissa on lempeää, tarkkanäköistä huumoria ja kauneutta, joka pysäyttää. Luonto on loppumaton ihastuksen kohde. Kirja kertoo muutoksesta myös Marillassa ja Matthewssa: Annan läsnäolo ja varaukseton rakkaus tekevät heille vähintään yhtä hyvää kuin heidän huolenpitonsa Annalle. Tuntuu, että minäkin tarvitsin Annaa juuri tähän kohtaan, muistuttamaan, että elämä on ihme kaikista vastoinkäymisistä huolimatta.

Näittekö kaikkia noita timantteja, joita noilla naisilla oli yllään, huokasi Jane. – Haluaisitteko te olla noin rikkaita, tytöt?
– Me olemme rikkaita, sanoi Anna hyvin varmasti. – Me olemme kuusitoistavuotiaita ja meillä on elämä edessämme, ja kaikilla meillä on mielikuvitusta, enemmän tai vähemmän. Katsokaahan tuota merta, tytöt, hopeanhohdetta ja varjoja ja ihmeellisiä heijastuksia. Emme voisi nauttia sen kauneudesta enempää, vaikka meillä olisi miljoonia dollareita ja säkeittäin timantteja.

 

L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet [Anne of Green Gables]
WSOY, 2002 [1908]
287 s.