Christie: Eikä yksikään pelastunut

Lukemani dekkarit voi helposti laskea yhden käden sormilla. Yksi kirjallisuuden ystävä hehkutti minulle dekkarikunigatar Agatha Christietä ja päätin sitten kokeilla. Aloitin tällä hänen tunnetuimmalla teoksellaan Eikä yksikään pelastunut (1939). Olin suorastaan yllättynyt, miten koukuttavaa hyvän dekkarin lukeminen oli, sitä ei meinannut malttaa laskea käsistään! Varsinkin, kun en ole liiemmin tätä genreä kuluttanut, oli tarinakin alusta loppuun tosi jännittävä. Luulen, että mitä enemmän tuon tyyppisiä lukee, alkaa vähän paremmin arvailla mahdollisia ratkaisuja, mutta nyt minua ainakin vietiin kuin pässiä narussa.
Agatha Christie on erikoistunut ns. palapelidekkareihin, joissa juoni punotaan pala palalta. Hänen tuotantonsa on valtavan laaja käsittäen tunnetuimpina mm. Neiti Marple- ja Hercule Poirot -sarjat. Olen kuullut, että Christien tuotannossa on varsinaisia helmiä, mutta osa kirjoista myös toistaa itseään eikä jokainen ole mestariteos. Eikä yksikään pelastunut on kuitenkin erillinen teoksensa kuulumatta mihinkään sarjaan ja myös rakenteeltaan poikkeava dekkari. Ihailen Christien mielikuvitusta, niin taitavasti hän saa jännityksen säilymään ihan viimeisille sivuille asti ja kirjan loppuratkaisu on todellinen yllätys. Jossain vaiheessa jo luulin, ettei ratkaisua aiota paljastaa ollenkaan, kun sivut vaan vähenivät vähenemistään.
Eikä yksikään pelastunut kertoo englantilaisesta kymmenpäisestä seurueesta, joka päätyy eri tavoin kutsuttuna neekerisaareksi kutsutulle eristetylle saarelle Englannin edustalle. Ihmiset ovat eri ikäisiä ja taustaisia eivätkä tunne toisiaan etukäteen. Pian kuitenkin alkaa paljastua, että kaikkia yhdistää jonkinlainen salattu häpeäpilkku menneisyydessä. Neekerisaaren isäntääkään ei kuulu ja huoneiden seinällä on kehyksissä vanha englantilainen lastenloru:
Kävi kymmenen pientä neekeripoikaa yhdessä pöytähän,
vaan yksi kun ruokaan tukehtui, on jäljellä yhdeksän.
Vietti yhdeksän pientä neekeripoikaa illan niin rattoisan,
vaan aamun tullen avaa vain silmänsä kahdeksan.
Lähti kahdeksan pientä neekeripoikaa onneaan etsimään,
yksi kun sille tielle jäi, joukko väheni seitsemään.
Ja seitsemän pientä neekeripoikaa sytykkeitä vuoli,
nyt kuusi on enää jäljellä, kun yksi heistä kuoli
Sai kuusi pientä neekeripoikaa palloksi pesän harmaan,
vaan yhtä pisti mettinen, jäi jäljelle viisi varmaan.
Kun viisi pientä neekeripoikaa oikeutta halaa,
niin yksi silloin tuomittiin, vain neljä heistä palaa.
On neljä pientä neekeripoikaa merelle lähtenyt,
syö yhden ankka punainen, on heitä kolme nyt.
Käy kolme pientä neekeripoikaa nyt eläintarhan tietä,
kun yhden karhu kahmaisee, on yksi enää heitä.
On kaksi pientä neekeripoikaa rannalla vieretyksin,
kun toisen kuumuus korventaa, on toinen ypöyksin.
Vaan yksi pieni neekeripoika ei kestänyt yksinään,
hän meni, hirtti itsensä, ei jäljellä yhtäkään.
Kirja rakentuu vahvasti tämän lorun ympärille ja jännitys tiivistyy, kun saari vaikuttaa autiolta kymmenen hengen seuruetta lukuun ottamatta, mutta vähitellen ihmisiä alkaa menehtyä kammottavan samankaltaisesti kuin neekeripoikarunossa. Loppua kohti tunnelma on jo todella kauhea, suorastaan piinaava, kun väki vaan vähenee ja kuvauskin muuttuu pelottavammaksi, on yötä, sadetta, varjoja, rasahduksia, askeleita…
En kerta kaikkiaan uskaltanut lukea loppuosaa yksin myöhään illalla, mielikuvitus meinasi tehdä tepposet. En pidä kauhusta, mutta vaikka tämä tavallaan liippasi sitä läheltä, se pysyi kuitenkin puhtaasti dekkarina, koska kaikille tapahtumille löytyy lopulta luonnollinen selitys. 1930-1940 –lukujen dekkarikirjailijoiden keskuudessa olisi ollut suuri synti käyttää yliluonnollisia keinoja kirjassaan, ja ihmeen taitavasti Christie saakin kaiken näyttämään mahdottomuudelta, mutta avaakin lopussa solmut. Tyypilliseen aikakautensa dekkariin verrattuna lopputulos on kieltämättä hieman surullinen, yleensä kun uhreja on vain yksi tai korkeintaan kaksi ja tässä teoksen nimikin jo hieman raottaa, ettei se yhteen jää.
Psykologialla on teoksessa vahva osuus. Nautin kirjassa myös siitä vanhanajan englantilaisesta miljööstä käytöstapoineen. Neekeri-sanan käyttämisestä sen verran, että se kumpuaa kirjassa tuosta vanhasta lastenlorusta enkä kiinnittänyt tuohon nykyään rasistiseen ilmaukseen kauheasti huomiota, koska kirja on oman aikansa tuote ja otin sen sellaisena. Nykyään sanalla on tietysti tosi ikävä kaiku ja jos kirja olisi 2000-luvun lapsi, siihen olisi paree keksiä jotain muuta. Kirjan alkuperäinen suomenkielinen nimi Kymmenen pientä neekeripoikaa muutettiin jossain vaiheessa korrektimmaksi Eikä yksikään pelastunut ja se oli kyllä ihan hyvä veto.

One thought on “Christie: Eikä yksikään pelastunut

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s