Valot ja varjot kirjoittamisessa

Kuten maalaustaiteessa, myös luovassa kirjoittamisessa on tärkeää, jopa olennaista, löytää sopiva valon ja varjon tasapaino. En tietenkään tarkoita sitä kirjaimellisesti, siis että joka toinen sana pitäisi kirjoittaa tummemmalla ja joka toinen vaaleammalla musteella. Visuaalisissa taiteissa valon ja varjon vaihtelun saa näkymään kuvallisesti, mutta kirjallisuudessa on kyse sisällöstä.
Yritän aina kirjoittaessani löytää tekstiin edes jotain kaunista. Joskus se on toivon pilkahdus pimeydessä, ohikiitävän hetken kauneuden kuvaus tai sitten koko teksti voi olla kuplivaa ja onnentäyteistä. Jos kirjoitan jotain oikein ihanaa, siellä voi olla mukana pieni tummempikin juonne, ja jos kirjoitan jotakin synkkää, haluan vastaavasti upottaa tekstiin valontuikahduksen kuin tulitikun raapaisun yössä. Tekstin valot ja varjot näyttävät aina vahvemmilta ja kirkkaammilta toistensa rinnalla kuin yksinään.
Jotkut asiat tosin (kuten ihmiskauppa, josta kirjoitan postauksen heti kun ehdin!) ovat kerta kaikkiaan niin hirveitä ja pahoja, ettei niistä välttämättä ole mitään hyvää sanottavaa. Silloin läpeensä synkkä teksti on perusteltua, koska auttaa ymmärtämään pahojen asioiden todellisuutta. Sellaista on raskasta lukea, mutta sen rinnalla oma elämä saattaa yllättäen näyttääkin hyvin valoisalta. Kirjallisuus toimii hyvänä peilinä myös valon ja pimeyden suhteen. Rankoista ja läpeensä pahoista aiheistakin kirjoittaessa tekstiin saa kuitenkin hyvää riipaisevuutta kuvailemalla sopivina annoksina mitä tahansa kaunista tai hyvää, jolloin tarinan varjot näyttävät entistä synkemmiltä. Jos olisi kyse esimerkiksi hyväksikäytetystä tytöstä, voisi tarinassa kuvailla muutamia hyviä muistoja lapsuudesta ennen helvetin alkamista tai edes jotain pientä kiinnekohtaa, johon takertua. Ohi lentävä, vapaa lintu, asvaltin raosta puskeva kukka. Unelmat, jotka on rikottu. Kauneus, joka on tärvelty. Hyvä, jota ei enää ole. Mitä tahansa, joka saa lukijan itkemään ja ajattelemaan, että jos kaikki olisikin mennyt toisin…
Kumpi herättää enemmän tunteita: ”Marie raiskattiin ja jätettiin pahoinpideltynä virumaan huoneen nurkkaan ruhjeet kaulalla” vai ”Marie raiskattiin ja jätettiin pahoinpideltynä virumaan huoneen nurkkaan ruhjeet kaulalla samalla kohdalla, johon äiti oli aina pienenä antanut iltasuukon.” Entä tässä: ”Jack kuoli vihollisen luotiin sodan viimeisenä päivänä. Hänen urheutensa muistettiin pitkään.” vai ”Jack kuoli vihollisen luotiin sodan viimeisenä päivänä eikä päässyt ikinä kertomaan Judylle, kuinka kiihkeästi oli tätä rakastanut.” Valon ja varjon käyttäminen tekstissä rinnakkain lisää inhimillisyyden tuntua.
Monien runojen ja laulujenkin haikeus ja koskettavuus syntyy juuri siitä, että niissä on sekoitettu makeaa ja suolaista, hymyjä ja kyyneleitä, haikeutta ja riemua. Eino Leinon suomalaiseen mielenmaiseemaan istuva ja sitä kuvaileva Lapin kesä on oiva esimerkki: ”On vastaus vain yksi, Lapin suvi / sit‘ aatellessa mieli apeutuu. / On lyhyt Lapin linnunlaulu, huvi / ja kukkain kukoistus ja riemu muu.” Kappale ei olisi niin haikea, jos se olisi vaikka Lapin talvi. Paukkupakkanen ja ankea elämä, se siitä. Mutta kontrastin pitkään, koskettavaan runoon tuo juuri se ihana suvi, ihana ja kaunis mutta niin lyhyt, joka väistämättömästi loppuu pian. ”Miks meillä kaikki kaunis tahtoo kuolla / ja suuri surkastua alhaiseen.”
Romaanipuolella Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on hyvä esimerkki koskettavasta teoksesta, jossa onni ja rankkuus sekoittuvat ristiriidaksi. En usko, että teos olisi suuren yleisön keskuudessa noussut niin suosituksi, jos rakkaustarina-ulottuvuus puuttuisi. Onnen ja vaikeuksien kamppailu tekee teoksesta katkeransuloisen. Toisaalta samassa teoksessa minua myös tavallaan ärsytti Aleksi-päähenkilön “kaikkivoipaisuus”. Aleksi tuntui hahmona olevan jotenkin epätodellisen hyvä ja ihanteellinen, jaksavan kaiken. Jos ajattelen klassikkokirjallisuudesta sankarittaria ja sankareita itselleni merkityksellisistä kirjoista, jokaisessa päähenkilössä on jokin särmä, joka tekee hahmosta kiehtovan. Valot ja varjot kulkevat rinnakkain mutta toivottavasti valo voittaa.
Olen kirjoittanut tänne blogiin rankoistakin aiheista, mutta yritän pitää jonkinlaisen tasapainon täälläkin. En halua, että tämä on profiililtaan synkkä blogi mutta en myöskään halua kirjoittaa pelkkää huttua pinnallisista asioista. Vakavien aiheiden vastapainoksi kaipaan jotakin kevyttä ja iloista, mutta haluan kirjoittaa myös pimeämmistäkin asioista, jos ne tuntuvat tärkeiltä. Kaikesta elämänmakuisesti, toivottavasti. Elämähän on jatkuvaa valon ja varjon leikkiä, siihen asti kunnes maallista majaani ei enää ole vaan kaikki on vain häikäisevää, puhdasta valoa…
Kaikki kuvat: Kimmo Korpela

