Vaiennetut äänet – kiinalaisia naiskohtaloita

”Luulen että haava käsivarressani on tulehtunut hiukan. Se on ärtynyt suureksi punaiseksi juomuksi ja kirjoittaminen on hyvin epämukavaa. Silti sanoin sairaanhoitoharjoittelijalle, joka vaihtoi siteen, että olin aivan kunnossa ja haavaan ei tarvinnut lisätä salvaa. Yllätyksekseni tyttö uskoi minua! Pitkähihainen sairaalan pyjama peittää käsivarteni täysin.
     Toivottavasti onnistun.”
.
     ”Kärpäset ovat melkoisia taudinkantajia.” Lääkäri Yun sanoista sain ajatuksen ja olen päättänyt kokeilla onneani. En välitä seurauksista. Kuolen mielummin kuin menen kotiin.
     Aion murskata suuren kärpäsen haavaani.”
.
”Onnistuin! Kuumeeni on noussut nousemistaan jo kaksi päivää. Olen hyvin sairas mutta onnellinen.”
Ylläolevat lainaukset ovat kiinalaisen Honxue-tytön päiväkirjasta, viimeisiä merkintöjä ennen hänen kuolemaansa verenmyrkytykseen. Kiinan kadotetut tyttäret –postaus on ollut ylivoimaisesti luetuin blogissani, joten jatkan kiinalaisten tositarinoiden käsittelyä vielä Xinranin ensimmäisen kirjan Vaiennetut äänet, kiinalaisia naiskohtaloita (2003) parissa. Kiinan kadotettujen tyttärien tapaan tämäkin kirja koostuu useista eri tarinoista sekä yleisemmästä kiinalaisen naiskuvan kartoittamisesta. Hieman Xinran valottaa myös omaa taustaansa. Koska Kiinassa on perinteisesti ollut vaikea puhua avoimesti tunteista, Xinranin ei ollut helppo löytää haastateltavia perinteisellä tavalla. Hän onkin tutustunut näihin tarinoihin kautta rantain vuosien varrella, voittanut toimittajamatkoillaan ensin naisen luottamuksen ja hienotunteisesti saanut tämän avaamaan sydämensä.

Xinran toimitti Kiinan-vuosinaan pitkään hyvin suosittua radio-ohjelmaa Yötuulen sanoja, jossa hän luki ja kertoi tapaamiensa naisten tarinoita (kansantasavallan sensuurin sallimissa rajoissa). Ohjelman kautta Xinran alkoi saada kuulijoilta pinoittain nimettömiä kirjeitä, joissa nämä avasivat kovia kokemuksiaan. Myös 1970-luvulla kuolleen Honxuen päiväkirjamerkinnät olivat tälläisen nimettömän lähettäjän paljon myöhemmin Xinranille toimittamassa paketissa. Tarina on niin lohduton, että sydämeen sattuu. Tyttö, jota isä on käyttänyt seksuaalisesti hyväkseen mitä nöyryyttävimmillä tavoilla, löytää sairaalasta ainoan turvapaikan ja haluaa päätyä sinne aina kun mahdollista. Kukaan perheen ulkopuolinen ei tiennyt, ei auttanut.
”Jos minulta kysyttiin, pistokset, pillerit ja verinäytteet voittivat kaikki elämän isäni kanssa. Niinpä aloin tahallani vahingoittaa itseäni yhä uudelleen. Talvella kylvin kylmässä vedessä ja seisoin sitten ulkona lumen ja jään keskellä, syksyllä söin pilaantunutta ruokaa, kerran työnsin epätoivoisesti käteni putoavan raudankappaleen alle jotta se leikkaisi käteni poikki ranteesta. – – – Sillä kertaa voitin kuusikymmentä turvallista yötä.”
Honxuen viimeisimmät päiväkirjamerkinnät viittavaat siihen, että pitkän sairaalajakson jälkeen hänet oli määrä kotiuttaa, mutta hän ei kerta kaikkiaan kestänyt ajatusta. Kuolema oli parempi vaihtoehto, kun murheellinen äitikin vain sanoi, että eläimellisen isän teot on kestettävä ”koko perheen turvaksi”. Tytön paras ystävä oli sairaalan kärpänen.

 

 

Takakansitekstissä on Amy Tanin sitaatti: ”Nämä tarinat on pakko lukea”. Yhdyn siihen, vaikka lukeminen ei olekaan helppoa tai kevyttä. Tämä kirja on jotenkin vielä vaikeampi kuin kadotetut tyttäret, vielä lohduttomampi ja surullisempi, jos edes voi olla. Molemmat Xinranin kirjat saavat minulta ”luettu yhdeltä istumalta” –kunniamaininnan, mikä on aika harvinainen meriitti. Jokainen kirjan tarinoista on erilainen, omalla tavallaan puhutteleva. Teemat ovat rankkoja: insesti, uskottomuus, alistetut avioliitot, naisen arvon mittaaminen hyödykkeenä, korruptio, puolueen vuoksi menetetty rakkaus, raastava kaipuu, itsemurha, köyhyys, epätoivo, maanjäristyksen tuhoamat perheet…

 

Jotkut kestävät, toiset kaatuvat, kun tarpeeksi painetaan.

Kaiken epätoivon keskellä kytee kuitenkin mahdollisuus muutokseen. Toivon kipinöitä. Xinran otti merkittävän askeleen julkaistessaan tämän kirjan ja herättäessään lukijoissaan ajatus- ja tunnemyrskyn. Jo Xinranin Kiinassa toimittama radio-ohjelma oli varsin rohkea verrattuna maan yleiseen mediaan, mutta tiukat säännökset kahlitsivat kuitenkin toimittajien työtä niin, ettei tällaisten kirjojen vapaasta julkaisemisesta olisi tullut Kiinassa mitään. 1990-luvun lopulla Xinran muutti Englantiin voidakseen kokea vapaan yhteiskunnan ja julkaista pelkäämättä kirjan maannaistensa kohtaloista.
Lontoossa asuessaan Xinran huomasi, että länsimaisilla naisilla on kyllä kiinnostusta ymmärtää kiinalaisia sisariaan, mutta näitä tuntuu ympäröivän salaperäisyyden huntu. Vaikenemisen kulttuurin ja inhimilliset tunteet mitätöivän politiikan takia tietyistä asioista ei ole voinut puhua. Xinranin kirja valottaa tavallisten kiinalaisten naisten sielunelämää: mihin he uskovat, mitä he toivovat, kuinka he rakastavat ja kaipaavat. Xinranin elämänmittaisen, sisältä päin tehdyn tutkimustyön tulokset kertovat Kiinasta vielä jotain syvempää kuin turistimatkoilla nähdyt terrakotta-armeijat, teelaadut ja kielletyt kaupungit.    

