Antti Malinen & Tuomo Tamminen: Jälleenrakentajien lapset

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kuten olen välillä ohimennen maininnutkin: rakastan tietokirjoja! Niiden teemoista etenkin historia, muut reaaliaineet ja taide ovat aina kiinnostaneet. Blogissa tietokirjoja harvemmin esittelen, sillä painotus täällä on kaunokirjallisissa tai muuten narratiivisissa kirjoissa. Muun muassa monet historia-aiheiset tietokirjat kuitenkin sisältävät myös tarinoita ja haastatteluita, ja tarinan ja virallisen historiankirjoituksen välinen raja onkin usein hiuksenhieno. Gradua väkertäessäni törmäsin lähdemateriaalissa monta kertaa siihen, kuinka tarinat itse asiassa synnyttävät tietoa, ja kuinka tieteelliset historiateokset, elämäkerrat, muistelut ja historialliset romaanit usein kertovat samaa tarinaa hieman eri puolilta ja vaikuttavat yhtä lailla ja usein myös yhtä oikeutetusti ihmisten historiakäsitykseen. 

Antti Malisen ja Tuomo Tammisen teos Jälleenrakentajien lapset – Sotienjälkeinen Suomi lapsen silmin on löytö, joka osuu kiinnostushaarukkaani kuin nakutettu, etenkin kun työstämäni romaanikäsikirjoituskin sijoittuu samoille vuosikymmenille. Sotienjälkeistä aikaa kuvataan tietoteoksessa erityisesti lasten näkökulmasta, sivuten heidän kauttaan toki myös aikuisten maailmaa. Eniten minua taitaa kiinnostaa juuri arjen historia, naisten, lasten ja perheiden, mitenkään sota- tai poliittista historiaakaan väheksymättä. Romaanikäsikirjoituksen taustatietojen kartuttamisen lisäksi Malisen ja Tammisen teosta on toki, ja ehkä ennen kaikkea, kiinnostavaa lukea myös oman sukuhistoriani kannalta. Ovathan omatkin isovanhempani sodan kokeneita.

Tietokirjojen luonteen (ja paksuuden) vuoksi en yleensä lue niitä sivu sivulta vaan huokuttelevia poimintoja ja lukuja etsien. Tässä kirjassa kenties kiinnostavinta antia ovat entisten lasten – nykyisten vanhusten ja keski-ikäisten – muistelut lapsuudestaan. Teemoina ovat lapsen elämää koskettaneet osa-alueet kuten perheen ilmapiiri, suhde vanhempiin, kaverit, leikit, koulu, kotityöt, sodan seuraukset ja mahdolliset traumat. Teos on mainiota ajankuvaa, mutta laajentaa myös yksipuolisia käsityksiä sodanjälkeisestä elämästä, vaikka toki tietyille yleistyksillekin on perusteensa. Kiinnostavaa on kuulla, kuinka erilaisia kokemuksia lapsilla on ollut. Siinä, missä joku on kokenut kodin ja vanhemmat lohtuna ja turvana jopa sodan riehuessa ulkopuolella, joku toinen taas on saanut kotoa turvattoman tai kenties alkoholisoituneen mallin. Moni sodan kauhut kokenut aikuinen kanavoi keinottomana ahdistuksensa perheeseensä, mutta on myös onnellisempia tarinoita, jossa mahdolliset traumat eivät ainakaan lapsille asti näyttäytyneet.

Muistelujen lisäksi runsas tietoanti ansaitsee tietysti myös kiitokset, kuten myös autenttiset valokuvat teksteineen. Ilman niitä kirjasta puuttuisi jotain oleellista. Koskettavaa on huomata, kuinka lapset ovat aina olleet lapsia muuttuvista olosuhteista huolimatta. Leikkejä on etsitty sieltä, mistä on voitu. Kirjassa kuvataan esimerkiksi lasten sotaleikkejä oikeilla räjähteillä Pohjois-Suomessa, jossa niitä löytyi sodan jälkeen maasta erityisen paljon. Liikuttavia ovat myös pienet, arkiset hetket, jotka ovat painuneet muistelijoiden mieliin onnellisina mahdollisen epävarmuudenkin keskellä.

