Case Kypros – haastattelussa Sanna

Tämä postaus liittyy kiinteästi edelliseen, joten kannattaa ensin lukaista Ihmiskaupan kasvot.

Sain kunnian haastatella suomalaista Sannaa, joka työskentelee Kyproksella ihmiskaupan uhreja auttavan keskuksen johtajana. Kysytäänpä Sannalta muutama kysymys liittyen hänen työhönsä ja erityisesti Kyproksen tilanteeseen.

Sanna harrastaa urheilua ja luonnossa liikkumista vastapainona henkisesti raskaalle työlle. Riittävä palautuminen on erityisen tärkeää tällä alalla. “Ihan koko ajan ei voi olla käytettävissä.”

 

Miksi juuri Kypros?

Kyproksella on hyvin otollinen sijainti seksiperäisen ihmiskaupan kannalta, koska se on sopivasti Aasian, Afrikan ja Euroopan solmukohdassa. Kypros toimii uhrien lähtö-, kauttakulku- ja kohdemaana. Ulkomailta tulleita uhreja on paljon. Laajamittainen ihmiskauppa on mahdollista, koska lainsäädännössä on porsaanreikiä eikä laajassa mittakaavassa ole tarpeeksi tahtotilaa selvittää, kuka lukuisista prostituoiduista on ihmiskaupan uhri ja kuka ei. Lisäksi Kyproksella vallitsee ns. macho-kulttuuri, miehen yleinen “oikeus” käyttää ostettuja naisia miten haluaa, perheellisenäkin.

Näkyykö prostituutio katukuvassa?

Näkyy, paljon selvemmin kuin Suomessa. Neonvaloissa välkkyviä ilotaloja on paljon ja lisäksi vähäpukeiset naiset syrjäisemmillä kaduilla eivät jätä tarkoitustaan arvailujen varaan. Jännä ilmiö ovat myös kyproslaiset frappé-kioskit maanteiden varsilla: viettelevästi pukeutuneet tytöt, jotka myyvät näennäisesti jääkahvia, mutta myös mahdollisuudet muihin palveluksiin ovat yleisessä tiedossa. Lisäksi aasialais- tai afrikkalaistaustaisten naisten on lähes mahdotonta kulkea kadulla ilman, että joku rullaa auton ikkunan auki ja kysyy hintaa. Miehet ovat tottuneet, että etnisen näköiset naiset Kyproksella ovat usein prostituoituja.

Te autatte ihmiskaupasta pelastuneita uhreja eteenpäin elämässään. Voiko ihmiskaupan uhri toipua traumoistaan?

Toipuminen on kyllä mahdollista, mutta pitkän ja kivisen tien takana. Tapahtuneita asioita ei saa koskaan pyyhittyä pois, mutta elämää on mahdollista jatkaa, haavat oppia hyväksymään. Keskuksemme tarjoaa naisille psykososiaalista tukea ja keskustelun lisäksi erilaista voimauttavaa toimintaa kuten taiteita, kädentöitä, liikuntaa ja eläintenhoitoa. Yritämme auttaa naisia jaloilleen ja uskomaan itseensä. Mutta monesti mennään kolme askelta eteenpäin ja kaksi taaksepäin.

Sehän on fakta, että jos kysyntää on, niin ihmiskauppiaat kyllä hankkivat Kyprokselle lisää uhreja, jos edellisiä saadaan pelastettua. Miten jaksat turhautumista?

Työni on pienten voittojen juhlimista. Tässä on pakko olla kärsivällinen. Välillä jo pelastetutkin naiset ajautuvat myöhemmin takaisin samoihin hommiin. Lähtökohtani on, että yksittäisenä ihmisenä en voi lopettaa koko maailman ihmiskauppaa, mutta voin silti tehdä oman, pienen osani. Edistysaskeleet ovat välillä minimalistisia, mutta nekin antavat voimaa jatkaa: nähdä vaikka jonkun maahan poljetun naisen ymmärtävän oma korvaamaton arvonsa ihmisenä ja naisena.

Sanna oli pikavisiitillä Suomessa ja lensi jo takaisin Kyprokselle jatkamaan tärkeää työtään. Minulla on suunnitteilla myös pitempi lehtijuttu Sannasta, ja linkkaan blogiinkin, jos se ilmestyy.

Sannan ihmiskauppa-aiheinen blogi Kun korvaamaton kaupattiin löytyy tästä osoitteesta:
http://www.stoori.fi/kunkorvaamatonkaupattiin/, ja sieltä voi seurailla Sannan työkuulumisia Kyprokselta.

Jos kiinnostuit Kyproksesta ihmiskaupan näyttämönä, kannattaa katsoa Ruut ja Mika Ahosen tekemä, puolisen tuntia kestävä dokumentti Rose in paradise, joka avaa hienosti ihmiskauppatilannetta erityisesti tuolla kauniilla pikku saarella.
Vuonna 2014 Euroopassa, erityisesti Kyproksella kuvattu dokumentti löytyy tästä osoitteesta:

https://www.youtube.com/watch?v=KB0Pgvz8bTE&feature=youtu.be

Sannan kuva: Kimmo Korpela

Ihmiskaupan kasvot

Jotta paha voittaisi, riittää että hyvät ihmiset eivät tee mitään.
                            
                                                     Edmund Burke 

27 miljoonaa uhria. Joka 30. sekunti nykyajan orjuus – ihmiskauppa – saa yhden uuden uhrin. Ihmiskauppa on nopeiten kasvava järjestäyneen rikollisuuden muoto ja sen voi jakaa työ- ja seksiperäiseen ihmiskauppaan, joista keskityn jälkimmäiseen.
          Seksiperäinen ihmiskauppa on erittäin kannattavaa: aseet ja huumeet voi myydä vain kerran mutta naisen voi myydä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Niin kauan, että se tekee itsarin tai kuolee aineisiin. Paritetun naisen eliniänodote kun on myymishetkestä eteenpäin mitättömät seitsemän vuotta. Vain 1-2 % ihmiskaupan uhreista pääsee takaisin vapauteen.
Yhteiskunta, jossa miehet voivat ostaa naisen ja käyttää naista seksuaalisen halunsa tyydyttämiseen, on ydintään myöten epätasa-arvoinen.  
                                              