Vaiennettujen äänten tarinoita yhdistää mielestäni kaksi laajempaa teemaa: naisen mitätön, tunnustamaton arvo niin perheessä kuin yhteiskunnassa sekä vääristynyt tai olematon käsitys seksuaalisuudesta. Tässä katkelma Xinranin radio-ohjelmaan jostakin syrjäkylästä lähetetystä kirjeestä:
”Täällä on vanha, kuusikymmentävuotias raajarikko, joka osti hiljattain nuoren vaimon. Tyttö on todella nuoren näköinen. Hänet on varmaankin siepattu. Tällaista sattuu täällä useinkin, mutta monet tytöt pakenevat. Vanha mies pelkää, että hänenkin vaimonsa karkaa, joten hän on kytkenyt tytön paksuun rautaketjuun. Painava ketju on hiertänyt hänen vyötärönsä vereslihalle, niin että veri tihkuu vaatteiden läpi. Luulen, että hän kuolee siihen vielä. Olkaa kiltti ja pelastakaa hänet.
     Älkää kuitenkaan missään tapauksessa mainitko tästä radiossa. Jos kyläläiset saavat tietää, he ajavat perheeni pois.”  
Kiinassa on välittäviä, hyviä miehiä, mutta liian paljon myös niitä, joille vaimo on vain välttämätön statussymboli ja lisääntymistyökalu. Poliisin moraali on monessa paikassa hyvin kyseenalainen eikä virkavallalta saa itsestäänselvästi apua esimerkiksi perheväkivaltaan, jos tästä edes uskaltaisi kertoa. Vaimon ja lasten pahoinpitely on varsinkin ennen ollut perheissä yleisesti hyväksyttävä keino, jolla mies ”pitää järjestystä”. Monet vanhat naiset ovat eläneet kiinalaisen sananparren mukaan, joka kertoo ”katkerasta vaimosta, joka kestää anopiksi asti”. Aviomiehen törkeä uskottomuuskin voi helposti kääntyä vaimon syyksi ja vaimo saa lopullisesti tahratun maineen erityisesti, jos vaikeasti saatavaan avioeroon päädytään. Naisen, erityisesti rahattoman naisen, oikeusturva on hyvin hataralla pohjalla asiassa kuin asiassa.
Jotkut naiset ovat sinnikkäitä ja selviävät varsinkin koulutuksen avulla pitkälle yksinkin vaikka miehet olisivat kohdelleet heitä kaltoin. Älykkäät ja ahkerat naiset voivat menestyä myös liike-elämässä tekemällä kovasti töitä, vaikka kiinalaiset miehet eivät omanarvontuntonsa vuoksi pidäkään itseään menestyneemmistä naisista. (Silmääni osui muuten uudehkossa Anna-lehdessä, nro 36, Sara la Fountainin haastattelu, jossa hän totesi lähes samat sanat puhuessaan itsestään. Naisen pärjääminen on kai täälläkin edelleen kova pala joillekin miehille.) Kiinassa monen menestyneen bisnesnaisen polku huipulle on ollut kivikkoinen. Tässä katkelma Xinranin ja erään muodinmukaisen, menestyneen, mutta ex-miestensä tahoilta kovia kokeneen liikenaisen keskustelusta:
”Ihmisille ei tule mieleen, millaisen hinnan olen joutunut maksamaan.”
     Nyökkäsin. ”Sanotaanhan, että naisten on aina uhrattava tunne-elämänsä menestyäkseen.”
     ”Kiinassa niin on melkein aina”, Zhou Ting sanoi valikoiden sanansa huolella.
     ”Jos joku nainen kysyisi menestyksenne salaisuutta, mitä vastaisitte?”
    ”Että ensin on piilotettava herkät naiselliset tunteensa, jotta lehdistö voi haukkoa henkeään ällistyksestä erilaisuuden edessä. Sitten pitää repiä sydän rinnasta ja luoda kunnon uutistapaus. Vanhoja haavoja tulee hyödyntää bisneksenä: niitä on esiteltävä yleisölle, suruistaan pitää iskeä tarinaa. Ihmisten voivotellessa kärsimyksen merkkejä voi lyödä tuotteensa tiskiin ja viedä rahat.”
”Moni luulee, että menestyneet kiinalaisnaiset välittävät vain rahasta, mutta aniharva ymmärtää, miten paljon he ovat kärsineet saavuttaakseen asemansa.” 

 

 
Kiinalaisten perinteisestä (sekä kansantasavallan lietsomasta) tavasta tai jopa pakosta piilottaa tai mitätöidä luonnolliset romanttiset tunteet on seurannut paljon ongelmia naisten elämään. Moni avioliitto on ollut järjestetty, ostettu tai pakotettu eikä puolisoiden välille ole syntynyt tunneyhteyttä. Miesten väkivaltaisuus ja oikeus ”käyttää” naisiaan miten haluavat eivät ole auttaneet asiaa. Seksuaalisuudesta tai edes murrosiän tuomista muutoksista ei ole annettu (en tiedä 2000-luvun tilannetta) minkäänlaista tietoa koulussa eikä kotona. Kirjassa kerrottiin yliopisto-opiskelijasta, joka teki itsemurhan, koska oli tuottanut vanhemmilleen häpeää poikaystävän annettua julkisesti suukon tytön otsaan. Se oli ollut liikaa eikä tyttö kestänyt menettää kasvojaan vanhempiensa edessä. Toinen kiinalainen yliopisto-opiskelija tiedusteli hätääntyneenä, menettääkö suudelmasta neitsyyden.
Moni nuori nainen on myös joutunut traagisiin hankaluuksiin ”ajauduttuaan” raskaaksi nuorella iällä, koska ei ole tiennyt, miten raskaaksi voi tulla. Pelko on herännyt vasta vatsan kasvettua. Rakkautta vannoneet poikaystävät yleensä häipyvät teille tietämättömille tässä vaiheessa ja naisen koko tulevaisuus voi olla pilalla opiskelujen, töiden saannin ja avioliiton osalta. Kuka haluaisi yhden lapsen politiikan maassa mennä naimisiin naisen kanssa, jolla on jo rekisteröity lapsi? Se tarkoittaisi automaattisesti, että aviomies ei voisi saada vaimonsa kanssa omaa jälkeläistä. Kiintiö ja “kansan etu” jyräävät joustamattomina yksilön yli. 
 
Xinran kuvaa hyvin, miten sekaisin rakkaus ja seksuaalisuus Kiinassa ovat olleet. Tietämättömyyden lisäksi tunnekylmä kasvatus ja luonnollisten tunteiden pakkotukahduttaminen ovat aiheuttaneet paljon kaikkea pahaa ja vääristynyttä – raiskauksia, lasten hyväksikäyttöä, syrjähyppyjä, riippuvuuksia, seksuaalisuuden yli- ja alikorostumista… Kiinassa ei ole ollut mitenkään itsestään selvää, että olisi voinut mennä naimisiin rakastamansa henkilön kanssa. Monet naiset eivät ole koskaan kokeneet tervettä, rakastavaa, tasavertaista, molemmin puolin kunnioittavaa parisuhdetta.
Tietämättömyyden lisäksi Xinran kertoo yliopisto-opiskelijoita haastatellessaan huomanneensa, että aivan tietämättömien nuorten naisten lisäksi on suurissa kaupungeissa yleistynyt myös toinen ääripää – erittäin rohkeat ja kokeneet nuoret naiset, jotka puhuvat rivosti ja yrittävät hankkia mahdollisimman paljon erilaisia seksikokemuksia irtosuhteissa. Ehkäisyvälineiden yleistyttyä kaupungeissa tämä on erilailla mahdollista kuin ennen. Xinran uskoo tämänkin ilmiön olevan seurausta yhteiskunnan ja perheiden tunnekylmästä ilmapiiristä. Kun tytöt ovat astuneet täysin tuntemattomaan ja salattuun maailmaan, heille ei tunnu mikään riittävän. He hakevat vaihtuvista fyysisistä suhteista sitä läheisyyttä, rakkautta ja turvaa, jota olisivat tarvinneet lapsena äidin ja isän sylissä.