“Kauneimpia muistoja lapsuudestani: tuli Lauantain toivotut radiosta, soi Metsäkukkia, isä sieppasi äidistä kiinni ja alkoivat tanssia, me lapset alasängyn reunalla yleisönä.”

 

Antti Malinen & Tuomo Tamminen: Jälleenrakentajien lapset. Sotienjälkeinen Suomi lapsen silmin.
Gaudeamus, 2017
493 s.

Valikoiva lukija

On tavallaan hassua, että pidän kirjablogia, vaikka loppujen lopuksi luen melko vähän. Tai ainakin luen paljon vähemmän kuin moni lukutoukka, muista kirjabloggaajista puhumattakaan. Ja kaikista lukemistani kirjoista en edes kirjoita tänne. Siksi kutsunkin blogiani mieluummin kirjallisuusblogiksi, joka laajentaa aihepiiriä pelkästä kirjojen esittelystä ja arvioinnista laajempaankin kirjallisuus- ja kirjoittamispohdiskeluun. Tiuhaan tahtiin uutuuksia ja trendejä esittelevillä kirjablogeilla on yhtä lailla paikkansa, mutta olen huomannut, ettei se ole oma luontainen tapani ja tyylini. Jos yrittäisin lähteä mukaan kilpailuun, en kuitenkaan pysyisi mukana. Olen siihen liian valikoiva ja hidas lukija. Ja näin olkoon.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kirjat eivät ole minulle pikaruokaa, eivät ole koskaan olleet. Jopa niin sanotussa ahmimisiässä luin sivumäärällisesti paljon vähemmän kuin monet ystäväni, jotka kahlasivat tuosta vain läpi hyllymetritolkulla Neiti etsiviä ja Babysittersclubeja. Minä olin kuitenkin ainoa, jota kirjallisuus kiehtoi siinä määrin, että lähdin sitä peräti opiskelemaankin. Ne kirjat, joita luin, jättivät jäljen. Tiedän kyllä senkin tunteen, kun jokin kirja on niin hyvä, ettei sitä kerta kaikkiaan meinaa malttaa laskea käsistään, ja ehkä juuri siksi haluankin nähdä hieman vaivaa löytääkseni ne minulle oikeat kirjat. Laimea kirja ei yksinkertaisesti tunnu missään.

Olen aina halunnut, että lukemani kirjat ovat jotenkin merkityksellisiä – joko yhteiskunnallisella tai henkilökohtaisella tasolla. Ymmärrän kyllä hyvin niitä, jotka lukevat ajankuluksi, mutta oma aikani kuluu tällä hetkellä kuluttamattakin. Kaikki lukemani teokset eivät ole kuitenkaan todella syvällisiä tai tärkeitä, vaan oma arvonsa on myös hauskoilla ja viihdyttävällä kirjoilla. Kuitenkin myös viihteen ja huumorin on oltava nokkelaa, oivaltavaa ja hyvän maun rajoissa. Voitte siis arvata, ettei uutta luettavaa aina löydy sormia napsauttamalla. Siksi luenkin toisinaan uudestaan vanhoja, hyväksihavaittuja teoksia samalla tavalla kuin menen Ateneumiinkin katsomaan vanhoja lempiteoksiani tai kuuntelen lempikappaleitani. Silloin pääosassa ovat tunnelma, tyyli ja estetiikka, ei niinkään yllättävyys. Klassikoista ja tietokirjoista löytyy onneksi usein hyvää luettavaa myös silloin, kun suomalainen nykykirjallisuus ei satu houkuttamaan.

Vaikka olen kirjojen suhteen hieman kranttu, kirjallisuus on kuitenkin minulle tärkeää ja jopa osa identiteettiäni. Olen kirjakulinaristi, joka haluaa nauttia laadusta ja koko ateriasta alkusanoista viimeiselle sivulle. Eihän tämä aina toteudu, mutta se olisi ihanteeni. Lukea hitaasti hyvää ja jokaisesta sanasta nautiskellen. Totta kai luen kirjoja myös kirjoittajan positiosta käsin. Olen lukijana ja kirjoittajana yhtä aikaa kahdella maaperällä, jotka yhdistyvät valmiissa kirjassa. Koska haluan kirjoittaa mahdollisimman hyvin, haluan myös lukea mahdollisimman hyvin. Enhän halua liiaksi huonoja esikuvia – niitä tulee silloin tällöin etsimättäkin, kun aloittaa kirjan, jota ei koskaan tule lukeneeksi loppuun. Millaisia lukijoita te olette? Tarina-ahmatteja vai nirsoja nautiskelijoita?

