Christie: Eikä yksikään pelastunut

Lukemani dekkarit voi helposti laskea yhden käden sormilla. Yksi kirjallisuuden ystävä hehkutti minulle dekkarikunigatar Agatha Christietä ja päätin sitten kokeilla. Aloitin tällä hänen tunnetuimmalla teoksellaan Eikä yksikään pelastunut (1939). Olin suorastaan yllättynyt, miten koukuttavaa hyvän dekkarin lukeminen oli, sitä ei meinannut malttaa laskea käsistään! Varsinkin, kun en ole liiemmin tätä genreä kuluttanut, oli tarinakin alusta loppuun tosi jännittävä. Luulen, että mitä enemmän tuon tyyppisiä lukee, alkaa vähän paremmin arvailla mahdollisia ratkaisuja, mutta nyt minua ainakin vietiin kuin pässiä narussa.
Agatha Christie on erikoistunut ns. palapelidekkareihin, joissa juoni punotaan pala palalta. Hänen tuotantonsa on valtavan laaja käsittäen tunnetuimpina mm. Neiti Marple- ja Hercule Poirot -sarjat. Olen kuullut, että Christien tuotannossa on varsinaisia helmiä, mutta osa kirjoista myös toistaa itseään eikä jokainen ole mestariteos. Eikä yksikään pelastunut on kuitenkin erillinen teoksensa kuulumatta mihinkään sarjaan ja myös rakenteeltaan poikkeava dekkari. Ihailen Christien mielikuvitusta, niin taitavasti hän saa jännityksen säilymään ihan viimeisille sivuille asti ja kirjan loppuratkaisu on todellinen yllätys. Jossain vaiheessa jo luulin, ettei ratkaisua aiota paljastaa ollenkaan, kun sivut vaan vähenivät vähenemistään.
Eikä yksikään pelastunut kertoo englantilaisesta kymmenpäisestä seurueesta, joka päätyy eri tavoin kutsuttuna neekerisaareksi kutsutulle eristetylle saarelle Englannin edustalle. Ihmiset ovat eri ikäisiä ja taustaisia eivätkä tunne toisiaan etukäteen. Pian kuitenkin alkaa paljastua, että kaikkia yhdistää jonkinlainen salattu häpeäpilkku menneisyydessä. Neekerisaaren isäntääkään ei kuulu ja huoneiden seinällä on kehyksissä vanha englantilainen lastenloru:
Kävi kymmenen pientä neekeripoikaa yhdessä pöytähän,
vaan yksi kun ruokaan tukehtui, on jäljellä yhdeksän.
Vietti yhdeksän pientä neekeripoikaa illan niin rattoisan,
vaan aamun tullen avaa vain silmänsä kahdeksan.
Lähti kahdeksan pientä neekeripoikaa onneaan etsimään,
yksi kun sille tielle jäi, joukko väheni seitsemään.
Ja seitsemän pientä neekeripoikaa sytykkeitä vuoli,
nyt kuusi on enää jäljellä, kun yksi heistä kuoli
Sai kuusi pientä neekeripoikaa palloksi pesän harmaan,
vaan yhtä pisti mettinen, jäi jäljelle viisi varmaan.
Kun viisi pientä neekeripoikaa oikeutta halaa,
niin yksi silloin tuomittiin, vain neljä heistä palaa.
On neljä pientä neekeripoikaa merelle lähtenyt,
syö yhden ankka punainen, on heitä kolme nyt.
Käy kolme pientä neekeripoikaa nyt eläintarhan tietä,
kun yhden karhu kahmaisee, on yksi enää heitä.
On kaksi pientä neekeripoikaa rannalla vieretyksin,
kun toisen kuumuus korventaa, on toinen ypöyksin.
Vaan yksi pieni neekeripoika ei kestänyt yksinään,
hän meni, hirtti itsensä, ei jäljellä yhtäkään.
Kirja rakentuu vahvasti tämän lorun ympärille ja jännitys tiivistyy, kun saari vaikuttaa autiolta kymmenen hengen seuruetta lukuun ottamatta, mutta vähitellen ihmisiä alkaa menehtyä kammottavan samankaltaisesti kuin neekeripoikarunossa. Loppua kohti tunnelma on jo todella kauhea, suorastaan piinaava, kun väki vaan vähenee ja kuvauskin muuttuu pelottavammaksi, on yötä, sadetta, varjoja, rasahduksia, askeleita…
En kerta kaikkiaan uskaltanut lukea loppuosaa yksin myöhään illalla, mielikuvitus meinasi tehdä tepposet. En pidä kauhusta, mutta vaikka tämä tavallaan liippasi sitä läheltä, se pysyi kuitenkin puhtaasti dekkarina, koska kaikille tapahtumille löytyy lopulta luonnollinen selitys. 1930-1940 –lukujen dekkarikirjailijoiden keskuudessa olisi ollut suuri synti käyttää yliluonnollisia keinoja kirjassaan, ja ihmeen taitavasti Christie saakin kaiken näyttämään mahdottomuudelta, mutta avaakin lopussa solmut. Tyypilliseen aikakautensa dekkariin verrattuna lopputulos on kieltämättä hieman surullinen, yleensä kun uhreja on vain yksi tai korkeintaan kaksi ja tässä teoksen nimikin jo hieman raottaa, ettei se yhteen jää.
Psykologialla on teoksessa vahva osuus. Nautin kirjassa myös siitä vanhanajan englantilaisesta miljööstä käytöstapoineen. Neekeri-sanan käyttämisestä sen verran, että se kumpuaa kirjassa tuosta vanhasta lastenlorusta enkä kiinnittänyt tuohon nykyään rasistiseen ilmaukseen kauheasti huomiota, koska kirja on oman aikansa tuote ja otin sen sellaisena. Nykyään sanalla on tietysti tosi ikävä kaiku ja jos kirja olisi 2000-luvun lapsi, siihen olisi paree keksiä jotain muuta. Kirjan alkuperäinen suomenkielinen nimi Kymmenen pientä neekeripoikaa muutettiin jossain vaiheessa korrektimmaksi Eikä yksikään pelastunut ja se oli kyllä ihan hyvä veto.