Lastenkirjat: Vessavintiöt

Yksi veikeä lastenkirjapoiminta tähän väliin. Hope Vestergaardin ja Valeria Petronen Vessavintiöt (2012) opettaa lapsille humoristisella tavalla vessatapoja 15 kohdan verran. “Nuo villit vessavintiöt eivät mokiaan tajua, on aika siis käytöstavoista heidän saada hajua.” Sotkuisissa yleisissä vessoissa käyneenä, ja niitä myös työkseni siivonneena tulee mieleen, että tällaisen opuksen lukeminen voisi tehdä hyvää myös joillekin aikuisille.
Kirjassa on kivat kuvat ja kuvitteellisen Tammelan päiväkodin lasten pikku mokien kautta riimitellään lempeästi yleispätevät vessaohjeet pienille (ja isoillekin) vessan käyttäjille. Meillä lapset tykkäsivät lukea tätä kirjaa ja naurukin on ollut herkässä – vessajutut tunnetusti kun hihityttävät kaikenikäisiä.
 
 
 

Pitkä matka paratiisiin – Ruandan ja Aleppon maailmanloput

Luin vähän aikaa sitten Leah Chishugin kirjan Pitkä matka paratiisiin (2011) ja se tuli mieleeni elävästi myös tästä muutaman päivän takaisesta Hesarin uutisesta. Lehdissähän on nyt jonkin verran kirjoitettu tuosta Aleppo-paran keissistä. Syyrian pääkaupunki siis, joka on ollut vuosia taisteluiden kourissa ensin sisällissodan takia ja nyt hallituksen joukkojen miehittämänä. Ja nyt uutisoitiin, että koko Aleppo on ilman vettä. Siis koko Aleppo, kaksi miljoonaa ihmistä ilman juomavettä! Tälläkin hetkellä… Mitä luulette siitä seuraavan? YK:n mukaan tilanne voi johtaa katastrofiin. Minusta se on katastrofi. Artikkelissa kommentoitiin, että Itä-Aleppo muistuttaa maailmanlopun näyttämöä. Ruumiita lojuu kaduilla, raunioita on joka puolella, sairaaloista enää kaksi auki. Tässä  uutisessa YK:n lastenjärjestön varajohtaja Justin Forsyth toteaa BBC:lle osuvasti: “Maailma katsoo sivusta, kun Aleppo kuolee hitaasti.”
Leah Chishugin kirjan tapahtumat sen sijaan kuuluvat jo lähihistoriaan kuvaten kirjoittajansa pakomatkan Ruandan kansanmurhan keskeltä pari vuosikymmentä sitten. Vaikka konflikti oli luonteeltaan erilainen kuin Aleppon tapahtumat, näyttämö on samankaltainen tavallisille perheille tapahtuvine hirveyksineen. Tilanne ei ole kenelläkään kontrollissa. Ruandan kansanmurhan tapahtuessa 1994 Chishugi oli 17-vuotias teiniäiti, joka pakeni tappajia pois maastaan ja lopulta koko Afrikasta. Nimi Pitkä matka paratiisiin juontuu siitä, kuinka vaivalloisen ja vaarallisen, vuosien pituisen matkan nuori nainen teki ennen kuin pääsi turvaan.
Nyt Chishugi asuu Englannissa ja kirjoitti tämän kirjan, jotta näin ei enää pääsisi tapahtumaan. Kuitenkin todistamme taas monien kansojen tragedioita ja viittaan nyt esmerkiksi juuri Syyriaan ja Isiksen operaatioihin laajemmallakin alueella, vain pari mainitakseni. Onko jokin muuttunut? Minusta tämä menee vain hullummaksi. Tällaiset selviytymiskirjat auttavat ymmärtämään hieman pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden mielenmaisemaa, raottavat ehkä jotakin siitä, kuinka hirveitä kokemuksia monilla heistä saattaa olla hiljattain takana. Tämä surullinen uutinen vastaanottokeskuksissa tapahtuvista itsemurhista ei yllättänyt. Kokemukset varmasti kummittelevat mielessä pahimmillaan loppuiän.
Leah Chishugin kirja on vaikuttava. Olin kuullut Ruandan kansanmurhasta käsitteenä, muttei minulla ollut juuri mitään käsitystä, mitä se todella tarkotti, millaista siellä oli. Teos avasi hienosti veritekojen hirveyden lisäksi myös konfliktin syitä ja kaiken järjettömyyttä. Kansanmurhassa oli kyse kahden Ruandassa asuvan kansan, hutujen ja tutsien, välisten katkeruuksien kärjistymisestä, kun hutukapinalliset perustivat ääriliikkeen, interahamwen, joka tappoi säälimättömästi yli 800 000 tutsia. Kukaan hutu ei voinut jäädä puolueettomaksi ellei halunnut menettää omaakin henkeään. Tilanne kärjistyi silmittömäksi teurastamiseksi, jossa hutuaviomiehet tappoivat tutsivaimojaan ja naapurit ilmiantoivat toisiaan. Jokainen löydetty tutsi tapettiin, useimmat mahdollisimman raa’asti viidakkoveitsillä. Ampuminen olisi ollut liian armollista. Hutut erottivat viholliset nenän muodosta, jos joku tutsiparka yritti pelastuakseen esittää muuta. Jos nenä oli eri muotoinen kuin itsellä, piti tappaa.
