Vaiennetut äänet – kiinalaisia naiskohtaloita

”Luulen että haava käsivarressani on tulehtunut hiukan. Se on ärtynyt suureksi punaiseksi juomuksi ja kirjoittaminen on hyvin epämukavaa. Silti sanoin sairaanhoitoharjoittelijalle, joka vaihtoi siteen, että olin aivan kunnossa ja haavaan ei tarvinnut lisätä salvaa. Yllätyksekseni tyttö uskoi minua! Pitkähihainen sairaalan pyjama peittää käsivarteni täysin.
     Toivottavasti onnistun.”
.
     ”Kärpäset ovat melkoisia taudinkantajia.” Lääkäri Yun sanoista sain ajatuksen ja olen päättänyt kokeilla onneani. En välitä seurauksista. Kuolen mielummin kuin menen kotiin.
     Aion murskata suuren kärpäsen haavaani.”
.
”Onnistuin! Kuumeeni on noussut nousemistaan jo kaksi päivää. Olen hyvin sairas mutta onnellinen.”
Ylläolevat lainaukset ovat kiinalaisen Honxue-tytön päiväkirjasta, viimeisiä merkintöjä ennen hänen kuolemaansa verenmyrkytykseen. Kiinan kadotetut tyttäret –postaus on ollut ylivoimaisesti luetuin blogissani, joten jatkan kiinalaisten tositarinoiden käsittelyä vielä Xinranin ensimmäisen kirjan Vaiennetut äänet, kiinalaisia naiskohtaloita (2003) parissa. Kiinan kadotettujen tyttärien tapaan tämäkin kirja koostuu useista eri tarinoista sekä yleisemmästä kiinalaisen naiskuvan kartoittamisesta. Hieman Xinran valottaa myös omaa taustaansa. Koska Kiinassa on perinteisesti ollut vaikea puhua avoimesti tunteista, Xinranin ei ollut helppo löytää haastateltavia perinteisellä tavalla. Hän onkin tutustunut näihin tarinoihin kautta rantain vuosien varrella, voittanut toimittajamatkoillaan ensin naisen luottamuksen ja hienotunteisesti saanut tämän avaamaan sydämensä.

Xinran toimitti Kiinan-vuosinaan pitkään hyvin suosittua radio-ohjelmaa Yötuulen sanoja, jossa hän luki ja kertoi tapaamiensa naisten tarinoita (kansantasavallan sensuurin sallimissa rajoissa). Ohjelman kautta Xinran alkoi saada kuulijoilta pinoittain nimettömiä kirjeitä, joissa nämä avasivat kovia kokemuksiaan. Myös 1970-luvulla kuolleen Honxuen päiväkirjamerkinnät olivat tälläisen nimettömän lähettäjän paljon myöhemmin Xinranille toimittamassa paketissa. Tarina on niin lohduton, että sydämeen sattuu. Tyttö, jota isä on käyttänyt seksuaalisesti hyväkseen mitä nöyryyttävimmillä tavoilla, löytää sairaalasta ainoan turvapaikan ja haluaa päätyä sinne aina kun mahdollista. Kukaan perheen ulkopuolinen ei tiennyt, ei auttanut.
”Jos minulta kysyttiin, pistokset, pillerit ja verinäytteet voittivat kaikki elämän isäni kanssa. Niinpä aloin tahallani vahingoittaa itseäni yhä uudelleen. Talvella kylvin kylmässä vedessä ja seisoin sitten ulkona lumen ja jään keskellä, syksyllä söin pilaantunutta ruokaa, kerran työnsin epätoivoisesti käteni putoavan raudankappaleen alle jotta se leikkaisi käteni poikki ranteesta. – – – Sillä kertaa voitin kuusikymmentä turvallista yötä.”
Honxuen viimeisimmät päiväkirjamerkinnät viittavaat siihen, että pitkän sairaalajakson jälkeen hänet oli määrä kotiuttaa, mutta hän ei kerta kaikkiaan kestänyt ajatusta. Kuolema oli parempi vaihtoehto, kun murheellinen äitikin vain sanoi, että eläimellisen isän teot on kestettävä ”koko perheen turvaksi”. Tytön paras ystävä oli sairaalan kärpänen.