Lukeminen yhdistää sukupolvia

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Päädyin pohtimaan lukemisen syvempää olemusta, kun hiljattain avasin tositarkoituksella Victor Hugon Kurjat. Alunperin vuonna 1862 ilmestyneestä teoksesta minulla oli käsillä todellinen aarre, isoäidiltäni peritty painos vuodelta 1945. En tiedä, kuka teoksen on alunperin ostanut tai saanut, mutta nyt se on joka tapauksessa luettavana vähintään kolmannella sukupolvella. Ehkä omatkin tyttäreni joskus lukevat klassikon.

On juhlallisia lukea konkreettista kirjaa, jota tiedän aiempienkin sukupolvien lukeneen yhtä antaumuksella. Maailmankirjallisuuden klassikkoa, jonka eri painoksiin niin monet lukijat ovat tarttuneet melkein parin sadan vuoden ajan ja joka kuitenkin on sisällöltään koko ajan pysynyt samanlaisena. Esimerkiksi juuri Kurjien lukeminen toimii kahdellakin tasolla kuin aikamatkana menneisyyteen: lukiessani liityn sekä teoksen kuvaamaan ajankohtaan että kaikkien sitä vuosikymmenten ja -satojen varrella lukeneiden ihmisten kaanoniin. Pääsen osalliseksi teoksesta, johon myös viitataan niin monessa yhteydessä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Minulle lukeminen on lähtökohtaisesti jotain enemmän kuin vain tarinoiden ahmimista. Erityisesti klassikoissa minua viehättää ajatus niistä linkkeinä menneisiin sukupolviin, heidän elinpiiriinsä ja ajatusmaailmaansa. Nykyään puhutaan paljon postmodernista yhteiskunnasta, joka on radikaalilla tavalla erilainen kuin edeltäjänsä. Totta, mutta vain osin. Elämänmuoto on ehkä muuttunut, mutta ihmisyys on edelleen hyvin samanlaista kuin viisikymmentä tai sata vuotta sitten – tai paljon kauemminkin. Mikä muuten selittäisi vanhojen kirjojen tenhon yhä uusien sukupolvien käsissä?  Esimerkiksi Anna– ja Runotyttö -kirjat kiehtovat edelleen kohderyhmäänsä, kauneudenkaipuisia nuoria sukupolvia niin kuin kaikkina vuosikymmeninä sadan vuoden ajan, ja historian suurista hetkistä kertovat romaanit ansaitsevat edelleen paikan monen suosikkiteoksina.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lukeminen yhdistää sukupolvia myös näiden vielä eläessä. Yritän esimerkiksi tarjota oman lapsuuteni suosikkeja lapsilleni ja usein ne menevätkin hyvin kaupaksi. Osa lapsuuteni suosikeista on sitä paitsi kulunut jo omien vanhempieni käsissä. Jopa Carl Barksin Aku Ankka -klassikkosarjat ovat meillä parhaillaan hyvin luettuja ja pidettyjä, kuten ovat olleet omassa lapsuudessani – ja vanhempieni. Toisinaan kyseisiä sarjakuvia luetaankin sängyllä pötkötellen jopa kolmen sukupolven voimin. Aikuiset tuntevat nostalgiaa ja lapset luovat sitä itselleen.

Kunhan lapset vielä hieman kasvavat, ehkä ylisukupolviseen lukupiiriimme sisällytetään myös klassikkonuortenkirjoja. Meidän suvussamme ne voisivat olla esimerkiksi Jenningsejä, Anna– ja muita tyttökirjoja, Enid Blytonin Seikkailu-sarja sekä Zane Grayn lännenkirjoja. Sarjakuvien puolella Aku Ankan lisäksi Tintti ja Lucky Luke ajaisivat saman asian. Sukupolvikokemusta lisää kirjoista keskustelu tai parhaimmillaan myös ääneen yhdessä lukeminen. Yhdessä lukeminen toki yhdistää, vaikka kirja olisi uudempikin, mutta erityistä, sukupolvien yli kantavaa tenhoa sykkivät vanhat kirjat. Mitähän kirjamuistoja omat lapseni jatkavat aikuisena eteenpäin?