Hemmoteltua elämää kansanmurhaan asti viettänyt Leah Chishugi osoittautui poikkeuksellisen sisukkaaksi nuoreksi naiseksi paetessaan pienen vauvan ja pelokkaan apulaistyttönsä kanssa hututappajia. Kontrastia tositarinaan lisää se, että Chishugi muistelee aluksi onnellista lapsuuttaan, kaikki oli ollut hyvin suuressa ja vauraassa tutsiperheessä. Kansanmurhan alettua koko maa kuitenkin muuttui radikaalisti kuten jokainen teurastusta omin silmin todistanut ihminenkin. Chishugi kritisoi kirjassan rauhanturvaajia, joita oli runsaasti maassa kansanmurhan aikaan, mutta jotka eivät todellisuudessa “puolueettomina” saaneet tai voineet tehdä mitään auttaakseen uhreja. He olivat paikalla, mutta murhaajia pakeneville ihmisille heistä ei ollut mitään hyötyä.  He turvasivat hutuille tappamisrauhan.
Chishugi kohtasi matkallaan monia läheltä piti -tilanteita ja on suoranainen ihme, että hän on selvinnyt hengissä kirjoittamaan tätä kirjaa. Kauhunmaiseman voi lukijakin nähdä silmiensä edessä, Chishugi kuvailee elävästi kuolleen ihmislihan loputonta löyhkää, tapettujen äitiensä rintoja hamuilevia vauvoja ja hylättyjä taaperoita ruumisröykkiöiden vierellä, tappajien käynnin jäljiltä autioituneita maaliskyliä, ihmisten petollisuutta ja hulluutta. Tilanne on aivan absurdi, yhtäkkiä mukavastakin naapurinmiehestä tai puolitutusta kuoriutuu verenhimoinen tappaja, jota pitää paeta kaikin keinoin. Nunnatkin ilmiantavat kirkkoon henkensä edestä paenneet raukat. Chishugi kuvaa, kuinka tavallisetkin hutut tuntuivat olevan kuin transsissa ja toteuttavan vain koneellisesti ylhäältä annettuja käskyjä. Tappajarobotit. Eikä tämä  ole mistään huonosta väkivaltaelokuvasta, olisikin. Pahuus on pohjatonta kun se pääsee valloilleen.
 –
Vajosin maahan ja olin jo liian heikko liikkuakseni. Tunsin käsien nostavan minut ja tiesin eltaantuneesta hajusta ja pehmeän lihan ja kovien luiden kosketuksesta, että minut oli heitetty kuolleiden ruumiiden joukkoon. Sitten kaikki musteni.
 –
Vaikka Chishugi joutui muiden tutsien lailla kohtaamaan kansanmurhan vuoksi hirveitä asioita, saamaan elinikäisiä traumoja ja menettämään kammottavalla tavalla perheenjäseniään, hän tapasi vuosia myöhemmin erään, jonka asema oli vielä surkuteltavampi. Hän vieraili vankilassa tapaamassa miestä, joka oli tappanut hänen rakkaat sisaruksensa. Chishugi lähestyi miestä katkerana ja vihamielisenä mutta hänen taakkansa hieman keveni vankilassa ja itsesääli muuttuikin sääliksi tappajaa kohtaan. Ennen kansanmurhaa mies oli ollut tavallinen perheenisä, opettaja, joka kuoleman uhalla pakotettiin surmantöihin, kuten suuri osa muistakin hututappajista. Mies halusi selittää.
 –
”Sen jälkeen kun tein sen, minusta tuli joku toinen. Tiedän, ettei se tuo sinun rakkaitasi takaisin, mutta usko minua kun sanon: minä elän helvetissä joka ikinen päivä.” hän sanoi. 
        Oli selvää, ettei hän pelännyt vankilaa tai kuolemaa: hänen ainoa toiveensa oli kuolla. Hänen oli mahdotonta enää elää itsensä kanssa. 
    “Tiedättekö, he pakottivat minut tappamaan vaimonikin. Hän oli tutsi. Ei yksikään ihminen voi sellaista tehdä. Tiedän sen nyt.” Hän oli unohtanut meidän läsnäolomme ja hoki itsekseen: “Minä tapoin heidät kaikki. Minä tapoin heidät kaikki.”
     En ollut koskaan nähnyt ketään yhtä kärsivää kuin tuo mies joka istui edessäni ja itski hallitsemattomasti. Katsoin häntä ja ymmärsin, ettei yksikään inhimillinen olento voinut tehdä asioita, joita hän oli tehnyt. Jokin oli ottanut hänet valtaansa
 