Vaiennetut äänet on hyvin puhutteleva teos. Tarinat on kerrottu niin lämpimästi, niin sydämellä, ettei niistä voi olla vaikuttumatta tai liikuttumatta. Muutama tarina tuntui niin julmalta, että tekee pahaa ajatella, että ne ovat totta. Mutta kyllä ne ovat. 
        Haluaisin tietää lisää. Millaista vauhdilla länsimaistuvassa ja teollistuvassa suurten kaupunkien ja huipputeknologian maatalousvoittoisessa Kiinassa, maailman suurimmassa valtiossa, on nyt? Minkälaiset arvot kansantasavaltaa tällä hetkellä puristavat? Kuinka naisen elämä kaupungissa ja maaseudulla eroavat toisistaan nyt, 2010-luvulla? Millaiseksi nuoren sukupolven keskustelukulttuuri on viime vuosina muovautunut länsimaisten ohjelmien ja kirjallisuuden vaikutuksesta? Toivottavasti palaan aiheen kanssa vielä myöhemmin ja minulla olisi silloin joitakin vastauksia – vaikka 1,4 miljardin asukkaan Kiinaan mahtuukin niin monenlaisia kohtaloita, ettei niistä kaikista yksi ihminen voi mitenkään päästä koskaan selville, ei edes Xinran.

Tällaisen järkyttävän kirjan äärellä lukemaansa peilaa väistämättä aina myös omaan ympäristöönsä. Se on kirjoittajankin mielestä varmasti toivottavaa. Tuntuu aika etuoikeutetulta elää ns. vapaassa maassa, jossa saa uskoa kuten haluaa, lisääntyä kuten haluaa ja periaatteen tasolla myös mahdollisuus kouluttautua hyvin avautuu kaikille. Vaikka naiset edelleen tienaavat huonommin kuin miehet eikä heitä lisääntymiskykynsä vuoksi haluta moniin korkean portaan työpaikkoihin, naisista kuitenkin pidetään ja heitä myös arvostetaan tai ollaan arvostavinaan. Suomessa on pahoinpitelyä ja perheväkivaltaa, mutta jos tapaukset paljastuvat, laki ja yleinen mielipide ovat heikomman puolella. Byrokratiaan mahtuu porsaanreikiä ja joku jää aina katvealueeseen mutta vähätuloisistakin sentään yritetäänpitää huolta. Ainakin puheet ovat suuret.
Korruptio on Suomessa huomaamatonta ja hyvin peitettyä ja toivoisin voivani ajatella, ettei sellaista olekaan. Joka tapauksessa mittakaava on aivan erilainen kuin Kiinassa. Poliisi on lähtökohtaisesti ystävä. Sananvapaus on periaatteellinen kansalaisoikeus vaikkei aina toteudu käytännössä. Tyttölapset ovat yhtä arvokkaita ja yhtä toivottuja kuin pojat. Kukaan ei voi pakottaa teinityttöä naimisiin ennalta tuntemattoman keski-ikäisen miehenroikaleen kanssa. Ei edes maaseudulla toisin kuin Kiinassa.

 

 

 

 
 
Moni asia on täällä hyvin. Silti noin puhuttelevien kiinalaisten tositarinoiden äärellä tulee ajatelleeksi, kuinka surullisen monta yksittäisen ihmisen tai perheen tragediaa tähänkin maahan mahtuu. Insesti. Väkivalta. Uskottomuus. Raiskaus. Pahoinpitely. Koulukiusaaminen. Piittaamattomuus. Tappo. Itsemurha. En edes mainitse sairauksia tai onnettomuuksia, koska niin surullisia kuin ne ovatkin, ne syntyvät eri logiikalla. Eniten vihastuttaa ihmisen ihmiselle tekemä paha teko, joka voi suistaa itsetunnon ja elämänuskon maanrakoon. Pahimmillaan nujerrettu henkilö päätyy itsemurhaan. Minusta teot sattuvat sitä enemmän, mitä herkemmälle alueelle ne osuvat. Elämää opetteleva lapsi lyötynä ja kiusattuna, henkisesti alaspainettuna. Seksuaalisuuden aluetta loukkaavat teot, pettämiset, alistamiset ja haukkumiset mukaanlukien. Lapsen hyväksikäyttöön kiteytyvät nämä molemmat: nuoresta iästä ja asemasta johtuva puolustuskyvyttömyys ja seksuaalisuuden loukkaus. Onko meilläkin tyttöjä, jotka “kuolevat mielummin kuin menevät kotiin”?

 

 

Mitä herkemmälle alueelle osut, sitä syvemmin haavoitat. Yksikin sellainen kertomus on liikaa. Patjanväliin tukehdutetun Erikan tapaus on järkyttävä ja aika äärimmäinen symboli suomalaiselle pahuudelle. On hyvä tehdä näkymätön näkyväksi, ehkä silloin saa jonkun havahtumaan ja toimimaan, muuttamaan omaa käytöstään tai auttamaan muita. Olemaan silmät, korvat ja sydän auki ympärillä oleville lähimmäisille alkaen omasta perheestä. Jos joskus alkaisin Xinranin jalanjäljissä kokoamaan suomalaisia nais- ja tyttökohtaloita kirjaksi, uskon, että vaiettuja tarinoita, lohduttomia kirjeitä, peiteltyjä perhetragedioita löytyisi Suomestakin niin paljon, että niistä syntyisi kokonainen kirjasto.   

Joillakin onnettomilla varhain saadut haavat verestävät koko iän. 



Mänttä

 

 

Kävimme loppukesästä kulttuuriretkellä Mäntässä mieheni ja tämän siskon kanssa. Siitä tulikin koko päivän reissu ja kulttuuria ja taidetta saimme nauttia kylliksemme. Nämä kuvat on otettu taidemuseo Göstan pihapiirissä. Uudella puolella oli nykytaidetta, joka oli ihan ok, mutta ei erityisesti sytyttänyt, mutta vanhassa tiilirakennuksessa, Joenniemen kartanossa, on esillä vanhempaa kultakauden ajan taidetta ja siitä puolesta pidin valtavasti. Albert Edelfelt on aina ollut lempparitaiteilijani ja hänenkin teoksiaan sieltä kiitettävästi löytyi. Paikka ei ollut niin hiljainen kuin miltä kuvissa näyttää, me vaan viivyimme sisällä sulkemisaikaan asti ja kävelimme sen jälkeen vielä kartanon kauniissa puistossa.
Taidemuseo Göstan lisäksi kävimme kulttuuripäivänämme myös Mäntän kirkossa ja keskustan Gustaf-museossa, joka on valmistunut G. A. Serlachius Oy:n pääkonttoriksi vuonna 1934. Erityisesti sieltä jäi mieleen Paperiperkele – käveltävä kuunnelma, joka avasi elävästi ja kiinnostavasti Mäntän paperitehtaiden historiaa omaperäisen perustajansa Gustaf Adolf Serlachiuksen näkökulmasta. Samalla, edullisella lipulla pääsi molempiin museoihin. Parasta reissussa silti oli Suomen taiteen kultakauden teokset, niitä on ihana päästä välillä ihailemaan livenä, kun Ateneumiin on meiltä aika pitkä matka. Ihana miljöö kruunasi vierailun.

 

Taidemuseon uusi puoli ei ole montaa vuotta vanha ja se voitti arkkitehtikilpailun. Antiikkityylinen, ihmisenkokoinen veistos toivottaa tulijat tervetulleiksi.