 

 

Takakansitekstissä on Amy Tanin sitaatti: ”Nämä tarinat on pakko lukea”. Yhdyn siihen, vaikka lukeminen ei olekaan helppoa tai kevyttä. Tämä kirja on jotenkin vielä vaikeampi kuin kadotetut tyttäret, vielä lohduttomampi ja surullisempi, jos edes voi olla. Molemmat Xinranin kirjat saavat minulta ”luettu yhdeltä istumalta” –kunniamaininnan, mikä on aika harvinainen meriitti. Jokainen kirjan tarinoista on erilainen, omalla tavallaan puhutteleva. Teemat ovat rankkoja: insesti, uskottomuus, alistetut avioliitot, naisen arvon mittaaminen hyödykkeenä, korruptio, puolueen vuoksi menetetty rakkaus, raastava kaipuu, itsemurha, köyhyys, epätoivo, maanjäristyksen tuhoamat perheet…

 

Jotkut kestävät, toiset kaatuvat, kun tarpeeksi painetaan.

Kaiken epätoivon keskellä kytee kuitenkin mahdollisuus muutokseen. Toivon kipinöitä. Xinran otti merkittävän askeleen julkaistessaan tämän kirjan ja herättäessään lukijoissaan ajatus- ja tunnemyrskyn. Jo Xinranin Kiinassa toimittama radio-ohjelma oli varsin rohkea verrattuna maan yleiseen mediaan, mutta tiukat säännökset kahlitsivat kuitenkin toimittajien työtä niin, ettei tällaisten kirjojen vapaasta julkaisemisesta olisi tullut Kiinassa mitään. 1990-luvun lopulla Xinran muutti Englantiin voidakseen kokea vapaan yhteiskunnan ja julkaista pelkäämättä kirjan maannaistensa kohtaloista.
Lontoossa asuessaan Xinran huomasi, että länsimaisilla naisilla on kyllä kiinnostusta ymmärtää kiinalaisia sisariaan, mutta näitä tuntuu ympäröivän salaperäisyyden huntu. Vaikenemisen kulttuurin ja inhimilliset tunteet mitätöivän politiikan takia tietyistä asioista ei ole voinut puhua. Xinranin kirja valottaa tavallisten kiinalaisten naisten sielunelämää: mihin he uskovat, mitä he toivovat, kuinka he rakastavat ja kaipaavat. Xinranin elämänmittaisen, sisältä päin tehdyn tutkimustyön tulokset kertovat Kiinasta vielä jotain syvempää kuin turistimatkoilla nähdyt terrakotta-armeijat, teelaadut ja kielletyt kaupungit.    

