Opiskelijan luksusta

Silloin tällöin minulta kysytään, millaista on opiskella tässä elämäntilanteessa. Enhän ole enää suoraan lukiosta tullut ja kaksi lastakin on. Kysyn sitä välillä itseltänikin, jos mieleen tulee, että pitäisikö olla jo töissä tienaamassa. Haluan kuitenkin saada tutkinnon loppuun, joten aion sen tehdä, myös tässä elämäntilanteessa. Opiskelu on kivaa, ja tein tähän pienen listan hyvistä puolista (myös motivoinniksi itselleni). Uskaltakaa vain rohkeasti raskautua opiskeluaikanakin (jos muuten elämäntilanne sallii), ei se haittaa, jos tekee juttuja vähän eri järjestyksessä kuin muut.

(Tässä leikkimielisessä listassa on kyse yliopistomuotoisesta opiskelusta, muissa opinahjoissa voi olla eri käytäntöjä)

VAPAUS!
Mahdollisuus räätälöidä juuri sellaiset aikataulut kuin itselle sattuu sopimaan ja edetä ihan omaan tahtiin. Perheelliselle tämä järjestely sopii kuin nenä päähän. Lastenkaan ei välttämättä tarvitse olla päiväkodissa täysiä viikkoja. (Vienti- ja hakuvuorot tosin jäävät sitten sinulle, koska opiskelijana ehdit iltapäivällä aikaisemmin paikalle) 
– YLIOPISTOLIIKUNTA
Siis oikeasti: Mistä kuntokeskuksesta saat vuodeksi 55 eurolla rajattomat oikeudet jumppatunneille ja kuntosalille! (Tosin perheellisenä käyttö jää siihen yhteen zumbatuntiin silloin kun ehtii, mutta kuitenkin…) Bonuksena yo-liikunnan sauna! Se tuo fiiliksen, että kävisi paremmillakin mestoilla.
 
– ALENNUKSET SIELTÄ, TÄÄLTÄ JA TUOLTA
On niiiiin nautinnollista näyttää opiskelijakorttia vähän joka paikassa, kun vertaa kotiäitivuosiin, jolloin tulot ovat lähes yhtä pienet, mutta alennuksia ei saa mistään. Jyväskylässä pääsee viimetipan opiskelijalipulla jopa teatteriin alle kympillä (perheellisenä et tietenkään tule koskaan menneeksi, mutta jo pelkkä ajatus mahdollisuudesta lämmittää).
 
HALVAT LOUNAAT
2,60 täyttävästä, terveellisestä ateriasta? Kyllä opiskelijalle. Nyt joku 7 euron lounaskin kuulostaa ihan kiskurihinnalta. Opiskelijaruokapaikkojen kuningatar on Jyväskylässä Kasvisravintola Katrina. 
 
EI PUKUKOODIA
Itse asiassa erotut vain, jos olet pukeutunut erityisen siististi. Täällä ei työasuja, salkkuja, jakkupukuja tai kalliita asusteita vaadita, vaan revityt farkut ja kuluneet tennarit ovat normi. Ilmeisesti kauppatieteiden puolella pukeutuminen on vähän erilaista, mutta humanisteilla ei haittaa, jos tukka jäi aamulla harjaamatta ja päälle sattui lähtöhötäkässä vaarin vanhat sammarit ja kauhtunut neulepaita, se on vaan tosi jees. Taikun laitoksella plussaa kirpparilta löydetyt nyörikengät Ylpeys ja ennakkoluulo -tyyliin.

HYÖTYLIIKUNTA
Kaikki kulkevat pyörällä “kouluun”, joten totta kai sinäkin! Myös pimeällä, märällä ja liukkaalla kelillä. (Joskus voi huijata kävellen.)

HUOLIMATTOMUUS EI HAITTAA
kuin korkeintaan itseäsi. Et kuitenkaan saa potkuja koko puljusta, vaikka palauttaisit toisinaan vähän sinne päin sutaistuja tehtäviä. 
OPISKELIJAN IDENTITEETTI
On hauskaa olla siltä väliltä – vähän akateemiseen päin, mutta kuitenkin tulotasolta kaikkien huonopalkkaistenkin duunareitten alapuolella. On jotain kosketuspintaa molempiin maailmoihin. Myös monet “paskaduunit” tulevat opiskelijoille tutuiksi, niin osaa sitten arvostaa korkealle niittenkin tekijöitä. (Ja toivottavasti muistaa sen myös valmistuttuaan!)

KANSAINVÄLISYYS
On virkistävää nähdä päivittäin kampuksella vaihtareita ja kuulla vieraita kieliä. Kotiäitiaikoina unohtaa helposti, että maailmaa on olemassa lähileikkipuiston takanakin. 
 
YTHS
Lääkäriä odottaessasi voit lueskella rauhassa lehtiä seesteisessä ja siistissä aulassa kuin olisit missäkin yksityisellä. Eikä maksa juuri mitään. Lasten kanssa saat sitten ihan tarpeeksi rampata siellä kunnallisessa päivystyksessä karkeuksia huutelevien juoppojen seassa. 

LOMAT
Mahdollisuus pitkiin lomiin tarkoittaa myös lapsille mahdollisuutta huilata päiväkodista. Paitsi jos sinun täytyy mennä loman ajaksi töihin…

NUOREKKUUDEN ILLUUSIO
Yliopistossa ei ole iällä väliä: joka tapauksessa olet nuorekas, koska “opiskelet vielä”. Menet vielä kolmenkympin korvilla (ainakin omasta mielestäsi) ihan muitta mutkitta siellä parikymppisten joukossa. Saattaapa huudeilla törmätä jopa itseään vanhempiinkin!

