Kun kirjasto palaa

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Muistan Abo Base -käsivoiteen tuoksun vierashuoneessa
Kun laulettiin Tule kanssani, Herra Jeesus, Tule siunaa päivän työ
Ja aloitettiin päivää joskus hämärässä, joskus valoisassa huoneessa
Mustapekka-korttipelin, jossa Mustapekka piti aina piilottaa, koska kukaan ei saanut hävitä

Pulkkamäen,
räiskäleet,
parhaat porkkanasämpylät,
piilotusleikin,
mehukellarin,
saunahunajan,
kasvimaan, jossa kasvoi isoimmat vadelmat

Jouluaattoaamun jättimäisen lahjasäkin, jonne ei saanut kurkkia,
pyöreän käsialan paketin päällä,
joulukortissa, ystävänpäiväkortissa, nimipäiväkortissa, pääsiäiskortissa, kesäkortissa, syyskortissa, syntymäpäiväkortissa,
pakastusrasioissa, joissa oli viinimarjoja, mansikoita, vadelmia, mustikoita, lakkoja ja puolukoita
talven varalle

Villasukat ja tumput pehmeissä paketeissa
Huolella täytetyt valokuva-albumit
Hassuttelun, höpsöttelyn, leikin, pinot vanhoja Aku Ankkoja
Tonttulakin harmaassa päässä ja riisipuuron keiton ilman haudekattilaa

Helähtävän naurun ja pitkät puhelut
Enkelikokoelman, Tuulen viemää -kirjan, jota oli luettu kauan sitten
Parvekkeen, josta näki tielle

Käristetyn läskin tuoksun, rasvaa tihkuvat siivut perunoiden päällä, valurautapannun ja sata vuotta vanhan juustomuotin, makaronivellin, lasimestarinsillin, kahvimyllyn,
kana Koikkalaisen, joka osasi puhua

Hassut sanat, kuissiin, kahvetta, paas ottaen lisää

Töpinänikävän, joka periytyi

Tarinat ja muistot, joita ei enää kuule

 

Piimäjuusto tehdään kaapimalla hera sideharsolle vuorotellen suolan kanssa
Ja rosolli pitää sekoittaa viime hetkellä, ettei se ala käydä
Punaherukasta ja mansikasta tulee parasta mehua
Lapset ovat ilon aiheita

 

Taivaassa tavataan, rakas isoäiti.
Kiitos, että olit.

 

 

Herra on minun paimeneni,
ei minulta mitään puutu.
Hän vie minut vihreille niityille,
Hän johtaa minut vetten ääreen, siellä saan levätä.

Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut

kaikkina

elämäni

päivinä

Ja minä saan asua Herran huoneessa
päivieni loppuun asti.

Moi

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Blogiloma venyikin sitten koko kesän mittaiseksi. Olen odottanut rauhassa, milloin tulee oikeasti halu aloitella taas blogihommia, ja elokuun piti näköjään vaihtua syyskuuksi, ennen kuin se päivä koitti. Olen kuitenkin ollut pelkästään iloinen, että blogilomasta olen pystynyt nauttimaan täysin siemauksin ja hyvällä omallatunnolla, sillä tunnollisena ja helposti syyllistyvänä ihmisenä saatan ottaa paineita turhaan.

Yllätyin, että kesänkin aikana blogissa oli kuitenkin jonkin verran vierailtu, ja etenkin muutamiin postauksiin ihmisiä on löytänyt kesälläkin muita enemmän, ehkä googlen kautta, en tiedä. Ainakin postauksiin Maijan tarinasta sekä Nadia Muradin Viimeinen tyttö – Olin Isiksen vanki -kirjasta virtaa tasaisesti kävijöitä edelleen.

Kesä meni hyvin ja oli enimmäkseen ihana. Intensiivisen lukuvuoden jälkeen oli mahtavaa pitää totaalitaukoa läppäristä ja somesta, en kaivannut niitä yhtään. Myös kamera sai pysyä enimmäkseen kaapissa, vain pidemmillä reissuilla kannoin sitä kaulassani. Kamerastakin on tullut kuin vaivihkaa työväline blogin ja toimittamisen kautta, joten assosioin sen samaan kategoriaan kuin tietokoneenkin. Talvella läppäri kun on tärkein työvälineeni. Tästä voi varmaan päätellä, että myös kirjoitukset lepäsivät rauhassa kesän. Kirjoittamiskuulumisia voisin kirjoittaa lisää omassa postauksessaan.