Vaiennettujen äänten tarinoita yhdistää mielestäni kaksi laajempaa teemaa: naisen mitätön, tunnustamaton arvo niin perheessä kuin yhteiskunnassa sekä vääristynyt tai olematon käsitys seksuaalisuudesta. Tässä katkelma Xinranin radio-ohjelmaan jostakin syrjäkylästä lähetetystä kirjeestä:
”Täällä on vanha, kuusikymmentävuotias raajarikko, joka osti hiljattain nuoren vaimon. Tyttö on todella nuoren näköinen. Hänet on varmaankin siepattu. Tällaista sattuu täällä useinkin, mutta monet tytöt pakenevat. Vanha mies pelkää, että hänenkin vaimonsa karkaa, joten hän on kytkenyt tytön paksuun rautaketjuun. Painava ketju on hiertänyt hänen vyötärönsä vereslihalle, niin että veri tihkuu vaatteiden läpi. Luulen, että hän kuolee siihen vielä. Olkaa kiltti ja pelastakaa hänet.
     Älkää kuitenkaan missään tapauksessa mainitko tästä radiossa. Jos kyläläiset saavat tietää, he ajavat perheeni pois.”  
Kiinassa on välittäviä, hyviä miehiä, mutta liian paljon myös niitä, joille vaimo on vain välttämätön statussymboli ja lisääntymistyökalu. Poliisin moraali on monessa paikassa hyvin kyseenalainen eikä virkavallalta saa itsestäänselvästi apua esimerkiksi perheväkivaltaan, jos tästä edes uskaltaisi kertoa. Vaimon ja lasten pahoinpitely on varsinkin ennen ollut perheissä yleisesti hyväksyttävä keino, jolla mies ”pitää järjestystä”. Monet vanhat naiset ovat eläneet kiinalaisen sananparren mukaan, joka kertoo ”katkerasta vaimosta, joka kestää anopiksi asti”. Aviomiehen törkeä uskottomuuskin voi helposti kääntyä vaimon syyksi ja vaimo saa lopullisesti tahratun maineen erityisesti, jos vaikeasti saatavaan avioeroon päädytään. Naisen, erityisesti rahattoman naisen, oikeusturva on hyvin hataralla pohjalla asiassa kuin asiassa.
Jotkut naiset ovat sinnikkäitä ja selviävät varsinkin koulutuksen avulla pitkälle yksinkin vaikka miehet olisivat kohdelleet heitä kaltoin. Älykkäät ja ahkerat naiset voivat menestyä myös liike-elämässä tekemällä kovasti töitä, vaikka kiinalaiset miehet eivät omanarvontuntonsa vuoksi pidäkään itseään menestyneemmistä naisista. (Silmääni osui muuten uudehkossa Anna-lehdessä, nro 36, Sara la Fountainin haastattelu, jossa hän totesi lähes samat sanat puhuessaan itsestään. Naisen pärjääminen on kai täälläkin edelleen kova pala joillekin miehille.) Kiinassa monen menestyneen bisnesnaisen polku huipulle on ollut kivikkoinen. Tässä katkelma Xinranin ja erään muodinmukaisen, menestyneen, mutta ex-miestensä tahoilta kovia kokeneen liikenaisen keskustelusta:
”Ihmisille ei tule mieleen, millaisen hinnan olen joutunut maksamaan.”
     Nyökkäsin. ”Sanotaanhan, että naisten on aina uhrattava tunne-elämänsä menestyäkseen.”
     ”Kiinassa niin on melkein aina”, Zhou Ting sanoi valikoiden sanansa huolella.
     ”Jos joku nainen kysyisi menestyksenne salaisuutta, mitä vastaisitte?”
    ”Että ensin on piilotettava herkät naiselliset tunteensa, jotta lehdistö voi haukkoa henkeään ällistyksestä erilaisuuden edessä. Sitten pitää repiä sydän rinnasta ja luoda kunnon uutistapaus. Vanhoja haavoja tulee hyödyntää bisneksenä: niitä on esiteltävä yleisölle, suruistaan pitää iskeä tarinaa. Ihmisten voivotellessa kärsimyksen merkkejä voi lyödä tuotteensa tiskiin ja viedä rahat.”
”Moni luulee, että menestyneet kiinalaisnaiset välittävät vain rahasta, mutta aniharva ymmärtää, miten paljon he ovat kärsineet saavuttaakseen asemansa.” 

 

 
Kiinalaisten perinteisestä (sekä kansantasavallan lietsomasta) tavasta tai jopa pakosta piilottaa tai mitätöidä luonnolliset romanttiset tunteet on seurannut paljon ongelmia naisten elämään. Moni avioliitto on ollut järjestetty, ostettu tai pakotettu eikä puolisoiden välille ole syntynyt tunneyhteyttä. Miesten väkivaltaisuus ja oikeus ”käyttää” naisiaan miten haluavat eivät ole auttaneet asiaa. Seksuaalisuudesta tai edes murrosiän tuomista muutoksista ei ole annettu (en tiedä 2000-luvun tilannetta) minkäänlaista tietoa koulussa eikä kotona. Kirjassa kerrottiin yliopisto-opiskelijasta, joka teki itsemurhan, koska oli tuottanut vanhemmilleen häpeää poikaystävän annettua julkisesti suukon tytön otsaan. Se oli ollut liikaa eikä tyttö kestänyt menettää kasvojaan vanhempiensa edessä. Toinen kiinalainen yliopisto-opiskelija tiedusteli hätääntyneenä, menettääkö suudelmasta neitsyyden.
Moni nuori nainen on myös joutunut traagisiin hankaluuksiin ”ajauduttuaan” raskaaksi nuorella iällä, koska ei ole tiennyt, miten raskaaksi voi tulla. Pelko on herännyt vasta vatsan kasvettua. Rakkautta vannoneet poikaystävät yleensä häipyvät teille tietämättömille tässä vaiheessa ja naisen koko tulevaisuus voi olla pilalla opiskelujen, töiden saannin ja avioliiton osalta. Kuka haluaisi yhden lapsen politiikan maassa mennä naimisiin naisen kanssa, jolla on jo rekisteröity lapsi? Se tarkoittaisi automaattisesti, että aviomies ei voisi saada vaimonsa kanssa omaa jälkeläistä. Kiintiö ja “kansan etu” jyräävät joustamattomina yksilön yli. 
 
