Linna: Täällä Pohjantähden alla I


      “Alussa oli suo, kuokka – ja Jussi.”

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogia (1959, 1960, 1962) on kiistatta yksi suomalaisen kirjallisuuden merkkiteoksista. En kuitenkaan  ollut tuota massiivista kirjakolmikkoa tullut aiemmin lukeneeksi, vaikka niin meilläkin häissä tanssittiin Akselin ja Elinan häävalssia. Nyt olen selvinnyt ensimmäisestä osasta – jää nähtäväksi, milloin kahlaan trilogian loppuun. Pohjantähden alla on yksi tämän syksyn “koulukirjoistani”, jonka halusin nostaa täällä esille. Se on hyvin vaikuttava ja pidin siitä. (Täytyy vertailun vuoksi mainita, että en mitenkään automaattisesti ole pitänyt jokaisesta lukemastani suomalaisen kirjallisuuden klassikosta.) 

Täällä Pohjantähden alla I sijoittuu Hämeeseen vuosien 1884 ja 1909 välille. Se kertoo Koskelan torppariperheen tarinan, joka seuraavissa osissa laajenee sukupolvien yli aina 1950-luvulle asti. Kirjasarjaa on pidetty Suomen tavallisen kansan historian oivallisena kuvaajana. Vaikka genre on kaunokirjallisuus, kuvaukset ovat kai melko todenmukaisia, joskin osittain kansallisromanttisia. Linna perehtyi huolellisesti ajankuvaan niin kirjallisuuden kuin lukuisten haastattelujenkin kautta. Takakansitekstissä sanotaan osuvasti: “Täällä Pohjantähden alla on taideteos. Sittenkin se kertoo kansamme elämästä enemmän kuin kymmenet historiateokset yhteensä.” Ensimmäisessä osassa jännitteitä aiheuttavat mm. maakysymykset torpparien ja talollisten välillä. Myös epäkohdista kumpuavan työväenliikkeen nousu on merkittävä poliittinen teema. 

Kirjan alku on vaikuttava. Mies – Jussi -, raivaa hartiavoimin torpanpaikkaa. Myllää ja kuivattaa maan, kaataa seinähirret ja pystyttää torpan piharakennuksineen. Ei sitä leipää kyllä helpolla saatu. Kirja pistää ajattelemaan, kaipaamaankin tavallaan jotain siitä yksinkertaisuudesta, jota silloin oli. En toki kaipaa raatamista, köyhyyttä ja kurjuutta, mutta monet nykyaikaa riivaavat turhat, pinnalliset murheet saivat varmaan siinä lankaa kehrätessä, ruista viljellessä ja tukkeja ajaessa jäädä. Oltiin tyytyväisiä, jos oli koti, vaatetta, suuhunpantavaa ja päälle vielä oikeudenmukaisuutta. Raskaan fyysisen työn jälkeen uni tuli heti, kun pään laski tyynyyn. Kaikki oli tavallaan yksinkertaista, ruokakin. Työtä ihannoitiin, se oli elinehto. Tuli sellainen perisuomalainen fiilis. Lukeminen oli jotenkin puhdistava kokemus: on hyvä muistaa joskus, mistä on lähdetty ja miten vähän aikaa sitten. Vetää hiljaiseksi.
           Monesti tulee pitäneeksi Suomen itsenäisyyttä, kattavaa sosiaaliturvaa, ilmaista korkeakoulutusta ja naisten äänioikeutta itsestäänselvyyksinä, mutta niiden eteen on taisteltu! Vielä työläistaustaisille isovanhemmilleni esimerkiksi oppikoulu puhumattakaan lukiosta tai  yliopistosta olisi ollut absurdi ajatus, siitä huolimatta että lukuintoa ja -päätäkin olisi ollut. Kansakoulun piti riittää. Ja hei, tämä synkkä, kylmä ja karu maa, sen pellot ja kaupungit, on raivattu soista… On lapioitu turvetta, käännelty kiviä, kaivettu ojia. Nämä nykyajan arkipäiväiset pikku mukavuudetkin ovat oikeasti aika luksusta. Esimerkiksi  alushousut olivat sata vuotta sitten vielä harvinaista herkkua torpanemäntien keskuudessa. Yksi isovanhemmistani on kertonut, kuinka muistaa lapsuudestaan (1920-1930-luvuilta) vielä tällaisen tavallisen alkeellisessa torpassa asuneen maalaissukulaisen, jonka kuukautisveri valui hameen alta suoraan puulattialle ja siitä sitten jalalla ohimennen pyyhkäistiin jos ehdittiin. Ovat olot muuttuneet!      