JOUSTAVUUS
Mahdollisuus puuhailla kaikenlaista siinä ohella. Tehdä keikkatöitä, freelancerjuttuja, kirjoittaa blogia… Palkkatöissä ei paljon Bloggeria työajalla availtaisi!

PAINEETTOMUUS
Olet vastuussa tekemisistäsi – mutta vain itsellesi. Toki ryhmätöissä pitää huomioida muitakin, mutta periaatteessa opiskelun ei pitäisi tuoda valtavia paineita, kunhan saa jonkinlaiset opintopisteet raapaistua kasaan. Ei ole työnantajaa hengittämässä niskaan. Se on vaan opiskelua! (Paitsi mites se vanha klisee menikään: Ei koulua, vaan elämää varten!)  

URAUTUMATTOMUUS 
Vaikka olet valinnut tietyn alan hakiessasi opiskelemaan, sivuainevalinnoilla ja omalla kiinnostuksella voit määrittää paljon, mihin lopulta päädyt töihin. Opiskeluaika on jännittävää, kaikki on vielä avoinna! (Voit unelmoida mistä tahansa työpaikasta. Vaikka alasi työnäkymät olisivat surkeat, et ole työtön niin kauan, kun olet vielä opiskelija.)

Kaiken kaikkiaan opiskelu on tosi nastaa ja on kivaa ja jännittävää elää tätä vaihetta. Totta puhuakseni olen silti tosi iloinen, että toinen meistä on jo valmistunut, niin ei tarvitse sitkuttaa ihan pelkillä opintotuilla. Perästä tullaan!

 
 
    Kuva: Kimmo Korpela
 
 

Linna: Täällä Pohjantähden alla I


      “Alussa oli suo, kuokka – ja Jussi.”

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogia (1959, 1960, 1962) on kiistatta yksi suomalaisen kirjallisuuden merkkiteoksista. En kuitenkaan  ollut tuota massiivista kirjakolmikkoa tullut aiemmin lukeneeksi, vaikka niin meilläkin häissä tanssittiin Akselin ja Elinan häävalssia. Nyt olen selvinnyt ensimmäisestä osasta – jää nähtäväksi, milloin kahlaan trilogian loppuun. Pohjantähden alla on yksi tämän syksyn “koulukirjoistani”, jonka halusin nostaa täällä esille. Se on hyvin vaikuttava ja pidin siitä. (Täytyy vertailun vuoksi mainita, että en mitenkään automaattisesti ole pitänyt jokaisesta lukemastani suomalaisen kirjallisuuden klassikosta.) 

Täällä Pohjantähden alla I sijoittuu Hämeeseen vuosien 1884 ja 1909 välille. Se kertoo Koskelan torppariperheen tarinan, joka seuraavissa osissa laajenee sukupolvien yli aina 1950-luvulle asti. Kirjasarjaa on pidetty Suomen tavallisen kansan historian oivallisena kuvaajana. Vaikka genre on kaunokirjallisuus, kuvaukset ovat kai melko todenmukaisia, joskin osittain kansallisromanttisia. Linna perehtyi huolellisesti ajankuvaan niin kirjallisuuden kuin lukuisten haastattelujenkin kautta. Takakansitekstissä sanotaan osuvasti: “Täällä Pohjantähden alla on taideteos. Sittenkin se kertoo kansamme elämästä enemmän kuin kymmenet historiateokset yhteensä.” Ensimmäisessä osassa jännitteitä aiheuttavat mm. maakysymykset torpparien ja talollisten välillä. Myös epäkohdista kumpuavan työväenliikkeen nousu on merkittävä poliittinen teema. 

Kirjan alku on vaikuttava. Mies – Jussi -, raivaa hartiavoimin torpanpaikkaa. Myllää ja kuivattaa maan, kaataa seinähirret ja pystyttää torpan piharakennuksineen. Ei sitä leipää kyllä helpolla saatu. Kirja pistää ajattelemaan, kaipaamaankin tavallaan jotain siitä yksinkertaisuudesta, jota silloin oli. En toki kaipaa raatamista, köyhyyttä ja kurjuutta, mutta monet nykyaikaa riivaavat turhat, pinnalliset murheet saivat varmaan siinä lankaa kehrätessä, ruista viljellessä ja tukkeja ajaessa jäädä. Oltiin tyytyväisiä, jos oli koti, vaatetta, suuhunpantavaa ja päälle vielä oikeudenmukaisuutta. Raskaan fyysisen työn jälkeen uni tuli heti, kun pään laski tyynyyn. Kaikki oli tavallaan yksinkertaista, ruokakin. Työtä ihannoitiin, se oli elinehto. Tuli sellainen perisuomalainen fiilis. Lukeminen oli jotenkin puhdistava kokemus: on hyvä muistaa joskus, mistä on lähdetty ja miten vähän aikaa sitten. Vetää hiljaiseksi.
           Monesti tulee pitäneeksi Suomen itsenäisyyttä, kattavaa sosiaaliturvaa, ilmaista korkeakoulutusta ja naisten äänioikeutta itsestäänselvyyksinä, mutta niiden eteen on taisteltu! Vielä työläistaustaisille isovanhemmilleni esimerkiksi oppikoulu puhumattakaan lukiosta tai  yliopistosta olisi ollut absurdi ajatus, siitä huolimatta että lukuintoa ja -päätäkin olisi ollut. Kansakoulun piti riittää. Ja hei, tämä synkkä, kylmä ja karu maa, sen pellot ja kaupungit, on raivattu soista… On lapioitu turvetta, käännelty kiviä, kaivettu ojia. Nämä nykyajan arkipäiväiset pikku mukavuudetkin ovat oikeasti aika luksusta. Esimerkiksi  alushousut olivat sata vuotta sitten vielä harvinaista herkkua torpanemäntien keskuudessa. Yksi isovanhemmistani on kertonut, kuinka muistaa lapsuudestaan (1920-1930-luvuilta) vielä tällaisen tavallisen alkeellisessa torpassa asuneen maalaissukulaisen, jonka kuukautisveri valui hameen alta suoraan puulattialle ja siitä sitten jalalla ohimennen pyyhkäistiin jos ehdittiin. Ovat olot muuttuneet!      