Xinran kuvaa hyvin, miten sekaisin rakkaus ja seksuaalisuus Kiinassa ovat olleet. Tietämättömyyden lisäksi tunnekylmä kasvatus ja luonnollisten tunteiden pakkotukahduttaminen ovat aiheuttaneet paljon kaikkea pahaa ja vääristynyttä – raiskauksia, lasten hyväksikäyttöä, syrjähyppyjä, riippuvuuksia, seksuaalisuuden yli- ja alikorostumista… Kiinassa ei ole ollut mitenkään itsestään selvää, että olisi voinut mennä naimisiin rakastamansa henkilön kanssa. Monet naiset eivät ole koskaan kokeneet tervettä, rakastavaa, tasavertaista, molemmin puolin kunnioittavaa parisuhdetta.
Tietämättömyyden lisäksi Xinran kertoo yliopisto-opiskelijoita haastatellessaan huomanneensa, että aivan tietämättömien nuorten naisten lisäksi on suurissa kaupungeissa yleistynyt myös toinen ääripää – erittäin rohkeat ja kokeneet nuoret naiset, jotka puhuvat rivosti ja yrittävät hankkia mahdollisimman paljon erilaisia seksikokemuksia irtosuhteissa. Ehkäisyvälineiden yleistyttyä kaupungeissa tämä on erilailla mahdollista kuin ennen. Xinran uskoo tämänkin ilmiön olevan seurausta yhteiskunnan ja perheiden tunnekylmästä ilmapiiristä. Kun tytöt ovat astuneet täysin tuntemattomaan ja salattuun maailmaan, heille ei tunnu mikään riittävän. He hakevat vaihtuvista fyysisistä suhteista sitä läheisyyttä, rakkautta ja turvaa, jota olisivat tarvinneet lapsena äidin ja isän sylissä.

Vaiennetut äänet on hyvin puhutteleva teos. Tarinat on kerrottu niin lämpimästi, niin sydämellä, ettei niistä voi olla vaikuttumatta tai liikuttumatta. Muutama tarina tuntui niin julmalta, että tekee pahaa ajatella, että ne ovat totta. Mutta kyllä ne ovat. 
        Haluaisin tietää lisää. Millaista vauhdilla länsimaistuvassa ja teollistuvassa suurten kaupunkien ja huipputeknologian maatalousvoittoisessa Kiinassa, maailman suurimmassa valtiossa, on nyt? Minkälaiset arvot kansantasavaltaa tällä hetkellä puristavat? Kuinka naisen elämä kaupungissa ja maaseudulla eroavat toisistaan nyt, 2010-luvulla? Millaiseksi nuoren sukupolven keskustelukulttuuri on viime vuosina muovautunut länsimaisten ohjelmien ja kirjallisuuden vaikutuksesta? Toivottavasti palaan aiheen kanssa vielä myöhemmin ja minulla olisi silloin joitakin vastauksia – vaikka 1,4 miljardin asukkaan Kiinaan mahtuukin niin monenlaisia kohtaloita, ettei niistä kaikista yksi ihminen voi mitenkään päästä koskaan selville, ei edes Xinran.

