Lastenkirjat: Minttu-sarja

Aloitan postaussarjan, jossa käsittelen kerralla aina jotakin lastenkirjaa tai -kirjasarjaa. Todennäköisesti keskityn nostalgiaa herättäviin lastenkirjoihin (joista muuten monet ovat edelleen ihan täyttä kamaa), mutta poimin kyllä mukaan myös uusia tuttavuuksia.



Lastenkirjoja on meillä kulutettu kiitettävät määrät viime vuosina. (Kiitos viisi- ja 
kaksivuotiaitten tytärten.) Lähikirjastoissa rampataan lähes viikoittain, ainakin kuukausittain. Lastenkirjoja lähtee mukaan aina kassikaupalla, koska lapset ovat innokkaita kuuntelijoita. Voi olla, että olen hieman ohjannut heitä siihen suuntaan… Yksi lempparitavoistani viettää aikaa lasten kanssa on juuri heille lukeminen. Pidän itsekin monista lastenkirjoista ja samalla saamme yhteisen syli-/kainalohetken. Lasten kanssa lukeminen ei oikeastaan koskaan tunnu tylsältä ja tykkään siitä enemmän kuin leluilla leikkimisestä. Sitä paitsi lapset oppivat paljon kirjoista tai ne herättävät kysymyksiä ja pohdintaa, joista syntyy hyviä keskusteluja eri aihepiireistä. Välillä kirjojen lukeminen tosin on lapsillekin ihan puhdasta viihdettä. Mutta sekin stimuloi mielikuvitusta ja huumorintajua.
Toistaiseksi lapset ovat olleet aika kaikkiruokaisia kirjojen suhteen ja ihan hyvä niin. Kaksivuotiaskin kahmii lastenosastolla sumeilematta kirjoja hyllystä ja laittaa kassiin sen enempää vilkaisematta. Onneksi on kirjasto. Jotkut kirjasarjat ovat meillä kuitenkin nousseet suosiossa yli muiden, mutta tilanne vaihtelee.
Juuri tällä hetkellä lasten (ja äidinkin) lemppareita ovat ainakin Tatu ja Patu, Minttu-kirjat, Paddington-kirjat, Kaarlojen Muumi-kirjat, Pikku Siili –kirjat, Buu ja Bää –kirjat, Aino- ja Tomppa –kirjat, Mauri Kunnaksen kirjat, Miina ja Manu –kirjat, Pekka Töpöhäntä –kirjat, Peppi-kirjat, Nalle Puh –kirjat ja Disneyn satukirjat. Toki lisäksi aina löytyy yksittäisiä uusia suosikkeja, kuten viimeisimpänä Ville Hytösen hauskalla tavalla absurdi Vauvaperhe matkustaa. Lapset ovat vielä niin pieniä, että kuvalliset kirjat ovat meillä se juttu. Isompi jaksaa kuunnella kyllä kuvatonta tarinaakin, mutta yhteisissä lukuhetkissä luemme kuvakirjoja – enemmällä tai vähemmällä tekstillä.

Minttu-kirjat ovat legendaarisen Maikki Harjanteen (s.1944) käsialaa. Ensimmäinen Minttu-kirja on ilmestynyt 1978, joten monet nykyisistä vanhemmista ovat lukeneet niitä itsekin lapsena. Harjanteen muuta tuotantoa ovat muun muassa Santtu ja Vanttu –kirjat. Itse olen Minttua lukenut 1990-luvulla, jolloin meillä oli kotona yksi ainoa Minttu-kirja, sellainen kokoelman tapainen (Lasten parhaat kirjat –kerhosta luultavasti), mutta kyllä sitä tulikin selattua ja luettua uudestaan ja uudestaan ja naurettua siinä samalla! Muistan, että äitinikin luki mielellään meille lapsille juuri sitä kirjaa ja nauroimme välillä yhdessä vedet silmissä joillekin jutuille. Sitä kyseistä kirjaa en ole löytänyt edes kirjastosta, harmi sinänsä. Minttuun kiteytyy jotenkin sellainen ihana välitön hassuttelu ja höpsöily, että aina ei kaiken tarvitse mennä ihan sääntöjen mukaan ja aikuinenkin voi lähteä mukaan leikkiin. Mintun äidin ajoittainen hermostuminenkin on jotenkin tosi hauskaa, tosi inhimillistä.
            Tätä nostalgista taustaa vasten ei ole yllätys, että halusin lainata omille lapsillekin Minttu-kirjoja, joita löytyykin kirjastoista ihan kiitettävästi. Tarinat olivat minulle uusia, mutta samat hahmot tuttuine salihousineen ja hapsottavine hiuksineen seikkailevat niissäkin. Verrattuna moniin muihin menneiden vuosikymmenten lastenkirjasuosikkeihin Minttu on myös uudistunut matkan varrella. Vaikka tyyli on samanlainen, uudemmissa painoksissa vilahtelevat älypuhelimet, netti ja ihmisten erilaiset etniset taustat. Näin tarinat eivät tunnu lankapuhelimineen nykyajankaan lapsista täysin kivikautisilta. Pääosa kirjoissa on kuitenkin leikillä ja mielikuvituksella – sitähän Mintulla riittää.



Mielestäni Minttu-kirjojen keskeinen ideologia on, että ei tarvitse omistaa rahaa ja tavaraa, jos omistaa mielikuvituksen: Pariisiin ja Venetsiaan voi lentää pahvilaatikkolentokoneella, prinsessan tanssiaiset voi rakentaa kotiin. Mintun mummokin yltyy aika ajoin vallattoman leikkisäksi, mikä on minusta hauska osoitus siitä, kuinka me aikuiset voisimme useammin mennä lapsen tasolle ja pitää hauskaa. Aikuisen silmin en edes oikein keksi, mikä Minttu-kirjoissa on niin hauskaa. Ehkä se on se ainainen kaaos, lapsen rento vastaan aikuisen kireä asenne, vaatteiden riitelevät kuosit, Mintun hassut kommentit ja ajoittainen slapstick-huumori. Mikä Minttua naurattaa –kirjassa esimerkiksi kaaoksen ainekset ovat sievästi kasassa: Minttu ja mummonsa törmäävät ja kompuroivat ja vanhempia varten koristeltu hääpäiväkakku lätsähtää heidän päähänsä, mutta molemmat vain hymyilevät ja toteavat yhdestä suusta, että onpa erityisen herkullinen hattu.Perinteistä kermakakkuhuumoria siis. Mutta lapsia se naurattaa takuuvarmasti.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

w

Connecting to %s