                                                Pia Rendic
Pia Rendicin kirja Ihmiskaupan kasvot (2015) ravisteli minua heti ilmestyttyään ja sen jälkeen olen ahminut kaiken mahdollisen ihmiskauppaan liittyvän uutisoinnin ja materiaalin, jota on tullut vastaan. Rendic työskenteli vuosia Kyproksella auttaen kaupattuja naisia, joten hänellä on tutkimus- ja tilastotiedon lisäksi arvokasta omakohtaista kokemusta ihmiskaupan pimeästä todellisuudesta. Kypros on aikamoinen paratiisi lomailijoiden lisäksi myös ihmiskauppiaille, ja tuohon pieneen saarivaltioon liittyen julkaisen pian postauksen, jossa haastattelen uhrien parissa työskentelevää psykologia.
Rendicin kirja on suoraa tykitystä kovasta aiheesta eikä mitään hempeilyä. Puhetta ihmiskaupasta ei voi eikä saa kääriä pumpuliin, jos muutosta halutaan saada aikaan. Suosittelen kirjaa todella lämpimästi, se on erittäin hyvä kattaus ihmiskaupan tilanteesta ja dynamiikasta. Kirja avaa myös, millainen on tyypillinen uhri ja millä valheilla hänet saadaan napattua, puheenvuoron saavat myös asiakkaat ja parittajat. Korruptiosta ja viranomaisten toiminnasta lukiessa leiskahtaa sisimmässä väistämättä oikeudenmukaisuuden jano. Miten ihmiskauppiaitten lonkerot ulottuvatkin moneen tahoon niin, että valitettavan usein oikeuden silmissä “huora on syyllinen”. Jos ette saa kirjaa heti käsiinne, niin Pia Rendicin perustaman järjestön ylläpitämä Vapauta Uhri -sivusto sisältää myös paljon hyödyllistä tietoa ihmiskaupasta, prostituutiosta ja pornosta ja tämän kolmikon kiinteästä yhteydestä toisiinsa.
Prostituutio ja ihmiskauppa liittyvät tiiviisti yhteen, vaikka sitä ei aina tunnusteta. Mitä enemmän olen lukennut ja kuullut ihmiskaupasta, nähnyt tilastoja, jutellut aiheeseen perehtyneiden kanssa ja kuullut kaupattujen naisten tarinoita, sitä hullummalta tuntuu, kuinka joku oikeasti saattaa pitää prostituution laillisuutta naisten oikeutena!
Ihmiskaupan ongelma on kysynnän ja tarjonnan laki. Maailmassa ei ole yhtään maata, joka ei olisi sotkeutunut ihmiskauppaan lähtö-, kauttakulku- tai kohdemaana. Prostituution laillisuus kasvattaa kysyntää, mikä lisää myös vastentahtoisesti prostituutioon ajautuneiden naisten ahdinkoa (sekä toisella puolen myös mahdollisten puolisoiden). Ne tapaukset, joissa joku suomalainen opiskelija hehkuttaa nimettömänä Hesarin yleisönosastossa, kuinka mielummin myy seksiä kuin tekee muita hanttihommia, ovat niin pieni pisara valtameressä, ettei sen takia kannata ylläpitää valtion luvalla tuollaista epätasa-arvoista ja rikollisuutta ruokkivaa lakia. Naisen ruumiin voi tosiaan Suomessakin ostaa rahalla! Myisitkö tyttäresi? Erittäin harva ns. vapaa-ehtoinenkaan prostituoitu haluaisi oikeasti myydä itseään, jos vain olisi jokin muu vaihtoehto. Rendicin kirjassa murretaan perustellen ja järjestelmällisesti yleisimmät myytit prostituutiosta, ihmiskaupasta ja vapaaehtoisuudesta.
Toisin kuin usein ajatellaan, tilastojen valossa tavallisin seksin ostaja ei ole mikään hämäräperäinen tyyppi vaan ihan “kunnon kansalainen”. Suurin osa seksiä ostavista miehistä ympäri maailmaa on profiililtaan tavallisia, nuorehkoja ihmisiä, joita näemme työpaikoilla, kassajonoissa, lasten vanhempainilloissa, naapurustossa ja sukujuhlissa. Opettajat, papit, poliisit, liikemiehet… Sinkut, aviomiehet, perheenisät… Kunhan on hieman ylimääräistä rahaa. “Kunnollinen” mies kokee seksin ostamisen hyväksytymmäksi itselleen, kun se on laillista. Sen sijaan sama ostaja harvoin tietää tai välittää ottaa selvää, onko nainen parituksen uhri.
On fiksujen miesten aliarvoimista ajatella, että he eivät “voi mitään haluilleen tai himoilleen”. Kulttuurimme on yliseksualisoitunut. Jos miesten kahlitsemattomat halut laitetaan etusijalle, poljetaan samalla naisten oikeuksia. Ketä yllättää, että ylivoimaisesti suurin osa seksiperäisen ihmiskaupan uhreista on naisia? Niinpä, ei ketään. Lopulta täällä maailmassa nimittäin toteutuu vieläkin vain vahvemman oikeus, vaikka kuinka puhutaan korulauseita naisten arvostamisesta. Jos miehiä pidetään yhteiskunnassa seksuaalisten halujensa vankeina, mikään ei koskaan muutu. Eivät he ole lapsia, eläimiä tai toivottomia typeryksiä, jotka eivät voisi vaikuttaa toimintaansa. On tärkeää muistaa, että ihmiskauppiaat eivät hyödy yhdestäkään uhrista, ellei ole asiakkaita.

Kuinka mies voi ikinä kunnioittaa, arvostaa ja rakastaa äitiään, isoäitiään, sisartaan, tyttöystäväänsä, vaimoaan, tytärtään, jos kohtelee joitakin naisia kuin rättejä? Se nainen saattaisi olla joku rakkaistasi, jos elämä olisi jakanut erilaiset kortit. Jokaisen naisen keho ja sielu ovat korvaamattoman arvokkaat, eikä kenelläkään ole oikeus kuorruttaa niitä mustelmilla ja ruhjeilla. Mitä ihmiseltä puuttuu, että hän haluaa mennä tuntemattoman naisen luokse ja rahan varjolla satuttaa tätä henkisesti ja fyysisesti? Onneksi on paljon myös niitä miehiä, jotka eivät halua ja vielä vastustavat koko ajatusta naisesta kauppatavarana. Ne ovat niitä tosimiehiä, joihin tavalliset tosinaiset haluavat rakastua.