Olin myös ilmeisesti saanut tarpeekseni kirjoista, sillä lukeakaan ei huvittanut. Myös Bookbeat oli tauolla loppukesään asti, kunnes mieheni alkoi taas tehdä työreissuja, joiden pitkillä automatkoilla äänikirjat ovat ylivetoja. Kesän aikana Bookbeatiin olivat ilmestyneet myös erittäin tervetulleet Risto Räppääjä- ja Heinähattu ja Vilttitossu -kirjat, joten minä ja lapset olemme kuunnelleet niitä harva se päivä. Ja olenpa ajautunut taas kuuntelemaan paria aikuisten kirjaakin. Loma ja kirjatauko ovat tehneet tehtävänsä! Ähky on helpottanut.

Vähitellen myös opiskelu- ja kirjoitus-, jopa bloggaamismotivaatiot ovat palailleet. Opiskelu- ja kirjoitusmotivaatiot kulkevat nimittäin aika lailla käsi kädessä, sillä graduni sisältää kaunokirjallisen osuuden. Alkava lukuvuosi onkin toivon mukaan viimeinen opiskeluvuoteni yliopistossa. Meillä asuu nyt ekaluokkalainenkin, joten siksikin on ollut hyvä rauhoittaa elokuuta ja aloitella koulua pehmeällä laskulla. Mukavia, rauhallisia iltapäiviä.

Blogin tulevaisuus oli totta puhuen hieman vaakalaudalla. Kesällä pähkäilin, miten voisin jatkaa blogia, jos en kenties enää lue enkä kirjoita, ne asiat tuntuivat helteen helliessä niin kaukaisilta. Onneksi motivaatio on syksyn muassa palannut itsestään eikä minun ole tarvinnut pakottaa itseäni. Aikeenani on jatkaa bloggaamista, mutta yritän pitää julkaisuaikataulun väljempänä kuin aikaisempina kahtena vuotena. (Ei toivon mukaan alituisesti kuitenkaan kesäloman pituisia taukoja, heh). En ole vielä varma, keskitynkö vain blogiin ja jätän blogin somekanavat sikseen, vai riittääkö energiaa päivittää myös niitä. Blogiin ja someen saa nimittäin upotettua aikaa tasan niin paljon kuin sitä on valmis antamaan, joten pitää itse toimia oman aikansa portinvartijana.

No, tästä lähdetään katsomaan, mitä tämä vuosi tuo blogin suhteen tullessaan. Tervetuloa.

Holiday calling

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Huh, viimeinen tentti oli tällä viikolla ja minun ja lasten osalta lomaa on päästy jo maistelemaan. Ehdimme käväistä jo Ähtärissä pandoja moikkaamassa ja voi kun ne olivatkin söpöjä! Tähän kesään kuuluu myös lomareissu Espanjan Almeriaan, eli lisää helteitä myöhemmin tiedossa. Blogi jää kesälomailemaan joksikin aikaa, ja palailen sitten, kun siltä tuntuu. Kesällä yritän pitää lomaa ylipäätään läppäristä ja somesta, mutta tuskinpa koko kesää maltan ilman blogikirjoittelua kuitenkaan olla 🙂

Jonkinlaista luku- ja kirjoitustaukoa on ollut havaittavissa, mutta ne ovat ainakin tähän asti olleet väliaikaisia, määrittelemättömän mittaisia tosin. Kirjablogin aiheet ovat tietty aika vähissä, jos ei tule luettua, mutta aina se lukuinto on jossain vaiheessa palautunut ihan itsestään, sen kummemmin houkuttelematta. Onko teillä yleistä, että tulee lukutaukoja ja sitten taas innostuu täysillä?

Kesällä, kun on niin valoisaa, tulee oltua myöhään iltaan asti liikkeellä ja pihalla touhuamassa, joten konkreettista aikaakaan sohvannurkkaan käpertymiseen ei synny niin helposti. Talvella taas on ihanaa illalla hautautua sisälle hyvän kirjan kera. No, aika aikaansa kutakin. On vaan niin i-h-a-n-a-a, että on kesä ja saa olla ulkona! (Kotitöiden kannalta muutama viileä päiväkin tuli ihan tarpeeseen.)