Kirja vaikutti minuun voimakkaasti varmaan siksi, että minunkin sukujuureni ovat Hämeen sydämessä ja vielä muutama sukupolvi sitten juuri torppareissa. Onpa siellä joku esiäiti kerjuullekin joutunut, ei niin kovin kauan sitten. Ihan huima matka siitä on tultu, kun ajattelee, millaista oma elämäni on ja mitä oli iso- ja esivanhempieni. Kirjan murre oli niin tuttua, niin tuttua… Tuli ihan haikea olo. Eihän sitä siellä Hämeessäkään enää juuri kuule, kun hämäläinen puhe on nykyään lähes yleiskieltä, mutta muistan monet sanat ja ilmaukset vielä edesmenneiden isovanhempieni suusta kuulleeni. Tuli sellainen tuttuuden tunne. 
            Mielenkiintoisinta teoksessa oli juuri se kansan elämän kuvaus, ei niinkään poliittisen liikehdinnän, johon en kovin jaksanut paneutua. Minua kiinnosti, miten elanto saatiin, miten hoitui arki, miten rakastuttiin, miten toimi torppari- ja taksvärkkisysteemi, miten epäreilusti torppareita välillä kohdeltiin ja miten vahvasti säätyjako määräsi kaikkea. Omat sympatiani olivat vahvasti päähenkilö-Koskeloitten puolella. Vaikka Jussi oli juro, hieman pihikin, hän oli kuitenkin hyvä mies. Pidin myös paljon Akselista ja Elinasta. Ilman rakkauden häivääkään kirja olisi ollut paljon tylsempi. Nekin asiat hoidettiin aika koruttomasti, ei ruvettu turhia koreilemaan, mutta jotakin hiljaista kauneutta siinä oli. 

Linna on todella taitava kuvaamaan erilaisia henkilöhahmoja ja heidän puhettaan. Räävittömät kylänpojat ja torpparinvaimo, hienostunut kirkkoherran rouva, poliittisesti suuntautunut kraatari Halme, yksinkertainen mutta siistisuinen Jussi… Olin lukenut jostain, että Linna piti itseään ensisijaisesti taiteilijana, vaikka häntä suitsutettiin miltei historioitsijana. Lukiessani kiinnitin tähän huomiota ja nostan kyllä hattua: taiteilija hän todella oli. Pienillä, yksinkertaisilla keinoilla hän saa lukijan sympatiat puolelleen. Hän kuvaa pelkistetyn kauniisti luontoa ja ihmisten tunnereaktioita vastapainona räävittömyyksille, joita kirjassa myös heitellään joidenkin aidonoloisten henkilöiden toimesta. Takakannen mukaan hän käytti “suoraan kansan suusta siepattua puhetta”. Hän on ripotellut myös huumoria, jättämättä huomiotta hienovireisiä asioita. Ronskius ja herkkyys vuorottelevat.

“Tuolin selkänojalla leveili valkea hääpuku, jossa leikki aamuauringon säteiden punerrus. Se paistoi vinoon luoden ikkunaan tikapuiden varjon. Vaimeina tunkeutuivat huoneeseen kesäaamun äänet: pääskysten viserrys, kukon laulu sekä lehmän ammunta pihamäen takaa sen huutaessa lypsäjää.
       Suomen suvi on kaunis. Mutta lyhyt.”

Idylliövereitä ja mielikuvituksen lentoa Tammen kultaisissa kirjoissa

Suhteeni legendaarisiin Tammen kultaisiin kirjoihin on aika ristiriitainen. Sain ponteen tähän tekstiin oikeastaan ärsyyntymisestä, kun olin kirjastossa katselemassa lainattavaa lapsille ja näitä kultakirjoja selaillessa huomasin tämän Onnellisen perheen ensimmäistä kertaa. Ja voin kyllä sanoa, että sen kohdalla tuli minullekin aikamoiset idylliöverit. Siis ajatelkaa nyt vaikka tätä sitaattia:

“Päivällisen jälkeen Äiti sanoo: – Nyt pestään astiat. Ja sitten he menevät keittiöön koko joukko. Miten hauskaa heillä on! Ensin Äiti täyttää pesualtaan kuumalla vedellä ja panee siihen pesuainetta. Sitten hän pesee astiat, niin että ne ihan loistavat puhtauttaan. — Muutamassa minuutissa kaikki lasit ja lautaset, veitset, haarukat ja lusikat on pesty, kuivattu ja asetettu kaappiin.”