Ei taida olla vain sketsihahmojen keksintöä, että thaihieromoissakin tapahtuu kaikenlaista. Yhtenäkin myöhäisenä, pimeänä iltana juttelin kaverin kanssa sattumalta suljettua thaihieromoa vastapäätä, kun keski-ikäinen suomalainen mies asteli aran näköisenä vilkuillen alas vedettyjen verhojen takaa ulos – ja veti sepaluksen kiinni vasta pihalla.
Seksipalveluja käyttävät miehet eivät halua nähdä todellisuutta kasvoista kasvoihin. Ostettu nainen viettelee, ostettu nainen nauttii, mitä pahaa siinä on? Bordellin esitteestä voi valita naisen mieltymystensä mukaan kuin hampurilaisen: tumma, vaalea, aasialainen, eurooppalainen, pitkä, lyhyt, nuori vai vielä nuorempi, kätevää… Ilotalojen ja hämärien asuntojen myynnissä olevat naiset EIVÄT tosin nauti siitä, että heitä raiskataan ja hakataan kymmeniäkin kertoja päivässä. Ystävällinenkin raiskaaja on raiskaaja. Siinä työssä palaa nopeasti loppuun ja päihteet ovat nopea pakokeino mahdottomasta tilanteesta. Prostituoidun viehättävä, seksikäs pukeutuminen tai provosoiva käytös eivät valitettavasti kerro mitään naisen omasta tahdosta. Miesparat uskovat, mitä haluavat. Parittaja kyllä hakkaa naisen, jos asiakas valittaa, eikä ilman ruokaakaan ole kiva jäädä. Ihmiskaupassa toteutetulla pahuudella ei ole rajoja. Prostituoidun ostaminen on käytännössä vain maksullista raiskaamista, jolle annetaan yleinen hyväksyntä.
Tässä muutamia kommentteja seksipalveluja ostavilta miehiltä (Rendicin kirjasta):
“Sama kuin tilaisi oluen.”
“Paras kokemukseni prostituoidun kanssa oli, kun hän alistui täysin.”
“Ostan seksiä voidakseni lyödä naista”
“Prostituutio on matka täyttymättömiin seksuaalisiin fantasioihin. Raiskaaminen olisi vähemmän turvallista.”
“Se on ikään kuin tyttöystävän tai vaimon vuokraamista. Saa valita ikään kuin katalogista.”
Ja parittajilta:
“He pitävät siitä, että tulevat hakatuiksi tai että heitä osoitetaan aseella. He ovat hyväksyneet sen, että heitä pakotetaan ja että heiltä vaaditaan tiettyjä asioita. He hyväksyvät sen, koska parittaja on isähahmo.”
“Täydellinen nainen prostituutioon on nainen, jolla on taloudellisia vaikeuksia ja kokemusta aiemmasta hyväksikäytöstä.”
Ja paritetuilta naisilta:
“Pahinta ei loppujen lopuksi ollut se, että minut raiskattiin joka yö, siitä tuli rutiinia. Pahinta oli se, että he heittivät ruokani lattialle, kuin koiralle.”
“Lopulta asiakkaille ei ole väliä edes sillä, mitä tyttö osaa tehdä vartalonsa avulla. Tärkeintä on, että tuo vartalo ei ole ollut markkinoilla kauan. Bordelleissa asioivien yleisin kysymys on: “Kuinka vanha on nuorin tyttönne?””
“Elämä prostituoituna on helvettiä. Prostituutio tuhoaa naisen psyykkisesti ja fyysisesti. Omalla kohdallani voin todeta sen olleen armottoman traumatisoivaa kaikin mahdollisin tavoin.”
 –

Porno ja ihmiskauppa

Hiljattain valtakunnan medioissa oli yllättävä, mutta positiivinen esiintulo entiseltä pornoriippuvaiselta koomikolta, joka on mennyt pornolakkoon (mm. Nyt-lehdessä). Hieno juttu, että uskalsi tulla omilla kasvoillaan julkisuuteen aiheesta, joka varmasti puhuttelee monia. Porno ei ole mikään yhdentekevä juttu tai jokaisen oma asian, joka ei muille kuulu. Tässä toisen ex-pornoriippuvaisen ajatuksia:
“Ajattelin, että en tee kenellekään pahaa katsomalla pornoa. (—) Naiset näyttivät nauttivan siitä, mitä miehet heille tekivät. Ajattelin, että he ovat yksinkertaisesti himokkaita lutkia. Nykyään tiedän, että pornon kulutus aiheuttaa suunnatonta kärsimystä naisille ja lapsille. Tiedän myös, että monet eivät tee sitä omasta vapaasta tahdostaan, vaan heidät on pakotettu siihen. Pornoteollisuus on jättiläismäinen valhe, joka melkein tuhosi minut ja ihmissuhteeni.”
Sen lisäksi, että porno on katsojalle itselleen haitallista (lue lisää Rendicin kirjasta tai Vapauta uhri -sivuston Porno-osiosta), se kytkeytyy myös erittäin vahvasti ihmiskauppaan. Pornoelokuvan naiset on usein pakotettu siihen, mitä he ruudulla tekevät. Jokainen kotitietokoneelta tullut klikkaus lisää kysyntää, joka lisää tarjontaa eli ylläpitää ihmiskaupan rautaisia rattaita.

Pornovideot ovat naisten kannalta erityisen ikävä ihmiskaupan muoto, sillä vaikka nainen joskus vapautuisi, samat videot pyörivät netissä tai ihmisten koneilla vielä vuosia ja vuosia. Porno aiheuttaa aivoille kemiallisesti samankaltaisen mielihyväreaktion kuin vahvat huumeet: on vähitellen saatava kovempaa ja kovempaa kamaa, ja se mistä aloitti, tuntuu pian liian kevyeltä. Moni, joka aloittaa pornon katsomisen “viattomana” harrastuksena, ajautuu hard core- tai lapsipornon pariin.


Tutkimusten mukaan myös alttius raiskata joku, hyväksikäyttää lasta tai mennä oikean prostituoidun luokse on selvästi suurempi pornon katsojilla kuin niillä, jotka eivät katso. Pornokulttuurin kääntöpuolena on myös nais- ja mieskuvan sekä tavallisen, välittävän parisuhteen raju vääristyminen: 15-vuotiaat tytöt saattavat avautua nuorisotyöntekijälle, kuinka heidän poikaystävänsä vaativat heitä olemaan samalla lailla kuin pornossa eivätkä he halua. Sama ilmiö näkyy prostituutiossa: miehet, jotka ovat nähneet ruudulta “kaiken” haluavat kokea saman itse prostituoidun kanssa. Väkivalta kuuluu usein asiaan. Heillä on “oikeus” vaatia naiselta mitä vaan, koska hehän maksavat siitä (parittajalle).


Yllättävän moni katsoo pornoa myös parisuhteessa. Toinen toistaan rajumpien aistiärsykkeiden jälkeen oma, viehättävä puoliso voi vaikuttaa tylsältä ja kaikki tavallinen liian laimealta. Keskustelupalstat pullistelevat loukattuja vaimoja, jotka tuskailevat, että heidän miehensä katsoo jatkuvasti pornoa ja he kokevat sen epäkunnioittavana eivätkä tiedä mitä tehdä. Pornossa ei ole mitään aitoa, mitään rakastettavaa. Se on irvikuva valloilleen päästetystä himosta, jota tehdään rahanahneudesta, koska se tuottaa niin hyvin. Pornon katselu on valitettavan yleistä (ja hyväksyttyä) niin miesten kuin naistenkin keskuudessa. Jos haluaisit päästä eroon pornoriippuvuudesta etkä uskalla puhua siitä kenellekään, ainakin tältä sivustolta voit löytää vertaistukea ja vinkkejä: http://www.koukussapornoon.com.

Pelkuri kysyy: Onko se turvallista?
Laskelmoiva kysyy: Onko se kannattavaa?
Turhamainen kysyy: Onko se suosittua?
Mutta omatunto kysyy: Onko se oikein?
Ja tulee aika, jolloin on otettava askel, joka ei ole turvallinen eikä 
kannattava eikä suosittu, mutta se on otettava, koska se on oikein.