Yksi helppo elämä, kiitos…

Olen heitetty elämään
kuin lapsi yölliseen metsään:
kuulen monia hirveitä ääniä,
en ymmärrä, mitä ne ovat.
Tuskin uskallan itkeä.
                      Katri Vala, Kaukainen puutarha, 1924
Tämä on vanhemmuuteen liittyvä postaus. Ja muutenkin ihmisenä olemiseen. Ei siis kirjallisuuspostaus, mutten voinut olla ottamatta tähän tuota Katri Valan runoa, kun se hyppäsi silmilleni tänään lukiessani Kaukaista puutarhaa yhtä kurssia varten. Samanlaiset fiilikset minulla on joskus lasten kasvattajana. Olla heitettynä tuntemattomaan, ennalta arvaamattomaan maailmaan, jossa pitäisi itse olla tukipylväs – peloton, turvallinen auktoriteetti, se joka tietää kaiken ja jonka lämpimien siipien suojaan lapset voivat juosta kylmästä maailmasta. Kun oikeasti haluaisin itse välillä olla se, joka juoksee pakoon ja jota pitäisi lohduttaa. Ja jolla on harvoin valmiita vastauksia. On inhottavaa joutua myymään lapsille ei-oota, kun ei itsekään tiedä, miten asiat ratkeavat. Vakuutella, että kyllä kaikki järjestyy ja mielessä arvuutella, että mitenköhän, milloinkohan.
  