Tietysti isä ja lapset, tyttö ja poika, auttavat iloiten, mutta mikäs siinä arki-illan askareita puuhaillessa, kun on juuri syöty ampiaisvyötäröisen, huolellisesti kammatun äidin laittama paahtopaistiateria jälkiruokineen. Tuo kirja on siis alusta loppuun tuollainen. Lapset tietenkin tottelevat iloisesti, kotirouvaäiti hoitaa askareet viimeisen päälle isän auttaessa ja viikonloppuna rentoudutaan aurinkoisella rannalla, jossa vesikin on lämmintä. 
         Tämä kirja on kyllä omassa sarjassaankin stereotyyppien stereotyyppi. Omakotitalon ja kahden hienosti käyttäytyvän muksun lisäksi perheessä on myös kissa ja koira. Kaikki on ihanaa, aina hymyillään. En tiedä, onko tuo kirjallisuuden opiskelu sitten pilannut sen naiivin lukijan minussa, mutta jotenkin tämä oli jo vähän liikaa. Näkyyhän noissa Tammen kultaisissa kirjoissa muutenkin aika vahvasti 1950-luvun idyllinen amerikkalaisuus, mutta yli 200 kirjan sarjaan mahtuu monenlaista, joista tämä edustaa kyllä ääripäätä. Muistelen kyllä kiinnittäneeni huomiota ennenkin siihen, että joissakin näistä kirjoista esimerkiksi vastasyntyneen vauvan äiti kulkee kotona korkokengissä ja viimeisen päälle laitettuna. 
          Kun olin lapsi, meillä oli jonkun verran sukulaisten vanhoja Tammen kultaisia kirjoja, ja rakastin niitä silloin. Laulumaja, Viisi pientä palosotilasta, Lassi lentäjä, Laivakoira, Mikä minusta tulee isona jne… Nuo kyseiset ovat ihan hauskoja vieläkin, herättävät nostalgiaa. Olen lainannut meidänkin tytöillemme valikoivasti näitä klassikkokirjoja ja monet toimivatkin edelleen. Mielikuvitus pääsee lentoon, kuvitukset ovat viehättäviä ja aiheet mitä erilaisimpia. Tammen kultaisista yksi meidän lastemme lemppareista on tuo Minä lennän, joka näkyy ylemmässä kuvassa. Idyllisyys viehättää minua, mutta vain, jos annos on sopiva. 

Hassua, miten erilailla näitä lastenkirjojakin katsoo nyt kun tuo opiskelu on vielä jotenkin sisäänrakentanut sitä kriittistä lukemista. Toisaalta en usko, että lapset varsinaisesti pitävät noita megaidyllisiä kirjojakaan mitenkään outoina, vaikka itse pidän siitä, että lastenkirjoissakin on jotain todellisuuspohjaa, pientäkin. Lapsuudessa tuollainen kaunis kuvitus ja kertomus ilman vastavoimia olisi ollut minusta varmaan ihana. En tiedä, miksi tämä aiheutti nyt niin vahvan vastareaktion, vaikka pidän kaikesta kauniista ja yritän ajatella hyvää. Vai olenkohan vain kateellinen siitä idyllistä? 
       Ehkä tässä on vaan väännetty rautalangasta auki jokainen onnellisen perheen “edellytys”, niin että kirjoitus- ja kuvitustyyli yhdessä vaikuttaa miltei propagandalta. No, voi olla, että ajatuksena on vaan ollut sievä perhetarina amerikkalaisille lapsille. Minun suosimaani valon ja varjon tasapainoa tässä ei oikein ole hyödynnetty, ja se syö jopa sitä viehättävyyttä. Ei makeaa mahan täydeltä. Rakastan kyllä onnellisia loppuja ja pidän prinsessasaduistakin, mutta niissäkin sentään voitetaan vaikeuksia ennen lopun onnea. Ns. kriittiseen lukemiseen ei silti minusta kannata ehdoin tahdoin pyrkiä kaikessa, eli jos överi-idylli ei ärsytä, niin mitä sitä turhaan itselleen lietsomaan. Kriittinen lukutaito on hyvä olla takaraivossa, mutta taito on sekin, että osaa lapsen lailla heittäytyä nauttimaan kirjasta välittämättä niin realismista tai konteksteista.  