Mutta ei tässä muuta, ihanaa kesää kaikille! ❤

ce3e-7676-5198-da7028c3-3131-c3c4-d05dfullsizeoutput_2291

 

 

 

Eve Hietamies: Yösyöttö, Tarhapäivä ja Hammaskeiju

Eve Hietamiehen suosittu Pasas-trilogia, Yösyöttö, Tarhapäivä ja Hammaskeiju tuli kuunneltua tässä kevään aikana putkeen (silloin oli vielä lunta vähän maassa, joten on tästä jo aikaa.) En olisi malttanut tulla lainkaan sisälle, vaikka satoi, kun kuuntelin näitä kirjoja iltaisin ja kannoin multasäkkejä pihalla ja haravoin. Aika nopeasti ne tulikin kuunneltua, kun laitoin kuulokkeet korviin melkein joka välissä kun oli sopiva hetki. Hietamiehen jälkeen tulikin vähäksi aikaa kunnon äänikirjaähky. Ne muutamat Christiet kuuntelin, mutta sen jälkeen äänikirjat ovat olleet kokonaan tauolla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Yösyöttö ja sen jatko-osat kertovat toimittaja Antti Pasasesta ja tämän pojasta Paavosta. He olivat minulle aivan uusia tuttavuuksia, koska sen Finnkino-kohun vuoksi minulta jäi Jyväskylässä näkemättä Yösyöttö-leffa syksyllä. Kuitenkin ainakin trailerin ja arvostelujen perusteella elokuva vaikutti melko yksinkertaistetulta versiolta kirjasta, ja joitakin faktoja on muuteltu elokuvaa varten.

Yösyötössä Antti Pasanen jää yksin vastasyntyneen pojan kanssa, kun vaimo Piia sairastuu synnytyksen jälkeiseen psykoosiin eikä halua nähdä koko perhettä. Antti opettelee vauvaelämän ihan nollasta ja ystävystyy vähitellen naapureihin ja leikkipuistoin naisiin. Erityisen hyvän ystävän Antti saa Ennistä, jolla on Paavon ikäinen tyttö, Terttu.

Tarhapäivässä yksinhuoltaja-Antti on saanut arjen sujumaan päiväkoti-ikäisen Paavon kanssa. Kuitenkin Ennin tyttö Terttu päätyy heille joksikin aikaa asumaan ja arjen palaset menevät uusiksi, kun perheessä on pieni tyttö, jonka kanssa moni asia tuntuu mutkistuvan. Hammaskeijussa Paavo aloittaa ekaluokan ja pikku koululaisen toilailut naurattivat ääneen ehkä eniten kaikista näistä kirjoista. Etenkin Antin kirjoittamat lupalaput “oven saa avata sille ja sille ja sille…” ja jatkuva soittelu Antin työpaikalle sekä jatkuva ralli kodin ja töiden välillä. Ja lehtijutut Paavon pikku haavereista (ja miten kaikki voikin mennä niin pieleen niin monta kertaa!)

Nyt vielä naurattaa, kun kouluarki ei ole omalla kohdalla. Vauva- ja tarha-aika kun on jo itse koettu, niin Yösyötössä ja Tarhapäivässä minua enemmänkin koskettivat kuin naurattivat kohdat, joita monet varmasti pitävät humoristisina. Toki niidenkin kirjojen kohdalla sai hieman hymistellä. Onneksi sävy on vakavien teemojen äärellä lempeän humoristinen, muuten teokset olisivat lähes sietämättömän synkkiä ja raskaita. Noista aiheista voisi repiä vaikka mitä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kirjat eivät olleet aivan täydellisiä, mutta monelta osin pidin niistä kyllä paljonkin. Antti ja Paavo ovat oikein symppiksiä tyyppejä ja heitä tuli vähän jopa ikävä. Tarinaa kuljetetaan soljuvasti ja vanhemmuudesta kirjoitetaan ihanan vertaistuellisesti. Hammaskeijussa pidin erittäin paljon myös sivutarinasta, joka liittyi Antin kehitysvammaiseen pikkuveljeen Janneen. Siinä oli ajattelemisen aihetta. Myös Antin kovan luokan toimittajan työtä oli oikein kiinnostava seurata itsekin wannabe-toimittajana. Uskottavuutta lisäsi hienosti myös todellisten paikkojen, tapahtumien ja henkilöiden vilinä kirjan sivuilla. Antti ja Paavo Pasanen tuntuivat ihan todellisilta helsinkiläisiltä. Lähes uskon, että siellä he asustelevat tälläkin hetkellä.