 

 

Kuvat: Kimmo Korpela

Rustiikkinen kuvauspaikka

Tässä kuvallisia tunnelmia parin viikon takaa Keuruun maaseudulta. Löysimme ihanan paikan, johon liittyy myös tunnearvoa: yksi mieheni isovanhemmista on viettänyt lapsuutensa tässä talossa. Oli jotenkin hirveän kiehtovaa käydä siellä. Paikka on niin kaunis ja tuntuu jännittävältä ajatella, millaista elämä 1920-luvulla siellä on ollut. Tämä on ollut aikoinaan ihan komea talo, mutta nyt maali on rapistunut ja lohkenneiden lautojen välistä pursusi eristeenä käytettyä sahanpurua. Ikkunassa oli luodinreikä ja porstuassa olevasta vuoteesta tursusivat oljet ja muutakin vanhaa tavaraa oli levällään. Lattialautoja puuttui ja jäljellä olevatkin olivat sopivan lahoja aiheuttaakseen pientä jännitystä. Ihanaa, ettei tätä taloa ole purettu. Mutta autioitumista alleviivasi sekin, ettei talolle ole enää edes tietä! Rakennus on jätetty pystyyn ja pelto laajennettu miltei kiinni seiniin, kaikki tila otettu hyötykäyttöön. Mutta vanhat, maalista lohkeilevat seinät huokuivat historiaa. Täällä on joskus itketty, naurettu ja rakastettu. Tarinanpoikasia leijui ilmassa kuin horsmansiemeniä elokuisella pellolla. 
Kaikki kuvat on ottanut Kimmo Korpela.



Kuvat: Kimmo Korpela

Iloisen lehmän runot sekä ajatuksia lukemisesta ja pakkolukemisesta


“Että joskus lähdettäis! Eräänä päivänä se tapahtuu, lehmät laskeutuvat 
laiturille lepäilemään seuranaan Clark Gable. Vapaa kesäpäivä, ihme,
leveitä hattuja lumpeiden keskellä. Lehmät tahtovat olkipillit ja mehua,
Clark sikarin. Hetkeksi meidät armahdetaan. Kello tulee puoli kaksi,
puoli kolme se tulee, neljältä ranta on tyhjä, rikkinäiset esiliinat lepattavat tuulessa.
Scarlett ja Melanie, oudot siskokset, toinen ei ymmärrä mitään ja toinen liikaa, 
molemmat ovat tuhon omat mutta ajattelevat sitä vasta huomenna.”
                                                            (Vilja-Tuulia Huotarinen: Iloisen lehmän runot)
Ei tästä runosta sen enempää kuin että en voi olla koskaan sivuuttamatta tekstiä, jossa viitataan Tuulen viemää –elokuvaan tai –kirjaan. Mutta se siitä, tämä nyt oli sattumalta vain yksi runo Vilja-Tuulia Huotarisen kokoelmassa Iloisen lehmän runot (2009), jotka eivät keveästä nimestään huolimatta ole mitään lastenloruja. Tämän kokoelman valitsin kiinnostavimman kuuloisena Kirjallisuuden analyysi -kurssin listalta runoanalyysia varten, joten tutustuin siihen vähän yllättäen ja pidin siitä kyllä monilta osin. Älkää säikähtäkö, en aio alkaa tähän kirjoittaa mitään syvällistä runoanalyysiä, mutta pääsen tästä kätevänä aasinsiltana aiheeseen lukeminen vs. pakkolukeminen.

Kaikki kai muistavat koulun äidinkielentunneilta ne loputtomilta tuntuvat kirjalistat, joista piti valita luettavat kirjat ja tehdä niistä esittely tai essee. Itse en yleensä ainakaan tuntenut juuri mitään teoksia noilta listoilta ja aika randomilla luettavaa tuli valittua. Viime viikolla juuri näin kirjastossa yläkouluikäisen pojan, joka tuli kirjastonhoitajan luokse koulun lista kädessä ja pyysi tätä antamaan jonkun niistä kirjoista, ihan minkä vaan. Kokeilunhalu on tietysti hieno juttu, mutta monen lukuinto on myös tyssännyt siihen, että kouluaikoina on tullut luettua vääränlaisia kirjoja. Liian vaikeaa tekstiä, paksuja järkäleitä, tylsiä opuksia tai muuten vain aihepiiriltään mahdollisimman epäkiinnostavia. Niinpä moni on päätynyt siihen lopputulokseen, että lukeminen on ehkä tylsin ja aikaa hukkaavin harrastus, mitä voi olla. Sama ilmiö kuin liikunnan kanssa: jos inhosi koulun pesistunteja, koska tuli valittua joukkueisiin aina viimeisenä, saattaa vihata aikuisena liikuntaa niin paljon, ettei lähde edes kokeilemaan muita lajeja.
Väittelin mieheni Kimmon kanssa juuri eilen lukemisen merkityksestä ja keskustelusta tuli oikeastaan aika huvittava. Edustamme näet lähes vastakkaisia mielipiteitä. Kimmo ekonomina kannattaa (tai ainakin kannatti) ns. tehokkuusajattelua, johon ei ”turhanpäiväinen” kirjojen lukeminen istu, ja minä taas emansipoituneena kirjallisuuden opiskelijana paasaan kirjojen tärkeydestä. Kirjallisuuden skaala on niin laaja, että sen ns. turhanpäiväisen romanttisen viihdepokkariston lisäksi siihen mahtuu vaikka mitä hyödyllistä. Tuleehan telkkaristakin paljon ihan soopaa eikä kaikkea todellakaan kannata katsoa, mutta joukkoon mahtuu myös hyvin laadukkaita ohjelmia.
Ennen vanhaan Suomessa (ja nykyään kehitysmaissa) lukutaitoa on pidetty merkittävänä sivistyksen mittarina. Kehitysmaiden tytöilläkin on lukutaidon saatuaan paljon paremmat mahdollisuudet nousta köyhyydestä kuin lukemaan oppimattomilla. Kirjojen merkitys näkyy vahvasti myös siinä, että totalitaarisissa yhteiskunnissa jonkun diktaattorin noustua valtaan kirjaroviot on laitettu roihuamaan ensimmäisten tekojen joukossa. Kommunistisissa maissa ja diktatuureissa ylipäätään on edelleen hyvin tarkkaa, minkälaista kirjallisuutta saa julkaista. Natsi-Saksassakin kirjat paloivat keoissa heti alkuunsa. Jos ei ole kirjoja, ei ole myöskään tietoa, ei aavistusta tai toivoa, että asiat saattaisivat olla jossain muualla paremmin, joten ihmisiä on paljon helpompi hallita. Ilman tietoa he eivät tule nousseeksi kapinaan niin helposti. Vapaa lukeminen on etuoikeus. Kirjoilla on merkitystä.
Nyt olen monen vuoden jälkeen taas siinä ”pakkolukemisvaiheessa”, koska meidän pitää lukea kirjallisuuden opintoja varten aika paljon kaunokirjallisuuttakin. Näihin pakkokirjoihin suhtautuu jotenkin erilailla kuin itse valittuihin. Ne saattavat olla tylsiä tai jopa inhottavia, mukiinmeneviä, ihan hyviä, mutta jotkut ovat myös helmiä, joita ei muuten olisi löytänyt. Täällä blogissa kerron enimmäkseen vain vapaaehtoisesti valituista ja luetuista kirjoista, paitsi jos joku opintoihin kuuluvista teoksista jää erityisesti mieleen. Blogiin on kiva kirjoittaa kirjoista vapaammin ja täysin omilla ehdoilla, koska analyysejä ja esseitä saa vääntää opintoihin ihan tarpeeksi. Toki se analyyttinen, tiedostava puoli on läsnä vapaa-ajan lukemisissakin, ei siitä kai pääse mihinkään ja ihan hyvä niin. 
           Koulujen pakkolukemisen tarkoitus on yleissivistyksen lisäksi innostaa lukemiseen,  mutta se voi myös latistaa innon. Jos se ainoa vuoden aikana luettu kirja ei kolahda, kirjallisuudesta voi jäädä hyvin apaattinen mielikuva. Siksi onkin tärkeää etsiä ja löytää juuri itselle merkityksellistä luettavaa, oli se sitten runoja, proosaa tai vaikka sarjakuvia tai sanomalehtiä. Usein joku kirja, joka ei avaudu toiselle yhtään, on toiselle lukijalle hyvin merkityksellinen vaikkapa samastumiskohteena. Lukeminen kehittää mielikuvitusta ja luovuutta, jotka parantavat ongelmanratkaisukykyä, lukeminen sivistää, lisää tietoa maailmasta ja tarjoaa vertaistukea ja esikuvia. Ja genrejähän löytyy. Se, joka inhoaa fantasiaa, saattaa pitää heppakirjoista ja toisin päin. Runojen lukija ehkä rakastaa klassikoista ja välttelee dekkareita, mutta jännityksen ystävä ei ehkä niin lämpene tyttökirjoille. Joku lukee kaikkea sopivasti sekaisin.