Chishugin loppukaneetti tapaamisesta läheistensä murhaajan kanssa:
Olin kärsinyt määrättömästi kansanmurhan aikana ja sen jälkeen. Tiesin kuitenkin, ettei minun tuskani olisi koskaan yhtä suuri kuin tuon miehen, sillä minulla ei ollut verta käsissäni. Ei ole suurempaa tuskaa kuin olla kykenemätön pesemään toisten verta käsistään. 
Kuva kuvassa: seinäkalenterin lintukuva Hannu Korpela. Kalenterin teksti: “Jos mahdollista on ja mikäli teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien ihmisten kanssa.” Room. 12:18

Lahjakkuus vs. innokkuus

Olen kokeillut elämäni aikana montaa juttua enkä ole ollut missään paras. Olen tosi kiitollinen siitä, että on ollut tietyissä rajoissa mahdollisuus kokeilla erilaisia harrastuksia. Erityisesti nuoruudessa minulle oli kuitenkin välillä kipeäkin asia se, että vaikka kuinka tein parhaani ja olin monen asian suhteen innokas ja intohimoinen, en muiden harrastajien keskellä loistanut erityisesti missään tietyssä lajissa. Muiden ylenkatse ei ole vieras tunne. Harrastin monta vuotta yleisurheilua ja minulla oli hyvä kunto, mutta urheiluseuran mittapuulla olin korkeintaan keskinkertainen. Kävin vuosia ja vuosia kuorossa ja pianotunneilla mutta en ikinä ollut kiitelty lahjakkuus vaan musiikkiopiston porukoissa korkeintaan juuri ja juuri keskinkertainen soittaja.
Aloitin rakkaan tanssiharrastuksen yläasteella monen vuoden tauon jälkeen (tasolleni asteen liian hyvässä ryhmässä) ja useampi vuosi meni ennen kuin pääsin jyvälle, sain kurottua kiinni ja tunsin olevani muutakin kuin kompuroiva ja kömpelö perässäpysyjä takanurkassa, niin paljon kuin alusta asti pidinkin siellä käymisestä. Olen käynyt kuvataidepainotteiset koulut ja oppinut kantapään kautta mukiinmeneväksi maalariksi. Pidän käsitöistä mutten vieläkään osaa neuloa sukkaa tai tumppua saati käyttää saumuria. Siitä viidennenluokan lankamöhkäleestä tuli vuosiksi niin huono käsityöitsetunto, etten ole edes yrittänyt opetella. Ompelen ja virkkaan mitä sattuu ilman kaavoja ja ohjeita, koska en tiedä, mikä on kiinteä silmukka. Rakastin teatteria, muttei minusta tullut mikään iinakuustonen.
Vaikka olen kokeillut sitä ja tätä luovaa, kirjoittaminen alkoi nousta jossain vaiheessa ykköseksi. Siksi, koska pidin siitä hyvin paljon kuten muistakin luovista jutuista, mutta myös siksi, että se oli sellainen alue, jossa tunsin olevani eniten vahvoilla. Sain koulussa aina hyvää palautetta äidinkielenopettajilta. Sillä oli iso merkitys. Kirjoittamisenkin suhteen minut on kuitenkin pudotettu maan pinnalle monta kertaa kun olen lähetellyt välillä käsikirjoituksia kustantamoille ja perättäin saanut kieltäviä vastauksia. Kiitos kiinnostuksestanne kustannusliikettämme kohtaan, mutta valitettavasti emme voi…
