Iloisen lehmän runot sekä ajatuksia lukemisesta ja pakkolukemisesta


“Että joskus lähdettäis! Eräänä päivänä se tapahtuu, lehmät laskeutuvat 
laiturille lepäilemään seuranaan Clark Gable. Vapaa kesäpäivä, ihme,
leveitä hattuja lumpeiden keskellä. Lehmät tahtovat olkipillit ja mehua,
Clark sikarin. Hetkeksi meidät armahdetaan. Kello tulee puoli kaksi,
puoli kolme se tulee, neljältä ranta on tyhjä, rikkinäiset esiliinat lepattavat tuulessa.
Scarlett ja Melanie, oudot siskokset, toinen ei ymmärrä mitään ja toinen liikaa, 
molemmat ovat tuhon omat mutta ajattelevat sitä vasta huomenna.”
                                                            (Vilja-Tuulia Huotarinen: Iloisen lehmän runot)
Ei tästä runosta sen enempää kuin että en voi olla koskaan sivuuttamatta tekstiä, jossa viitataan Tuulen viemää –elokuvaan tai –kirjaan. Mutta se siitä, tämä nyt oli sattumalta vain yksi runo Vilja-Tuulia Huotarisen kokoelmassa Iloisen lehmän runot (2009), jotka eivät keveästä nimestään huolimatta ole mitään lastenloruja. Tämän kokoelman valitsin kiinnostavimman kuuloisena Kirjallisuuden analyysi -kurssin listalta runoanalyysia varten, joten tutustuin siihen vähän yllättäen ja pidin siitä kyllä monilta osin. Älkää säikähtäkö, en aio alkaa tähän kirjoittaa mitään syvällistä runoanalyysiä, mutta pääsen tästä kätevänä aasinsiltana aiheeseen lukeminen vs. pakkolukeminen.

Kaikki kai muistavat koulun äidinkielentunneilta ne loputtomilta tuntuvat kirjalistat, joista piti valita luettavat kirjat ja tehdä niistä esittely tai essee. Itse en yleensä ainakaan tuntenut juuri mitään teoksia noilta listoilta ja aika randomilla luettavaa tuli valittua. Viime viikolla juuri näin kirjastossa yläkouluikäisen pojan, joka tuli kirjastonhoitajan luokse koulun lista kädessä ja pyysi tätä antamaan jonkun niistä kirjoista, ihan minkä vaan. Kokeilunhalu on tietysti hieno juttu, mutta monen lukuinto on myös tyssännyt siihen, että kouluaikoina on tullut luettua vääränlaisia kirjoja. Liian vaikeaa tekstiä, paksuja järkäleitä, tylsiä opuksia tai muuten vain aihepiiriltään mahdollisimman epäkiinnostavia. Niinpä moni on päätynyt siihen lopputulokseen, että lukeminen on ehkä tylsin ja aikaa hukkaavin harrastus, mitä voi olla. Sama ilmiö kuin liikunnan kanssa: jos inhosi koulun pesistunteja, koska tuli valittua joukkueisiin aina viimeisenä, saattaa vihata aikuisena liikuntaa niin paljon, ettei lähde edes kokeilemaan muita lajeja.
Väittelin mieheni Kimmon kanssa juuri eilen lukemisen merkityksestä ja keskustelusta tuli oikeastaan aika huvittava. Edustamme näet lähes vastakkaisia mielipiteitä. Kimmo ekonomina kannattaa (tai ainakin kannatti) ns. tehokkuusajattelua, johon ei ”turhanpäiväinen” kirjojen lukeminen istu, ja minä taas emansipoituneena kirjallisuuden opiskelijana paasaan kirjojen tärkeydestä. Kirjallisuuden skaala on niin laaja, että sen ns. turhanpäiväisen romanttisen viihdepokkariston lisäksi siihen mahtuu vaikka mitä hyödyllistä. Tuleehan telkkaristakin paljon ihan soopaa eikä kaikkea todellakaan kannata katsoa, mutta joukkoon mahtuu myös hyvin laadukkaita ohjelmia.
Ennen vanhaan Suomessa (ja nykyään kehitysmaissa) lukutaitoa on pidetty merkittävänä sivistyksen mittarina. Kehitysmaiden tytöilläkin on lukutaidon saatuaan paljon paremmat mahdollisuudet nousta köyhyydestä kuin lukemaan oppimattomilla. Kirjojen merkitys näkyy vahvasti myös siinä, että totalitaarisissa yhteiskunnissa jonkun diktaattorin noustua valtaan kirjaroviot on laitettu roihuamaan ensimmäisten tekojen joukossa. Kommunistisissa maissa ja diktatuureissa ylipäätään on edelleen hyvin tarkkaa, minkälaista kirjallisuutta saa julkaista. Natsi-Saksassakin kirjat paloivat keoissa heti alkuunsa. Jos ei ole kirjoja, ei ole myöskään tietoa, ei aavistusta tai toivoa, että asiat saattaisivat olla jossain muualla paremmin, joten ihmisiä on paljon helpompi hallita. Ilman tietoa he eivät tule nousseeksi kapinaan niin helposti. Vapaa lukeminen on etuoikeus. Kirjoilla on merkitystä.
Nyt olen monen vuoden jälkeen taas siinä ”pakkolukemisvaiheessa”, koska meidän pitää lukea kirjallisuuden opintoja varten aika paljon kaunokirjallisuuttakin. Näihin pakkokirjoihin suhtautuu jotenkin erilailla kuin itse valittuihin. Ne saattavat olla tylsiä tai jopa inhottavia, mukiinmeneviä, ihan hyviä, mutta jotkut ovat myös helmiä, joita ei muuten olisi löytänyt. Täällä blogissa kerron enimmäkseen vain vapaaehtoisesti valituista ja luetuista kirjoista, paitsi jos joku opintoihin kuuluvista teoksista jää erityisesti mieleen. Blogiin on kiva kirjoittaa kirjoista vapaammin ja täysin omilla ehdoilla, koska analyysejä ja esseitä saa vääntää opintoihin ihan tarpeeksi. Toki se analyyttinen, tiedostava puoli on läsnä vapaa-ajan lukemisissakin, ei siitä kai pääse mihinkään ja ihan hyvä niin. 
           Koulujen pakkolukemisen tarkoitus on yleissivistyksen lisäksi innostaa lukemiseen,  mutta se voi myös latistaa innon. Jos se ainoa vuoden aikana luettu kirja ei kolahda, kirjallisuudesta voi jäädä hyvin apaattinen mielikuva. Siksi onkin tärkeää etsiä ja löytää juuri itselle merkityksellistä luettavaa, oli se sitten runoja, proosaa tai vaikka sarjakuvia tai sanomalehtiä. Usein joku kirja, joka ei avaudu toiselle yhtään, on toiselle lukijalle hyvin merkityksellinen vaikkapa samastumiskohteena. Lukeminen kehittää mielikuvitusta ja luovuutta, jotka parantavat ongelmanratkaisukykyä, lukeminen sivistää, lisää tietoa maailmasta ja tarjoaa vertaistukea ja esikuvia. Ja genrejähän löytyy. Se, joka inhoaa fantasiaa, saattaa pitää heppakirjoista ja toisin päin. Runojen lukija ehkä rakastaa klassikoista ja välttelee dekkareita, mutta jännityksen ystävä ei ehkä niin lämpene tyttökirjoille. Joku lukee kaikkea sopivasti sekaisin.

Itse luen vapaa-ajalla ihan mitä sattuu sillä hetkellä huvittamaan enkä todellakaan lue loppuun kirjaa, joka ei tunnu kiinnostavan. Aikaa on liian vähän siihen ja kuitenkin paljon muita mahtavia lukukokemuksia odottamassa. Kiinnostus eri tyyppisiin teksteihin vaihtelee luonnollisesti myös eri elämäntilanteissa. Romaanimakuni on aika kapea enkä mitenkään ahmi niitä nykyään. Kyllä puhtaasti fiktiivisiäkin teoksia välillä menee, mutta olen tykästynyt enemmän erityisesti selviytymiskertomuksiin, kirjan muotoon tehtyihin reportaaseihin ja oikeiden ihmisten elämäntarinoihin ja –kohtaloihin sekä ”perustuu tositarinaan” –tyyppisiin kirjoihin. Edellämainituissa yhdistyvät hienolla tavalla journalismin ja kaunokirjallisuuden parhaat puolet. Niissä oppii myös paljon vaikkapa historiasta ja erilaisista kulttuureista ja tykkään oppimisesta.
Lainaan säännöllisesti myös kuvallisia tietokirjoja, vaikkapa historiasta. On hauskaa tietää kiinnostavista asioista enemmän. Tylsät kohdat voi aina selailla ohi. Jos luen romaaneja, niissäkin pidän siitä, että aihe on sijoitettu johonkin todelliseen kontekstiin. Asiantuntevasti tehty historiallinen romaani (tai aikalaisen kirjoittama klassikko) voi avata paljon tavallisten ihmisten elämää tietyllä aikakaudella tietyssä kulttuurissa. Myös omaa maailmankuvaa, käsitystä erilaisista ihmisistä tai tapahtumista voi selkeyttää kirjojen kautta. Jotkut omat mielipiteet horjuvat ja muuttuvat lukemisen ja pohtimisen myötä, välillä mielipiteet taas saattavat saada vain vahvistusta, kun perehtyy asiaan. Sopivasti kriittinen lukutapa on hyvä tiedostaa, mutta kaikesta ei tarvitse tehdä ongelmaa, jos huvikseen lukee. Tärkeintä onkin löytää juuri itselle osuvimmat merkitykset kirjoista. Silloin kirjat ovat täyttäneet tehtävänsä.
”Minusta tuli ILOINEN jo varhain,
niistä tulee, joilla on vain vähän toivoa.
En TIETENKÄÄN itkenyt öisin,
nukuin navetassa poski lehmän vatsaa vasten.
Kaipuu on ihmiselle lohduksi annettu.
Tuuditin uneen koko navetan ja se katosi,
joskus rakastin niin että katosin itse.”