                                       Martin Luther King 

 


Kaikki lainaukset ovat Pia Rendicin Ihmiskaupan kasvot -kirjasta.
Huone-, lintu- ja hämähäkkikuvat Kimmon ottamia.

Jutussa hyödynnetyt lähteet:

Pia Rendic: Ihmiskaupan kasvot, Uusi Tie 2015
Vapauta Uhri -sivusto 
A21 -sivusto
Aiheeseen liittyviä Ylen ja Helsingin sanomien artikkeleita
Aiheeseen liittyvät luennot sekä keskustelut ihmiskaupan uhrien parissa työskentelevien kanssa (vapaaehtoisia sekä ammattilaisia)

Vapauta Uhri ry:n lisäksi Suomessa ihmiskaupan vastaista vapaaehtoistoimintaa tekee V.A.L.O. Heihin voit ottaa yhteyttä, jos haluaisit olla mukana muuttamassa Suomea ja auttamassa ihmiskaupan orjuuttamia.

 

Ja ei, en omista kukkahattua, vaikka jotkut miehet haluavat halventaa kaltaisiamme sillä nimityksellä, jotta voisivat paremmin oikeuttaa omat pyrkimyksensä. Se ei kuitenkaan saa meitä vaikenemaan. Amerikan mustien orjuuskin oli yleisesti hyväksyttyä ennen kuin se lakkautettiin. Soraääniä kummeksuttiin. Ja nykyään maailmassa on enemmän orjia kuin Afrikasta kuunaan vietiin Amerikkaan 400 vuoden orjakaupan aikana.

Siin on jotain niin oikeaa

“Kun sä vain istut viereen mun
siin on jotain niin oikeaa
valoa aamun valkeaa
maata kantavaa”
          
          (Edu Kettunen)
          

“Elämän kieppuva virta
on urotöitä ja virheitäkin
tekoja, joita ei toisiksi saa

mä yritän oppia niistä
ja osan kai voisin vain unohtaa
nuo kivikon railoissa nukkuvat kyyt
Sydän on ehjä kuitenkin

Ja kun sä vain istut viereen mun
siin on jotain niin oikeaa”
                       
              (Juha Tapion levyttämän, ihanan biisin sanat Edu Kettunen)


Kuvat ovat meidän syyslomalta, kummitytön synttärit järjestettiin laavulla luonnonsuojelualueella, oli tosi kiva idea. Lapset sai juoksennella vapaasti eikä haitannut, että tippui kakunmurusia maahan. Nähtiin majavien pesiä ja järsittyjä puunrunkoja ja kuultiin lattahäntien läpsytystä. Suon tuoksua oli ihana nuuhkia.  ❤

Kuvajournalisti 1800-luvulta

Luin vähän aikaa sitten Edward S. Curtisista tiiviin jutun kirjaston Kamera-lehdestä ja sen inspiroimana lähti mukaani myös tämä mahtava valokuvakirja: Pohjois-Amerikan intiaanit, Edward S. Curtisin ainutlaatuinen kuvakokoelma (2008)Tekijänoikeussyistä en viitsi valokuvata tähän esimerkkejä kirjan sivuilta, mutta esimakua Curtisin elämäntyöstä saa hänen nimellään Googlen kuvahausta. Sieltä löytyy aika paljon samoja kuvia kuin kirjassa. Curtisin alkuperäiset kuvat ovat myös kiertäneet näyttelyinä eri maissa.

Amerikkalainen Edward S. Curtis aloitti valokuvaamisen 1800-luvun puolella ja hurahti siihen täysin. Vuonna 1900 hän päätti alkaa dokumentoida intiaaniheimojen elämää ja kiersi vuosikaudet maata alkeellisissa oloissa kuvaten eri heimojen jäseniä, rituaaleja ja arkea. Curtisin laaja kuvakokoelma on aivan ainutlaatuinen dokumentti alkuperäiskansojen elämästä ennen elämänmuodon lopullista katoamista. Curtis oli todella omistautunut työlleen ja uhrasi käytännössä koko elämänsä sille, avioliittokaan ei kestänyt. Sen aikainen valokuvauskalustokin oli koko- ja painoluokaltaan aivan eri mittakaavassa kuin nykyään ja hän raahasi koko arsenaalia mukanaan haastavissakin olosuhteissa. Todellinen kuvajournalisti: kuvien lisäksi hän teki muistiinpanoja näkemästään ja kuulemastaan ja myöhemmin palkkasi myös apulaisia. Tuloksena oli 20-osainen kirjasarja. 

Don Guldbransenin kokoama suuri, suomennettu teos kertoo Curtisin elämästä ja matkoista, mutta suurimman ja kiinnostavimman tilan vievät mahtavat kuvat. Curtisin taiteellinen silmä on ollut aivan uskomaton, seepianväriset kuvat vangitsevat, pakottavat pysähtymään äärelleen. Parhaita ovat minusta läheltä otetut, vangitsevan upeat muotokuvat. Hän on taltioinut niin vanhoja kuin nuoria, erilaisissa askareissa ja rituaaleissa tai puhtaasti poseeraamassa kameralle. Jokaisen kuvan yhteydessä on lyhyt, selittävä teksti, jossa kerrotaan heimosta ja mitä kuvassa tapahtuu. Jotenkin hän on saanut kuviin pyydystettyä palan kuvattaviensa sieluista. 
Vähän referenssiä meille wannabe-kuvajournalisteille! 

Tyttökirjaklassikot lapsille

Syyslomilta on palattu arkeen, joten blogikin taas aktivoituu. Viime viikolta jääneitä rästihommia pitää kyllä puuhata tällä viikolla, mutta silti oikein odotin, että pääsen edes jotain kirjoittelemaan tänne! Eilen itse asiassa sain ihanan, suoraan Kyprokselta tulleen haastateltavan keskustelemaan kanssani tärkestä aiheesta, joten työn alla on hieman pitempääkin postausta. Kunhan kerkeän…

Ajattelin nyt kuitenkin esitellä lapsille tehdyt versiot parista klassikosta.



Olen lukenut alkuperäiset Louisa May Alcottin Pikku naisia (1868) ja Frances Hodgson Burnettin Salaisen puutarhan (1911) nuoruudessani, joten en voinut kulkea kirjastossa näiden viehättävien kuvakirjojen ohi. Pääkohdat alkuperäisistä tarinoista on tiivistetty sopivan pituisiksi lapsille. Juonta on oiottu reippaasti ja hyvä niin, sillä ainakin Pikku naisissa oli muistaakseni aika surullisiakin kohtaloita. Maalaukselliset kuvat keventävät sivuja ja kertovat tarinaa tekstin rinnalla. 
            Silloin nuorena muistan pitäneeni Pikku naisista selvästi enemmän kuin Salaisesta puutarhasta, mutta täytyy sanoa, että kuvakirjana Salainen puutarha kyllä toimii paremmin. Kuvat ovat ensinnäkin tosi hienoja ja kiehtovia ja muutenkin tarina on sadunomaisempi. Lisäksi päähenkilöt ovat lapsia, joten se sopii lastenkirjaan. Kirja toimii itsenäisesti, vaikkei olisi kuullutkaan alkuperäisestä. 
            Pikku naisia on sen verran polveilevampi, että kuvakirja toimii minusta enemmänkin aikuisen lukijan nostalgiannälkään kuin itsenäisenä tarinana. Tuntuuhan se hieman pliisulta alkuperäiseen verrattuna. Päähenkilötkin ovat jo teini-ikäisiä, joten luulisi sen vaikuttavan negatiivisesti lapsilukijoiden kiinnostukseen. Kumma kyllä, meidän leikki-ikäisemme silti nimenomaan halusi ääneen luettavan Pikku naisia -kuvakirjan uudestaan ja uudestaan. Yllätyin, mutta kai siihen jotain tenhoa on valunut ajattomasta klassikosta – ainakin vanhanaikaiset, prinsessamaiset puvut ovat ilo silmälle. Pitääpä “muutaman” vuoden päästä lukea vaikka yhdessä tyttöjen kanssa ne aidot alkuperäisetkin. 