 

 

Anniina Jakonen: Onko meillä huominen

Juuri pimeässä toukat muuttuvat perhosiksi, hiekka helmiksi ja hiili timanteiksi. 

Anniina Jakosen tuore romaani Onko meillä huominen kertoo Mariannan ja Jarmon kriisiin ajautuneesta avioliitosta. Nuorena ensirakkautensa kanssa naimisiin mennyt Marianna huomaa nelikymppisenä, ettei mies enää katso häntä samalla tavalla kuin ennen, kosketuksesta puhumattakaan. Kiintymys on jäänyt jonnekin kiireen, työn ja ruuhkavuosien alle ja eksynyt sinne. Molemmat ovat muuttuneet vuosien kuluessa ja kaikki on käynyt kuin huomaamatta. Yhtäkkiä Marianna näkee itsensä tätimäisenä puheterapeuttina, jolle edes oma mies ei halua osoittaa rakkautta, vaikka sitä hän juuri kipeästi kaipaisi. Lisäksi hän on kuolettavan yksinäinen, kaikki tuntuu mustalta ja yöt kuluvat tuskaillessa. Vaimo miettii, olisiko kuitenkin helpompi elää kokonaan yksin kuin yksin parisuhteessa, mutta samalla murskautuisivat nuoruuden haaveet yhteisistä vanhuudenpäivistä ja ehjästä perheestä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Teos on Anniina Jakosen ensimmäinen romaani, joka onkin looginen jatkumo hänen aiemmalle, haastattelupohjaiselle kirjalleen Rakkaus on väkevämpi – Tositarinoita avioliitosta, aviokriisistä ja avioerosta. Aviokriisin keskellä lisämausteen pettymysten soppaan tuo Mariannan usko Jumalaan, jonka piti taata liiton onni ja kestävyys. Siunauksin solmittua liittoa ei noin vain pureta, vaikka pahalta tuntuisi. Usko antaa pimeydenkin keskelle kuitenkin myös lohtua ja toivoa, jota muuten ei uskaltaisi edes ajatella. Surkeinta Mariannalle on huomata rakastavansa miestä, jolta ei tunnu saavan enää minkäänlaista vastakaikua. Halut, toiveet ja tarpeet eivät kohtaa.

Pimeys ei enää ole kaiken nielevää mustaa. Se on muuttunut hellemmäksi hämäräksi, ja sen hampaat ovat pehmenneet.

Teemallisesti ja tyylillisesti teoksesta tuli etäisesti mieleen Pauliina Rauhalan Taivaslaulu, vaikka jälkimmäisessä kriisi ei kytenytkään parisuhteessa vaan yleisessä jaksamisessa. Jakosen teoksessa Marianna on päähenkilö ja samalla minäkertoja, mikä tuo tekstiin henkilökohtaisen sävyn. Alussa minua hieman häiritsi kertojan ajoittainen harhautuminen sivupoluille, mutta teoksen imuun päästyäni se tuntui vain vahvistavan autenttisuuden tuntua ja sopivan minäkertojalle. Niinhän me puhuessakin teemme, mutkittelemme ja toisinaan laskettelemme tajunnanvirtaa. Tarina kuitenkin eteni, ja tunnelma välittyi vahvasti. Teos onkin hyvin emotionaalisesti latautunut ja sen halusi aloitettuaan lukea nopeasti läpi toivoen kovasti tarinan päättyvän onnelliseen loppuun. Parisuhdedynamiikan lisäksi tarina kuvaa ennen kaikkea yksilöiden kasvua toisiaan kohti. Marianna päivitteleekin, kuinka identiteettikriisi ja parisuhdekriisi kietoutuvat usein vahvasti toisiinsa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lämpiminä aamuina linnut tuntuvat laulavan aivan erityisellä tavalla. Ja lokit. Ne huutavat kovempaa ja niiden huuto hajoaa siniselle taivaalle. Sen kuullessaan tietää, että tulee hyvä päivä.