Joitakin asioita olisin kuitenkin tässä kirjakolmikossa tehnyt toisin. Esimerkiksi melko runsas kiroilu särähti korvaani eivätkä hahmot mielestäni muuttuisi epäuskottaviksi, vaikka kiroilua olisi vähemmänkin. Miksi suomalaisissa kirjoissa tai ylipäätään puheessa usein viljellään kirosanoja niin paljon? Minä en siitä pidä, mutta en malttanut olla silti kuuntelematta loppuun. Henkilöistä “sankaritar” Enni ei miellyttänyt minua ihan niin paljon kuin monet muut kirjan hahmot. Enni tuntuu osittain pitkävihaiselta, pikkumaiselta ja epäkiitolliselta, mutta kehittyy loppua kohti. Kaiken kaikkiaan teoksissa riittäisi paikoittain vähemmänkin naturalistinen ilmaisu.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hahmot ovat karikatyyrimaisia, mikä tosin ei ole varsinainen miinus, koska se taitaa olla  paikallaan humoristissävyisessä kirjassa. Varsinkin puiston äidit ovat tyyppiesimerkkejä erilaisista äideistä ja piirteet kärjistyvät teos teokselta. Huvittavia mammoja! Myös Antti miehenä ja Paavo poikana sekä Terttu tyttönä on kuvattu aika stereotyyppisinä sukupuolensa edustajina, mikä toisaalta on myös aika virkistävää nykyajan tasapäistetyssä sukupuolikeskustelussa. Paavo ja Terttu ovat kuitenkin hyviä kavereita ja leikkivät paljon yhdessä vaikka ovatkin erilaisia.

Äänikirjan kuuntelu toi muuten oman lisämausteensa itse tarinaan. Näyttelijä Antti Virmavirta eläytyi hienosti läpi trilogian ja hänen äänensä miellän nyt vahvasti etunimikaimansa Antti Pasasen ääneksi. Paavona hän tosin puhui mielestäni korostetun lapsellisesti (yleensä lapset puhuvat ihan normaalisti).

 

Eve Hietamies: Yösyöttö
Otava, 2010
10 h 44 min

Eve Hietamies: Tarhapäivä
Otava, 2011
12 h 38 min

Eve Hietamies: Hammaskeiju
Otava, 2017
11 h 28 min

Some free zone

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olisi kiinnostavaa kuulla, minkälaisia sosiaalisen median käyttäjiä siellä ruudun toisella puolella on. Oletteko niin sanottuja diginatiiveja, itseni kaltaisia väliinputoajia vai vanhemman ikäluokan edustajia, jotka ovat hypänneet somekulttuuriin selkeästi vasta aikuisiällä? Vai oletteko kenties onnistuneet jotenkin pysymään kokonaan somen ulkopuolella? (Hahaa, viimeinen oli kompa, koska lukemalla tätä blogia kulutat osaltasi somea.)

Täytän tänä vuonna 30 ja kuulun luultavasti viimeisiin sukupolviin, joille some ei ollut vielä osa nuoruutta. En kuulunut edes irc-galleriaan, joka silloin kyllä oli jo olemassa ja johon jotkut laittoivat kuvia. Kavereiden kanssa läheteltiin perinteisiä tekstiviestejä (rajoitetusti ja vain jos oli oikeaa asiaa, koska ne maksoivat) tai soitettiin puhelu, voitaisiinko nähdä. Kirjeitäkin kirjoitettiin (miten vanhanaikaiselta se kuulostaa!).

Ruutuajasta ei ollut puhetta, koska ruutuja oli vain rajallisesti: perheen yhteinen tietokone sekä kuvaputkitelkkari, jossa oli dvd-soitin elokuvien katsomista varten. Ei ollut älypuhelimia, padeja, snäppejä, instoja, faceja, whatsappeja, twittereitä tai mesejä (no, okei, mese oli tietokoneella ja käytin sitä ehkä yhteensä viisi kertaa). Kukaan ei ollut koko ajan tavoitettavissa eikä kukaan edes olettanut sitä.