    

Vala: Kaukainen puutarha


“Meri lepää rannalla
ja antaa kuun suudella jäseniänsä.
Olisitpa sinä meri, armaani,
ja minä onnellinen kuu!”

                        (Vala, Tahitilainen serenadi)

Runot ovat muodostuneet blogiin yhdeksi syksyn teemoista, koska olen nyt niin paljon tekemisissä runouden kanssa, kun käyn opinnoissani tällä hetkellä kahta lyriikan kurssia. Haluan nostaa esiin Katri Valan esikoiskokoelman Kaukainen puutarha (1924), koska se on ollut yksi suosikeistani! Ja runouden ystäville voin suositella tätä klassikkona, joka vähän niinkuin “pitää” joskus lukea. 



Suurin osa kokoelman runoista on hyvin voimakkaita, sillä tasapaksuus olisi ollut Valalle paheista suurin. Runoilijan tulenkantajalaisuus ilmenee kokoelmassa vahvasti: ekspressionismi, tunteet, ääripäät. Elämä, kuolema, aistit, sielu, kaipaus, rakkaus, luonto, intohimo, kauhu, eksotiikka…


“Elää, elää elää!
Elää raivokkaasti elämän korkea hetki,
terälehdet äärimmilleen auenneina,
elää ihanasti kukkien
(—) 
Mitä siitä, että kuolema tulee!
Mitä siitä, että monivärinen ihanuus
varisee kuihtuneena maahan.
Onhan kukittu kerta!”
                  
                    (Vala, Kukkiva maa)


“Tietä peittää valkoinen santa.
Altaasta hehkuvat gladiolusten kuvat
ja syöksyy korkea suihku
kuultavanpunaisena laskevasta auringosta.
Kohta on aivan pimeää!”

                    (Vala, Ilta kaukaisessa puutarhassa)


Katri Vala oli vapaamittaisen suomenkielisen runouden tienraivaaja. Runot nappaavat  raikkaudellaan vieläkin. Meidän lukupiirissämme yksi totesikin: Miksei nykyään enää kirjoiteta tällaisia runoja? Kieli on kaunista, luontoa kuvataan ja elollistetaan paljon. Lempparirunoni taisivat kuulua teoksen viimeiseen osastoon nimeltä Satu. Siellä on mielikuvitus ja eksotiikka päästetty valloilleen. Palavien tunteiden vastapainoksi Vala tarjoilee myös herkkyyttä, kuten ihanassa, aforisminkaltaisessa katkelmassa “Tahitilaisesta Serenadista” (ylinnä). 
            Vala pääsi tekemään joitakin Euroopan-matkoja, mutta kaukomaat jäivät häneltä näkemättä, vaikka runoissa vilahtaa Taj Mahalia, Etiooppiaa ja Tahitia. Eksotiikanpuuskassaan Vala jopa sisusti asuntoonsa egyptiläisvaikutteisen itämaisen nurkkauksen. Tulenkantajat-kirjallisuusryhmäläisten eksotiikannälän takana oli pyrkimys alkuvoimaiseen, luonnolliseen olotilaan, kauas rationalismista. Mielikuvitukselliset unelmat nähtiin tärkeinä. Kontrastina utuiselle rantaromantiikalle myös kuoleman läheisyys ja tiedostaminen ovat kokoelmassa läsnä. 
        Kaukainen puutarha on kirjoitettu vain muutamia vuosia kansalaissodan ja ensimmäisen maailmansodan jälkeen, epävarmassa poliittisessa ilmapiirissä. Lienee sotien läheisyydellä ollut vaikutusta Tulenkantajienkin kauhunkokemuksiin, kuten osansa varmasti myös tuberkuloosilla ja psyykkisillä sairauksilla, joista hyvinkin moni ajan kirjailijoista, runoilijoista ja taiteilijoista sai osansa. Kaukainen puutarha on Valan esikoisteos, mutta myöhemmin hänenkin uransa ja elämänsä päättyi tuberkuloosipotilaana vain 42-vuotiaana. Ja ehtipä Valakin läpikäydä pitkän masennuskauden ennen kuolemaansa.
            Mutta Kaukainen puutarha janoaa ja julistaa vielä elämää. Kokoelman nimikin on jotenkin kaihoisa tuntien runoilijan kohtalon. Ihana, magnoliantuoksuinen kaukainen puutarha varmasti siinsi Valan muistoissa niinä keuhkoparantolan ankeina päivinä, joita hän myöhemmin tuli viettämään. Mutta onhan kukittu kerta!



“Näinä syyskesän öinä,
jolloin pimeys lainehtii talojen ympärillä
kuin musta meri
ja ikkunoista pyrähtelee lamppuja kohden
kalpeita perhosia,
näinä öinä
muistelen kesän palavia päiviä”
           
                (Vala, Syyskesän yöt)


“En vuosia, joita kahleina hautaan laahataan,
en tasaista pitkää elämää rukoile,
vain yötä ja päivää
korkeana tulipatsaana!
Jumala”

             (Vala, Rukous)


“Istahdan valkealle marmorilattialle
ja kuuntelen pepalin oksien suhinaa
uneksin rakkaudesta,
joka rakentaa haudan,
ihanan kuin Taj Mahal,
pienen ruumiini ympärille –

sitten kun olen kuollut.”