Tällaisen järkyttävän kirjan äärellä lukemaansa peilaa väistämättä aina myös omaan ympäristöönsä. Se on kirjoittajankin mielestä varmasti toivottavaa. Tuntuu aika etuoikeutetulta elää ns. vapaassa maassa, jossa saa uskoa kuten haluaa, lisääntyä kuten haluaa ja periaatteen tasolla myös mahdollisuus kouluttautua hyvin avautuu kaikille. Vaikka naiset edelleen tienaavat huonommin kuin miehet eikä heitä lisääntymiskykynsä vuoksi haluta moniin korkean portaan työpaikkoihin, naisista kuitenkin pidetään ja heitä myös arvostetaan tai ollaan arvostavinaan. Suomessa on pahoinpitelyä ja perheväkivaltaa, mutta jos tapaukset paljastuvat, laki ja yleinen mielipide ovat heikomman puolella. Byrokratiaan mahtuu porsaanreikiä ja joku jää aina katvealueeseen mutta vähätuloisistakin sentään yritetäänpitää huolta. Ainakin puheet ovat suuret.
Korruptio on Suomessa huomaamatonta ja hyvin peitettyä ja toivoisin voivani ajatella, ettei sellaista olekaan. Joka tapauksessa mittakaava on aivan erilainen kuin Kiinassa. Poliisi on lähtökohtaisesti ystävä. Sananvapaus on periaatteellinen kansalaisoikeus vaikkei aina toteudu käytännössä. Tyttölapset ovat yhtä arvokkaita ja yhtä toivottuja kuin pojat. Kukaan ei voi pakottaa teinityttöä naimisiin ennalta tuntemattoman keski-ikäisen miehenroikaleen kanssa. Ei edes maaseudulla toisin kuin Kiinassa.

 

 

 

 
 
Moni asia on täällä hyvin. Silti noin puhuttelevien kiinalaisten tositarinoiden äärellä tulee ajatelleeksi, kuinka surullisen monta yksittäisen ihmisen tai perheen tragediaa tähänkin maahan mahtuu. Insesti. Väkivalta. Uskottomuus. Raiskaus. Pahoinpitely. Koulukiusaaminen. Piittaamattomuus. Tappo. Itsemurha. En edes mainitse sairauksia tai onnettomuuksia, koska niin surullisia kuin ne ovatkin, ne syntyvät eri logiikalla. Eniten vihastuttaa ihmisen ihmiselle tekemä paha teko, joka voi suistaa itsetunnon ja elämänuskon maanrakoon. Pahimmillaan nujerrettu henkilö päätyy itsemurhaan. Minusta teot sattuvat sitä enemmän, mitä herkemmälle alueelle ne osuvat. Elämää opetteleva lapsi lyötynä ja kiusattuna, henkisesti alaspainettuna. Seksuaalisuuden aluetta loukkaavat teot, pettämiset, alistamiset ja haukkumiset mukaanlukien. Lapsen hyväksikäyttöön kiteytyvät nämä molemmat: nuoresta iästä ja asemasta johtuva puolustuskyvyttömyys ja seksuaalisuuden loukkaus. Onko meilläkin tyttöjä, jotka “kuolevat mielummin kuin menevät kotiin”?

 

 

Mitä herkemmälle alueelle osut, sitä syvemmin haavoitat. Yksikin sellainen kertomus on liikaa. Patjanväliin tukehdutetun Erikan tapaus on järkyttävä ja aika äärimmäinen symboli suomalaiselle pahuudelle. On hyvä tehdä näkymätön näkyväksi, ehkä silloin saa jonkun havahtumaan ja toimimaan, muuttamaan omaa käytöstään tai auttamaan muita. Olemaan silmät, korvat ja sydän auki ympärillä oleville lähimmäisille alkaen omasta perheestä. Jos joskus alkaisin Xinranin jalanjäljissä kokoamaan suomalaisia nais- ja tyttökohtaloita kirjaksi, uskon, että vaiettuja tarinoita, lohduttomia kirjeitä, peiteltyjä perhetragedioita löytyisi Suomestakin niin paljon, että niistä syntyisi kokonainen kirjasto.   

Joillakin onnettomilla varhain saadut haavat verestävät koko iän. 



Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

w

Connecting to %s