Olen maalta kotoisin ja linnunlaulun höystämä hiljaisuus on aina ollut houkuttelevampi äänimaisema kuin piippailevat laitteet. En ole tottunut olemaan aina ulottuvilla vain yhden napinpainalluksen päässä. Siksi olen sopeutunut aika ristiriitaisesti nykyiseen somekulttuuriin. Olen Facebookissa ja nyttemin blogin puolesta myös Instagramissa, mutta enemmän ne ovat minulle työkaluja kuin viihdettä. Joskus olisi paljon kivempi olla teillä tietämättömillä kuin uutisvirrassa toisten seinällä tai uusien ilmoitusten saavutettavissa. Nuorenakaan en pitänyt siitä, että vanhemmat pakottivat pitämään kännykkää mukana – kaiken varalta.

Tavoittamattomuudessa on kyse myös vapaudesta, ihan jo periaatteen tasolla. (Ei siitä, etteikö välittäisi ihmisistä, jotka puhelimen tai somen toisessa päässä ovat.) Nyttemmin ajattelen kylläkin, että on paikallaan, että kaikkein läheisimmät saavat kiinni nopeasti, mutta somen suhteen tämä tuttujen ja tuntemattomien joukko laajeneekin sitten jo aika paljon.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pidän kuitenkin blogia ja luon itsekin näin ollen somekulttuuria. Välillä koen sen ristiriitaisena, sillä minulla on usein aidosti annettavaa ja blogi on siihen mainio kanava sekä keino toteuttaa luovuutta, mutta toisaalta välillä haluaisin kadota kokonaan internetistä, viskata puhelimen pois ja kadota jonnekin periferiaan, jossa ihmiset kohdataan vain kasvokkain eikä kukaan odota päivityksiä tai aktiivisuutta. Paluu sellaiseen yhteiskuntaan on kuitenkin utopiaa, ja jo ihan työelämän kelkassa pysyäkseen on hallittava eri somekanavia ja tarkkailtava sähköpostia. En ole mikään online-ihminen enkä ihmettele, että nykyään sisällöntuottaja on monelle jo ihan ammatti, niin paljon se vie aikaa ja aika on kallista.

Itselläni on parannettavaa siinä, etten ota somettamisesta paineita. Pidän kyllä usein jopa rentouttavana sitä, että voin selailla muiden juttuja lempiblogeistani tai Instagramista – silloin kun huvittaa. Yksityishenkilönäkään en oikeastaan koe paineita olla aktiivinen somessa. Kuitenkin ehkä tämä jonkinlainen bloggaajarooli asettaa joskus paineita siitä, että pitäisi tuottaa itse enemmän, useammin ja laadukkaampaa materiaalia myös somen puolelle. Vaakakupeissa tasapainottelevat toisaalta halu kehittyä ja kehittää blogia ja sen (some)imagoa, toisaalta vapaus olla ihan hiljaa, jos siltä tuntuu.

Niin kauan, kun minulle ei makseta sisällöntuottamisesta, pitäisi kuitenkin voida halutessaan olla huolettoman laiska somen suhteen. Some on hyvä markkinointi- ja yhteydenpitokanava ja sillä voi saada paljon hyödyllistä aikaan, mutta sen ei pitäisi kääntyä itseään vastaan, uudeksi stressin aiheuttajaksi. Se ei kuitenkaan ole minulle ansiotyötä, ainakaan tällä hetkellä. Todellisuudessa ihmisillä on niin paljon seurattavaa, että somesta aina löytyy jotakin mielenkiintoista, eivätkä yhden ihmisen kuulumiset tai kulumatta jättämiset keikuta venettä kumpaankaan suuntaan. Sen kun muistaisi! Ei pidä tehdä itsestään liian tärkeää.

Eräällä kurssilla meidän piti visioida median lähitulevaisuutta, jolloin muun muassa puettavan teknologian (“silmälasit”, asusteet, jopa vaatteet) veikataan yleistyvän ja tavallistuvan, kun hinnat saadaan laskemaan. Älykellot ovat tästä esimakua. Puettava teknologia mahdollistaisi uutisten jatkuvan päivittymisen kirjaimellisesti iholle. Oma näkemykseni oli, että vaikka teknologia koko ajan kehittyisi, tiedon vastaanottokyky pysyy ihmisellä kuitenkin aina rajallisena. Ihanteeni olisikin varata tietty aika päivästä (tai viikosta) somen selaamiseen tai päivittämiseen, ja antaa muun ajan olla vapaasti kokonaan some free zone. Puhelinkin on tietyllä tavalla asuste, mutta välillä sekin saisi rauhassa unohtua laukkuun pitemmäksikin aikaa.