                (Vala, Taj Mahal)

           



7 vuotta

Päivät kanssasi
todeksi tulleet haaveet

Kävelylenkki korttelin ympäri
iltanaurut keittiön hämärässä
Raukea halaus ennen nukahtamista
Silitys, katse, riidan sopiminen
Jakaminen

Onnen annos kukkurallaan
Nyt on se hetki
Tänään on se päivä
Että kaikki on hyvin
Niin hyvin etten olisi voinut kuvitella
Silloin kun tuuli repi meitä erilleen
Vaikka puristimme toistemme sormista lujasti
Vahvakin ote löystyy kun tuuli tarpeeksi rempoo
Olosuhteet yrittivät kaikkensa
Että luovuttaisimme
Antaisimme periksi, sanoisimme heipat, jakaisimme lapset ja tavarat
Itkisimme itsemme uneen
Eri paikoissa

Mutta kestäväksi aiottu lumirakkaus kesti
Vaikka aurinko paahtoi se ei sulanut
lammikoksi lattialle, valunut viemäristä kadulle
Se on ihme
En ymmärrä mutta kiitän

Tahto oli vahva mutta koeteltu
Mikä ei tapa, vahvistaa
Rakkaudessakin

Kuvat: Kimmo

Opiskelijan luksusta

Silloin tällöin minulta kysytään, millaista on opiskella tässä elämäntilanteessa. Enhän ole enää suoraan lukiosta tullut ja kaksi lastakin on. Kysyn sitä välillä itseltänikin, jos mieleen tulee, että pitäisikö olla jo töissä tienaamassa. Haluan kuitenkin saada tutkinnon loppuun, joten aion sen tehdä, myös tässä elämäntilanteessa. Opiskelu on kivaa, ja tein tähän pienen listan hyvistä puolista (myös motivoinniksi itselleni). Uskaltakaa vain rohkeasti raskautua opiskeluaikanakin (jos muuten elämäntilanne sallii), ei se haittaa, jos tekee juttuja vähän eri järjestyksessä kuin muut.

(Tässä leikkimielisessä listassa on kyse yliopistomuotoisesta opiskelusta, muissa opinahjoissa voi olla eri käytäntöjä)

VAPAUS!
Mahdollisuus räätälöidä juuri sellaiset aikataulut kuin itselle sattuu sopimaan ja edetä ihan omaan tahtiin. Perheelliselle tämä järjestely sopii kuin nenä päähän. Lastenkaan ei välttämättä tarvitse olla päiväkodissa täysiä viikkoja. (Vienti- ja hakuvuorot tosin jäävät sitten sinulle, koska opiskelijana ehdit iltapäivällä aikaisemmin paikalle) 
– YLIOPISTOLIIKUNTA
Siis oikeasti: Mistä kuntokeskuksesta saat vuodeksi 55 eurolla rajattomat oikeudet jumppatunneille ja kuntosalille! (Tosin perheellisenä käyttö jää siihen yhteen zumbatuntiin silloin kun ehtii, mutta kuitenkin…) Bonuksena yo-liikunnan sauna! Se tuo fiiliksen, että kävisi paremmillakin mestoilla.
 
– ALENNUKSET SIELTÄ, TÄÄLTÄ JA TUOLTA
On niiiiin nautinnollista näyttää opiskelijakorttia vähän joka paikassa, kun vertaa kotiäitivuosiin, jolloin tulot ovat lähes yhtä pienet, mutta alennuksia ei saa mistään. Jyväskylässä pääsee viimetipan opiskelijalipulla jopa teatteriin alle kympillä (perheellisenä et tietenkään tule koskaan menneeksi, mutta jo pelkkä ajatus mahdollisuudesta lämmittää).
 
HALVAT LOUNAAT
2,60 täyttävästä, terveellisestä ateriasta? Kyllä opiskelijalle. Nyt joku 7 euron lounaskin kuulostaa ihan kiskurihinnalta. Opiskelijaruokapaikkojen kuningatar on Jyväskylässä Kasvisravintola Katrina. 
 
EI PUKUKOODIA
Itse asiassa erotut vain, jos olet pukeutunut erityisen siististi. Täällä ei työasuja, salkkuja, jakkupukuja tai kalliita asusteita vaadita, vaan revityt farkut ja kuluneet tennarit ovat normi. Ilmeisesti kauppatieteiden puolella pukeutuminen on vähän erilaista, mutta humanisteilla ei haittaa, jos tukka jäi aamulla harjaamatta ja päälle sattui lähtöhötäkässä vaarin vanhat sammarit ja kauhtunut neulepaita, se on vaan tosi jees. Taikun laitoksella plussaa kirpparilta löydetyt nyörikengät Ylpeys ja ennakkoluulo -tyyliin.

HYÖTYLIIKUNTA
Kaikki kulkevat pyörällä “kouluun”, joten totta kai sinäkin! Myös pimeällä, märällä ja liukkaalla kelillä. (Joskus voi huijata kävellen.)

HUOLIMATTOMUUS EI HAITTAA
kuin korkeintaan itseäsi. Et kuitenkaan saa potkuja koko puljusta, vaikka palauttaisit toisinaan vähän sinne päin sutaistuja tehtäviä. 
OPISKELIJAN IDENTITEETTI
On hauskaa olla siltä väliltä – vähän akateemiseen päin, mutta kuitenkin tulotasolta kaikkien huonopalkkaistenkin duunareitten alapuolella. On jotain kosketuspintaa molempiin maailmoihin. Myös monet “paskaduunit” tulevat opiskelijoille tutuiksi, niin osaa sitten arvostaa korkealle niittenkin tekijöitä. (Ja toivottavasti muistaa sen myös valmistuttuaan!)

KANSAINVÄLISYYS
On virkistävää nähdä päivittäin kampuksella vaihtareita ja kuulla vieraita kieliä. Kotiäitiaikoina unohtaa helposti, että maailmaa on olemassa lähileikkipuiston takanakin. 
 
YTHS
Lääkäriä odottaessasi voit lueskella rauhassa lehtiä seesteisessä ja siistissä aulassa kuin olisit missäkin yksityisellä. Eikä maksa juuri mitään. Lasten kanssa saat sitten ihan tarpeeksi rampata siellä kunnallisessa päivystyksessä karkeuksia huutelevien juoppojen seassa. 

LOMAT
Mahdollisuus pitkiin lomiin tarkoittaa myös lapsille mahdollisuutta huilata päiväkodista. Paitsi jos sinun täytyy mennä loman ajaksi töihin…

NUOREKKUUDEN ILLUUSIO
Yliopistossa ei ole iällä väliä: joka tapauksessa olet nuorekas, koska “opiskelet vielä”. Menet vielä kolmenkympin korvilla (ainakin omasta mielestäsi) ihan muitta mutkitta siellä parikymppisten joukossa. Saattaapa huudeilla törmätä jopa itseään vanhempiinkin!

JOUSTAVUUS
Mahdollisuus puuhailla kaikenlaista siinä ohella. Tehdä keikkatöitä, freelancerjuttuja, kirjoittaa blogia… Palkkatöissä ei paljon Bloggeria työajalla availtaisi!

PAINEETTOMUUS
Olet vastuussa tekemisistäsi – mutta vain itsellesi. Toki ryhmätöissä pitää huomioida muitakin, mutta periaatteessa opiskelun ei pitäisi tuoda valtavia paineita, kunhan saa jonkinlaiset opintopisteet raapaistua kasaan. Ei ole työnantajaa hengittämässä niskaan. Se on vaan opiskelua! (Paitsi mites se vanha klisee menikään: Ei koulua, vaan elämää varten!)  