                        (Vilja-Tuulia Huotarinen: Iloisen lehmän runot)

Kiinan kadotetut tyttäret

Kumei katsoi vesiastiaa, jonka kätilö oli laittanut valmiiksi ennen synnytystä. Se oli ”onnettomuudentappovesi” tyttövauvan hukuttamista varten. Jos lapsi olisi ollut poika, vettä olisi tarvittu lapsen pesemiseen; silloin se olisi ollut ”juurtenkasteluvettä”. Kumei tiesi, että hänen velvollisuutensa oli päättää tyttärensä elämä hukuttamalla tämä vesiastiaan, ja niin hän myös teki.
Lopetettuaan kertomuksensa Kumei kysyi itkien: ”Mikseivät minun tyttäreni olisi voineet elää? Miksi minun oli surmattava omat tyttäreni? Kunpa he olisivat saaneet maistaa edes yhden lusikallisen sitä herkullista syntymäpäiväkakkua, edes yhden lusikallisen! Kunpa he olisivat saaneet pukea ylleen sellaisen kauniin mekon, vaikka vain yhdeksi päiväksi!”
 –
On niin paljon päässä surisevia ajatuksia ja kuitenkin samalla sanaton olo. Aloitan faktoista, se on helpompaa ison asian äärellä. Kiinan kadotetut tyttäreton Pekingissä 1958 syntyneen naistoimittajan, Xinranin teos, joka on ilmestynyt suomeksi vuonna 2013. Xinran asuu nykyään Lontoossa, mutta on viettänyt lapsuutensa ja ison osan aikuisuuttaan kommunistisessa Kiinassa kulttuurivallankumouksen ja muiden poliittisten myllerrysten jaloissa. Hän tietää, mistä kirjoittaa. Radiotoimittajavuosinaan Xinran kierteli ympäri Kiinaa ja kokosi jälkikäteen kirjoiksi tapaamiensa naisten tarinoita. Kiinan kadotetut tyttäret ei ole fiktiivinen vaan tarinat ovat tosia. Siksi ne niin itkettävätkin. Suosittelen tätä kirjaa kaikille, myös herkille, ja toivon, että se saisi särkeä sydämesi mutta avata silmäsi.
 –


Kiinan kadotetut tyttäret koostuu kymmenestä koskettavasta tarinasta, joidenkaltaisia tuhannet ja taas tuhannet kiinalaisnaiset kantavat sisällään. Xinranin toinen suomeksi julkaistu kirja Vaiennetut äänet. Kiinalaisia naiskohtaloita. (2003) keskittyy enemmän naisten asemaan Kiinassa kun taas Kiinan kadotetut tyttäret liikkuu samalla alueella, mutta painopiste on äitien ja tytärten suhteella. Teos avaa mielenkiintoisen ikkunan Kiinan lähihistoriaan ja pureutuu kiinalaisten naisten salattuun elämään politiikan ja perinteiden puristuksissa. Monet kertomukset ovat 1990-luvulta tai hieman aiempaa. Fanitan Xinrania myös journalistina erittäin paljon. Hän on todella ollut toimittaja kokonaisvaltaisesti: tarttunut aiheeseen tai ihmiseen uteliaisuuttaan aina sellaisen tavatessaan ja kerännyt kuin huomaamattaan upean kokoelman koskettavia, ennen kuulemattomia tarinoita.

