Olen heitetty elämään
kuin lapsi yölliseen metsään:
kuulen monia hirveitä ääniä,
en ymmärrä, mitä ne ovat.
Tuskin uskallan itkeä.
Katri Vala, Kaukainen puutarha, 1924
Tämä on vanhemmuuteen liittyvä postaus. Ja muutenkin ihmisenä olemiseen. Ei siis kirjallisuuspostaus, mutten voinut olla ottamatta tähän tuota Katri Valan runoa, kun se hyppäsi silmilleni tänään lukiessani Kaukaista puutarhaa yhtä kurssia varten. Samanlaiset fiilikset minulla on joskus lasten kasvattajana. Olla heitettynä tuntemattomaan, ennalta arvaamattomaan maailmaan, jossa pitäisi itse olla tukipylväs – peloton, turvallinen auktoriteetti, se joka tietää kaiken ja jonka lämpimien siipien suojaan lapset voivat juosta kylmästä maailmasta. Kun oikeasti haluaisin itse välillä olla se, joka juoksee pakoon ja jota pitäisi lohduttaa. Ja jolla on harvoin valmiita vastauksia. On inhottavaa joutua myymään lapsille ei-oota, kun ei itsekään tiedä, miten asiat ratkeavat. Vakuutella, että kyllä kaikki järjestyy ja mielessä arvuutella, että mitenköhän, milloinkohan.
Kun aloin odottaa ensimmäistä lastani, olin myönteinen tulevaisuuden suhteen. Toivoin, ehkä uskoinkin, että lapsi saisi helpon, ihanan elämän. Varsinkin helpon, se olisi ainakin varmasti hyvä. Ajattelin kai, että pojasta polvi paranee ja seuraava sukupolvi pääsee edellistä helpommalla. Nyt, reilun viiden vuoden vanhempana haparoinnin jälkeen, olen oppinut, ettei se taida mennä ihan niin.
Onhan meillä tavallaan ollut aina helppoa. Emme ole raivanneet suota ja rakentaneet omaa torppaamme, emme ole eläneet sodan todellisuudessa, aloittaneet raskasta työuraa lapsena tai kokeneet pula-ajan säännöstelyä paperikengissä. Emme ole kyhjöttäneet pommisuojissa, paiskineet kuusipäiväistä työviikkoa minimilomilla, nostaneet kaivosta kymmenpäisen perheen talousvettä tai joutuneet lehmän potkaisemiksi kuten esivanhempamme. Mutta kantapään kautta on pitänyt monet asiat oppia, hetivalmista elämäntaitoa ei saanut syntymälahjana meistä vanhemmista kumpikaan ja aika monta kertaa on pitänyt asian kuin asian kanssa kompastua, kaatua, hävetä, nousta taas. Pidän siitä Cheekin Äärirajoilla-biisin kohdasta: ”Tom Fordin kengilläkin voi paskaan astuu”. Kaikki joutuvat opettelemaan tolkun ihmiseksi tulemista, mutta empiiristen havaintojen perusteella sanoisin, että toiset oppivat nopeammin välttämään sitä ”paskaan astumista”, toisten täytyy liata kenkänsä monta kertaa että tajuavat varoa.
Jos minä ja mieheni olemme joutuneet käymään aika kivikkoisen itsetutkiskelun tien wannabe-aikuisiksi tullaksemme, olin ehkä naiivi silloin, kun ajattelin, että jälkikasvumme säästyisivät siltä kaikelta. Että he voisivat olla heti alkuunsa kuin me itsekin hieman raakileet vanhemmat. Toivoin niin kovasti, ettei heidän tarvitsisi koskaan hukkua itsesääliin, miettiä kelpavuuttaan suhteessa toisiin, toivoa vajoavansa maan alle, pettyä, pettyä ja pettyä, särkeä sydäntään, surra, vihata tai raivostua. Onneksi pienen lapsen murheet ovat vielä melko pienet, mutta jotenkin minulla on sellainen tuntuma, että iän mukana panokset tasaisesti kovenevat.
Välillä on vaikeaa yrittää rohkaista lasta, jossa näkee omia heikkouksiaan, niitä joiden toivoi jo hypänneen seuraavan sukupolven yli. Pahinta on, että lasta kyllä rohkaisee ja kannustaa niissä asioissa mitä itsekin pelkäsi, mutta sisimmässään ajattelee, että tuleekohan mistään kuitenkaan mitään. Imee lapsen tunteet itseensä vaikka pitäisi olla ihan cool. Herkkä lapsi joutuu käymään läpi valtavan tunteiden kirjon aikuisuuteen mennessä ja varmasti matkalla välillä sattuu vaikka kuinka haluaisi pientä suojella henkisiltäkin kolhuilta.