Kun aloin odottaa ensimmäistä lastani, olin myönteinen tulevaisuuden suhteen. Toivoin, ehkä uskoinkin, että lapsi saisi helpon, ihanan elämän. Varsinkin helpon, se olisi ainakin varmasti hyvä. Ajattelin kai, että pojasta polvi paranee ja seuraava sukupolvi pääsee edellistä helpommalla. Nyt, reilun viiden vuoden vanhempana haparoinnin jälkeen, olen oppinut, ettei se taida mennä ihan niin. 
          Onhan meillä tavallaan ollut aina helppoa. Emme ole raivanneet suota ja rakentaneet omaa torppaamme, emme ole eläneet sodan todellisuudessa, aloittaneet raskasta työuraa lapsena tai kokeneet pula-ajan säännöstelyä paperikengissä. Emme ole kyhjöttäneet pommisuojissa, paiskineet kuusipäiväistä työviikkoa minimilomilla, nostaneet kaivosta kymmenpäisen perheen talousvettä tai joutuneet lehmän potkaisemiksi kuten esivanhempamme. Mutta kantapään kautta on pitänyt monet asiat oppia, hetivalmista elämäntaitoa ei saanut syntymälahjana meistä vanhemmista kumpikaan ja aika monta kertaa on pitänyt asian kuin asian kanssa kompastua, kaatua, hävetä, nousta taas. Pidän siitä Cheekin Äärirajoilla-biisin kohdasta: ”Tom Fordin kengilläkin voi paskaan astuu”. Kaikki joutuvat opettelemaan tolkun ihmiseksi tulemista, mutta empiiristen havaintojen perusteella sanoisin, että toiset oppivat nopeammin välttämään sitä ”paskaan astumista”, toisten täytyy liata kenkänsä monta kertaa että tajuavat varoa.



Jos minä ja mieheni olemme joutuneet käymään aika kivikkoisen itsetutkiskelun tien wannabe-aikuisiksi tullaksemme, olin ehkä naiivi silloin, kun ajattelin, että jälkikasvumme säästyisivät siltä kaikelta. Että he voisivat olla heti alkuunsa kuin me itsekin hieman raakileet vanhemmat. Toivoin niin kovasti, ettei heidän tarvitsisi koskaan hukkua itsesääliin, miettiä kelpavuuttaan suhteessa toisiin, toivoa vajoavansa maan alle, pettyä, pettyä ja pettyä, särkeä sydäntään, surra, vihata tai raivostua. Onneksi pienen lapsen murheet ovat vielä melko pienet, mutta jotenkin minulla on sellainen tuntuma, että iän mukana panokset tasaisesti kovenevat. 
           Välillä on vaikeaa yrittää rohkaista lasta, jossa näkee omia heikkouksiaan, niitä joiden toivoi jo hypänneen seuraavan sukupolven yli. Pahinta on, että lasta kyllä rohkaisee ja kannustaa niissä asioissa mitä itsekin pelkäsi, mutta sisimmässään ajattelee, että tuleekohan mistään kuitenkaan mitään. Imee lapsen tunteet itseensä vaikka pitäisi olla ihan cool. Herkkä lapsi joutuu käymään läpi valtavan tunteiden kirjon aikuisuuteen mennessä ja varmasti matkalla välillä sattuu vaikka kuinka haluaisi pientä suojella henkisiltäkin kolhuilta.
Tilaisinko lapselleni helpon elämän, jos sen voisi valita annoslistalta kuin Mäkkärissä? Sellaisen, jossa virheistä opitaan ensimmäisellä kerralla, pienet murheet unohtuvat nopeasti, ei tule tarvetta kapinoida, vängätä vastaan, riehua kun pitäisi olla paikallaan, piiloutua selän taakse, kun pitäisi olla reipas, kyseenalaistaa kaikkea, venyttää väittelyä viimeiseen pisteeseen. Jossa otetaan sellaisenaan, pureskelematta, se mitä annetaan, elämä tuntuu kevyeltä päivien leikiltä… 
         Vastaus ei yllättäen ole niin itsestäänselvä kuin aluksi luulin. Varmasti tilaisin helpon elämän – jos lapseni olisi joku muu. Mutta niin minun, mieheni kuin lapsenikin koko persoonallisuus muuttuisi, jos pakottaisimme ne ”helpon elämän laatikkoon”. Olen alkanut hyväksyä sen, että lapseni kasvaminen ja kasvattaminen ei varmasti tule olemaan helppoa. Jatkuvaa tahtojen taistelua, rautalangasta vääntämistä. Mutta lopussa kiitos seisoo. Minulle on ollut myöhemmin monissakin yhteyksissä valtavasti hyötyä, että olen joutunut pohtimaan perusteellisesti monia asioita, harjoittelemaan ja oppimaan, vahvistamaan itsetuntoa, katsomaan itseä karvaasti peiliin. Myös (vanhemmille joskus rasittava) auktoriteetin kyseenalaistaminen on siemen hyvällä tavalla kriittiseen ajatteluun, ettei osta valmiita mielipiteitä kaikessa vaan uskaltaa tarvittaessa tehdä toisin. Oma tahto ja tila ovat olemassa ja sillä on väliä. 
           Oman elämäni koen kuitenkin hyvin rikkaana, sitä se on ollut aina. Elämä on ihanaa vaikkei aina helppoa. En haluaisi olla elämättä sitä. Kompastellessa kehittyvät myös itsesuojeluvaisto, itsetuntemus ja oman tilan ja rajojen vetäminen. Itsetuntemuksesta on hyötyä mm. parisuhteessa, jolloin on helpompi kertoa puolisollekin itsestään kun tuntee ensin itsensä. Jos ei olisi ollut ”pakko”, olisi moni hyödyllinen elämän läksy jäänyt ainakin minulta oppimatta. Luulen, että olisin aika erilainen ilman sitä muokkausta, jota luonteeni on lempeän kovalla kädellä elämäni varrella saanut. Joiltain osin ehkä “parempi”, joiltain sietämättömämpi, mutta erilainen. Ja vanhempien tuki ja kannustus ovat olleet “pelastukseni” monesti nuoruuden vaikeina hetkinä, kunpa voisin itsekin näyttäytyä lapselleni sellaisena, kun hän myöhemmin muistelee kasvuvuosiaan.