Itse luen vapaa-ajalla ihan mitä sattuu sillä hetkellä huvittamaan enkä todellakaan lue loppuun kirjaa, joka ei tunnu kiinnostavan. Aikaa on liian vähän siihen ja kuitenkin paljon muita mahtavia lukukokemuksia odottamassa. Kiinnostus eri tyyppisiin teksteihin vaihtelee luonnollisesti myös eri elämäntilanteissa. Romaanimakuni on aika kapea enkä mitenkään ahmi niitä nykyään. Kyllä puhtaasti fiktiivisiäkin teoksia välillä menee, mutta olen tykästynyt enemmän erityisesti selviytymiskertomuksiin, kirjan muotoon tehtyihin reportaaseihin ja oikeiden ihmisten elämäntarinoihin ja –kohtaloihin sekä ”perustuu tositarinaan” –tyyppisiin kirjoihin. Edellämainituissa yhdistyvät hienolla tavalla journalismin ja kaunokirjallisuuden parhaat puolet. Niissä oppii myös paljon vaikkapa historiasta ja erilaisista kulttuureista ja tykkään oppimisesta.
Lainaan säännöllisesti myös kuvallisia tietokirjoja, vaikkapa historiasta. On hauskaa tietää kiinnostavista asioista enemmän. Tylsät kohdat voi aina selailla ohi. Jos luen romaaneja, niissäkin pidän siitä, että aihe on sijoitettu johonkin todelliseen kontekstiin. Asiantuntevasti tehty historiallinen romaani (tai aikalaisen kirjoittama klassikko) voi avata paljon tavallisten ihmisten elämää tietyllä aikakaudella tietyssä kulttuurissa. Myös omaa maailmankuvaa, käsitystä erilaisista ihmisistä tai tapahtumista voi selkeyttää kirjojen kautta. Jotkut omat mielipiteet horjuvat ja muuttuvat lukemisen ja pohtimisen myötä, välillä mielipiteet taas saattavat saada vain vahvistusta, kun perehtyy asiaan. Sopivasti kriittinen lukutapa on hyvä tiedostaa, mutta kaikesta ei tarvitse tehdä ongelmaa, jos huvikseen lukee. Tärkeintä onkin löytää juuri itselle osuvimmat merkitykset kirjoista. Silloin kirjat ovat täyttäneet tehtävänsä.
”Minusta tuli ILOINEN jo varhain,
niistä tulee, joilla on vain vähän toivoa.
En TIETENKÄÄN itkenyt öisin,
nukuin navetassa poski lehmän vatsaa vasten.
Kaipuu on ihmiselle lohduksi annettu.
Tuuditin uneen koko navetan ja se katosi,
joskus rakastin niin että katosin itse.”

                        (Vilja-Tuulia Huotarinen: Iloisen lehmän runot)

Kiinan kadotetut tyttäret

Kumei katsoi vesiastiaa, jonka kätilö oli laittanut valmiiksi ennen synnytystä. Se oli ”onnettomuudentappovesi” tyttövauvan hukuttamista varten. Jos lapsi olisi ollut poika, vettä olisi tarvittu lapsen pesemiseen; silloin se olisi ollut ”juurtenkasteluvettä”. Kumei tiesi, että hänen velvollisuutensa oli päättää tyttärensä elämä hukuttamalla tämä vesiastiaan, ja niin hän myös teki.
Lopetettuaan kertomuksensa Kumei kysyi itkien: ”Mikseivät minun tyttäreni olisi voineet elää? Miksi minun oli surmattava omat tyttäreni? Kunpa he olisivat saaneet maistaa edes yhden lusikallisen sitä herkullista syntymäpäiväkakkua, edes yhden lusikallisen! Kunpa he olisivat saaneet pukea ylleen sellaisen kauniin mekon, vaikka vain yhdeksi päiväksi!”
 –
On niin paljon päässä surisevia ajatuksia ja kuitenkin samalla sanaton olo. Aloitan faktoista, se on helpompaa ison asian äärellä. Kiinan kadotetut tyttäreton Pekingissä 1958 syntyneen naistoimittajan, Xinranin teos, joka on ilmestynyt suomeksi vuonna 2013. Xinran asuu nykyään Lontoossa, mutta on viettänyt lapsuutensa ja ison osan aikuisuuttaan kommunistisessa Kiinassa kulttuurivallankumouksen ja muiden poliittisten myllerrysten jaloissa. Hän tietää, mistä kirjoittaa. Radiotoimittajavuosinaan Xinran kierteli ympäri Kiinaa ja kokosi jälkikäteen kirjoiksi tapaamiensa naisten tarinoita. Kiinan kadotetut tyttäret ei ole fiktiivinen vaan tarinat ovat tosia. Siksi ne niin itkettävätkin. Suosittelen tätä kirjaa kaikille, myös herkille, ja toivon, että se saisi särkeä sydämesi mutta avata silmäsi.
 –


Kiinan kadotetut tyttäret koostuu kymmenestä koskettavasta tarinasta, joidenkaltaisia tuhannet ja taas tuhannet kiinalaisnaiset kantavat sisällään. Xinranin toinen suomeksi julkaistu kirja Vaiennetut äänet. Kiinalaisia naiskohtaloita. (2003) keskittyy enemmän naisten asemaan Kiinassa kun taas Kiinan kadotetut tyttäret liikkuu samalla alueella, mutta painopiste on äitien ja tytärten suhteella. Teos avaa mielenkiintoisen ikkunan Kiinan lähihistoriaan ja pureutuu kiinalaisten naisten salattuun elämään politiikan ja perinteiden puristuksissa. Monet kertomukset ovat 1990-luvulta tai hieman aiempaa. Fanitan Xinrania myös journalistina erittäin paljon. Hän on todella ollut toimittaja kokonaisvaltaisesti: tarttunut aiheeseen tai ihmiseen uteliaisuuttaan aina sellaisen tavatessaan ja kerännyt kuin huomaamattaan upean kokoelman koskettavia, ennen kuulemattomia tarinoita.