Teoksessa oli joitakin todellisia helmiä: kauniita lauseita, ajatuksia ja symboliikkaa. Vaikka teksti ei tyylillisesti ollutkaan läpeensä parhaiden kohtiensa veroinen, sitä oli kuitenkin helppo lukea, se oli uskottavaa, eläväistä ja jotenkin inhimillistä minäkertojineen. Teos tarjoaa luultavasti jonkin verran samaistumispintaa kaikille naimisissa oleville tai ruuhkavuosia viettäneille ja vielä erityistä vertaistukea ja toivoa tietysti Mariannan ja Jarmon kaltaisessa väljähtyneessä liitossa eläville. Tarinana se toki käy kaikille lukijoille. Liitto on aina kahden kauppa eikä yhden tahtominen kanna vielä kovin pitkälle. Toisen avaama keskustelu voi kuitenkin olla alku, jota ei koskaan tulisi, jos molemmat pitäisivät suunsa kiinni. 

Vaikka kaikki avioliitot eivät onneksi ajaudu vastaavanlaiseen kriisiin kuin Mariannan ja Jarmon liitto, kaikissa parisuhteissa joudutaan kuitenkin puhumaan läpi asioita, tekemään kompromisseja, tulemaan vastaan ja – tahtomaan. Sellaista elämä on pienessäkin mittakaavassa ja ilman kriisejäkin. Edelliseen postaukseen viitaten oli muuten hauska huomata, kuinka koko kirjan rakenne seuraa myös symbolisesti vuodenaikojen vaihteluja syksyn synkeydestä alkukesän huumaavaan tuomentuoksuun.

Menneisyyttä ei voi saada takaisin. Takaisin voi saada ainoastaan tulevaisuuden.

 

Anniina Jakonen: Onko meillä huominen
Aikamedia 2019
197 s.

Kirja on saatu Aikamedialta arvostelukappaleena.

Kesä jatkuu, kesä

Syyskesän viipyilevän kauneuden keskeltä lähetän teille ajatuksiani kesästä, kirjallisuudesta ja onnesta.
Kesää on Suomessa ja suomalaisessa kirjallisuudessa perinteisesti pidetty haikeasävytteisen onnen ja rakkauden aikana. Täällä pimeässä Pohjolassa kesän ihanuus kumpuaa tietysti muiden vuodenaikojen pimeydestä ja kylmyydestä. Ennen vanhaan, kun kaikille ei ollut edes omia kenkiä, saattoi koko suku, etenkin naisväki, istua sisällä ahtaassa tuvassa pitkän ja pimeän pakkastalven. Erityisesti Itä-Suomessa monia sukupolvia yhdistävät savupirtit olivat tavallisia.

Muuallakin Suomessa kesä tarjosi ihan erilaisia mahdollisuuksia kuin talvi. Riemu repesi entisajan maalaismiljöössää suven koittaessa, kun pääsi taas kunnolla ulos, luonto heräsi eloon tarjoten ympärivuorokautista valoa, lämpöä ja tuoretta ruokaa. Arkiaskareet helpottuivat. Nuoriso saattoi nukkua kesäyöt aitoissa ja juoksennella riiuureissuilla pitkin metsiä. Lapset kirmasivat vapaina ja lehmät pääsivät laitumelle tuoreen ruohon ääreen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Nykyään käsitys onnesta on korkeamman elintason ansiosta toki laajentunut, eikä se ole enää yhtä lailla sidoksissa vuodenaikoihin kuin ennen. Koska vuodenaikojen rajua vaihtelua ei näillä leveysasteilla voi välttää, säätelevät ne kuitenkin edelleen jonkin verran käyttäytymistämme ja onnen kokemistammekin. Kesä läpivaloisine öineen on monille suomalaisille – minullekin – edelleen vuodenaika ylitse muiden.