”Se oli elävä lapsi!” sanoin ääni täristen ja osoitin likasankoa. Olin edelleen niin poissa tolaltani, etten kyennyt liikkumaan. ”Ei se ollut lapsi”, nainen oikaisi. ”Mitä tarkoitatte – ettei se ollut lapsi? Minähän näin sen omin silmin!” En ymmärtänyt, miksi kyläpäällikön vaimo valehteli minulle niin röyhkeästi! ”Ei se ole lapsi. Jos se olisi, me huolehtisimme siitä”, nainen keskeytti. ”Se on tyttövauva, emmekä voi pitää sitä.”
 –
Xinran kuvaa riipaisevasti, kuinka tyttölapsen mahdollisuudet ylipäätään jäädä henkiin puhumattakaan onnellisesta elämästä ovat Kiinassa olleet näihin päiviin asti (ja monella tavalla ja alueella edelleen) hyvin pienet. Kirjassa kuvataan hyvin perheiden realismia jättiläismaassa, jossa noudatetaan tiukkaa yhden lapsen politiikkaa: jos lapsia tiedetään olevan yhtä enemmän, töiden ja lapsen koulupaikan saamisesta sekä perheen elättämisestä tehdään byrokratian avulla käytännössä mahdotonta. Harvalla on varaa maksaa suurta summaa toisen lapsen synnytysluvasta.
Maaseudulla, jossa lapsimäärän valvonta on kaupunkeja löyhempää, sanelevat ikivanhat kiinalaiset perinteet, kuka saa jäädä henkiin. Erityisesti esikoisen oli vielä 1990-luvulla lähes pakko olla poika. Jos tyttöjä syntyi perättäin, ne pakahdutettiin eli tapettiin heti synnyttyään. Sydämettömin tapa oli viskata elävä tyttövauva suoraan likasankoon tai tunkiolle kuolemaan. Miksi? Kahden tuhannen vuoden takaa periytyvä maanjakosysteemi ei laske tyttövauvaa lapseksi, joten ylimääräistä maata ei saa tytön synnyttyä. Ilman maata ei voi viljellä eikä ole ruokaa. Köyhällä maaseudulla henkiin jätetyt tytötkin kuolevat usein myöhemmin nälkään. Poika tarvitaan maatilan jatkajaksi, suvun juurien vahvistajaksi ja – mikä pöyristyttävintä – ”Ilman poikaa ei ole ketään polttamassa suitsuketta esi-isien alttarilla”.
Pojaton maanviljelijäperhe tuottaa suunnattoman häpeän appivanhemmilleen ja kuolleille esi-isille, joiden Manalasta uhkuvaa vihaa pelätään. Se on kammottavaa: kuolleiden esi-isien takia uusi sukupolvi tyttövauvoja ei saa elää! Perinne tuntuu kiroukselta, josta ei uskalleta päästää irti. Tyttö on häpeä ja onnettomuus koko suvulle. Apen ja anopin viha leijuu miniän yllä niin kauan kunnes perijä syntyy. Tyttölasten äitiä halveksutaan maaseudulla syvästi, poikien äitiä kiitellään.
 –
Tyttövauvansa menettäneet äidit vaikuttavat kylmiltä mutta eivät ikinä unohda kokemaansa. He eivät tee tekojaan siksi, että haluaisivat vaan siksi että heidät pakotetaan siihen. Jos he eivät itse pysty, eivät henno, anoppi tai kätilö tarttuu toimeen. Kirjassa eräs vanha kätilö muistelee urallaan tapahtuneita pakahduttamisia: ”Joskus panin merkille, että lapsen äiti oli erityisen kaunis, ja ajattelin, miten kaunis vauvastakin olisi tullut ja olin hirveän pahoillani.”
Onnekkaimmat epätervetulleet tyttövauvat päätyvät vaatimattomaan orpokotiin tai länsimaihin adoptoitavaksi. Mutta äiti kantaa aina sydämessään tyttärensä kokoista aukkoa. Kiinalaiset äidit kaipaavat tyttäriään, itkevät itsensä uneen. Jotkut ovat niin lohduttomia, että tekevät itsemurhia. Suru on raskasta ja kiinalaisnaiset ovat joutuneet kätkemään tunteensa sisälleen vuosikymmenten ajan. Naisten tarinoista paistaa kommunismin julmuus ja epäinhimillisyys, puutteet yhden lapsen politiikassa ja esi-isien palvonnan pimeys. Nämä kolme ovat olleet tuhoisa yhdistelmä lukemattomalle joukolle pieniä tyttöjä ja rikkinäisiä, surun murtamia naisia.
 –
Sydäntäsärkevä oli Xinranin teoksessa myös luku ns. kiintiönylittäjäsotureista, jotka eivät henno tappaa tyttölapsiaan vaan matkustelevat junalla ympäri Kiinaa synnyttämässä eri paikoissa poikaa odottaen. Aina kun seuraavan lapsen laskettu aika lähestyy, edellinen pikkuinen jätetään vaikkapa juna-asemalle toiveena että joku löytäisi ja huolehtisi. Voin nähdä mielessäni kuvan siitä suloisesta Xinranin tapaamasta puolitoistavuotiaasta kiinalaistytöstä, jonka vanhemmat jättävät asemalaiturille ja itse jatkavat raskain sydämin junalla seuraavaan kaupunkiin. Lapsi hymyilee, koska ei ymmärrä, ettei näe vanhempiaan enää koskaan. Suurivatsainen äiti itkee joka yö ja näkee unta neljästä tyttärestään, jotka kukin vuorollaan on jätetty matkan varrelle. Kotikylällä jossakin kaukana anoppi odottaa pojanpoikaa suvun jatkajaksi. Takaisin ei ole tulemista ilman.
 –
Kiinnostaisi tietää, minkälaista Kiinan maaseudulla on nykyään, jos vielä 1990-luvulla, ihan eilen, on ollut niin alkeellista, että hirvittää. Vaikka Kiina on muuttunut 2000-luvulla kiivaasti länsimaiseen suuntaan, sen naiset kätkevät sydämeensä edelleen valtavan määrän patoutunutta surua ja katkeruutta. Nykyajan äidit ja äitien äidit ovat eläneet kommunismin varjossa siinä uskossa, että suuri aate tulee aina ennen perhettä. Haleja ja sylejä ei ole saanut vaikka olisi kaivannut. Nyky-Kiinassa yhteiskunta on erittäin kilpailuhenkinen. Töitä tehdään aamusta iltaan. Suurissa kaupungeissa lapsen yliopistopaikkaa mietitään jo taaperovaiheessa. Miljardivaltiossa maaseudun ja kaupunkien välinen ero on räikeä. Varakkaissa yhden lapsen perheissä lapset ovat nykyään hemmoteltuja pikku keisareita, mutta ökyrikkaiden rinnalla Kiinassa on myös paljon toivotonta köyhyyttä.
Etenkin maaseudulla poikalapsi on edelleen suvun ykköstoive. Sukupuolen perusteella tehtävät abortit ovat kiinalaislääkäreille menestyvä bisnes. Naimaikäisille nuorille miehille ei monessakaan kylässä tunnu löytyvän puolisoa, koska poikavoittoisuus näkyy kokonaisessa sukupolvessa. Yhden lapsen perheissä ainokaiseen kohdistetaan valtavat odotukset. Kasvojen menettämisen pelko on vahva, kunnia ja häpeä kamppailevat. Välit katkaistaan helposti, jos aikuinen lapsi hölmöilee.
Länsimaissa on paljon Kiinasta adoptoituja tyttöjä, jotka kyselevät adoptiovanhemmiltaan: Miksi minun kiinalainen äitini ei halunnut minua?Ja kiinassa joukko aikuisia naisia, jotka kyselevät tuskissaan: Missä minun tyttäreni on? Miksi en saanut pitää häntä? Näihin kysymyksiin Xinran osaltaan haluaa olla vastaamassa. Kirjojen lisäksi hänen perustamansa The Mother´s Bridge of Love auttaa Kiinasta adoptoituja tyttäriä ja heidän biologisia äitejään saamaan yhteyden. Usein se on mahdotonta, mutta jo pelkkä kulttuurillisen tiedon saaminen, kiinalaisten naisten sielunelämän avaaminen, auttaa adoptiotyttäriä ymmärtämään äitiensä ratkaisuja.
Entä Suomi? Kiinalainen hirvittävä, riipaiseva takapajuisuus on kai kyllin kaukana nyky-Suomesta edes verrataksemme niitä? Vai onko? Kiinalaisten äitien tapauksessa politiikka, perinteet ja sosiaalisen ympäristön aiheuttamat odotukset olivat pääsyitä äitien tekemille tuskallisille ratkaisuille ja ilman niitä äidit olisivat oletettavasti valinneet toisin. Mutta he eivät nähneet vaihtoehtoja, ei ollut takaporttia, ovea, josta livahtaa. Olen lukenut kirjan jo kaksi kertaa ja itsekin pienten tytärten äitinä tunnen erittäin vahvasti noiden naisten tuskat nahoissani ja tarinat todella koskettavat syvältä. Lapsensa pakahduttaneet tai muuten pois luovuttaneet äidit eivät ole alkuasukaskulttuurin kivisydämisiä hirviöitä, vaikka heidät olisi helppo nähdä sillä tavalla. Siten he olisivat mahdollisimman kaukana meistä, sivistyneistä länsimaalaisista. Mutta äidinvaisto ja –rakkaus ovat universaaleja tunteita. Kiinalainen sanonta ilmaisee sen hyvin: Jokainen synnyttänyt nainen tuntee kipua, mutta tyttölapsen synnyttänyt äiti tuntee kipua myös sydämessään.
En voi olla ajattelematta abortteja. En, vaikka tiedän, että niistä on tässä hyvinvointivaltiossa poliittisesti epäkorrektia puhua. (Kiinalaisetkin muuten käyttävät vastasyntyneen tappamisesta kiertoilmaisua ”pakahduttaa”, koska se ei kuulosta niin julmalta kuin tappaminen tai murhaaminen.) Raskauden keskeytykseen päätynyt äiti kantaa usein sydämessään läpi elämänsä kipua tapahtuneesta: lapsen oletettu laskettu aika palauttaa mieleen, minkä ikäinen lapsi olisi tänä vuonna, kummankohan näköinen hän olisi, mielessä risteilevät kysymykset, olisiko sittenkin ollut mahdollista, entä jos olisin valinnut toisin… Harva voi puhua niistä tunteistaan, koska pelkää tuomitsemista. Moni kummastelee abortin kokeneiden pitkäaikaista, vuosien jälkeen pulpahtelevaa surua. Tilanne on nurinkurinen. Aborttia on kutsuttu provosoivasti naisen oikeudeksi, jonka nainen voi halutessaan itse valita. Miten oikeudesta voisi tai saisi tuntea surua tai katumusta? Voiko naisella tosiaan olla lain turvaama oikeus lopettaa kohdussaan kasvavan lapsen elämä sen enempää kuin vastasyntyneenkään? Mitä enemmän olen opiskellut raskaudenaikaista biologiaa, sitä kauheammalta se tuntuu. Pienet sormet, varpaat, sydän, kynsien alut, verisuonet…
 –
Ei ole olemassa hetkeä, jolloin alkio tai sikiö muuttuisi lapseksi. Hedelmöittymisestä alkaa katkeamaton kehityskulku, joka ei pääty synnytykseen vaan jatkuu läpi elämän. Ei ihminen tule koskaan valmiiksi. Joskus hävettää tämän sivistysyhteiskunnan puolesta. Kyseenalaiset asiat verhotaan keisarin uusiin vaatteisiin. Epäkohtia ei saa osoittaa sormella, ettei häpeä paljastu. Kiinassa tyttölapsen pakahduttamisen jälkeen omatuntoa puhdistettiin vähättelemällä tapahtumaa sanoen, että kyseessä ei ollut lapsi. Jos olisi ollut, suhtautuminen olisi ollut erilaista, hoivaavaa. Onko meilläkin niin? Jos down-lasta odottavat vanhemmat päättävät, että kysessä ei ole lapsi vaan joku muu, sen elämä on oikeus lopettaa?
Eikö suomalainen yhteiskunta voi muuttua kannattamaan enemmän elämää kuin kuolemaa? Tehdä yhä useammalle helpoksi päätöksen pitää yllätyslapsi. Että häpeä, taloudellinen asema, perhetilanne, vahinko, lipsahdus, yllätys, yksinhuoltajuus, vauvan oletettu sairaus tai vammaisuus, sukupuoli, väärä ajankohta, äidin kesken jäävä koulu, nuori tai vanha ikä, kiireinen työ, uraputki, edellisten lasten lukumäärä tai edes oma jaksaminen ei olisi syy eliminoida pieni ihminen. Löytyisi tukea, ymmärrystä ja oikein kohdennettua apua tilanteeseen, joka mitä ilmeisimmin on äidille hankala, koska ratkaisua päätyy miettimään.
En usko, että kukaan on katunut päätöstä olla keskeyttämättä raskauttaan. Niitä toisia taas on liian paljon. Xinranista oli varmasti hirveää istua kyläpäällikön talossa poliisien otteissa ja nähdä pienen vastasyntyneen tytön raajojen liikahtelevan likasangossa voimatta tehdä mitään. Välillä länsimaisissa sairaaloissa myöhäisen abortin jälkeen myös sikiö saattaa liikahdella kaarimaljassa ja yrittää taistella hengestään. Kätilöillä on kielto puuttua asiaan. Luontainen hoivavietti pitää paaduttaa. Äidit ikävöivät myöhemmin lapsia, joita eivät koskaan oppineet tuntemaan, eivät saaneet koskaan ottaa syliin. Unohtaminen on vaikeaa, mutta oikeanlainen tuki voi helpottaa asian käsittelyä. Lapsen oikeuksien tärkein, mutta harvoin toteutunut kohta pitäisi niin Kiinassa, Suomessa kuin jokaisessa muussakin maassa olla oikeus elää, myös äidin kohdussa.
Ps. Tukea, keskusteluapua ja vertaisryhmätoimintaa niin abortin tehneille kuin yllätysraskaana oleville voi saada ainakin Itu-työstä: http://ituprojekti.net/fi/.
 –


Luovuus – kuluttava voimavara


Lupasin kirjoittaa luovuudesta ihan oman postauksensa, koska se on paljon laajempi käsite kuin vain luova kirjoittaminen. Itse koen olevani sanalla sanoen, no, luova ihminen. Se on ominaisuuden lisäksi tavallaan myös elämäntapa. Ajattelen sen niin, että luovilla ihmisillä on tietty määrä luovuutta, jonka he voivat kanavoida miten tykkäävät. Heillä ei siis välttämättä ole vain yhtä väylää luovuutensa purkamiseen, kuten vaikka kirjoittaminen, vaan se näkyy monessa jutussa. Toki jokaisessa ihmisessä varmasti on lähtökohtaisesti jonkun verran luovuutta, mutta toisilla tuntuu olevan sitä enemmän ja toisilla sen sijaan joitakin muita ominaisuuksia ja taitoja. Toiset ovat ehkä myös halukkaampia ja kiinnostuneempia kehittämään ja käyttämään olemassa olevaa luovuuttaan kuin toiset. Luovat ihmiset eivät ole parempia tai huonompia kuin vähemmän luovat, vain hieman erilaisia. Juuri tämä erilaisten ihmisten kirjo on hieno rikkaus esimerkiksi työpaikoilla, koska kukaan ei voi yksin hallita kaikkea vaan erilaiset tyypit täydentävät toisiaan. 