Olen pohdiskellut sitä, kuinka vaikeaa on todella pärjätä jollakin alalla, ja miksi edes haluaisin. Päästessäni opiskelemaan journalistiikkaa huokasin helpotuksesta, koska olin läpäissyt vaativat pääsykokeet. Luulin, että haasteet ovat takana, mutta ei se mennyt niin. Ryhmässä oli kova taso ja itse jouduin ummikkona tekemään kovasti töitä oppiakseni kaiken, mitä monet osasivat jo valmiiksi. Sama pätee varmasti moneen unelmatyöpaikkaan. Jos onnistuu selviytymään haastatteluista ja nappaamaan hyvän pestin, varsinainen urakka vasta alkaa. Pitää koko ajan näyttää pystyvänsä ja pärjäävänsä, taistella ja todistaa pätevyytensä muille. En kaipaa sellaista jatkuvaa pätemistä mutta kai minulla kuten monilla muillakin ihmisillä on silti jonkinlainen sisäinen tarve loistaa jossakin itselle rakkaassa jutussa.
Olen todella aloittelija luistelemaan, en osaa vaihtaa autoon renkaita, korjata tietokonetta, soittaa viulua, ajaa mopolla tai tehdä tuhatta muutakaan juttua, mutta se ei häiritse, koska ne asiat ovat olleet minulle täysin yhdentekeviä. Ristiriita syntyy siitä, että yltää rakastamassaan asiassa vain keskinkertaisuuteen  tai hyvään harrastajatasoon vaikka joistakin jutuista olisi haaveillut ammatiksi asti. Näiden vuosien aikana olen oppinut ja nähnyt välillä myös läheltä sen, kuinka paljon monet huippulaulajat, -näyttelijät, -kirjailijat, -toimittajat, -muusikot, -tanssijat jne. ovat tehneet töitä, taistelleet epävarmuutensa kanssa, pettyneet ja nousseet taas. Millä tahansa alalla menestyminen vaatii lahjakkuuden lisäksi valtavan määrän työtä ja monesti vaikkapa nykyiset huippusoittajat käyttivät nuorena vapaa-aikansa vain sen viulun tai pianon kanssa ehtimättä mitään muuta. Menestys ei tule helpolla muillekaan ja on virhe ajatella jotenkin “ne” ja “me”. Ihmisiä olemme kaikki ja vahvuudet saattavat vain jakautua eri tavalla eri ihmisillä.
Vaikka joskus minua hieman korvensikin, niin nykyään olen vain iloinen siitä, että olen hyvä monella alueella, vaikka en huippujen huippu millään tietyllä. Tähän ikään mennessä olen alkanut pitää sitä rikkautena. Mielummin tasaisesti multitalentti kuin kapeasti tosi pro. Kirjoittamista lukuunottamatta muista aluevaltauksistani ei taida olla ikinä ammatiksi asti, mutta harrastuksena voin nauttia tosi monista jutuista ja ne täydentävät tosiaan. Odotan sitä, että olisi joskus aikaa mennä harrastajateatteriin… Minusta on tullut myös radikaali elinikäisen oppimisen kannattaja! Nuorena luulin, että ihmisen taidot on tuomittu loppuelämäksi sen perusteella, aloittiko harrastuksia alle kouluikäisenä ja jos ei, on auttamattomasti liian myöhäistä. Olen kokeillut monia eri juttuja aikuisenakin ja myös oppinut paljon.

 

 