”Se oli elävä lapsi!” sanoin ääni täristen ja osoitin likasankoa. Olin edelleen niin poissa tolaltani, etten kyennyt liikkumaan. ”Ei se ollut lapsi”, nainen oikaisi. ”Mitä tarkoitatte – ettei se ollut lapsi? Minähän näin sen omin silmin!” En ymmärtänyt, miksi kyläpäällikön vaimo valehteli minulle niin röyhkeästi! ”Ei se ole lapsi. Jos se olisi, me huolehtisimme siitä”, nainen keskeytti. ”Se on tyttövauva, emmekä voi pitää sitä.”
 –
Xinran kuvaa riipaisevasti, kuinka tyttölapsen mahdollisuudet ylipäätään jäädä henkiin puhumattakaan onnellisesta elämästä ovat Kiinassa olleet näihin päiviin asti (ja monella tavalla ja alueella edelleen) hyvin pienet. Kirjassa kuvataan hyvin perheiden realismia jättiläismaassa, jossa noudatetaan tiukkaa yhden lapsen politiikkaa: jos lapsia tiedetään olevan yhtä enemmän, töiden ja lapsen koulupaikan saamisesta sekä perheen elättämisestä tehdään byrokratian avulla käytännössä mahdotonta. Harvalla on varaa maksaa suurta summaa toisen lapsen synnytysluvasta.
Maaseudulla, jossa lapsimäärän valvonta on kaupunkeja löyhempää, sanelevat ikivanhat kiinalaiset perinteet, kuka saa jäädä henkiin. Erityisesti esikoisen oli vielä 1990-luvulla lähes pakko olla poika. Jos tyttöjä syntyi perättäin, ne pakahdutettiin eli tapettiin heti synnyttyään. Sydämettömin tapa oli viskata elävä tyttövauva suoraan likasankoon tai tunkiolle kuolemaan. Miksi? Kahden tuhannen vuoden takaa periytyvä maanjakosysteemi ei laske tyttövauvaa lapseksi, joten ylimääräistä maata ei saa tytön synnyttyä. Ilman maata ei voi viljellä eikä ole ruokaa. Köyhällä maaseudulla henkiin jätetyt tytötkin kuolevat usein myöhemmin nälkään. Poika tarvitaan maatilan jatkajaksi, suvun juurien vahvistajaksi ja – mikä pöyristyttävintä – ”Ilman poikaa ei ole ketään polttamassa suitsuketta esi-isien alttarilla”.
Pojaton maanviljelijäperhe tuottaa suunnattoman häpeän appivanhemmilleen ja kuolleille esi-isille, joiden Manalasta uhkuvaa vihaa pelätään. Se on kammottavaa: kuolleiden esi-isien takia uusi sukupolvi tyttövauvoja ei saa elää! Perinne tuntuu kiroukselta, josta ei uskalleta päästää irti. Tyttö on häpeä ja onnettomuus koko suvulle. Apen ja anopin viha leijuu miniän yllä niin kauan kunnes perijä syntyy. Tyttölasten äitiä halveksutaan maaseudulla syvästi, poikien äitiä kiitellään.
 –
Tyttövauvansa menettäneet äidit vaikuttavat kylmiltä mutta eivät ikinä unohda kokemaansa. He eivät tee tekojaan siksi, että haluaisivat vaan siksi että heidät pakotetaan siihen. Jos he eivät itse pysty, eivät henno, anoppi tai kätilö tarttuu toimeen. Kirjassa eräs vanha kätilö muistelee urallaan tapahtuneita pakahduttamisia: ”Joskus panin merkille, että lapsen äiti oli erityisen kaunis, ja ajattelin, miten kaunis vauvastakin olisi tullut ja olin hirveän pahoillani.”
Onnekkaimmat epätervetulleet tyttövauvat päätyvät vaatimattomaan orpokotiin tai länsimaihin adoptoitavaksi. Mutta äiti kantaa aina sydämessään tyttärensä kokoista aukkoa. Kiinalaiset äidit kaipaavat tyttäriään, itkevät itsensä uneen. Jotkut ovat niin lohduttomia, että tekevät itsemurhia. Suru on raskasta ja kiinalaisnaiset ovat joutuneet kätkemään tunteensa sisälleen vuosikymmenten ajan. Naisten tarinoista paistaa kommunismin julmuus ja epäinhimillisyys, puutteet yhden lapsen politiikassa ja esi-isien palvonnan pimeys. Nämä kolme ovat olleet tuhoisa yhdistelmä lukemattomalle joukolle pieniä tyttöjä ja rikkinäisiä, surun murtamia naisia.
 –
Sydäntäsärkevä oli Xinranin teoksessa myös luku ns. kiintiönylittäjäsotureista, jotka eivät henno tappaa tyttölapsiaan vaan matkustelevat junalla ympäri Kiinaa synnyttämässä eri paikoissa poikaa odottaen. Aina kun seuraavan lapsen laskettu aika lähestyy, edellinen pikkuinen jätetään vaikkapa juna-asemalle toiveena että joku löytäisi ja huolehtisi. Voin nähdä mielessäni kuvan siitä suloisesta Xinranin tapaamasta puolitoistavuotiaasta kiinalaistytöstä, jonka vanhemmat jättävät asemalaiturille ja itse jatkavat raskain sydämin junalla seuraavaan kaupunkiin. Lapsi hymyilee, koska ei ymmärrä, ettei näe vanhempiaan enää koskaan. Suurivatsainen äiti itkee joka yö ja näkee unta neljästä tyttärestään, jotka kukin vuorollaan on jätetty matkan varrelle. Kotikylällä jossakin kaukana anoppi odottaa pojanpoikaa suvun jatkajaksi. Takaisin ei ole tulemista ilman.
 –
Kiinnostaisi tietää, minkälaista Kiinan maaseudulla on nykyään, jos vielä 1990-luvulla, ihan eilen, on ollut niin alkeellista, että hirvittää. Vaikka Kiina on muuttunut 2000-luvulla kiivaasti länsimaiseen suuntaan, sen naiset kätkevät sydämeensä edelleen valtavan määrän patoutunutta surua ja katkeruutta. Nykyajan äidit ja äitien äidit ovat eläneet kommunismin varjossa siinä uskossa, että suuri aate tulee aina ennen perhettä. Haleja ja sylejä ei ole saanut vaikka olisi kaivannut. Nyky-Kiinassa yhteiskunta on erittäin kilpailuhenkinen. Töitä tehdään aamusta iltaan. Suurissa kaupungeissa lapsen yliopistopaikkaa mietitään jo taaperovaiheessa. Miljardivaltiossa maaseudun ja kaupunkien välinen ero on räikeä. Varakkaissa yhden lapsen perheissä lapset ovat nykyään hemmoteltuja pikku keisareita, mutta ökyrikkaiden rinnalla Kiinassa on myös paljon toivotonta köyhyyttä.
Etenkin maaseudulla poikalapsi on edelleen suvun ykköstoive. Sukupuolen perusteella tehtävät abortit ovat kiinalaislääkäreille menestyvä bisnes. Naimaikäisille nuorille miehille ei monessakaan kylässä tunnu löytyvän puolisoa, koska poikavoittoisuus näkyy kokonaisessa sukupolvessa. Yhden lapsen perheissä ainokaiseen kohdistetaan valtavat odotukset. Kasvojen menettämisen pelko on vahva, kunnia ja häpeä kamppailevat. Välit katkaistaan helposti, jos aikuinen lapsi hölmöilee.
Länsimaissa on paljon Kiinasta adoptoituja tyttöjä, jotka kyselevät adoptiovanhemmiltaan: Miksi minun kiinalainen äitini ei halunnut minua?Ja kiinassa joukko aikuisia naisia, jotka kyselevät tuskissaan: Missä minun tyttäreni on? Miksi en saanut pitää häntä? Näihin kysymyksiin Xinran osaltaan haluaa olla vastaamassa. Kirjojen lisäksi hänen perustamansa The Mother´s Bridge of Love auttaa Kiinasta adoptoituja tyttäriä ja heidän biologisia äitejään saamaan yhteyden. Usein se on mahdotonta, mutta jo pelkkä kulttuurillisen tiedon saaminen, kiinalaisten naisten sielunelämän avaaminen, auttaa adoptiotyttäriä ymmärtämään äitiensä ratkaisuja.
Entä Suomi? Kiinalainen hirvittävä, riipaiseva takapajuisuus on kai kyllin kaukana nyky-Suomesta edes verrataksemme niitä? Vai onko? Kiinalaisten äitien tapauksessa politiikka, perinteet ja sosiaalisen ympäristön aiheuttamat odotukset olivat pääsyitä äitien tekemille tuskallisille ratkaisuille ja ilman niitä äidit olisivat oletettavasti valinneet toisin. Mutta he eivät nähneet vaihtoehtoja, ei ollut takaporttia, ovea, josta livahtaa. Olen lukenut kirjan jo kaksi kertaa ja itsekin pienten tytärten äitinä tunnen erittäin vahvasti noiden naisten tuskat nahoissani ja tarinat todella koskettavat syvältä. Lapsensa pakahduttaneet tai muuten pois luovuttaneet äidit eivät ole alkuasukaskulttuurin kivisydämisiä hirviöitä, vaikka heidät olisi helppo nähdä sillä tavalla. Siten he olisivat mahdollisimman kaukana meistä, sivistyneistä länsimaalaisista. Mutta äidinvaisto ja –rakkaus ovat universaaleja tunteita. Kiinalainen sanonta ilmaisee sen hyvin: Jokainen synnyttänyt nainen tuntee kipua, mutta tyttölapsen synnyttänyt äiti tuntee kipua myös sydämessään.
En voi olla ajattelematta abortteja. En, vaikka tiedän, että niistä on tässä hyvinvointivaltiossa poliittisesti epäkorrektia puhua. (Kiinalaisetkin muuten käyttävät vastasyntyneen tappamisesta kiertoilmaisua ”pakahduttaa”, koska se ei kuulosta niin julmalta kuin tappaminen tai murhaaminen.) Raskauden keskeytykseen päätynyt äiti kantaa usein sydämessään läpi elämänsä kipua tapahtuneesta: lapsen oletettu laskettu aika palauttaa mieleen, minkä ikäinen lapsi olisi tänä vuonna, kummankohan näköinen hän olisi, mielessä risteilevät kysymykset, olisiko sittenkin ollut mahdollista, entä jos olisin valinnut toisin… Harva voi puhua niistä tunteistaan, koska pelkää tuomitsemista. Moni kummastelee abortin kokeneiden pitkäaikaista, vuosien jälkeen pulpahtelevaa surua. Tilanne on nurinkurinen. Aborttia on kutsuttu provosoivasti naisen oikeudeksi, jonka nainen voi halutessaan itse valita. Miten oikeudesta voisi tai saisi tuntea surua tai katumusta? Voiko naisella tosiaan olla lain turvaama oikeus lopettaa kohdussaan kasvavan lapsen elämä sen enempää kuin vastasyntyneenkään? Mitä enemmän olen opiskellut raskaudenaikaista biologiaa, sitä kauheammalta se tuntuu. Pienet sormet, varpaat, sydän, kynsien alut, verisuonet…
 –
Ei ole olemassa hetkeä, jolloin alkio tai sikiö muuttuisi lapseksi. Hedelmöittymisestä alkaa katkeamaton kehityskulku, joka ei pääty synnytykseen vaan jatkuu läpi elämän. Ei ihminen tule koskaan valmiiksi. Joskus hävettää tämän sivistysyhteiskunnan puolesta. Kyseenalaiset asiat verhotaan keisarin uusiin vaatteisiin. Epäkohtia ei saa osoittaa sormella, ettei häpeä paljastu. Kiinassa tyttölapsen pakahduttamisen jälkeen omatuntoa puhdistettiin vähättelemällä tapahtumaa sanoen, että kyseessä ei ollut lapsi. Jos olisi ollut, suhtautuminen olisi ollut erilaista, hoivaavaa. Onko meilläkin niin? Jos down-lasta odottavat vanhemmat päättävät, että kysessä ei ole lapsi vaan joku muu, sen elämä on oikeus lopettaa?
Eikö suomalainen yhteiskunta voi muuttua kannattamaan enemmän elämää kuin kuolemaa? Tehdä yhä useammalle helpoksi päätöksen pitää yllätyslapsi. Että häpeä, taloudellinen asema, perhetilanne, vahinko, lipsahdus, yllätys, yksinhuoltajuus, vauvan oletettu sairaus tai vammaisuus, sukupuoli, väärä ajankohta, äidin kesken jäävä koulu, nuori tai vanha ikä, kiireinen työ, uraputki, edellisten lasten lukumäärä tai edes oma jaksaminen ei olisi syy eliminoida pieni ihminen. Löytyisi tukea, ymmärrystä ja oikein kohdennettua apua tilanteeseen, joka mitä ilmeisimmin on äidille hankala, koska ratkaisua päätyy miettimään.
En usko, että kukaan on katunut päätöstä olla keskeyttämättä raskauttaan. Niitä toisia taas on liian paljon. Xinranista oli varmasti hirveää istua kyläpäällikön talossa poliisien otteissa ja nähdä pienen vastasyntyneen tytön raajojen liikahtelevan likasangossa voimatta tehdä mitään. Välillä länsimaisissa sairaaloissa myöhäisen abortin jälkeen myös sikiö saattaa liikahdella kaarimaljassa ja yrittää taistella hengestään. Kätilöillä on kielto puuttua asiaan. Luontainen hoivavietti pitää paaduttaa. Äidit ikävöivät myöhemmin lapsia, joita eivät koskaan oppineet tuntemaan, eivät saaneet koskaan ottaa syliin. Unohtaminen on vaikeaa, mutta oikeanlainen tuki voi helpottaa asian käsittelyä. Lapsen oikeuksien tärkein, mutta harvoin toteutunut kohta pitäisi niin Kiinassa, Suomessa kuin jokaisessa muussakin maassa olla oikeus elää, myös äidin kohdussa.
Ps. Tukea, keskusteluapua ja vertaisryhmätoimintaa niin abortin tehneille kuin yllätysraskaana oleville voi saada ainakin Itu-työstä: http://ituprojekti.net/fi/.
 –