Itse esimerkiksi olen kyllä luova, mutta esimerkiksi tekniikkaa kohtaan minulla ei ole minkäänlaista luontaista kiinnostusta. Opin kyllä mitä oppia täytyy, jos motivaatio on kohdallaan, mutta en halua käyttää tekniikan kanssa taisteluun yhtään enempää aikaa kuin on pakko. Se on vain ja ainoastaan välinearvo kun taas vaikka luova kirjoittaminen jo sinänsä ilman tarkoitustakin antaa minulle paljon. Minua suorastaan huvitti, kun olin menettää hermoni jopa tämän yksinkertaisen blogin temppuilun kanssa ja tein havainnon, että inhoan tekniikkaa juuri siksi, että siinä ei voi käyttää luovuutta vaan kaikki pitää tietää tai päätellä. Esimerkiksi lastenhoidossa monen ongelman voi sivuuttaa luovuudella toisin kuin tietokoneiden kanssa. Onneksi mieheni on hyvä tekniikan kanssa, joten aina voi kysyä läheltä neuvoja…
Luovuuden voi kanavoida eri tavoilla. Itse pidän huolen, että aina on meneillään jotain, johon voin keskittyä ja käyttää luovuutta. Se voi olla esimerkiksi keskeneräinen kirjoitusprojekti, laulujen säveltäminen tai sanoittaminen, vaatteiden ompelu ja tuunaaminen, lasten kanssa maalaaminen, valokuvaaminen, sisustaminen, pihatyöt tai vaikka ruuanlaitto, jota olenkin saanut harrastaa kiitettävästi viime vuosina! Ajanpuutteen vuoksi moni ”luovuusprojekteistani” onkin sellaisia juttuja, jotka pitäisi muutenkin tehdä. Esimerkiksi ruuanlaittoinnostuksissani tutkin uusia reseptejä, kokeilen harvinaisia raaka-aineita ja katan pöydän kauniisti. Silloin kokkaminenkin voi olla taidetta ja tylsästä kotityöstä tuleekin kiva. (Joskus näin käy jopa siivoamisen kanssa, kun alkaakin siinä samalla hieman sisustaa uudelleen.) Luovuus on myös vastaanottamista. Vaikka hyvän musiikin kuuntelu, teatteriesityksen katsominen, lukeminen tai taidenäyttelyssä käynti, miksei jopa luonnonkauniissa maisemissa kävely? Elämykset ruokkivat myös omaa luovuutta.
Minun luovuuteni on selvästi juuri sitä tyyppiä, että tykkään käyttää sitä eri juttuihin enkä aina samaan. Nuorempanakin minulla oli monia erilaisia luovia harrastuksia eikä vain yhtä, jossa olisin ollut jotenkin paras. Rakastin muun muassa tanssia, teatteria, kirjoittamista, pianonsoittoa, musiikkia ja maalaamista. Nykyään ei mitenkään ole aikaa kaikelle, siksi kirjoittaminen on helppoutensa takia tullut yhä tärkeämmäksi luovana harrastuksena. Toki teen välillä noita muitakin juttuja, mutta en sillä tavalla tavoitteellisesti, enemmänkin omaksi ilokseni. Väsyneinä vauvavuosina en näennäisesti tehnyt mitään luovaa, mutta kyllä taisin silloinkin ”salaa” kirjoitella runoja ja laulun sanoja puhelimen muistioon, kun imetin pimeässä huoneessa. Ja jossain vaiheessa vauva-aikana kävin balettitunneilla ja silloin se oli se viikon oma, luova hetki, kun kotona oli kaaos. Tanssi on muutenkin yksi parhaista luovista jutuista, koska siinä yhdistyy kolme hienoa asiaa: musiikki, lyriikka ja liike. Yhdistelmä on jotenkin paljon enemmän kuin sen osat. Ja tanssiahan voi tietysti myös olohuoneessa, vaikka kuulokkeet korvilla kun lapset nukkuvat. Aina ei tarvita peilisalia.
Sen lisäksi, että luovuus on ehdottomasti rikkaus ja siihen liittyy vahvasti hyvä mielikuvitus, on luovuus tavallaan myös riesa. On inhottavaa, kun on välillä pakahtua luomisvimmaan, jos saa vaikka uuden idean tarinasta. Ajantaju katoaa ja muut asiat tuntuvat mitättömiltä. Miehenikin ymmärtää tämän, koska on aikoinaan tehnyt paljon musiikkia. Nykyään hän on puolestaan uppoutunut valokuvauksen maailmaan. Ymmärrämme toisiamme. Luovuus on niin kokonaisvaltaista, intensiivistäkin, että se on pahimmillaan kuluttavaa. Olisi ehkä helpompaa olla ihan tavallinen, ei-niin-luova ihminen tai pariskunta. (Mutta tylsempää, on minun täysin puolueellinen mielipiteeni.) Onkin ihanaa saada joku juttu tai projekti valmiiksi, vaikka biisi tai kokonainen romaani. Sitten voi huokaista helpotuksesta, kunnes saa seuraavan idean…


Lastenkirjat: Onnenpäivä

Tämänkertainen lastenkirja onkin ihan uusi tuttavuus, Kariston tänä vuonna julkaisema ihana Onnenpäivä. Danny Parkerin kirjoittama ja Freya Blackwoodin kuvittama kirja on minusta jotenkin ihan täydellinen pienten lasten kuvakirja. Pääosa onkin ehdottomasti kuvilla, tekstiä kirjassa on keskimäärin vain 1-2 lausetta aukeamalla. Helppo siis lukijankin kannalta. Tässä kirjassa silti kiehtoo jokin, koska niin minä kuin lapsetkin jaksamme kuunnella ja katsella viehättävän kirjan läpi yhä uudestaan.
            Onnenpäivä on oikeastaan kirja downshiftaamisesta. Suurin muoti-ilmiö tuon sanan kohdalla on kai mennyt jo hieman ohi, mutta lapset ovat mestareita downshiftaamisessa. He eivät välitä kiireestä tai aikatauluista, vielä vähemmän siitä mitä pitäisi tehdä milloinkin. Eikä aikuisten tarvitse aina tunkea itseään joka väliin. Lapset antavat mielikuvituksen ja intuition johdattaa. Se on vapautta turvallisissa rajoissa. Sitä läsnäolon taitoa aikuinen voi vain kadehtia. (Ei, väärin meni: aikuinenkin voi opetella olemaan läsnä hetkessä, se ei ole lapsen yksinoikeus!) Itse kirjassakin on downshiftattu: ei ole tungettu sivuja täyteen vaan ainoastaan yksi ajatus per sivu. Siihen voi keskittyä, mutustella rauhassa. Yksinkertaisuudessaan syvällinen kirja. Sellaisiahan hyvät kirjat ovat.

Kirjan kuvat on piirretty ihanasti vähän sinne päin. Ne ovat idyllisiä mutta eivät tarkkoja. Piirrosjälki on dynaamista kuten koko kirjakin. Kolme lasta viettää vapaapäivää. Maisemat ovat kauniita. Lapset nukkuvat samassa sängyssä pitkin poikin. Tavaroita on levällään ja kaikki on vähän sinne päin. Ei niin justiinsa. ”Ei haittaa, jos jotain menee rikki, aina voi korjata”.
”Aurinko paistaa ja aamupalan voi syödä ulkona”
”Ilma on raikasta, on helppo hengittää”
”Edessä on koko pitkä päivä ja saa vain leikkiä”

Missä olenkaan kuullut tämän aiemmin?
Ai niin, se kiitollisuuslista!

Tämä on kirja elämän pienistä iloista. Huomaisimmepa me aikuiset ja lapset ne joka päivä jokaisessa hetkessä, jonka elämme. Onnenpäivä.


Lapset rakastavat näiden palkojen poksauttelemista!

HYVÄÄ VIIKONLOPPUA! 