On tiettyjä tilanteita ja paikkoja, joihin en omassa elämässäni toivoisi somen kuuluvan: ruokapöytä, kuulumisten vaihto puolison kanssa, lapsen kaipaama huomio, hetki vähän ennen nukkumaanmenoa. Näin some pysyy parhaimmillaan mukavana juttuna, joka ei ala ahdistaa. Joskus onnistun paremmin, joskus en. Pahinta on tuntea syyllisyyttä siitä, että ei ole pitkään aikaan laittanut blogin puolesta mitään mihinkään kanavaan. Oikeasti pitäisi vain onnitella itseään, että on tehnyt jotain muuta. Itsekään bloggaajana en siis pidä somea lähtökohtaisesti huonona asiana, mutta siinä on omat vaaransa. Kaikkia se ei välttämättä ahdista koskaan. Omasta sometuksestaan on kuitenkin hyvä olla tietoinen ja somelomaa kaivatessaan ottaa sitä hyvällä omallatunnolla, esimerkiksi nyt kesäloman yhteydessä.

Koetteko te paineita siitä, että pitäisi olla aktiivinen somessa? Vai onko se yhtä luontaista kuin muukin sosiaalinen elämä?

 

Sarah Crossan: Yksi

Jos meistä ottaa kuvan, vain
päästä ja hartioista, ja näyttää sitä satunnaisille ihmisille,
he näkevät ainoastaan että olemme
kaksoset,
minun tukkani ulottuu olkapäille
Tippin on vähän lyhyempi,
kummallakin on pystynenä
ja täydellisesti kaartuvat kulmat.

On totta, että olemme erilaisia kuin
muut.

Mutta rumia?

Haloo.

Ei mene läpi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sarah Crossanin Yksi on virkistävän erilainen kirja. Se kertoo siamilaisista kaksosista Tippistä ja Gracesta uskottavasti ja lähentää taas hieman erikoisen ja tavallisen määritelmiä toisiinsa. Oikeastaan Yhdessä on paljon samaa kuin R. J. Palacion Ihmeessä. Aivan niin sykähdyttävä Yksi ei ollut, mutta puhutteleva joka tapauksessa. Molemmissa on kyse halusta olla tavallinen ja hyväksytty uudessa ympäristössä. Kaunis lyyrinen proosa on miellyttävää lukea, koko romaani on puettu ilmavan runolliseen asuun. Teos ei myöskään sorru huomionhakuiseen sirkusteluun epätavallisen aiheensa kanssa.

Kirjan alussa alavartalostaan yhteen kasvaneet, 16-vuotiaat Tippi ja Grace aloittavat koulun vuosien kotiopetuksen jälkeen. He joutuvat tietenkin silmätikuiksi, mutta saavat myös pari hyvää ystävää. Tippi ja Grace yrittävät elää mahdollisimman normaalia nuorten elämää, mutta kotielämää varjostavat isän juominen ja perheen taloushuolet. Kaksosilta onnistuu yhdessä lähes kaikki, mutta rakastuminen, unelma parisuhteesta, on saavuttamattomissa ja se surettaa. Muuten kaikki on paremmin kuin ulkopuoliset osaavat kuvitella. Siskospari ei pidä tuomiona yhdessä elämistä, johon on kohdusta asti tottunut. Elämä ilman toista tuntuisi jopa pelottavalta, mahdottomalta.

Kertoja-Gracen äänellä teoksessa pohditaan aidosti, miltä tuntuu, kun toinen on koko ajan vieressä, jopa osa omaa kehoa, mutta kuitenkin erillinen ihminen, jolla on oma luonteensa. Romaani on fiktiivinen, mutta Crossan on tehnyt laajan taustatyön perehtyessään todellisten siamilaisten kaksosten tapauksiin. Yhdet heistä ovat tunnetut amerikkalaiset nuoret naiset Abby ja Brittany Hensel.  