Luovuus – kuluttava voimavara

Lupasin kirjoittaa luovuudesta ihan oman postauksensa, koska se on paljon laajempi käsite kuin vain luova kirjoittaminen. Itse koen olevani sanalla sanoen, no, luova ihminen. Se on ominaisuuden lisäksi tavallaan myös elämäntapa. Ajattelen sen niin, että luovilla ihmisillä on tietty määrä luovuutta, jonka he voivat kanavoida miten tykkäävät. Heillä ei siis välttämättä ole vain yhtä väylää luovuutensa purkamiseen, kuten vaikka kirjoittaminen vaan se näkyy monessa jutussa. Toki jokaisessa ihmisessä varmasti on lähtökohtaisesti jonkun verran luovuutta, mutta toisilla tuntuu olevan sitä enemmän ja toisilla sen sijaan joitakin muita ominaisuuksia ja taitoja. Toiset ovat ehkä myös halukkaampia ja kiinnostuneempia kehittämään ja käyttämään olemassa olevaa luovuuttaan kuin toiset. Luovat ihmiset eivät ole parempia tai huonompia kuin vähemmän luovat, vain hieman erilaisia. Juuri tämä erilaisten ihmisten kirjo on hieno rikkaus esimerkiksi työpaikoilla, koska kukaan ei voi yksin hallita kaikkea vaan erilaiset tyypit täydentävät toisiaan. 