URAUTUMATTOMUUS 
Vaikka olet valinnut tietyn alan hakiessasi opiskelemaan, sivuainevalinnoilla ja omalla kiinnostuksella voit määrittää paljon, mihin lopulta päädyt töihin. Opiskeluaika on jännittävää, kaikki on vielä avoinna! (Voit unelmoida mistä tahansa työpaikasta. Vaikka alasi työnäkymät olisivat surkeat, et ole työtön niin kauan, kun olet vielä opiskelija.)

Kaiken kaikkiaan opiskelu on tosi nastaa ja on kivaa ja jännittävää elää tätä vaihetta. Totta puhuakseni olen silti tosi iloinen, että toinen meistä on jo valmistunut, niin ei tarvitse sitkuttaa ihan pelkillä opintotuilla. Perästä tullaan!

 
 
    Kuva: Kimmo Korpela
 
 

Linna: Täällä Pohjantähden alla I


      “Alussa oli suo, kuokka – ja Jussi.”

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogia (1959, 1960, 1962) on kiistatta yksi suomalaisen kirjallisuuden merkkiteoksista. En kuitenkaan  ollut tuota massiivista kirjakolmikkoa tullut aiemmin lukeneeksi, vaikka niin meilläkin häissä tanssittiin Akselin ja Elinan häävalssia. Nyt olen selvinnyt ensimmäisestä osasta – jää nähtäväksi, milloin kahlaan trilogian loppuun. Pohjantähden alla on yksi tämän syksyn “koulukirjoistani”, jonka halusin nostaa täällä esille. Se on hyvin vaikuttava ja pidin siitä. (Täytyy vertailun vuoksi mainita, että en mitenkään automaattisesti ole pitänyt jokaisesta lukemastani suomalaisen kirjallisuuden klassikosta.) 

Täällä Pohjantähden alla I sijoittuu Hämeeseen vuosien 1884 ja 1909 välille. Se kertoo Koskelan torppariperheen tarinan, joka seuraavissa osissa laajenee sukupolvien yli aina 1950-luvulle asti. Kirjasarjaa on pidetty Suomen tavallisen kansan historian oivallisena kuvaajana. Vaikka genre on kaunokirjallisuus, kuvaukset ovat kai melko todenmukaisia, joskin osittain kansallisromanttisia. Linna perehtyi huolellisesti ajankuvaan niin kirjallisuuden kuin lukuisten haastattelujenkin kautta. Takakansitekstissä sanotaan osuvasti: “Täällä Pohjantähden alla on taideteos. Sittenkin se kertoo kansamme elämästä enemmän kuin kymmenet historiateokset yhteensä.” Ensimmäisessä osassa jännitteitä aiheuttavat mm. maakysymykset torpparien ja talollisten välillä. Myös epäkohdista kumpuavan työväenliikkeen nousu on merkittävä poliittinen teema. 

Kirjan alku on vaikuttava. Mies – Jussi -, raivaa hartiavoimin torpanpaikkaa. Myllää ja kuivattaa maan, kaataa seinähirret ja pystyttää torpan piharakennuksineen. Ei sitä leipää kyllä helpolla saatu. Kirja pistää ajattelemaan, kaipaamaankin tavallaan jotain siitä yksinkertaisuudesta, jota silloin oli. En toki kaipaa raatamista, köyhyyttä ja kurjuutta, mutta monet nykyaikaa riivaavat turhat, pinnalliset murheet saivat varmaan siinä lankaa kehrätessä, ruista viljellessä ja tukkeja ajaessa jäädä. Oltiin tyytyväisiä, jos oli koti, vaatetta, suuhunpantavaa ja päälle vielä oikeudenmukaisuutta. Raskaan fyysisen työn jälkeen uni tuli heti, kun pään laski tyynyyn. Kaikki oli tavallaan yksinkertaista, ruokakin. Työtä ihannoitiin, se oli elinehto. Tuli sellainen perisuomalainen fiilis. Lukeminen oli jotenkin puhdistava kokemus: on hyvä muistaa joskus, mistä on lähdetty ja miten vähän aikaa sitten. Vetää hiljaiseksi.
           Monesti tulee pitäneeksi Suomen itsenäisyyttä, kattavaa sosiaaliturvaa, ilmaista korkeakoulutusta ja naisten äänioikeutta itsestäänselvyyksinä, mutta niiden eteen on taisteltu! Vielä työläistaustaisille isovanhemmilleni esimerkiksi oppikoulu puhumattakaan lukiosta tai  yliopistosta olisi ollut absurdi ajatus, siitä huolimatta että lukuintoa ja -päätäkin olisi ollut. Kansakoulun piti riittää. Ja hei, tämä synkkä, kylmä ja karu maa, sen pellot ja kaupungit, on raivattu soista… On lapioitu turvetta, käännelty kiviä, kaivettu ojia. Nämä nykyajan arkipäiväiset pikku mukavuudetkin ovat oikeasti aika luksusta. Esimerkiksi  alushousut olivat sata vuotta sitten vielä harvinaista herkkua torpanemäntien keskuudessa. Yksi isovanhemmistani on kertonut, kuinka muistaa lapsuudestaan (1920-1930-luvuilta) vielä tällaisen tavallisen alkeellisessa torpassa asuneen maalaissukulaisen, jonka kuukautisveri valui hameen alta suoraan puulattialle ja siitä sitten jalalla ohimennen pyyhkäistiin jos ehdittiin. Ovat olot muuttuneet!      

Kirja vaikutti minuun voimakkaasti varmaan siksi, että minunkin sukujuureni ovat Hämeen sydämessä ja vielä muutama sukupolvi sitten juuri torppareissa. Onpa siellä joku esiäiti kerjuullekin joutunut, ei niin kovin kauan sitten. Ihan huima matka siitä on tultu, kun ajattelee, millaista oma elämäni on ja mitä oli iso- ja esivanhempieni. Kirjan murre oli niin tuttua, niin tuttua… Tuli ihan haikea olo. Eihän sitä siellä Hämeessäkään enää juuri kuule, kun hämäläinen puhe on nykyään lähes yleiskieltä, mutta muistan monet sanat ja ilmaukset vielä edesmenneiden isovanhempieni suusta kuulleeni. Tuli sellainen tuttuuden tunne. 
            Mielenkiintoisinta teoksessa oli juuri se kansan elämän kuvaus, ei niinkään poliittisen liikehdinnän, johon en kovin jaksanut paneutua. Minua kiinnosti, miten elanto saatiin, miten hoitui arki, miten rakastuttiin, miten toimi torppari- ja taksvärkkisysteemi, miten epäreilusti torppareita välillä kohdeltiin ja miten vahvasti säätyjako määräsi kaikkea. Omat sympatiani olivat vahvasti päähenkilö-Koskeloitten puolella. Vaikka Jussi oli juro, hieman pihikin, hän oli kuitenkin hyvä mies. Pidin myös paljon Akselista ja Elinasta. Ilman rakkauden häivääkään kirja olisi ollut paljon tylsempi. Nekin asiat hoidettiin aika koruttomasti, ei ruvettu turhia koreilemaan, mutta jotakin hiljaista kauneutta siinä oli. 