Juhannuksena kansa villiintyy, kesällä on lomaa, aikaa ja energiaa ja luonnon yltäkylläisyyttä. Suomalaisilla on olevinaan onnea, rakkautta ja kauneutta eivätkä lehdet lööppeile kesämasennuksella, mutta kaamosmasennus on tavallinen ilmiö. Myös kollektiivisen onnellisia lapsuusmuistoja (olivat ne tosia tai ei) herättävissä maakuntalauluissa ja kansanlauluissa on lähes aina kesä. Ne lapsuuden kultaiset kesäpäivät, ken voisi ne unohtaa!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kesä–onni–rakkaus–luonto -yhdistelmä on suomalaisessa kirjallisuudessa toisinaan ollut  niin erottamaton, että esimerkiksi nobelisti F. E. Sillanpään teoksissa kaikki rakkaus tapahtui vain kesällä. Kesä on liitetty rakkauden heräämiseen, onnen kukoistukseen, perheen perustamiseen ja sillä on sananakin kirjallisuudessa usein vahva symbolinen kaiku. Väinö Linnan Pohjantähti-trilogian ensimmäinen osa päättyy kauniin haikeaan kuvaukseen Akselin ja Elinan häiden jälkeisenä aamuna:

Tuolin selkänojalla leveili valkea hääpuku, jossa leikki aamuauringon säteiden punerrus. Se paistoi vinoon luoden ikkunaan tikapuiden varjon. Vaimeina tunkeutuivat huoneeseen kesäaamun äänet: pääskysten viserrys, kukon laulu sekä lehmän ammunta pihamäen takaa sen huutaessa lypsäjää.

Suomen suvi on kaunis. Mutta lyhyt.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Syksy tarkoittaa luonnonkierrossa väistämätöntä kuolemaa, joten suven lyhyys luo kirjallisuudessa vertauskuvallistakin surumielisyyttä. Esimerkiksi Sillanpään Nuorena nukkuneessa Siljan, ”nuoren, kauniin maalaistytön elämä päättyi noin viikon päivät juhannuksen jälkeen kesän vielä ollessa nuoremmalla puolellaan.” Kesä oli nuoremmalla puolellaan kuten Siljan elämäkin. Silja kuoli kuitenkin ”kauniin lemmentunteen” täyttäessä hänen mielensä.

Yksittäinen onnenhetki voikin tuottaa onnea vielä kauan, lämpimänä muistona, jota helliä. Melankolisen suomalaisen mentaliteetin mukaan on kuitenkin ollut viisaampaa olla onnellinen nostamatta siitä turhaa hälyä. Eino Leinokin runoili kuuluisat säkeet, joista on otettu oppia ja joiden sanomaa on siirretty kasvatustarkoituksessa jälkipolville: ”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön / [–] ja eläköhön hiljaa, hiljaa vaan / ja hiljaa iloitkohon onnestaan.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Onnen ja kesän liitto on toisinaan myös erotettu, siitä kertoo suomalainen sananlaskukin Onni yksillä, kesä kaikilla. Kesä on itsessään nähty hyvänä asiana, joka kaikille ilmaiseksi suodaan, vaikkei muuta idylliä olisikaan. Aurinko paistaa hyville ja pahoille. Onneen puolestaan voi liittyä paradokseja, kuten kesän väistämätön lyhyys ja kaiken katoavaisuus. Kirjailija Lauri Viita julkaisi Onni-runosikermänsä vuonna 1965 ja kuoli auto-onnettomuudessa saman tien. Viidan sikermässä kesä jatkuu eikä pysähdy, vaikkei runoilijaa enää ole.

Ehkä onnikin jatkuu meidän mentyämme: samoissa paikoissa, seuraavien ihmisten ja rakastavaisten tarinoina, vanhoissa taloissa, villiintyneillä niityillä ja lehmälaumoina koivujen alla. Ja rinnakkain jossain ajan tuolla puolen: kesä mutta ilman haikeutta, aavistusta siitä, että syksy tulee pian.

Onni

Kaita polku kaivolta ovelle
nurmettuu.
Ikkunana edessä
pystyyn kuivunut omenapuu.
Reppu naulassa oven pielessä,
Siinä linnunpesä.
Kun olen kuollut, kun olen kuollut.
Kesä jatkuu. Kesä. 