Äidin ja isän kielletyt tunteet

Mieheni lähetti yhtenä päivänä minulle linkin uudehkoon Kasvatuspuntari-sivustoon, ja sitä selailemalla löysin myös tämänkertaiset kirjat: Äidin kielletyt tunteet ja Isyyden kielletyt tunteet. Suosittelen kaikkia vanhempia muuten käymään selailemassa Kasvatuspuntaria, tekemässä vaikka Malttitestin, katsomassa Siskonpedin tekemät hauskat, viiltävän ironiset kasvatusvideot tai lueskelemassa kasvatusvinkkejä. Kasvatuspuntarin idea on kannustaa vanhempia kyseenalaistamaan omia kasvatustapojaan kuten väkivaltaisuutta, jota muuten on käyttänyt kuritusmielessä edelleen yllättävän moni vanhemmista, vaikka se on lailla kielletty.
            Aihehan ei ole ihan helppo. Minua vanhempana kiinnosti tuo Väestöliiton teettämän tutkimuksen aineisto niin paljon, että lainasin kirjastosta nuo kaksi kirjasta. Äidin kielletyt tunteet on ilmestynyt jo 2008, ja Isyyden kielletyt tunteetpari vuotta myöhemmin. Molemmat kirjat perustuvat tavallisten vanhempien nimettömiin tutkimusvastauksiin, mutta luvut on höystetty erilaisten asiantuntijoiden kommenteilla. Kuvat keventävät tekstiä mukavasti.

Eniten noissa kirjoissa ehkä kiinnosti se, mitä muut vanhemmat oikeasti ajattelevat. Kyllähän keskustelupalstoiltakin voi saada viitteitä siitä, mutta kirjoissa oli aika hyvin vedetty laajemmin yhteen asioita. Äidin kielletyt tunteet tietysti kolahti itselleni enemmän, koska satun olemaan äiti. Kirjassa avataan muun muassa ns. äitimyyttejä, joita niin yhteiskunta kuin äidit itsekin pitävät yllä (ja jotka eivät pidä paikkaansa, ainakaan kaikkien äitien kohdalla). Tässä muutamia:  Äidit ovat tietyn ikäisiä, kokoisia ja näköisiä. Synnytyksessä ja imetyksessä mitataan äitiyttä. Äidit ovat automaattisesti onnellisia. Äiti ei ole väkivaltainen. Äiti on lapsilleen tasapuolinen.

Lempparini äitimyyteistä on kuitenkin Äitiys on harmoniaa! Se tiivistää jotenkin kaikki nuo muut yhteen. Tuon myytin kaatuminen voi käydä vaikka näin: äiti on kuvitellut mielessään siistin, kauniin kodin, rauhan tyyssijan, joka todellisuudessa muistuttaa useammin kaatopaikkaa. Tai äiti, joka on suunnitellut olevansa viilipytty lasten kiukutellessa, liittyykin kiukkukuoroon mukaan yhtenä lapsena. Siitä on harmonia kaukana. Ja silti, äitiys on välillä myös harmoniaa, aivan täydellistä harmoniaa. Kuten vaikka vastasyntynyttä tuijotellessa ja nuuhkiessa tai silloin, kun koko perhe on yhdessä hyväntuulisina eikä kukaan huuda. Äitiys on ristiriitaista.                           

Äitimyyttejä avataan kirjasessa hyvin ja lisäksi siellä käsitellään muitakin äitiyden varjopuolia. Oli ihanaa lukea muiden kielteisistä tunteista, koska en ole itsekään ollut todellakaan mikään täydellinen äiti, vaikka olen kokenut äitiyden myös hyvin luontevana roolina, mutta omalla tavallani. Äitiyteen liittyvissä kielletyissä tunteissa ei sormellaosoittajien harmiksi ole kysymys siitä, että rakastaisi lapsiaan jotenkin vähemmän, jos tunnoistaan puhuu. Päinvastoin, moni syyllistyy kielteisistä tunteista juuri rakastamiensa lasten takia. Oikeasti kaikki vanhemmat kokevat välillä kielteisiä ja kiellettyjäkin tunteita, ja tabuja ne ovat monella tavalla edelleen.

Itsellä ainakin on ollut monesti sellainen olo, että vanhemmuuteen liittyvät kielteiset tunteet ovat niin karteltu puheenaihe, että jo suun avatessa kivittäjät odottavat valmiina graniittilohkareiden kanssa. Enkä takuulla ole ainoa, josta tuntuu siltä. Harmi juttu, koska juuri puhumalla moni vanhemmuuden mörkökin pienenee kuin itsestään. Tutkimuksessakin nostetaan esille sitä, että äidit ja perheet ovat usein liian yksin. Äitien oletetaan handlaavan ja jaksavan kaiken tuosta noin vaan, koska ovat kerran lapsia halunneet. Liian monilla naisilla perhe-elämän vaihtoehdot jäävät näihin kahteen: joko lapseton tai ikuisesti täystyöllistetty 24/7. Monet ydinperheet ovat omana saarekkeenaan erillään muusta maailmasta, vaikka äiti ja isäkin tarvitsevat joskus huilaushetkiä niin yhdessä kuin erikseen. Vanhemmudesta voi kyllä selvitä yksin. Mutta toivottavasti ei ole pakko.  

Erityisesti itseäni kiinnosti luku neuvolasta. Hyvä paha neuvola, joka on kansainvälisellä tasolla ainutlaatuinen, jonka ansiosta imeväisyyskuolleisuus on Suomessa maailman pienimpiä ja on vielä kävijälle ilmaista! Se on hieno juttu, mutta aika moni äiti ja isäkin oli kokenut neuvolan silti kielteisenä juttuna. Itsekin lukeudun osittain heihin. Tarkoitan siis, että arvostan sitä kovasti instituutiona ja lääketieteellisessä mielessä, mutta monesti sen anti jää siihen, vaikka olisi ehkä tarvetta muunlaiseenkin apuun tai kohtaamiseen.            
Neuvolassa on yllättävän vaikeaa ottaa puheeksi mitään kielteistä. Lastenneuvolassa keskitytään tietysti lapsen kehitykseen, mutta neuvolan pitäisi samalla palvella koko perhettä. Kun retorinen Mitä teille kuuluu –kysymys esitetään lapsen ollessa vieressä, eihän siinä uupunut vanhempi voi alkaa syvimpiä tuntojaan lataamaan. Lisäksi neuvolantädit tuntuvat vaihtuvan usein, joten luottamuksellista suhdetta ei ehdi syntyä. Moni äiti on epäröinyt osoittaa epävarmuuttaan neuvolassa ja siksi puhunut suosiolla vain pintapuolisesti. Onkohan neuvolassa tultu ajatelleeksi, että siellä luodaan myös aika kova standardi tavalliselle perheelle? Näitä standardeja kun tuntuu muutenkin tulevan äideille riittämiin sekä mediasta että sosiaalisesta ympäristöstä.

Ei kaikesta jaksa välttämättä huolehtia viimeisen päälle ja silti voi olla ihan hyvä vanhempi, jos suuret linjat ovat kunnossa. En tarkoita, etteikö todelliseen laiminlyöntiin tai väkivaltaan pitäisi neuvolassa puuttua, vaan tarkoitan nyt niitä vähän pienempiä asioita, joista saatetaan tehdä elämää suurempia väsyneiden vanhempien pelotteeksi ja sitten unohtuu vaikkapa se koko perheen jaksaminen. En tiedä, olenko ainoa, joka häpeää neuvolassa tunnustaa, ettei lapsen hampaita pesty tänä(kään) aamuna ja pelkää, että perhe joutuu johonkin tarkkailulistalle huostaanottoa varten. Vai odottavatkohan lastensuojelun tädit kenties jo kotiovella, kun taas on riidelty?
Kaikki ei ole käytännössä aina niin yksinkertaista kuin miltä kuulostaa. En halua elää ajatellen valinnoistani jatkuvasti ”Mitäköhän neuvolantäti (tai kukaan muukaan) tästä sanoisi?” Onko aikuinen todella epäonnistunut, jos ei saa hanskoja pysymään temppuilevan uhmaikäisen käsissä? Tai onko niin vakava moka, jos vanhemmat joskus lepsuilevat ja eloisa taapero saa kuljeskella olohuoneessa leivänpala kädessä murustelemassa? Tai jos vanhemmat antavat nälkäiselle kinuajalle suupalan ruokaa laittaessaan silläkin ehdolla, että pöydässä ei maistu niin hyvin?
Uskaltaako siinä sitten puhua isommista, mieltä painavista asioista, kun pienemmätkin otetaan neuvolassa ja äitien välisessä keskustelussa niin vakavasti? Kasvisten syömisestä, imetyksestä, siisteydestä ja lapsen nukuttamisestakin voi tehdä moraalisia ongelmia. Haluan vastustaa sellaista vanhemmuutta. Moni terveellinen ja kasvatuksellinen asia on lapsillemme hyväksi ja niihin kannattaa pyrkiä, mutta kuten sanottua, emme ole täydellisiä vanhempia. Ettekä tekään.