Linna on todella taitava kuvaamaan erilaisia henkilöhahmoja ja heidän puhettaan. Räävittömät kylänpojat ja torpparinvaimo, hienostunut kirkkoherran rouva, poliittisesti suuntautunut kraatari Halme, yksinkertainen mutta siistisuinen Jussi… Olin lukenut jostain, että Linna piti itseään ensisijaisesti taiteilijana, vaikka häntä suitsutettiin miltei historioitsijana. Lukiessani kiinnitin tähän huomiota ja nostan kyllä hattua: taiteilija hän todella oli. Pienillä, yksinkertaisilla keinoilla hän saa lukijan sympatiat puolelleen. Hän kuvaa pelkistetyn kauniisti luontoa ja ihmisten tunnereaktioita vastapainona räävittömyyksille, joita kirjassa myös heitellään joidenkin aidonoloisten henkilöiden toimesta. Takakannen mukaan hän käytti “suoraan kansan suusta siepattua puhetta”. Hän on ripotellut myös huumoria, jättämättä huomiotta hienovireisiä asioita. Ronskius ja herkkyys vuorottelevat.

“Tuolin selkänojalla leveili valkea hääpuku, jossa leikki aamuauringon säteiden punerrus. Se paistoi vinoon luoden ikkunaan tikapuiden varjon. Vaimeina tunkeutuivat huoneeseen kesäaamun äänet: pääskysten viserrys, kukon laulu sekä lehmän ammunta pihamäen takaa sen huutaessa lypsäjää.
       Suomen suvi on kaunis. Mutta lyhyt.”

Idylliövereitä ja mielikuvituksen lentoa Tammen kultaisissa kirjoissa

Suhteeni legendaarisiin Tammen kultaisiin kirjoihin on aika ristiriitainen. Sain ponteen tähän tekstiin oikeastaan ärsyyntymisestä, kun olin kirjastossa katselemassa lainattavaa lapsille ja näitä kultakirjoja selaillessa huomasin tämän Onnellisen perheen ensimmäistä kertaa. Ja voin kyllä sanoa, että sen kohdalla tuli minullekin aikamoiset idylliöverit. Siis ajatelkaa nyt vaikka tätä sitaattia:

“Päivällisen jälkeen Äiti sanoo: – Nyt pestään astiat. Ja sitten he menevät keittiöön koko joukko. Miten hauskaa heillä on! Ensin Äiti täyttää pesualtaan kuumalla vedellä ja panee siihen pesuainetta. Sitten hän pesee astiat, niin että ne ihan loistavat puhtauttaan. — Muutamassa minuutissa kaikki lasit ja lautaset, veitset, haarukat ja lusikat on pesty, kuivattu ja asetettu kaappiin.”

Tietysti isä ja lapset, tyttö ja poika, auttavat iloiten, mutta mikäs siinä arki-illan askareita puuhaillessa, kun on juuri syöty ampiaisvyötäröisen, huolellisesti kammatun äidin laittama paahtopaistiateria jälkiruokineen. Tuo kirja on siis alusta loppuun tuollainen. Lapset tietenkin tottelevat iloisesti, kotirouvaäiti hoitaa askareet viimeisen päälle isän auttaessa ja viikonloppuna rentoudutaan aurinkoisella rannalla, jossa vesikin on lämmintä. 
         Tämä kirja on kyllä omassa sarjassaankin stereotyyppien stereotyyppi. Omakotitalon ja kahden hienosti käyttäytyvän muksun lisäksi perheessä on myös kissa ja koira. Kaikki on ihanaa, aina hymyillään. En tiedä, onko tuo kirjallisuuden opiskelu sitten pilannut sen naiivin lukijan minussa, mutta jotenkin tämä oli jo vähän liikaa. Näkyyhän noissa Tammen kultaisissa kirjoissa muutenkin aika vahvasti 1950-luvun idyllinen amerikkalaisuus, mutta yli 200 kirjan sarjaan mahtuu monenlaista, joista tämä edustaa kyllä ääripäätä. Muistelen kyllä kiinnittäneeni huomiota ennenkin siihen, että joissakin näistä kirjoista esimerkiksi vastasyntyneen vauvan äiti kulkee kotona korkokengissä ja viimeisen päälle laitettuna. 
          Kun olin lapsi, meillä oli jonkun verran sukulaisten vanhoja Tammen kultaisia kirjoja, ja rakastin niitä silloin. Laulumaja, Viisi pientä palosotilasta, Lassi lentäjä, Laivakoira, Mikä minusta tulee isona jne… Nuo kyseiset ovat ihan hauskoja vieläkin, herättävät nostalgiaa. Olen lainannut meidänkin tytöillemme valikoivasti näitä klassikkokirjoja ja monet toimivatkin edelleen. Mielikuvitus pääsee lentoon, kuvitukset ovat viehättäviä ja aiheet mitä erilaisimpia. Tammen kultaisista yksi meidän lastemme lemppareista on tuo Minä lennän, joka näkyy ylemmässä kuvassa. Idyllisyys viehättää minua, mutta vain, jos annos on sopiva. 

Hassua, miten erilailla näitä lastenkirjojakin katsoo nyt kun tuo opiskelu on vielä jotenkin sisäänrakentanut sitä kriittistä lukemista. Toisaalta en usko, että lapset varsinaisesti pitävät noita megaidyllisiä kirjojakaan mitenkään outoina, vaikka itse pidän siitä, että lastenkirjoissakin on jotain todellisuuspohjaa, pientäkin. Lapsuudessa tuollainen kaunis kuvitus ja kertomus ilman vastavoimia olisi ollut minusta varmaan ihana. En tiedä, miksi tämä aiheutti nyt niin vahvan vastareaktion, vaikka pidän kaikesta kauniista ja yritän ajatella hyvää. Vai olenkohan vain kateellinen siitä idyllistä? 
       Ehkä tässä on vaan väännetty rautalangasta auki jokainen onnellisen perheen “edellytys”, niin että kirjoitus- ja kuvitustyyli yhdessä vaikuttaa miltei propagandalta. No, voi olla, että ajatuksena on vaan ollut sievä perhetarina amerikkalaisille lapsille. Minun suosimaani valon ja varjon tasapainoa tässä ei oikein ole hyödynnetty, ja se syö jopa sitä viehättävyyttä. Ei makeaa mahan täydeltä. Rakastan kyllä onnellisia loppuja ja pidän prinsessasaduistakin, mutta niissäkin sentään voitetaan vaikeuksia ennen lopun onnea. Ns. kriittiseen lukemiseen ei silti minusta kannata ehdoin tahdoin pyrkiä kaikessa, eli jos överi-idylli ei ärsytä, niin mitä sitä turhaan itselleen lietsomaan. Kriittinen lukutaito on hyvä olla takaraivossa, mutta taito on sekin, että osaa lapsen lailla heittäytyä nauttimaan kirjasta välittämättä niin realismista tai konteksteista.