– Lauri Viita –

Astrid Lindgren: Saariston lapset

Menepä Tukholmassa jonakin kesäaamuna Strandvägeniin katsomaan, onko siellä pieni valkea saaristolaiva, jonka nimi on Saltkråkan 1. Jos se on siellä, astu vain laivaan. Täsmälleen kello kymmeneltä se antaa lähtömerkin ja peruuttaa irti laiturista aloittaakseen tavallisen matkansa, joka päättyy kaukana avomeren äärellä oleviin saariin. [–] Ja aurinko on jo alhaalla, kun laiva saapuu viimeiseen laituriin. Saltkråkaniin, saareen, jonka mukaan se on saanut nimensä. Kauemmaksi sen ei tarvitse mennä. Saltkråkanin ulkopuolella ovat avomeren paljaat luodot ja riutat, joilla asuu vain haahkoja, lokkeja ja muita merilintuja.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ylivertainen suosikkini koko Astrid Lindgrenin mainiosta tuotannosta on Saariston lapset. Onhan Peppi kumouksellinen, Eemeli koominen, Melukylän lapset idyllinen ja muutkin luomukset teoksia paikallaan, mutta mikään niistä ei soita sieluni säveltä niin kuin Saariston lapset. Ja erityisesti kuunneltuna, sillä Jarmo Heikkinen lukee teoksen kerrassaan mainiosti eläytyen.

Saariston lapset kertoo tukholmalaisesta Melkerssonin perheestä, joka saapuu kesäasukkaiksi vuokraamaansa taloon Saltkråkanin kauniiseen saareen, viimeiseen asuttuun saareen ennen avomerta. Äidin menettäneen perheen pää on isä-Melker, kirjailija, joka on tyttärensä rinnalla toinen suosikkihahmoistani. Lindgren luo Melkerin kohdalla aivan mainion henkilökuvauksen herkästä, lapsenmielisestä, hieman tohelosta kirjailijasta, joka on hyväsydäminen, sielukas ja humoristinen mutta auttamatton käytännön asioissa. Melker on idealisti, joka masentuu, liikuttuu ja riemuitsee täydesti, koko kirjailijansielullaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Meren yllä leijui usvaa, kaikki oli kaunista hieman surumielisellä tavalla. Puista ja pensaista tippui vettä ja ilmassa oli sateen ja maan, suolaveden ja märän ruohon tuoksu.
“Istutaan pihalla auringonpaisteessa ja tunnetaan, että on kesä”, oli Melker kuvitellut heidän ensimmäistä iltaansa Nikkarilassa. Toisenlainen se oli, mutta kesän ainakin tunsi. Malin aisti sen niin voimakkaasti, että kyyneleet kihosivat silmiin.

Uneksivan Melkerin vastapaino on hänen 19-vuotias tyttärensä Malin, joka on mitä käytännöllisin. Malin edustaa aika lailla täydellistä naista. Hän on kaunis, pystyvä, huumorintajuinen ja miellyttävä. Kirjailijan tyttärenä myös Malin kirjoittaa, mutta vain päiväkirjaansa, ja Malin on jollain tavalla kirjan päähenkilö, vaikka tarinassa seurataan paljon myös lasten touhuja. Vaikka Malin tietää isäänsä paremmin, kuinka arjen rattaat pidetään pyörimässä, hän on Melkerin lailla myös kauneudentajuinen, ja sopii henkilönä saaristolaisidylliin täydellisesti. Isän ja tyttären lisäksi perheeseen kuuluu kolme kouluikäistä poikaa, joista Malin äidillisesti huolehtii. Malin on kuitenkin raikas eikä yhtään tätimäinen, vaikka onkin joutunut astumaan suuriin saappaisiin jo nuorena.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vaikka Malin ja Melker ovat kirjan sieluja, myös varsinaiset saariston lapset ovat mainiosti kuvattuja. Kirja soveltuukin hienosti koko perheelle tarjoten vivahteita myös aikuisille. Ihmiset ovat moniulotteisia ja kiinnostavia. Lapsihahmotkin on kuvattu niin, että heille voi sekä nauraa että samalla ymmärtää heitä. Saaren topakka  “majesteettilapsi” Pampula pitää bernhardilaiskoiransa Laivurin kanssa huolen siitä, että asiat sujuvat hänen pillinsä mukaan. Hän on kekseliäs ja hänellä on hyvä sydän, jos häntä vain huvittaa käyttää sitä. Pampulan leikkitoverina nähdään Stina, pieni ja viisasteleva tyttö, joka kilpailee Pampulan kanssa Melkerssonien perheen nuorimman jäsenen, Pellen, suosiosta. Herkkä eläinystävä Pelle taas ei piittaa tyttöjen kotkotuksista. Myös isommat lapset, Pampulan ja Pellen isosisarukset, löytävät toisistaan ystävät ja perustavat salaseuran. Kirjassa koetaan ilon, surun ja liikutuksen hetkiä miljöössä, joka on kuin liian ihanaa ollakseen totta. Täydellistä kesäkuunneltavaa tai  -luettavaa!