Isyyden kielletyt tunteet jää tässä nyt vähemmälle käsittelylle, koska en kuulu varsinaiseen kohderyhmään. Luimme kyllä mieheni kanssa jonkun verran ääneen yhdessä sitä, ja hän ainakin sanoi samastuvansa moniin aineiston isien kirjoituksiin. Jos oikein käsitin, niin isät puhuvat vanhemmuudesta keskenään vielä vähemmän ja pintapuolisemmin kuin äidit, vaikka nimenomaan vertaistuen isät kokivat merkittävänä jaksamiselleen. Neuvolan neuvontakin on suunnattu enemmän äideille. Isiä saatetaan katsoa ohi ja puhua äidille vaikka isä olisi hoitovapaalla.
Osa isistä kokee raskaasti olevansa ulkopuolisia isänä niin yhteiskunnassa kuin omassa perheessäänkin, kun äitiyden lonkerot ulottuvat kaikkialle. Onneksi tämä perinteinen ”ankara, etäinen perheen elättäjä” –isämalli on pikkuhiljaa väistymässä lempeämmän, osallistuvamman isän tieltä. Toivottavasti sekä yhteiskunnassa että perheissä. Suosittelen näitä vanhemmuuskirjoja kyllä kaikille äideille ja isille. Vanhemmuus on ihanaa, todellinen aarreaitta, mutta välillä siinäkin on pimeät hetkensä. Niinkuin elämässä muutenkin.

Anna Ystävämme

 

 

Anna Shirley, Vihervaaran Anna, Anna ystävämme… Kukapa meistä romantikoista ei olisi lukenut noita L. M. Montgomeryn (1874-1942) ajattomia tyttökirjaklassikoita! Nostalgian aallot oikein lävistivät selkäpiini, kun palasin Vihervaaraan vuosien jälkeen, tällä kertaa elokuvan muodossa eräänä sairastelupäivänä. Vanhempani olivat hankkineet jostain Anna Ystävämme –dvd:n ja aivan pakkohan se oli lainata heiltä.
Kevin Sullivanin ohjaama Anna Ystävämme-elokuva/minisarja pohjautuu siis kanadalaisen Montgomeryn kirjasarjaan, jonka päähenkilö on Prinssi Edvardin saarelle adoptoitu orpotyttö Anna Shirley. Punapäinen Anna rakastaa kirjallisuutta ja on hyvin temperamenttinen ja itsepäinen, mutta pehmenee vanhemmiten. Sekä kirjoissa että elokuvassa parasta on kuitenkin idyllisyys ja miljöö. Hankaluudet ovat verrattaen pieniä ja Prinssi Edvardin saarelaiset tuntuvat elävän Herran kukkarossa. Kaikki on ihailtavan kaunista ja viatonta. Kirjoissa kyllä vilahtelee myös karumpia teemoja kuten orpous, ilkeily, juoruilu, katkeruus, sairaudet ja kuolema, loppupäässä myös ensimmäinen maailmansota, mutta Annan ehtymätön mielikuvitus saa silti kaiken näyttämään kauniilta! Pahat asiat eivät ole pääosassa, joten niitä tuskin huomaa. Näkökulma on myönteinen ja Annan rakkaus- ja luomistuskat ehkä suurimpia murheita, nekin enimmäkseen johtuvat vain Annan syvästi tuntevasta luonteesta. Anna-kirjat ovat viimeisiä osia lukuunottamatta aikalaisromaaneita 1900-luvun alkupuolelta. Ne ovat siten myös mainiota ajankuvaa.
Kun olin katsonut Anna-elokuvan, jonka olin nähnyt joskus nuorempana tv:stäkin, teki mieli selailla myös kirjoja. Ne ovat yksiä harvoista nuortenkirjoista, joita minulla on kirjahyllyssäni edelleen (neljä ensimmäistä osaa kahdeksasta.) Olen saanut niitä nuoruusvuosina lahjaksi ja säilytän ne iloiten vaikken olekaan vuosiin lukenut niitä läpi. Vihervaaran Anna on vaan sellainen tietynlainen must-juttu kaltaiselleni kirjoittajalle. Ehkä palaan kirjoihin tarkemmin sitten kun omat tyttäreni ovat lukuiässä. Toivottavasti Anna-kirjat kiinnostavat vielä monia sukupolvia. Satavuotiainakin ne tuntuvat kuitenkin ajattomammilta kuin vaikkapa monet 1990-luvun nuortenkirjat. Luin itse Anna-kirjoja eniten varmaan yläasteen aikana ja Anna olikin minulle mainio esikuva määrätietoisesta haaveilijasta, jolla oli kirjallisia unelmia – ja joka lopulta sai elämänsä rakkauden. Annaan on helppo samastua. Lempparini Anna-kirjoista olikin Annan unelmavuodet, kai juuri siksi, että vihdoin Anna ja Gilbert…
Aikuisen näkökulmasta Anna-kirjat tuntuivat nyt jopa hieman pitkäveteisiltä vaikka nuorena rakastin niitä. Ehkä siksi, että kouluikäisen Annan murheetkin ovat aika pieniä. Olen kai selvästi yli kohderyhmän keski-iän. Viimeisiä osia en edes tullut koskaan lukeneeksi kunnolla, koska Anna jäi niissä jo sivurooliin, sääli sinänsä. Anna kuitenkin oli juuri se henkilö, jonka takia noita kirjoja niin rakastin. Niinpä minulle Anna-kirjat ovat nimenomaan ne neljä ensimmäistä. Eli Annan nuoruusvuodet, Anna ystävämme, Annan unelmavuodet ja Anna opettajana.
Vaikka kirjat tuntuivatkin nyt hieman koukeroisilta (muistoissani ne ovat silti täydellisiä), kuitenkin elokuva oli minusta nyt aikuisenakin edelleen aivan ihana! Musiikki ja maisemat ovat niin kauniita ja näyttelijät sopivat rooleihinsa täydellisesti, Megan Follows Annana ja Richard Farnsworth Gilbert Blythenä. Myös Marilla ja Matthew ovat aivan omia itsejään elokuvassa. Mutkia oli vedetty elokuvaa varten sopivasti suoraksi. Oli kiinnostavaa havaita, että nyt nuori Anna vaikutti elokuvassa jopa raivostuttavan itsepäiseltä, ylpeältä ja oikukkaalta varsinkin Gilbertiä kohtaan, kun nuorempana pidin Annan käytöstä ihan oikeutettuna, jopa ihailin sitä. Onneksi vanhemmiten Annankin mielipiteet kypsyvät hieman joustavammiksi ja pehmeämmiksi, ehkä samoin on käynyt lukijallekin.
Haluaisin kovasti nähdä myös dvd-sarjan myöhemmät osat, Anna Ystävämme –jatko-osa ja Anna Ystävämme –tarina jatkuu, mutta niitä ei tunnu löytyvän oikein mistään, ei edes kirjastosta. Joka tapauksessa Anna Ystävämme on valloittavan ihana elokuva pienestä orpotytöstä, josta kasvaa älykäs romantikko ja kynäniekka, unelmia ja rakkautta unohtamatta.
Gilbert veti Annan lujasti itseään vasten ja suuteli häntä. Sitten he lähtivät hämärissä kulkemaan kotiin päin. Vieretysten kuin morsiuspari he vaelsivat mutkittelevaa polkua, jota reunustivat maailman kauneimmat kukat, ja samosivat yli niittyjen, joiden yllä puhalsi toivon ja muistojen lauha tuuli.
(katkelma L. M. Montgomeryn kirjasta Annan unelmavuodet)

Luova kirjoittaminen

Olen kirjoitanut niin pitkään kuin muistan. Opin viisivuotiaana kirjoittamaan ja sen jälkeen olen sepitellyt isompia ja pienempiä tarinoita. Mielikuvitus on laukannut. Kouluun mennessä sain ensimmäisen päiväkirjan, jota vaihtelevasti kirjoitin ihan lukion loppuun asti (en tosin samaa päiväkirjaa, vaan vihkoja ja kovakantisia muistikirjoja kului pinotolkulla). Omilleni muutettua kävin hieman läpi noita “aarteita” ja säästin varhaisimmat ja muuten vain hyvää mieltä tuottavat ja heitin revittyinä roskiin ne pahimmat. Ne olivat jo täyttäneet tehtävänsä enkä halunnut enää palata niihin.