Vanhempani kannustivat minua lapsena ja nuorena paljon aiheessa kuin aiheessa, mutta sitli olen joutunut käymään omat kouluni suuressa maailmassa miettien, riittävätkö taitoni, onko minusta mihinkään, olenko tarpeeksi hyvä, kelpaanko tällaisenani. Entä voinko nauttia siitä, mitä rakastan, vaikken täytäkään kaikkia kriteerejä? Kun olen jutellut ihmisten kanssa olen huomannut, että yllättävän monella on sellaisia juttuja, joita haluaisi tehdä, mutta ei uskalla tai kehtaa, koska joku on joskus sanonut tai vain puolella sanalla vihjannut, ettei pitäisi. Mielestäni ketään ole tuomittu huonoksi laulajaksi ala-asteen musiikinnumeron perusteella tai “kamalaksi köntykseksi” ilkeitten koulukavereitten liikkatuntihuuteluitten vuoksi. Jos on lapsena sanottu, että “sinä et ainakaan ikinä opi soittamaan mitään, kun sinulla on niin huono nuottikorva” tai “sinä et näytä yhtään ballerinalta, joten et voi mennä balettitunnille”, niin ihminen helposti alkaa pitämään itseään sellaisena, toivottomana tapauksena jonkun asian suhteen.
Yksikin iäkkäämpi päiväkodin täti anteeksipyydellen hiljaa tunnusti, että hän on niin huono laulamaan, ettei voi pitää lapsille muskarihetkiä. Siinäkin on varmaan joskus vihjailtu laulutaidoista niin tuomitsevasti, että jopa kaksivuotiaat tuntuvat ylitsepääsemättömältä yleisöltä. Itse olen nyt emansipoitunut tämän osaamisjutun suhteen ja ajattelen, että minulla on oikeus jaksamiseni ja kiinnostukseni mukaan tehdä ja harrastaa ihan mitä haluan ilman että kenelläkään on oikeus ajatella, että tuhlaan aikaani koska en ole “tarpeeksi hyvä”. Nyt kaikki seinäruusut kokeilemaan juttuja, joista olette aina unelmoineet!  Vaativatkaan harrastukset eivät ole superlahjakkaiden yksinoikeus.
Ajattelen nykyään vähemmän mustavalkoisesti ja toivon, että “mitä osaan nyt”  -kysymyksen sijaan voisi pohtia “mitä kaikkea voinkaan vielä oppia, missä vielä voin kehittyä”! Myös mittakaavan ymmärtäminen auttaa. Vaikka en päässyt lukion jälkeen Teatterikorkeakouluun, ei tarkoita, että olisin surkea näyttelemään. Vaikka en treenannut klassista pianoa samalla intensiteetillä kuin muut, tein ehkä niinä vuosina samalla jotain mikä kiinnosti yhtä paljon. Ja tanssi – vaikkei minusta tule ammattilaista, olen kehittynyt kovasti ja nautin siitä! Kirjoittaa voin lämpimikseni vaikka tänne blogiin. 🙂 Eikä ole sanottua, etteikö joskus joku kirjakin vielä onnistuisi. Ainakin kompastelu ja toistuvat pettymykset auttavat pitämään aseneteen sopivasti nöyränä. Jos olisi huippulahjakkuus ja sen lisäksi vielä menestyisikin helposti kaikessa, saattaisi nousta ennen pitkää päähän.
Ps. Tämä pohdiskelu on nyt taas ajankohtaista, mutta tässä on ollut monia vuosia, kun ei ole ollut. Pitää olla ensin tarvehierarkiassa tarpeeksi korkealla, että pystyy ajattelemaankaan itsensä toteuttamista. Uupumuksen ja väsymyksen aikoina sitä ajatteli vain, minäköhän vuonna saa nukuttua seuraavan kokonaisen yön, ja aika monta vuotta sitä yötä tosiaan saikin odottaa. Hyperemeesiaikoina (epätavallisen kova raskauspahoinvointi) sitä ajatteli, kuinka kestäisi seuraavaan minuuttiin. Ja sitä seuraavaan. Ja sitä seuraavaan. Tällaisella itsensä toteuttamisen pohdinnalla ehkä osoitan itselleni, että kaikki on nyt hyvin, on henkisiä voimavaroja pohtia jotain tämmöistä vähemmän olennaista. On koti ja ruokaa. Ja perhe. Ja unta. (Ainakin sännöllisesti.) Ne ovat niitä oikeasti tärkeimpiä asioita, joilla todella on jotain väliä.

 

Jatkoa edelliseen, muutama runo

Tulin jakamaan muutaman osuvan runon tänne, kun koulu ja normaali arkielämä eivät ole nyt antaneet myöten kirjoitella pidempään. Minulla on pari luonnosta kypsymässä koneella ja ideoita olisi vaikka kuinka pitkä lista ja toivon, että ehtisin pitempiäkin postauksia taas kirjoittelemaan koulutöiden lomassa. Viikonloppuna tuli myös hieman kuvattua, joten ehkä kuviakin tulee taas ripoteltua tänne bloginkin puolelle. Tässä kuitenkin muutama valittu runo siitä Joka tytön runokirjasta. Tyttönä, äitinä ja mummona olemisesta. Ensimmäinen on karu ja siitä tulee mieleen päiväkodissakin jo vallitsevat nokkimisjärjestykset, joita on valitettavasti joutunut todistamaan. Toinen ja kolmas ovat jotenkin ihanan lämpimiä, “mutta sitä ennen he ovat intohimoisia”…
      TYTTÖJEN LEIKIT
      Sormet täynnä sormuksia
      pikkutytöt leikkivät barbeilla ja bratzeilla,
      sanoilla voi haavoittaa kuolettavasti,
      ivanauru tulittaa rakkauden seulaksi,
      
      vuoristoradalla pitää kirkua oikeasti
      sillä jarrumies on musta enkeli,
      leikki ei lopu siihen että nukeilta
      katoavat kengät
  