Christie: Eikä yksikään pelastunut

Lukemani dekkarit voi helposti laskea yhden käden sormilla. Yksi kirjallisuuden ystävä hehkutti minulle dekkarikunigatar Agatha Christietä ja päätin sitten kokeilla. Aloitin tällä hänen tunnetuimmalla teoksellaan Eikä yksikään pelastunut (1939). Olin suorastaan yllättynyt, miten koukuttavaa hyvän dekkarin lukeminen oli, sitä ei meinannut malttaa laskea käsistään! Varsinkin, kun en ole liiemmin tätä genreä kuluttanut, oli tarinakin alusta loppuun tosi jännittävä. Luulen, että mitä enemmän tuon tyyppisiä lukee, alkaa vähän paremmin arvailla mahdollisia ratkaisuja, mutta nyt minua ainakin vietiin kuin pässiä narussa.
Agatha Christie on erikoistunut ns. palapelidekkareihin, joissa juoni punotaan pala palalta. Hänen tuotantonsa on valtavan laaja käsittäen tunnetuimpina mm. Neiti Marple- ja Hercule Poirot -sarjat. Olen kuullut, että Christien tuotannossa on varsinaisia helmiä, mutta osa kirjoista myös toistaa itseään eikä jokainen ole mestariteos. Eikä yksikään pelastunut on kuitenkin erillinen teoksensa kuulumatta mihinkään sarjaan ja myös rakenteeltaan poikkeava dekkari. Ihailen Christien mielikuvitusta, niin taitavasti hän saa jännityksen säilymään ihan viimeisille sivuille asti ja kirjan loppuratkaisu on todellinen yllätys. Jossain vaiheessa jo luulin, ettei ratkaisua aiota paljastaa ollenkaan, kun sivut vaan vähenivät vähenemistään.
Eikä yksikään pelastunut kertoo englantilaisesta kymmenpäisestä seurueesta, joka päätyy eri tavoin kutsuttuna neekerisaareksi kutsutulle eristetylle saarelle Englannin edustalle. Ihmiset ovat eri ikäisiä ja taustaisia eivätkä tunne toisiaan etukäteen. Pian kuitenkin alkaa paljastua, että kaikkia yhdistää jonkinlainen salattu häpeäpilkku menneisyydessä. Neekerisaaren isäntääkään ei kuulu ja huoneiden seinällä on kehyksissä vanha englantilainen lastenloru:
Kävi kymmenen pientä neekeripoikaa yhdessä pöytähän,
vaan yksi kun ruokaan tukehtui, on jäljellä yhdeksän.
Vietti yhdeksän pientä neekeripoikaa illan niin rattoisan,
vaan aamun tullen avaa vain silmänsä kahdeksan.
Lähti kahdeksan pientä neekeripoikaa onneaan etsimään,
yksi kun sille tielle jäi, joukko väheni seitsemään.
Ja seitsemän pientä neekeripoikaa sytykkeitä vuoli,
nyt kuusi on enää jäljellä, kun yksi heistä kuoli
Sai kuusi pientä neekeripoikaa palloksi pesän harmaan,
vaan yhtä pisti mettinen, jäi jäljelle viisi varmaan.
Kun viisi pientä neekeripoikaa oikeutta halaa,
niin yksi silloin tuomittiin, vain neljä heistä palaa.
On neljä pientä neekeripoikaa merelle lähtenyt,
syö yhden ankka punainen, on heitä kolme nyt.
Käy kolme pientä neekeripoikaa nyt eläintarhan tietä,
kun yhden karhu kahmaisee, on yksi enää heitä.
On kaksi pientä neekeripoikaa rannalla vieretyksin,
kun toisen kuumuus korventaa, on toinen ypöyksin.
Vaan yksi pieni neekeripoika ei kestänyt yksinään,
hän meni, hirtti itsensä, ei jäljellä yhtäkään.
Kirja rakentuu vahvasti tämän lorun ympärille ja jännitys tiivistyy, kun saari vaikuttaa autiolta kymmenen hengen seuruetta lukuun ottamatta, mutta vähitellen ihmisiä alkaa menehtyä kammottavan samankaltaisesti kuin neekeripoikarunossa. Loppua kohti tunnelma on jo todella kauhea, suorastaan piinaava, kun väki vaan vähenee ja kuvauskin muuttuu pelottavammaksi, on yötä, sadetta, varjoja, rasahduksia, askeleita…
En kerta kaikkiaan uskaltanut lukea loppuosaa yksin myöhään illalla, mielikuvitus meinasi tehdä tepposet. En pidä kauhusta, mutta vaikka tämä tavallaan liippasi sitä läheltä, se pysyi kuitenkin puhtaasti dekkarina, koska kaikille tapahtumille löytyy lopulta luonnollinen selitys. 1930-1940 –lukujen dekkarikirjailijoiden keskuudessa olisi ollut suuri synti käyttää yliluonnollisia keinoja kirjassaan, ja ihmeen taitavasti Christie saakin kaiken näyttämään mahdottomuudelta, mutta avaakin lopussa solmut. Tyypilliseen aikakautensa dekkariin verrattuna lopputulos on kieltämättä hieman surullinen, yleensä kun uhreja on vain yksi tai korkeintaan kaksi ja tässä teoksen nimikin jo hieman raottaa, ettei se yhteen jää.
Psykologialla on teoksessa vahva osuus. Nautin kirjassa myös siitä vanhanajan englantilaisesta miljööstä käytöstapoineen. Neekeri-sanan käyttämisestä sen verran, että se kumpuaa kirjassa tuosta vanhasta lastenlorusta enkä kiinnittänyt tuohon nykyään rasistiseen ilmaukseen kauheasti huomiota, koska kirja on oman aikansa tuote ja otin sen sellaisena. Nykyään sanalla on tietysti tosi ikävä kaiku ja jos kirja olisi 2000-luvun lapsi, siihen olisi paree keksiä jotain muuta. Kirjan alkuperäinen suomenkielinen nimi Kymmenen pientä neekeripoikaa muutettiin jossain vaiheessa korrektimmaksi Eikä yksikään pelastunut ja se oli kyllä ihan hyvä veto.

Yksi helppo elämä, kiitos…

Olen heitetty elämään
kuin lapsi yölliseen metsään:
kuulen monia hirveitä ääniä,
en ymmärrä, mitä ne ovat.
Tuskin uskallan itkeä.
                      Katri Vala, Kaukainen puutarha, 1924
Tämä on vanhemmuuteen liittyvä postaus. Ja muutenkin ihmisenä olemiseen. Ei siis kirjallisuuspostaus, mutten voinut olla ottamatta tähän tuota Katri Valan runoa, kun se hyppäsi silmilleni tänään lukiessani Kaukaista puutarhaa yhtä kurssia varten. Samanlaiset fiilikset minulla on joskus lasten kasvattajana. Olla heitettynä tuntemattomaan, ennalta arvaamattomaan maailmaan, jossa pitäisi itse olla tukipylväs – peloton, turvallinen auktoriteetti, se joka tietää kaiken ja jonka lämpimien siipien suojaan lapset voivat juosta kylmästä maailmasta. Kun oikeasti haluaisin itse välillä olla se, joka juoksee pakoon ja jota pitäisi lohduttaa. Ja jolla on harvoin valmiita vastauksia. On inhottavaa joutua myymään lapsille ei-oota, kun ei itsekään tiedä, miten asiat ratkeavat. Vakuutella, että kyllä kaikki järjestyy ja mielessä arvuutella, että mitenköhän, milloinkohan.
  