Miksi kirjoittaa, jos ei ole pakko? (Kutsun luovaksi kirjoittamiseksi kaikkea, mikä ei liity velvollisuuksiin vaan on vapaaehtoista, vaikkei olisikaan perinteistä kaunokirjallisuutta.) Kirjoittaminen on, ainakin minulle, hyvin luonteva tapa jäsentää ajatuksia. Vähän kuin terapiaa. Kun kirjoittaa mietteitään tai vaikka huoliaan konkreettisesti ylös paperille (tai koneelle) niin aivoista tavallaan vapautuu tyhjää tilaa. Tai kirjoittaminen voi toimia toisinkin päin ja asioista saattaa tulla todellisempia sitä kautta. Näin kävi esimerkiksi kiitollisuusiheiden kanssa, joista kerroin postauksessa Tuhat lahjaa.
Kirjoittaminen on myös erittäin helppo ja halpa tapa käyttää luovuuttaan. Olen pohjimmiltani hyvin luova ihminen ja sisään patoutunut luovuus tarvitsee aika ajoin ulostuloväylän. Kirjoitan luovuudesta myöhemmin ihan oman postauksensa. Kirjoittaminen ei maksa mitään (tai no, tietokone on kyllä siinä ihan näppärä, vaikka periaatteessa kynällä ja paperillakin pärjää). Kirjoittamista ei ole sidottu tiettyyn aikaan tai paikkaan, siksi se on perheenäidille hyvin kiitollinen harrastus. (Hiljaisuus kyllä tuo lisäarvoa.) Voin kirjoittaa silloin kun on mahdollisuus.
Olen tällä hetkellä erityisen innostunut esimerkiksi sukuni historiasta ja ylipäätään suomalaisten lähihistoriasta ja tykkään perehtyä asioihin ja kirjoittaa fiktiivisesti tai miksei faktanakin ihmisten elämänkohtaloista. Ehkä siksi hain alunperin opiskelemaan journalistiikkaa: siinäkin minua kiehtoi erityisesti mahdollisus kertoa ihmisten tarinoita. Pitkät haastattelut ja henkilöjutut ovatkin lemppareitani alan töistä. Pelkkä uutistyö on aika hektistä makuuni, koska olen sydämeltäni enemmänkin tällainen syvällisempi kertoja kuin ytimekäs raportoija. Uusi innostuksen kohteeni on kuvajournalismi. Siinä yhdistetään kaksi rakasta ja tehokkaasti vaikuttavaa asiaa: valokuva ja kertomus. Meeri Koutaniemi rules. Ihailen muitakin hänen tyyppisiään kuvajournalisteja ja olisi mahtavaa, jos itsekin olisi joskus mahdollisuus/aikaa/voimia toteuttaa sellaista hc-kuvajournalismia jossakin muodossa vaikka ihan täällä kotikaupungissa.
Nuorempana kirjoitin ja luin myös paljon runoja. Vanhemmiten se on jäänyt vähemmälle. Ehkä olen tullut elämän myötä enemmän realistiksi, kun nuorempana olin runotyttö? No, onhan runojakin monenlaisia. Mutta erityisesti runoissa tykkään esteetikkona, että ne ovat jollain tavalla kauniita. Herättävät kauniita mielikuvia. Haikeuskin voi olla kaunista. Päiväkirjaa en ole lukion jälkeen juuri kirjoitellut. Aika on mennyt ihan elämiseen. Lapsena kirjoittelin paljon pieniä tarinoita ja loruja, yläasteella aloin kirjoittaa hieman pitempia juttuja ja runoja ja lukiossa kirjoitin ainakin pitkää proosaa, runoja, lauluja, esseitä, kokeilevaa tekstiä ja novelleja. Monenlaisista aihepiireistä.
Enimmäkseen aiheet ovat kuitenkin liittyneet jollakin tavalla käsillä olevaan elämänvaiheeseen, vaikken kirjoittaisikaan itsestäni. On helpompaa kirjoittaa siitä, mistä tietää valmiiksi jotain. Nykyään kirjoitan enimmäkseen pitempiä tekstejä (novelli-/romaaniosastoa) sekä jonkin verran esimerkiksi laulun sanoja. Monesti olen poiminut aiheenpalasia myös tarinoista, joita olen kuullut ihmisten kanssa jutellessani. Joskus myös vaikka taideteos, valokuva, maisema tai vaikka käynti museossa voi synnyttää idean.
Lukeminen ja kirjoittaminen tukevat hyvin toisiaan. Mitä enemmän lukee, sitä helpompi on tavallaan kirjoittaa. Tekstin rakenne alkaa jäsentyä pään sisällä kuin automaattisesti. Samalla hahmottuu myös, onko juuri tästä aiheesta kirjoittanut jo joku muu. Todennäköisesti on, koska kirjoittajia on paljon ja aihepiirejä rajallisesti. Mutta kuinka tehdä omannäköinen teksti valitusta aiheesta, juuri omannäköinen tarina, runo tai laulu? Ainakin henkilökohtaisuus on plussaa. Vaikka et kirjoittaisi itsestäsi, sinun täytyy antaa tekstiin jotain itsestäsi, kirjoittaa sydämellä. Sen huomaa lukiessa.
Kirjoittaminen on myös tapa vaikuttaa, jos sattuu saamaan teksteilleen lukijoita. Samalla tavalla kuin näyttelijät anatavat lavalla katsojille jotain itsestään, vaikka esittävätkin vain roolihenkilöä, täytyy hyvän kirjoittajankin pystyä eläytymään henkilöidensä tunnelmiin ja motiiveihin, jotta tarina vaikuttaa aidolta. Olen aina pitänyt myös näyttelemisestä ja huomannut, että luova kirjoittaminen ja näytteleminen ovat sukua toisilleen. Kirjoittaminen on tavallaan helpompaa, vähän kuin näyttelemistä kaksiulotteisessa muodossa. Itselläni kaunokirjallisissa teksteissä ehkä suurin tavoite onkin jollain tavalla koskettaa toista ihmistä, herättää tunteita. Itkettää, naurattaa, lohduttaa, liikuttaa – olla vertaistukena, herättää ajatuksia.
Jos haluaisit kehittyä kirjoittajana, mutta et tiedä mistä aloittaa, kannattaa harkita kaikille avoimia luovan kirjoittamisen kursseja, joita järjestetään monessa kaupungissa esimerkiksi kirjaston tai kansalaisopiston toimesta. Myös lukeminen ja ympäristön havainnoiminen auttavat kirjoittajaa. Päiväkirjakin on hyvä lähtökohta kirjoittamiseen. Sen aloittamisen kynnys on matala ja sen avulla voi hahmottaa omia tunteitaan, päästä vauhtiin kirjoittamisen kanssa. Itse olen kirjalijahaaveeni kanssa nyt niin pitkällä, että opiskelen yliopistossa kirjallisuutta (vaihdoin sen sivuaineesta pääaineeksi journalistiikan rinnalle/tilalle) ja maisterivaiheeseen aion valita luovan kirjoittamisen.
Tiedän, että koko humanistisen ja varsinkin kulttuurialan työnäkymät ovat ns. surkeat, ala on hyvin epäkaupallinen, Suomen kirjailijat hädin tuskin tulevat toimeen teksteillään, kilpailu alalle on erittäin kovaa, onnistujatkin ovat yleensä saaneet kokea monta hylkäämistä vuosien ajan ja niin edelleen. Mutta kuitenkin – jos ei itse tavoittele omia unelmiaan, niin kuka sen sitten tekee? Sitä paitsi tuo kirjailijahaave on sellainen linna Espanjassa. Aina voi hakea ja tehdä muitakin töitä, jos siitä ei tule mitään. Esimerkiksi viestintä-/tiedotuspuolella, freelance-toimittajana tai vaikka ruokakaupan kassalla (olen ollut vuoden kassaneitinä ja tykkäsin siitä työstä todella paljon!). Kirjoittamisen ja lukemisen ei ole pakko olla työ, vaikka siitä haaveileekin. Se pysyy joka tapauksessa aina mukana harrastuksena.