      eikä siihen että nukeilta
      katoavat vaatteet
      eikä siihen että nukeilta katoavat
      hiukset
      ja kädet
      ja jalat
      ja päät,
      rinnat on puhkottu nuppineuloilla,
      eikä siihen, että nuketkin katoavat,
      tytöt vain jatkavat leikkiä kunnes
      se muuttuu todeksi.
                        Tittamari Marttinen, Rakkausmatkat 2005
      LAPSET JUOKSEVAT POIS
      Lapset juoksevat pois.
      Mutta äidit
      kulkevat vaiti kotipihassa.
      Minunkin äitini kantaa ikuisesti 
      tuhkaämpäriä marjapensaan juurille.
      Lapset juoksevat, juoksevat pois.
      Mutta äidit
      istuvat yhä jossain kuistilla.
      Minunkin äitini kuorii ikuisesti
      multaisia perunoita kuistin nurkassa.
      Maa murtuu, taivas jäätyy.
      En löydä tietä avaruuden ääriin. 
      Mutta äiti, hän on pihalla,
      hän kulkee elokuisen illan halki
      peittämään kurpitsapääni pyyheliinalla.
                         
                        Aulikki Oksanen, Sinua, sinua rakastan 1998
 –
 –
      Kun mummot kuolevat
      heistä tulee kukkaniittyjä ja heinää
      ja joistakin mummoista tulee puita
      ja he humisevat lastenlastensa yllä,
      suojaavat heitä sateelta ja tuulelta
      ja levittävät talvella oksansa
      lumimajaksi heidän ylleen.
      Mutta sitä ennen he ovat intohimoisia.
                        Eeva Kilpi, Animalia 1987

Joka tytön runoja

        Rannalla
 
Ihanat vaaleat pilvet
liukuvat taivaalla.
Hiljaa ja lumoavasti
laulaa ulappa.
 
Aaltojen hyväilyistä 
hiekka on väsynyt.
Tulisit aivan hiljaa,
tulisit juuri nyt –
Saima Harmaja, Huhtikuu 1930
Olen löytänyt runot uudelleen. Siihen ovat suurena syyllisenä nuo kirjallisuuden opinnot, joita jatkoin tänä syksynä pitkän tauon jälkeen. Tunneilta olen saanut uudestaan kipinän runouteen ja palautettua mieleen myös työkaluja runojen lukemiseen. Eihän sellaisia runoista nauttimiseen välttämättä tarvitse, mutta ne auttavat löytämään merkityksiä. Varsinkin lukiossa äidinkieli tekstianalyyseineen oli ehdoton lempiaineeni ja äikänopettajat tosi inspiroivia ja kannustavia. Muistan, kun lainailin kirjastosta vapaa-ajallakin runokirjoja, innostuin varsinkin vanhoista Tulenkantajista ja niiden elämänpaloa hehkuvista runoista. Edith Södergran, Katri Vala, Mika Waltari… Tuo Saima Harmajan Rannalla (1932) on sellainen ”nuoruuteni runo”. Utuinen, viaton, unelmoiva…
Lueskelin parina iltana pitkästä aikaa Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen toimittamaa Joka tytön runokirjaa (2006) ja sydämeni hypähti monen runon kohdalla. Ehkä siksi, että joistakin tuli mieleen ne ajat, kun olin niitä viimeksi lukenut. Ehkä siksi, että runot kolahtivat edelleen. Joka tytön runokirjaan on koottu aika kattavasti naislyyrikoiden tekstejä antiikin ajoilta 2000-luvulle. Sieltä löytyy tosi monen tyylisiä runoja, Eeva Kilvestä Maija Vilkkumaahan ja Aulikki Oksasesta  Tittamari Marttiseen. Kaikkia yhdistää jonkinlainen tyttöyden tai naiseuden kuvaus. Kaikki naisen elämän osa-alueet ja ikäkaudet on huomioitu ja jaoteltu osastoiksi. Teos on aika paksu joten siinä riittää pureskeltavaa pidemmäksikin ajaksi. Takakansitekstiä lainatakseni: “Sisälläsi elää aina tyttö! Näissä runoissa sinä heität lettinauhasi metsään, riuhdot itsesi irti Äidistä ja muutut villijalkaiseksi eläimeksi! Mutta silti jäät eloon naisen sisälle, ja pysytkin hengissä – lopun ikääsi.” 300 sivua voimarunoja tytöille ja naisille, pitemmittä puheitta, suosittelen!
.
.
Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen,
kehun: Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.
.
Eeva Kilpi, Laulu rakkaudesta ja muita runoja 1972
.
.
Valkeat aamut
.
Valkeat aamut tulevat
ihanassa saatossa
peittäen kasteisilla hiuksillaan
maan heräävät kasvot.
Hypähdellen nousevat metsistä
pienet helmenkirkkaat laulut
taivaan siniseen kelloon.
.
On liian onnellista
elää näinä valkeina aamuina,
kosketella elävin sormin rakastetun kasvoja,
tuntea huulillansa elämän maku.
Riemu on palannut sydämeeni 
kuin muutolintujen parvi.
Tahtoisin särkyä kasteen lailla
heläjävään, siniseen kelloon!