Itse esimerkiksi olen kyllä luova, mutta esimerkiksi tekniikkaa kohtaan minulla ei ole minkäänlaista luontaista kiinnostusta. Opin kyllä mitä oppia täytyy, jos motivaatio on kohdallaan, mutta en halua käyttää tekniikan kanssa taisteluun yhtään enempää aikaa kuin on pakko. Se on vain ja ainoastaan välinearvo kun taas vaikka luova kirjoittaminen jo sinänsä ilman tarkoitustakin antaa minulle paljon. Minua suorastaan huvitti, kun olin menettää hermoni jopa tämän yksinkertaisen blogin temppuilun kanssa ja tein havainnon, että inhoan tekniikkaa juuri siksi, että siinä ei voi käyttää luovuutta vaan kaikki pitää tietää tai päätellä. Esimerkiksi lastenhoidossa monen ongelman voi sivuuttaa luovuudella toisin kuin tietokoneiden kanssa. Onneksi mieheni on hyvä tekniikan kanssa, joten aina voi kysyä läheltä neuvoja… 
Luovuuden voi kanavoida eri tavoilla. Itse pidän huolen, että aina on meneillään jotain, johon voin keskittyä ja käyttää luovuutta. Se voi olla esimerkiksi keskeneräinen kirjoitusprojekti, laulujen säveltäminen tai sanoittaminen, vaatteiden ompelu ja tuunaaminen, lasten kanssa maalaaminen, valokuvaaminen, sisustaminen, pihatyöt tai vaikka ruuanlaitto, jota olenkin saanut harrastaa kiitettävästi viime vuosina! J Ajanpuutteen vuoksi moni ”luovuusprojekteistani” onkin sellaisia juttuja, jotka pitäisi muutenkin tehdä. Esimerkiksi ruuanlaittoinnostuksissani tutkin uusia reseptejä, kokeilen harvinaisia raaka-aineita ja katan pöydän kauniisti. Silloin kokkaminenkin voi olla taidetta ja tylsästä kotityöstä tuleekin kiva. (Joskus näin käy jopa siivoamisen kanssa, kun alkaakin siinä samalla hieman sisustaa uudelleen.) Luovuus on myös vastaanottamista. Vaikka hyvän musiikin kuuntelu, teatteriesityksen katsominen, lukeminen tai taidenäyttelyssä käynti, miksei jopa luonnonkauniissa maisemissa kävely? Elämykset ruokkivat myös omaa luovuutta.
Minun luovuuteni on selvästi juuri sitä tyyppiä, että tykkään käyttää sitä eri juttuihin enkä aina samaan. Nuorempanakin minulla oli monia erilaisia luovia harrastuksia eikä vain yhtä, jossa olisin ollut jotenkin paras. Rakastin muun muassa tanssia, teatteria, kirjoittamista, pianonsoittoa, musiikkia ja maalaamista. Nykyään ei mitenkään ole aikaa kaikelle, siksi kirjoittaminen on helppoutensa takia tullut yhä tärkeämmäksi luovana harrastuksena. Toki teen välillä noita muitakin juttuja, mutta en sillä tavalla tavoitteellisesti, enemmänkin omaksi ilokseni. Väsyneinä vauvavuosina en näennäisesti tehnyt mitään luovaa, mutta kyllä taisin silloinkin ”salaa” kirjoitella runoja ja laulun sanoja puhelimen muistioon, kun imetin pimeässä huoneessa. Ja jossain vaiheessa vauva-aikana kävin balettitunneilla ja silloin se oli se viikon oma, luova hetki, kun kotona oli kaaos. Tanssi on muutenkin yksi parhaista luovista jutuista, koska siinä yhdistyy kolme hienoa asiaa: musiikki, lyriikka ja liike. Yhdistelmä on jotenkin paljon enemmän kuin sen osat. Ja tanssiahan voi tietysti myös olohuoneessa, vaikka kuulokkeet korvilla kun lapset nukkuvat. Aina ei tarvita peilisalia. 
Sen lisäksi, että luovuus on ehdottomasti rikkaus ja siihen liittyy vahvasti hyvä mielikuvitus, on luovuus tavallaan myös riesa. On inhottavaa, kun on välillä pakahtua luomisvimmaan, jos saa vaikka uuden idean tarinasta. Ajantaju katoaa ja muut asiat tuntuvat mitättömiltä. Miehenikin ymmärtää tämän, koska on aikoinaan tehnyt paljon musiikkia. Nykyään hän on puolestaan uppoutunut valokuvauksen maailmaan. Ymmärrämme toisiamme. Luovuus on niin kokonaisvaltaista, intensiivistäkin, että se on pahimmillaan kuluttavaa. Olisi ehkä helpompaa olla ihan tavallinen, ei-niin-luova ihminen tai pariskunta. (Mutta tylsempää, on minun täysin puolueellinen mielipiteeni.) Onkin ihanaa saada joku juttu tai projekti valmiiksi, vaikka biisi tai kokonainen romaani. Sitten voi huokaista helpotuksesta, kunnes saa seuraavan idean…




Lastenkirjat: Onnenpäivä

Tämänkertainen lastenkirja onkin ihan uusi tuttavuus, Kariston tänä vuonna julkaisema ihana Onnenpäivä. Danny Parkerin kirjoittama ja Freya Blackwoodin kuvittama kirja on minusta jotenkin ihan täydellinen pienten lasten kuvakirja. Pääosa onkin ehdottomasti kuvilla, tekstiä kirjassa on keskimäärin vain 1-2 lausetta aukeamalla. Helppo siis lukijankin kannalta. Tässä kirjassa silti kiehtoo jokin, koska niin minä kuin lapsetkin jaksamme kuunnella ja katsella viehättävän kirjan läpi yhä uudestaan.
            Onnenpäivä on oikeastaan kirja downshiftaamisesta. Suurin muoti-ilmiö tuon sanan kohdalla on kai mennyt jo hieman ohi, mutta lapset ovat mestareita downshiftaamisessa. He eivät välitä kiireestä tai aikatauluista, vielä vähemmän siitä mitä pitäisi tehdä milloinkin. Eikä aikuisten tarvitse aina tunkea itseään joka väliin. Lapset antavat mielikuvituksen ja intuition johdattaa. Se on vapautta turvallisissa rajoissa. Sitä läsnäolon taitoa aikuinen voi vain kadehtia. (Ei, väärin meni: aikuinenkin voi opetella olemaan läsnä hetkessä, se ei ole lapsen yksinoikeus!) Itse kirjassakin on downshiftattu: ei ole tungettu sivuja täyteen vaan ainoastaan yksi ajatus per sivu. Siihen voi keskittyä, mutustella rauhassa. Yksinkertaisuudessaan syvällinen kirja. Sellaisiahan hyvät kirjat ovat.

Kirjan kuvat on piirretty ihanasti vähän sinne päin. Ne ovat idyllisiä mutta eivät tarkkoja. Piirrosjälki on dynaamista kuten koko kirjakin. Kolme lasta viettää vapaapäivää. Maisemat ovat kauniita. Lapset nukkuvat samassa sängyssä pitkin poikin. Tavaroita on levällään ja kaikki on vähän sinne päin. Ei niin justiinsa. ”Ei haittaa, jos jotain menee rikki, aina voi korjata”.
”Aurinko paistaa ja aamupalan voi syödä ulkona”
”Ilma on raikasta, on helppo hengittää”
”Edessä on koko pitkä päivä ja saa vain leikkiä”

Missä olenkaan kuullut tämän aiemmin?
Ai niin, se kiitollisuuslista!

Tämä on kirja elämän pienistä iloista. Huomaisimmepa me aikuiset ja lapset ne joka päivä jokaisessa hetkessä, jonka elämme. Onnenpäivä.


Lapset rakastavat näiden palkojen poksauttelemista!

HYVÄÄ VIIKONLOPPUA!