Lastenkirjat: Minttu-sarja

Aloitan postaussarjan, jossa käsittelen kerralla aina jotakin lastenkirjaa tai -kirjasarjaa. Todennäköisesti keskityn nostalgiaa herättäviin lastenkirjoihin (joista muuten monet ovat edelleen ihan täyttä kamaa), mutta poimin kyllä mukaan myös uusia tuttavuuksia.
Lastenkirjoja on meillä kulutettu kiitettävät määrät viime vuosina. (Kiitos viisi- ja
kaksivuotiaitten tytärten.) Lähikirjastoissa rampataan lähes viikoittain, ainakin kuukausittain. Lastenkirjoja lähtee mukaan aina kassikaupalla, koska lapset ovat innokkaita kuuntelijoita. Voi olla, että olen hieman ohjannut heitä siihen suuntaan… Yksi lempparitavoistani viettää aikaa lasten kanssa on juuri heille lukeminen. Pidän itsekin monista lastenkirjoista ja samalla saamme yhteisen syli-/kainalohetken. Lasten kanssa lukeminen ei oikeastaan koskaan tunnu tylsältä ja tykkään siitä enemmän kuin leluilla leikkimisestä. Sitä paitsi lapset oppivat paljon kirjoista tai ne herättävät kysymyksiä ja pohdintaa, joista syntyy hyviä keskusteluja eri aihepiireistä. Välillä kirjojen lukeminen tosin on lapsillekin ihan puhdasta viihdettä. Mutta sekin stimuloi mielikuvitusta ja huumorintajua.
Toistaiseksi lapset ovat olleet aika kaikkiruokaisia kirjojen suhteen ja ihan hyvä niin. Kaksivuotiaskin kahmii lastenosastolla sumeilematta kirjoja hyllystä ja laittaa kassiin sen enempää vilkaisematta. Onneksi on kirjasto. Jotkut kirjasarjat ovat meillä kuitenkin nousseet suosiossa yli muiden, mutta tilanne vaihtelee.
Juuri tällä hetkellä lasten (ja äidinkin) lemppareita ovat ainakin Tatu ja Patu, Minttu-kirjat, Paddington-kirjat, Kaarlojen Muumi-kirjat, Pikku Siili –kirjat, Buu ja Bää –kirjat, Aino- ja Tomppa –kirjat, Mauri Kunnaksen kirjat, Miina ja Manu –kirjat, Pekka Töpöhäntä –kirjat, Peppi-kirjat, Nalle Puh –kirjat ja Disneyn satukirjat. Toki lisäksi aina löytyy yksittäisiä uusia suosikkeja, kuten viimeisimpänä Ville Hytösen hauskalla tavalla absurdi Vauvaperhe matkustaa. Lapset ovat vielä niin pieniä, että kuvalliset kirjat ovat meillä se juttu. Isompi jaksaa kuunnella kyllä kuvatonta tarinaakin, mutta yhteisissä lukuhetkissä luemme kuvakirjoja – enemmällä tai vähemmällä tekstillä.
Minttu-kirjat ovat legendaarisen Maikki Harjanteen (s.1944) käsialaa. Ensimmäinen Minttu-kirja on ilmestynyt 1978, joten monet nykyisistä vanhemmista ovat lukeneet niitä itsekin lapsena. Harjanteen muuta tuotantoa ovat muun muassa Santtu ja Vanttu –kirjat. Itse olen Minttua lukenut 1990-luvulla, jolloin meillä oli kotona yksi ainoa Minttu-kirja, sellainen kokoelman tapainen (Lasten parhaat kirjat –kerhosta luultavasti), mutta kyllä sitä tulikin selattua ja luettua uudestaan ja uudestaan ja naurettua siinä samalla! Muistan, että äitinikin luki mielellään meille lapsille juuri sitä kirjaa ja nauroimme välillä yhdessä vedet silmissä joillekin jutuille. Sitä kyseistä kirjaa en ole löytänyt edes kirjastosta, harmi sinänsä. Minttuun kiteytyy jotenkin sellainen ihana välitön hassuttelu ja höpsöily, että aina ei kaiken tarvitse mennä ihan sääntöjen mukaan ja aikuinenkin voi lähteä mukaan leikkiin. Mintun äidin ajoittainen hermostuminenkin on jotenkin tosi hauskaa, tosi inhimillistä.
Tätä nostalgista taustaa vasten ei ole yllätys, että halusin lainata omille lapsillekin Minttu-kirjoja, joita löytyykin kirjastoista ihan kiitettävästi. Tarinat olivat minulle uusia, mutta samat hahmot tuttuine salihousineen ja hapsottavine hiuksineen seikkailevat niissäkin. Verrattuna moniin muihin menneiden vuosikymmenten lastenkirjasuosikkeihin Minttu on myös uudistunut matkan varrella. Vaikka tyyli on samanlainen, uudemmissa painoksissa vilahtelevat älypuhelimet, netti ja ihmisten erilaiset etniset taustat. Näin tarinat eivät tunnu lankapuhelimineen nykyajankaan lapsista täysin kivikautisilta. Pääosa kirjoissa on kuitenkin leikillä ja mielikuvituksella – sitähän Mintulla riittää.
Mielestäni Minttu-kirjojen keskeinen ideologia on, että ei tarvitse omistaa rahaa ja tavaraa, jos omistaa mielikuvituksen: Pariisiin ja Venetsiaan voi lentää pahvilaatikkolentokoneella, prinsessan tanssiaiset voi rakentaa kotiin. Mintun mummokin yltyy aika ajoin vallattoman leikkisäksi, mikä on minusta hauska osoitus siitä, kuinka me aikuiset voisimme useammin mennä lapsen tasolle ja pitää hauskaa. Aikuisen silmin en edes oikein keksi, mikä Minttu-kirjoissa on niin hauskaa. Ehkä se on se ainainen kaaos, lapsen rento vastaan aikuisen kireä asenne, vaatteiden riitelevät kuosit, Mintun hassut kommentit ja ajoittainen slapstick-huumori. Mikä Minttua naurattaa –kirjassa esimerkiksi kaaoksen ainekset ovat sievästi kasassa: Minttu ja mummonsa törmäävät ja kompuroivat ja vanhempia varten koristeltu hääpäiväkakku lätsähtää heidän päähänsä, mutta molemmat vain hymyilevät ja toteavat yhdestä suusta, että onpa erityisen herkullinen hattu. Perinteistä kermakakkuhuumoria siis. Mutta lapsia se naurattaa takuuvarmasti.

Tuhat lahjaa

 
 
Ystäväni oli suositellut minulle jo kauan sitten Ann Voskampin kirjaa Tuhat lahjaa. En ollut saanut aikaiseksi lukea sitä ennen tätä loppumaisillaan olevaa kesää. Ehkä hetki oli oikea.
 
Ann Voskamp on kanadalainen suurperheen äiti ja maanviljelijän vaimo, kirjailija ja blogisti. (Voskampin inspiroiva blogi löytyy tästä osoitteesta: www.aholyexperience.com.) Tuhat lahjaa kertoo kuinka Voskamp pääsi eroon katkeruudesta ja löysi ilon ja kiitollisuuden. Kirjan pohjavire on kristillinen ja sitä voisi kutsua kiitollisuuspäiväkirjaksi. Niin kirja kuin siitä kirvonnut blogi ovat saaneet maailmanlaajuisesti suuren suosion. Ehkä ihmiset yleisesti ottaen ovat turhautuneita ja kaipaavat enemmän jotain hyvää, aiheita kiittää?
Kirjan alussa Voskamp on iloton ja katkera kohdattuaan elämässään käsittämättömiltä tuntuneita tragedioita, muun muassa pikkusisarensa epäinhimillisen kuoleman. Hän kuitenkin löytää työntäyteiseen ja väsyttävään elämäänsä kiitollisuuden, eucharisteon,ystävän heittämän haasteen avulla. Yksinkertaisen tuhat lahjaa -haasteen ideana on, että otetaan tavallinen paperi ja kynä ja aletaan kirjoittaa ylös kohta kohdalta, numero numerolta, asioita, joista on kiitollinen juuri nyt. Listaa jatketaan ainakin tuhanteen asti. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta voi mullistaa ajattelua. Väsynyt, turhautunut, kuormittunut äiti on kirjan lopussa täynnä kiitollisuutta ja rakastaa elämäänsä, vaikka olosuhteet eivät ole merkittävästi muuttuneet. Kuulostaa liiankin helpolta. Kaikki tämä vain muutamien, arkipäiväisten asioiden listaamisella!
Inspiroivan kirjan luettuani minunkin on pakko kokeilla. Mistä minä olen kiitollinen? Olen juuri saanut postissa kaksi hylkäyskirjettä kustantamoille tarjoamistani käsikirjoituksista. Vaikka tiesin, että kustannusliikkeiden taso on kova ja alle prosentti tarjotuista käsikirjoituksista päätyy julkaistaviksi, olen silti hieman pettynyt. Joka tapauksessa en löydä muuta paperia. Päätän kääntää nuo ikävät lappuset voitoksi, alkaa koota niiden kääntöpuolelle omaa kiitollisuuslistaani. Siitäs saavat, nuo tympeät kirjeet! Ensimmäiset kymmenen asiaa tulevat helposti. Katselen hieman ympärilleni ja saan listaan toiset kymmenen. Seuraavien päivien ja viikkojen kuluessa jatkan listaa aina kun alakulo meinaa vallata liikaa alaa. Heti mieli paranee.
 
1. Ruisleivän maku suussa
 6. Kukikkaat lakanat, jotka tuovat mieleen tyttövuodet
11. Omat sairastelupäivät (omaa aikaa, lepoa ja ulkona sadetta)
Alkuun asiat listallani ovat varsin materialistisia. Myöhemmin lisään myös abstraktimpia asioita. Listalle päätyy niin isoja, itsestäänselviä asioita kuin pieniä huomaamattomiakin. Enemmän niitä pieniä. Kaikkea sellaista, mikä minua ilahduttaa, mitä voin pitää lahjana juuri siinä hetkessä. Inhoan yltiöpositiivisutta, mutta tämä tuntuu toimivan aidosti. Se ei ole väkisin väännettyä. Kun hieman harjaannun, lisään kiitollisuuslistaani myös joitakin sellaisia asioita, joihin olen ollut pettynyt tai jopa vihainen. Siinä mukana on tullut usein myös jokin siunaus tai hyödyllinen opetus.
Tärkein ajatus onkin huomata ne pienet asiat, jotka usein unohtuvat, kun luovimme arjessamme niin tärkeinä ja kiireellisinä. Oma listani on vielä kesken, mutta se johtuu enemmänkin laiskuudesta kuin aiheiden puutteesta. Kun pääsen tuhanteen, jatkan siitä yli. Aiheita riittää, kun katsomme ympärillemme. Ne voivat olla ilmaisia kuten pihlajanmarjat, jotka koristavat tienvarren puita. Tai lämmin välähdys ystävän silmissä. Vain mielikuvitus on rajana.
Voskampin kirja haastaa elämään tyhjempää, täydempää elämää – ja nauttimaan siitä. Suosittelen!
 
38. Mummon tekemä kesäkeitto jääkaapissa
61. Tuulen kohina puissa
86. Kellon raksutus hiljaisuudessa
106. Illan hämy vihreässä, kosteassa kesäillassa
113. Uudet perunat, tilli ja voi
122. Mustaherukkapensaan leyhähtävä tuoksu
132. Tuulikellon hiljainen helinä kesäillassa
149. Puiden läpi siivilöityvä auringonpaiste
211. Tuomiokirkon torniin kiipeäminen
 
 
 
Sudenkorentokuva: Kimmo Korpela, muut omiani