Katri Vala, Maan laiturilla 1930


Lastenkirjat: Koiramäki

Mauri Kunnaksen (s. 1950) kirjat ovat Herra Hakkaraisen etsimisineen meillä olleet hyvinkin suosittuja. Kunnas onkin poikkeuksellisen menestynyt suomalainen lastenkirjailija ja –kuvittaja. Hänen teoksiaan on käännetty 35 kielelle ja julkaistu 36 maassa, aika hyvin! Kunnaksen omintakeisen tyylin tunnistaa jo kaukaa ja nykyään Kunnaksen kirjoista tuttuja hahmoja, Hakkarainen etunenässä, näkee milloin missäkin oheistuotteessa pehmoleluista vaatteisiin. Kunnaksen lastenkirjatuotanto on niin laaja, että keskityn tässä vain Koiramäki-kirjoihin, vaikka monet muutkin olisivat esittelyn arvoisia.

Se perinteinen Koiramäen talossa on minulle tuttu kirja lapsuudesta. Nykyään meillä on paksumpi Koiramäki, joka sisältää kolme kirjaa yksissä kansissa: Koiramäen talossa, Koiramäen lapset kaupungissa ja Koiramäen talvi. En ihan hirveästi osta lastenkirjoja, mutta tämä oli aika must paketti, kun sattui olemaan vielä alennuksessa. Kaikki Koiramäki-kirjat ovat tosi kivoja. Ennen kaikkea ne kuvaavat hyvin vanhoja aikoja. Lapsentajuisesti kerrotaan, millaista elämä oli ennen vanhaan, 1800-luvulla ennen autoja ja kännyköitä. Mistä vaatteet tulivat, entä ruoka? Ei ainakaan kaupasta… Niistä asioista on helppoa kertoa kirjan avulla. Kuvat ovat sitä paitsi ihanan idyllisiä, tulee sellainen vanhat hyvät ajat –meininki, vaikka kovan elämän kääntöpuoletkin voi lukea  rivien välistä.
Koiramäki on maalaistalo, jossa eletään omavaraista elämää luonnon ja pellon ehdoilla. Piiat, rengit ja lasten ikisuosikki ruotiukko Hiski Piskinen kuuluvat miljööseen. Pääosassa ovat perheen lapset Kille ja Elsa, hännänhuippuna Martta-taapero. Ja Koiramäen väki on siis koiria, kaikki muut paitsi kotieläimet. Koiramäen lapset kaupungissa –kirjassa esitellään puolestaan hyvin saman aikakauden suomalaista kaupunkilaiselämää, joka olikin aika erilaista kuin maalla. Minulle tulee kirjan kyseisestä, nimeämättömästä kaupungista aika Turku-fiilis. Kunnas on nähnyt vaivaa ja ottanut selvää asioista ennen kuin on alkanut kirjojansa raapustamaan. Näissä on varmasti vielä kouluikäisellekin ihmeteltävää. Yksityiskohtia on tutkittavana paljon. Ääneen lukemiseen onkin hyvä varata reilusti aikaa.
Koiramäen lapset Kille, Elsa ja Martta seikkailevat näiden kolmen lisäksi myös näissä kirjoissa: Kesä Koiramäessä (luettu), Koiramäen lapset ja näkki (ei luettu), Koiramäen Martta ja Ruuneperi (ei luettu) ja Koiramäen laulukirja (laulettu). Varsinkin Kesä Koiramäessä jäi mieleen ihanan kesäisen miljöönsä ansiosta. Koiramäen laulukirjaa voin myös suositella kauniiden kuviensa ja vanhojen, jo hieman unohtuneiden kansanlaulujen esiintuojana uudelle sukupuolelle. Historiafanina pidän siitä, että näitä vanhoja asioita ja elämäntapaa tuodaan välillä myös lastenkirjoihin. Ja Kunnas saa entisajan yksinkertaisen elämän näyttämään kiehtovalta. Lasten on helppo samastua kuvitteellisiin päähenkilöihin – lasten perusluonto on aina ollut samanlainen, vaikka ympäristö onkin ”hieman” muuttunut vajaassa parissasadassa vuodessa.
Pikkulapsiperheen reissuvinkkinä mainitsen myös Särkänniemen Koiramäen Tampereella. Kävimme siellä lasten kanssa reilu vuosi sitten ja oli oikein viehättävä paikka. Ei mikään kauhean iso, mutta sinne on kivasti rakennettu pääkatu kirjasta Koiramäen lapset kaupungissa ja maatilamiljöötä muista Koiramäki-kirjoista. Siliteltävinä ja katseltavina oli myös kotieläimiä ja lavalla esitetään pieniä näytelmiä.