 

Sarah Crossan: Yksi [One]
S&S, 2018 [2015]
e-kirja

Dekkareita ja kuulumisia

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Helou pitkästä aikaa! Viime kirjoituskerrasta onkin jo aikaa. Kirjoitin tuohon luovan kirjoittamisen postaukseen, että usein kirjoittaminen ja luovuus vaativat taukoja (minulla ainakin), ja sama tuntuu pätevän myös blogin kanssa. Tästä kun en tienaa mitään, niin en halua myöskään pusertaa tätä väkisin. Toki joskus pitää vähän tsempata itseään kirjoittamaan edes jotain, sitten voi olla, että innostuukin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Oikeastaan tässä on ollut ollut ihan konkreettista kiirettäkin, koitan saada nimittäin kesäkuun alkuun mennessä kaikki tämän lukuvuoden kouluhommat pakettiin ja niitä sitten riittää! Esseitä ja tehtäviä, tenttiin lukemista, vääntämistä ja kääntämistä vaikealta tuntuvien lähteiden kanssa. Mutta kyllä ne siitä. Olen tehnyt yksityiskohtaisen listan kaikista tehtävistä, ja siitä on ihanaa viivata yli valmiita. Mutta tyttöjen päiväkotitunnit on aika täyteen buukattu nyt siis koulutöitä, joten blogille ei yksinkertaisesti ole jäänyt yhtään aikaa tai ajatusta. Ja iltaisin taas ei ole ollut pienintäkään halua mennä koneelle, koska on tuo ihana uusi piha ja pihatyöt. Lukeminenkin on jäänyt aika totaalisesti viime viikkojen aikana, mutta äänikirjoja olen kuunnellut kovaa tahtia, varsinkin juuri niitä pihatöitä tehdessä!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen täällä sanonutkin, että Agatha Christien dekkarit ovat minulle aika täydellistä aivot narikkaan -kirjoja. Ei varsinaista hömppää, mutta yhtä aikaa sopivan kevyitä ja kuitenkin kiinnostavia. Niin kaukana omasta todellisuudesta tapahtumia ja aikakautta myöten. Nyt olen kuunnellut niitä siis äänikirjoina, ja oikein harmittaa, ettei Bookbeatin valikoimissa ole vielä laajempaa valikoimaa suomenkielisiä Christieitä (vink vink).

Tähän mennessä olen siis kuunnellut kuvissa näkyvät Lentävä kuolema, Murha maalaiskylässä, Lordin kuolema ja Kuolema Niilillä. Aika synkkiä nimiä, mutta olen kyllä tykännyt tarinoista. Miljööt ovat noissa kirjoissa sen verran erilaisia keskenään, että aika vaikea lähteä laittamaan niitä paremmuusjärjestykseen, mutta taidan nyt kuitenkin laittaa. Eli omasta mielestäni järjestys olisi parhaimmasta alkaen Kuolema Niilillä, Lentävä kuolema, Lordin kuolema ja Murha maalaiskylässä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En ala selittää pitkää litaniaa kirjoista, mutta jotain pientä voisin sanoa. Kuolema Niilillä tapahtui sananmukaisesti Egyptissä, jokilaivassa Niilillä, joten siinä oli annos eksotiikkaa ja lisäksi jännitystä toi suljettu tila. Myös Lentävässä kuolemassa, jossa murha tapahtui lentokoneessa, suljettu tila rajasi epäiltyjen määrää jännittävästi. Murha maalaiskylässä oli Neiti Marple -dekkari, muissa seikkaili Hercule Poirot. Olen alkanut pitää kohteliaasta Poirotista yhä enemmän. Tietenkään ei ehkä kannata ajatella realistisesti, kuinka uskottavaa on, että hän esimerkiksi sattuu olemaan lomamatkalla jokilaivassa, jossa murha tapahtuu, ja toisella kertaa sattumalta samassa lentokoneessa, jossa nainen murhataan. Sattumien uskottavuutta ei näissä kannata ajatella, tärkeintä on hyvä tarina.

 

Agatha Christie: Lentävä kuolema [Death in the Clouds]
WSOY, 2018 [1935]

 
7 h 38 min

Agatha Christie: Murha maalaiskylässä [Murder at the Vicarage]
WSOY, 2017 [1930]
9 h 6 min

Agahta Christie: Kuolema Niilillä [Death on the Nile]
WSOY, 2011 [1937]
10 h 1 min

Agatha Christie: Lordin kuolema [Lord Edgware Dies]
WSOY, 2017 [1933]
8 h 27 min