Kun aloin odottaa ensimmäistä lastani, olin myönteinen tulevaisuuden suhteen. Toivoin, ehkä uskoinkin, että lapsi saisi helpon, ihanan elämän. Varsinkin helpon, se olisi ainakin varmasti hyvä. Ajattelin kai, että pojasta polvi paranee ja seuraava sukupolvi pääsee edellistä helpommalla. Nyt, reilun viiden vuoden vanhempana haparoinnin jälkeen, olen oppinut, ettei se taida mennä ihan niin. 
          Onhan meillä tavallaan ollut aina helppoa. Emme ole raivanneet suota ja rakentaneet omaa torppaamme, emme ole eläneet sodan todellisuudessa, aloittaneet raskasta työuraa lapsena tai kokeneet pula-ajan säännöstelyä paperikengissä. Emme ole kyhjöttäneet pommisuojissa, paiskineet kuusipäiväistä työviikkoa minimilomilla, nostaneet kaivosta kymmenpäisen perheen talousvettä tai joutuneet lehmän potkaisemiksi kuten esivanhempamme. Mutta kantapään kautta on pitänyt monet asiat oppia, hetivalmista elämäntaitoa ei saanut syntymälahjana meistä vanhemmista kumpikaan ja aika monta kertaa on pitänyt asian kuin asian kanssa kompastua, kaatua, hävetä, nousta taas. Pidän siitä Cheekin Äärirajoilla-biisin kohdasta: ”Tom Fordin kengilläkin voi paskaan astuu”. Kaikki joutuvat opettelemaan tolkun ihmiseksi tulemista, mutta empiiristen havaintojen perusteella sanoisin, että toiset oppivat nopeammin välttämään sitä ”paskaan astumista”, toisten täytyy liata kenkänsä monta kertaa että tajuavat varoa.



Jos minä ja mieheni olemme joutuneet käymään aika kivikkoisen itsetutkiskelun tien wannabe-aikuisiksi tullaksemme, olin ehkä naiivi silloin, kun ajattelin, että jälkikasvumme säästyisivät siltä kaikelta. Että he voisivat olla heti alkuunsa kuin me itsekin hieman raakileet vanhemmat. Toivoin niin kovasti, ettei heidän tarvitsisi koskaan hukkua itsesääliin, miettiä kelpavuuttaan suhteessa toisiin, toivoa vajoavansa maan alle, pettyä, pettyä ja pettyä, särkeä sydäntään, surra, vihata tai raivostua. Onneksi pienen lapsen murheet ovat vielä melko pienet, mutta jotenkin minulla on sellainen tuntuma, että iän mukana panokset tasaisesti kovenevat. 
           Välillä on vaikeaa yrittää rohkaista lasta, jossa näkee omia heikkouksiaan, niitä joiden toivoi jo hypänneen seuraavan sukupolven yli. Pahinta on, että lasta kyllä rohkaisee ja kannustaa niissä asioissa mitä itsekin pelkäsi, mutta sisimmässään ajattelee, että tuleekohan mistään kuitenkaan mitään. Imee lapsen tunteet itseensä vaikka pitäisi olla ihan cool. Herkkä lapsi joutuu käymään läpi valtavan tunteiden kirjon aikuisuuteen mennessä ja varmasti matkalla välillä sattuu vaikka kuinka haluaisi pientä suojella henkisiltäkin kolhuilta.
Tilaisinko lapselleni helpon elämän, jos sen voisi valita annoslistalta kuin Mäkkärissä? Sellaisen, jossa virheistä opitaan ensimmäisellä kerralla, pienet murheet unohtuvat nopeasti, ei tule tarvetta kapinoida, vängätä vastaan, riehua kun pitäisi olla paikallaan, piiloutua selän taakse, kun pitäisi olla reipas, kyseenalaistaa kaikkea, venyttää väittelyä viimeiseen pisteeseen. Jossa otetaan sellaisenaan, pureskelematta, se mitä annetaan, elämä tuntuu kevyeltä päivien leikiltä… 
         Vastaus ei yllättäen ole niin itsestäänselvä kuin aluksi luulin. Varmasti tilaisin helpon elämän – jos lapseni olisi joku muu. Mutta niin minun, mieheni kuin lapsenikin koko persoonallisuus muuttuisi, jos pakottaisimme ne ”helpon elämän laatikkoon”. Olen alkanut hyväksyä sen, että lapseni kasvaminen ja kasvattaminen ei varmasti tule olemaan helppoa. Jatkuvaa tahtojen taistelua, rautalangasta vääntämistä. Mutta lopussa kiitos seisoo. Minulle on ollut myöhemmin monissakin yhteyksissä valtavasti hyötyä, että olen joutunut pohtimaan perusteellisesti monia asioita, harjoittelemaan ja oppimaan, vahvistamaan itsetuntoa, katsomaan itseä karvaasti peiliin. Myös (vanhemmille joskus rasittava) auktoriteetin kyseenalaistaminen on siemen hyvällä tavalla kriittiseen ajatteluun, ettei osta valmiita mielipiteitä kaikessa vaan uskaltaa tarvittaessa tehdä toisin. Oma tahto ja tila ovat olemassa ja sillä on väliä. 
           Oman elämäni koen kuitenkin hyvin rikkaana, sitä se on ollut aina. Elämä on ihanaa vaikkei aina helppoa. En haluaisi olla elämättä sitä. Kompastellessa kehittyvät myös itsesuojeluvaisto, itsetuntemus ja oman tilan ja rajojen vetäminen. Itsetuntemuksesta on hyötyä mm. parisuhteessa, jolloin on helpompi kertoa puolisollekin itsestään kun tuntee ensin itsensä. Jos ei olisi ollut ”pakko”, olisi moni hyödyllinen elämän läksy jäänyt ainakin minulta oppimatta. Luulen, että olisin aika erilainen ilman sitä muokkausta, jota luonteeni on lempeän kovalla kädellä elämäni varrella saanut. Joiltain osin ehkä “parempi”, joiltain sietämättömämpi, mutta erilainen. Ja vanhempien tuki ja kannustus ovat olleet “pelastukseni” monesti nuoruuden vaikeina hetkinä, kunpa voisin itsekin näyttäytyä lapselleni sellaisena, kun hän myöhemmin muistelee kasvuvuosiaan.