Hän päätti vielä toisenkin asian. Olkoon kaivossa sammakoita miten paljon tahansa ja talon ikkunat vaikka säpäleinä, olkoon Nikkarila miten ränsistynyt hyvänsä, mikään ei estäisi häntä olemaan onnellinen juuri täällä ja nyt. Sillä oli kesä. Pitäisi aina olla kesäkuun ilta, hän ajatteli. Tyyni ja unelmoiva kuten tämäkin ilta. Ja hiljainen.

 

Astrid Lindgren: Saariston lapset [Vi på Saltkråkan]
WSOY, 2018 [1964]
Suom. Laila Järvinen
Lukija: Jarmo Heikkinen
8 h 33 min

Kimmo Takanen: Tunnelukko-kirjat

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kimmo Takasen suositut tunnelukkokirjat ovat pätevää asiaa, vaikka alaotsikot kuulostavatkin äkkiseltään helpolta self helpiltä. Kuuntelin pari ensimmäistä viime syksynä ja hiljattain palasin tunnelukkojen pariin kuuntelemalla Takasen uusimman teoksen Parisuhteen tunnelukot. Tunnelukkotyöskentely pohjautuu skeematerapiaan ja kirjojen lisäksi Takanen on luonut suositun tunnelukkosi.fi -sivuston, jolla voi esimerkiksi testata omat tunnelukkonsa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Takanen lähtee kirjoissaan liikkeelle siitä oletuksesta, että kaikilla on tunnelukkoja. Tunnelukko on Takasen mukaan “lapsuudessa ja nuoruudessa opittu tapa reagoida, kokea, tuntea, ajatella ja käyttäytyä.” Tunnelukkojen aktivoituessa aikuisuudessa toimimme tiedostamattamme lapsuuden selviytymismallien kautta. Selvää tietysti on, että lapsuudessa opitut selviytymiskeinot ovat aikuisuuden ihmissuhteissa haitallisia. Kirjat auttavatkin tunnistamaan ja avaamaan tunnelukkoja, joita onkin hyvin suuri kirjo. Monista tunnelukoista saattaa löytää joitakin piirteitä itsestään, mutta yleensä vain muutama ilmenee selvästi. Toki tunnelukkojen voimakkuuksissa on eroja, ja mitä enemmän ihminen työskentelee lukkojensa parissa, sen varmemmin ne laimenevat tai aukeavat.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kirjojen lukeminen auttaa tosin tunnistamaan lukkoja, mutta ei hävitä niitä millään hokkuspokkus-tempulla. Takanen onkin koonnut harjoituksia, jotka auttavat tunnelukkotyöskentelyssä ja aivojen uudelleenohjelmoinnissa. Toki lukkojen tiedostaminen eri tilanteissa myös auttaa suhtautumaan asioihin uudella tavalla. Takasen kirjat ovat selkeitä, helppotajuisia ja maalaisjärjellä ymmärrettäviä. Ne eivät myöskään tuomitse tai syyttele. Suosittelen näitä kyllä kaikille, Takanen nimittäin sanoo, että tunnelukkojen syntymistä lapsuudessa on suorastaan mahdotonta välttää, vaikka kasvuympäristö olisikin näennäisen tavallinen. Voin siis tällä perusteella väittää, että sinullakin, rakas lukijani, on – tai on joskus ollut – tunnelukkoja, joten aihe koskettaa kaikkia. Aste-erot toki vaihtelevat.

 

Kimmo Takanen: Tunne lukkosi. Vapaudu tunteiden vallasta.
WSOY, 2011
Lukija: Aku Laitinen
10 h 8 min

Kimmo Takanen: Murra tunnelukkosi. Työstä tunteet, toimi toisin.
WSOY, 2017
Lukija: Aku Laitinen
5 h 55 min

Kimmo Takanen: Parisuhteen tunnelukot. Avaimia toimivaan rakkauteen.
WSOY, 2019
Lukija: Timo Välisaari
10 h 40 min