Kirja vaikutti minuun voimakkaasti varmaan siksi, että minunkin sukujuureni ovat Hämeen sydämessä ja vielä muutama sukupolvi sitten juuri torppareissa. Onpa siellä joku esiäiti kerjuullekin joutunut, ei niin kovin kauan sitten. Ihan huima matka siitä on tultu, kun ajattelee, millaista oma elämäni on ja mitä oli iso- ja esivanhempieni. Kirjan murre oli niin tuttua, niin tuttua… Tuli ihan haikea olo. Eihän sitä siellä Hämeessäkään enää juuri kuule, kun hämäläinen puhe on nykyään lähes yleiskieltä, mutta muistan monet sanat ja ilmaukset vielä edesmenneiden isovanhempieni suusta kuulleeni. Tuli sellainen tuttuuden tunne. 
            Mielenkiintoisinta teoksessa oli juuri se kansan elämän kuvaus, ei niinkään poliittisen liikehdinnän, johon en kovin jaksanut paneutua. Minua kiinnosti, miten elanto saatiin, miten hoitui arki, miten rakastuttiin, miten toimi torppari- ja taksvärkkisysteemi, miten epäreilusti torppareita välillä kohdeltiin ja miten vahvasti säätyjako määräsi kaikkea. Omat sympatiani olivat vahvasti päähenkilö-Koskeloitten puolella. Vaikka Jussi oli juro, hieman pihikin, hän oli kuitenkin hyvä mies. Pidin myös paljon Akselista ja Elinasta. Ilman rakkauden häivääkään kirja olisi ollut paljon tylsempi. Nekin asiat hoidettiin aika koruttomasti, ei ruvettu turhia koreilemaan, mutta jotakin hiljaista kauneutta siinä oli. 

Linna on todella taitava kuvaamaan erilaisia henkilöhahmoja ja heidän puhettaan. Räävittömät kylänpojat ja torpparinvaimo, hienostunut kirkkoherran rouva, poliittisesti suuntautunut kraatari Halme, yksinkertainen mutta siistisuinen Jussi… Olin lukenut jostain, että Linna piti itseään ensisijaisesti taiteilijana, vaikka häntä suitsutettiin miltei historioitsijana. Lukiessani kiinnitin tähän huomiota ja nostan kyllä hattua: taiteilija hän todella oli. Pienillä, yksinkertaisilla keinoilla hän saa lukijan sympatiat puolelleen. Hän kuvaa pelkistetyn kauniisti luontoa ja ihmisten tunnereaktioita vastapainona räävittömyyksille, joita kirjassa myös heitellään joidenkin aidonoloisten henkilöiden toimesta. Takakannen mukaan hän käytti “suoraan kansan suusta siepattua puhetta”. Hän on ripotellut myös huumoria, jättämättä huomiotta hienovireisiä asioita. Ronskius ja herkkyys vuorottelevat.

“Tuolin selkänojalla leveili valkea hääpuku, jossa leikki aamuauringon säteiden punerrus. Se paistoi vinoon luoden ikkunaan tikapuiden varjon. Vaimeina tunkeutuivat huoneeseen kesäaamun äänet: pääskysten viserrys, kukon laulu sekä lehmän ammunta pihamäen takaa sen huutaessa lypsäjää.
       Suomen suvi on kaunis. Mutta lyhyt.”

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

w

Connecting to %s