Uskon, että lapsestani kasvaa upea, kukoistava nainen – hän on sitä jo nyt. En voi elää hänen puolestaan suojellen häntä kaikilta vastoinkäymisiltä mutta voin taistella rinnalla, olla saatavilla. Minäkään en ole vielä oikein sinut oman vanhemmuuteni kanssa, vaikka itseni kanssa jo olenkin. Rakastan olla äiti, mutta olen välillä niin keinoton! Kuin se lapsi heitettynä yölliseen metsään enkä näe takaovea, josta pujahtaa siihen helppoon elämään, jossa kaikki onnistuu… Mutta kuten olen täällä sanonutkin, ihminen ei tule koskaan valmiiksi. Tuskissani huokailen välillä ylöspäin niinä hetkinä kun en jaksa, pysty, tiedä, osaa, kykene.              Epätäydellinen tarpominen jatkuu läpi elämän, minullakin, aina uusilla osa-alueilla kun edellisistä selviää. 
         Lapsi on aina parhaassa iässä, sanoi anoppini viisaasti joskus. Niin ihminen muutenkin. Mainitsin alussa, että suhtauduin ensimmäistä lastani odottaessani myönteisesti tulevaisuuteen. Suhtaudun vieläkin. Ero entiseen on siinä, että olen realistisempi, silloin olin enemmän optimisti. Pieni lapsi ei osaa feikata iloa ja intoa, vaan se on aitoa, täyttä, kuplivaa, riemukasta, palavaa. Sitä taitoa me kasvattajat saisimme opetella kasvatettaviltamme. Kasvamme yhdessä, koko perhe, toivottavasti samaan suuntaan tai toisiamme kohti.      
                        
                          
                                              

Käytännön juttuja

Tämä blogi on nyt suunnilleen yhden kuukauden ikäinen ja vitsit, miten kivaa tätä on ollut tehdä! Ideoita on ihan hirveästi ja toteutan niitä sitä tahtia, mitä ilman stressiä pystyn. Jos olisi mahdollista heittäytyä pelkästään bloggaajaksi, niin uskon, että ainakin ideoiden puolesta olisi helppoa täyttää päivänsä vain bloggaamisella. Nyt, kun treenailen valokuvaamistakin, täällä on varmaan välillä selkeästi kuvapainotteisia postauksia ja välillä taas tekstipainotteisia. Joku tasapaino näiden välillä toivottavasti.
            Blogi on näinkin lyhyessä ajassa saanut tosi mukavasti lukijoita, ja olen kyllä ollut tosi kiitollinen siitä ja suorastaan yllättynyt. Blogilla on nyt myös oma Facebook-sivu, www.facebook.com/tuuliblogi, käy ihmeessä tykkäämässä siellä sivustani, niin pysyt sitäkin kautta kärryillä siitä, mitä blogissa tapahtuu. Linkitän sinne suurimman osan postauksista ja välillä siellä saattaa näkyä myös making-of -kuvia tai muuta vastaavaa. Blogia saa myös kommentoida tai aiheista keskustella blogin Facebook-seinällä. Postausideoitakin saa mieluusti heittää! Toteutan niitä mielelläni ajan ja mahdollisuuksien rajoissa. Yhdeltä lukijalta sainkin jo hyvän postausvinkin, jonka aion toteuttaa heti kun mahdollista.
           Tänne itse blogiinkin saa kommentoida, mutta valitettavasti kommentit ovat nyt sellaisilla asetuksilla, että kommentointi onnistuu vain, jos on google-profiili. Tässä bloggerissa ei minun tietääkseni ollut sellaista puolianonyymiä kommentointivaihtoehtoa, jossa kommentoijan sähköposti tulee bloggaajan tietoon, mutta muut lukijat näkevät vain nimen/nimimerkin. Se olisi varmaan aika hyvä systeemi, itse en nimittäin halua laittaa ollenkaan päälle kokonaan anonyymiä kommentointia, koska niin monella bloggaajalla on siitä huonoja kokemuksia asiattomien kommenttien vuoksi. Jonkinlainen henkilöityminen kommentoinnissa suitsii karkeimmat kommentit pois. Toki rakentavaa kritiikkiä saa antaa ja olla eri mieltä, mutta sen voi tehdä varmasti myös omalla nimellään. Mutta tosiaan jos ei ole omaa google-profiilia, niin Facebookin kautta voi myös lähettää terveisiä blogiin. 🙂

Ps. Jos joku on ihmetellyt, valvonko kaiket yöt kirjoittamassa blogia, koska tekstien kellonajat ovat aina jotain aamuyötä, niin vastaus on EI, en valvo – blogin kello vaan on ihan sekaisin enkä ole saanut sitä tälle aikavyöhykkeelle. Ihan päivällä siis olen postaukset julkaissut, vaikka se kellonaika olisi ihan ihmeellinen. En sentään viitsi uhrata yöunia tämän blogin parissa 🙂

Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt

Tämä on taas poiminta kirjastosta, onneksi ne laittavat siellä aina esille vaihtelevasti valikoituja kirjoja, niin tarttuu helpommin helmiä kotiinkin asti selailtaviksi. Kyseessä ei tällä kertaa ole L.M. Montgomeryn Runotyttö- tai Anna-sarja sellaisenaan vaan Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen toimittama kattava katsaus kyseisiin kirjasarjoihin: Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt, Lucy M. Montgomeryn Runotyttö- ja Anna-kirjat suomalaisten naislukijoiden suosikkeina (2005). Ahola ja Koskimies ovat muuten samat naiset, jotka ovat toimittaneet myös Joka tytön runokirjan.
 –
Tästä linkistä voit lukea omasta, lämpimästä suhteestani Anna-kirjoihin. Uskokaa tai älkää, mutta yhtään Runotyttö-kirjaa en ole kokonaan lukenut! Anna-sarja, johon tutustuin ensimmäisenä, ehkä n. 12-vuotiaana, oli pitkään jotenkin niin tärkeä ja ainutlaatuisen tuntuinen, etten silloin parhaassa lukuiässä edes oikein halunnut ”kilpailuttaa” Annoja lukemalla saman kirjailijan Runotyttöjä. Selailin niitä joskus kirjastossa, mutta tyyli on aika eri kuin Anna-kirjoissa, vakavampi, jopa synkempi. Käsitykseni mukaan niistä puuttuu sellainen hersyvä elämänilo, reippaus ja huumori, jotka Anna-kirjoissa ovat olennaisia. Toisaalta monet ovat pitäneet Runotyttö-Emiliasta juuri siksi enemmän, koska heitä on ärsyttänyt Annan reippaus. Itse pidin Annasta nuorena niin paljon, että olisi tuntunut jotenkin loukkaukselta Annaa kohtaan tykästyä yhtä paljon Runotyttö-kirjoihin. Minulle Annat olivat ja ovat ne ainoat oikeat, mutta ties vaikka joskus pääsisin vielä sisälle Uuden kuun maailmaankin. Tosin, koska olen ohittanut jo tyypillisen ”ensilukuiän”, en usko, että lukukokemus tulisi olemaan niin sykähdyttävä kuin niillä, jotka ovat siihen nuorena sukeltaneet.
Aholan ja Koskimiehen paksussa opuksessa eri-ikäiset suomalaiset naiset kertovat suhteistaan Anna- ja Runotyttö-kirjoihin ja niiden henkilöihin. On tosi hauskaa lueskella sieltä täältä näitä tarinoita, kuinka vahvasti fiktiiviset henkilöt voivatkaan vaikuttaa nuoren ihmisen maailmankuvaan! Kirja on keveää luettavaa vaikka onkin iso ja paksu, leipätekstin lomassa on kuvia ja sitaatteja. Moneen kertomukseen on helppo samastua. On uskomatonta, kuinka vahvasti kirjoista saadut esikuvat kulkevat mielessä läpi elämän. Se kiinnostaa jo ihan kirjallisuuden tutkimuksenkin näkökulmasta, puhumattakaan henkilökohtaisesta kokemuksestani, joka sen todentaa. Harvat kirjallisuuden hahmot ovat minulla nouseet niin merkittäviksi, että ne ovat olleet jo jonkinlaisia ”mielikuvitusystäviä”, joiden kautta on peilannut maailmaa. Anna Shirley ollut yksi sellainen nuoruudessani. Oli huvittavaa huomata, että tällaisia höpsöjä kuin minä on yllättävän paljon. Annassa on jotain niin kiehtovaa, iloista ja kuplivaa. Annan ajatus sukulaissieluudesta viehättää. Annan ja Gilbertin rakkaustarinakin on sellainen maanläheinen ja siksi yli-ihana. Käsittääkseni Runtotytössä on enemmän mm. taiteilijuuden pohdintaa ja synkemmissä sävyissä kuin Annassa.
 –
Ei saa surettaa / leikittäiskö prinsessaa
ja ikuisiksi ystäviksi tultais / niin kuin Anna ja Diana
Ei saa surettaa / mennään puistoon keinumaan
Maailma muuttuu kauniimmaksi niin / kun se on meidän
               
                                Maija Vilkkumaa
Minulle vieras Runotytön maailmakin hieman aukesi Aholan ja Koskimiehen kirjan kautta, myös se, miksi juuri ne ovat olleet monille ne tärkeimmät kirjat. Syyt kuulostavat ymmärrettäviltä. Teoksen lopussa on myös tiivistelmät jokaisen Anna- ja Runotyttö-kirjan sisällöstä. Lukaisin niitä ja tiedän nyt pääkuviot Runotytöistäkin. Naisten kokemusten lisäksi teoksessa on hyvää analyysia Montgomeryn kirjoista ja taustatietoa kirjailijasta alkaen. Vähänkö hymyilytti joidenkin kirjoittajien hupsut ajatukset – koska ne tuntuivat niin tutuilta. Hauskaa, nostalgiaa herättävää lukemista kaikille Anna- tai Runotyttö-faneille!
Muutama sitaattipoiminta kirjasta:
Anna on kuin rakas lapsuuden ystävä, jota en ole
moneen vuoteen tavannut. En yhtään hämmästyisi,
jos hän jonakin päivänä soittaisi ovikelloa ja
tulisi luokseni juomaan teetä. Meillä olisi niin
paljon puhuttavaa.
               Elina Lehtinen
Anna aiheutti senkin, ettei hänen
jälkeensä oikein kukaan tuntunut enää miltään.
Jätin monet tyttökirjat kesken sankarittarien osoittauduttua
tylsiksi, teennäisiksi ja persoonattomiksi.
         
               Iida Kalakoski
Kauhistuin: kaikki se, mikä minussa on ollut olevinaan
persoonallista, omaperäistä ja erikoista, onkin Annaa.
Huomaamattani olin rakentanut itsestäni Annan!
        
              Minna Rytisalo