Tilaisinko lapselleni helpon elämän, jos sen voisi valita annoslistalta kuin Mäkkärissä? Sellaisen, jossa virheistä opitaan ensimmäisellä kerralla, pienet murheet unohtuvat nopeasti, ei tule tarvetta kapinoida, vängätä vastaan, riehua kun pitäisi olla paikallaan, piiloutua selän taakse, kun pitäisi olla reipas, kyseenalaistaa kaikkea, venyttää väittelyä viimeiseen pisteeseen. Jossa otetaan sellaisenaan, pureskelematta, se mitä annetaan, elämä tuntuu kevyeltä päivien leikiltä…
Vastaus ei yllättäen ole niin itsestäänselvä kuin aluksi luulin. Varmasti tilaisin helpon elämän – jos lapseni olisi joku muu. Mutta niin minun, mieheni kuin lapsenikin koko persoonallisuus muuttuisi, jos pakottaisimme ne ”helpon elämän laatikkoon”. Olen alkanut hyväksyä sen, että lapseni kasvaminen ja kasvattaminen ei varmasti tule olemaan helppoa. Jatkuvaa tahtojen taistelua, rautalangasta vääntämistä. Mutta lopussa kiitos seisoo. Minulle on ollut myöhemmin monissakin yhteyksissä valtavasti hyötyä, että olen joutunut pohtimaan perusteellisesti monia asioita, harjoittelemaan ja oppimaan, vahvistamaan itsetuntoa, katsomaan itseä karvaasti peiliin. Myös (vanhemmille joskus rasittava) auktoriteetin kyseenalaistaminen on siemen hyvällä tavalla kriittiseen ajatteluun, ettei osta valmiita mielipiteitä kaikessa vaan uskaltaa tarvittaessa tehdä toisin. Oma tahto ja tila ovat olemassa ja sillä on väliä.
Oman elämäni koen kuitenkin hyvin rikkaana, sitä se on ollut aina. Elämä on ihanaa vaikkei aina helppoa. En haluaisi olla elämättä sitä. Kompastellessa kehittyvät myös itsesuojeluvaisto, itsetuntemus ja oman tilan ja rajojen vetäminen. Itsetuntemuksesta on hyötyä mm. parisuhteessa, jolloin on helpompi kertoa puolisollekin itsestään kun tuntee ensin itsensä. Jos ei olisi ollut ”pakko”, olisi moni hyödyllinen elämän läksy jäänyt ainakin minulta oppimatta. Luulen, että olisin aika erilainen ilman sitä muokkausta, jota luonteeni on lempeän kovalla kädellä elämäni varrella saanut. Joiltain osin ehkä “parempi”, joiltain sietämättömämpi, mutta erilainen. Ja vanhempien tuki ja kannustus ovat olleet “pelastukseni” monesti nuoruuden vaikeina hetkinä, kunpa voisin itsekin näyttäytyä lapselleni sellaisena, kun hän myöhemmin muistelee kasvuvuosiaan.
Uskon, että lapsestani kasvaa upea, kukoistava nainen – hän on sitä jo nyt. En voi elää hänen puolestaan suojellen häntä kaikilta vastoinkäymisiltä mutta voin taistella rinnalla, olla saatavilla. Minäkään en ole vielä oikein sinut oman vanhemmuuteni kanssa, vaikka itseni kanssa jo olenkin. Rakastan olla äiti, mutta olen välillä niin keinoton! Kuin se lapsi heitettynä yölliseen metsään enkä näe takaovea, josta pujahtaa siihen helppoon elämään, jossa kaikki onnistuu… Mutta kuten olen täällä sanonutkin, ihminen ei tule koskaan valmiiksi. Tuskissani huokailen välillä ylöspäin niinä hetkinä kun en jaksa, pysty, tiedä, osaa, kykene. Epätäydellinen tarpominen jatkuu läpi elämän, minullakin, aina uusilla osa-alueilla kun edellisistä selviää.
Lapsi on aina parhaassa iässä, sanoi anoppini viisaasti joskus. Niin ihminen muutenkin. Mainitsin alussa, että suhtauduin ensimmäistä lastani odottaessani myönteisesti tulevaisuuteen. Suhtaudun vieläkin. Ero entiseen on siinä, että olen realistisempi, silloin olin enemmän optimisti. Pieni lapsi ei osaa feikata iloa ja intoa, vaan se on aitoa, täyttä, kuplivaa, riemukasta, palavaa. Sitä taitoa me kasvattajat saisimme opetella kasvatettaviltamme. Kasvamme yhdessä, koko perhe, toivottavasti samaan suuntaan tai toisiamme kohti.