Uskon, että lapsestani kasvaa upea, kukoistava nainen – hän on sitä jo nyt. En voi elää hänen puolestaan suojellen häntä kaikilta vastoinkäymisiltä mutta voin taistella rinnalla, olla saatavilla. Minäkään en ole vielä oikein sinut oman vanhemmuuteni kanssa, vaikka itseni kanssa jo olenkin. Rakastan olla äiti, mutta olen välillä niin keinoton! Kuin se lapsi heitettynä yölliseen metsään enkä näe takaovea, josta pujahtaa siihen helppoon elämään, jossa kaikki onnistuu… Mutta kuten olen täällä sanonutkin, ihminen ei tule koskaan valmiiksi. Tuskissani huokailen välillä ylöspäin niinä hetkinä kun en jaksa, pysty, tiedä, osaa, kykene.              Epätäydellinen tarpominen jatkuu läpi elämän, minullakin, aina uusilla osa-alueilla kun edellisistä selviää. 
         Lapsi on aina parhaassa iässä, sanoi anoppini viisaasti joskus. Niin ihminen muutenkin. Mainitsin alussa, että suhtauduin ensimmäistä lastani odottaessani myönteisesti tulevaisuuteen. Suhtaudun vieläkin. Ero entiseen on siinä, että olen realistisempi, silloin olin enemmän optimisti. Pieni lapsi ei osaa feikata iloa ja intoa, vaan se on aitoa, täyttä, kuplivaa, riemukasta, palavaa. Sitä taitoa me kasvattajat saisimme opetella kasvatettaviltamme. Kasvamme yhdessä, koko perhe, toivottavasti samaan suuntaan tai toisiamme kohti.      
                        
                          
                                              

Käytännön juttuja

Tämä blogi on nyt suunnilleen yhden kuukauden ikäinen ja vitsit, miten kivaa tätä on ollut tehdä! Ideoita on ihan hirveästi ja toteutan niitä sitä tahtia, mitä ilman stressiä pystyn. Jos olisi mahdollista heittäytyä pelkästään bloggaajaksi, niin uskon, että ainakin ideoiden puolesta olisi helppoa täyttää päivänsä vain bloggaamisella. Nyt, kun treenailen valokuvaamistakin, täällä on varmaan välillä selkeästi kuvapainotteisia postauksia ja välillä taas tekstipainotteisia. Joku tasapaino näiden välillä toivottavasti.
            Blogi on näinkin lyhyessä ajassa saanut tosi mukavasti lukijoita, ja olen kyllä ollut tosi kiitollinen siitä ja suorastaan yllättynyt. Blogilla on nyt myös oma Facebook-sivu, www.facebook.com/tuuliblogi, käy ihmeessä tykkäämässä siellä sivustani, niin pysyt sitäkin kautta kärryillä siitä, mitä blogissa tapahtuu. Linkitän sinne suurimman osan postauksista ja välillä siellä saattaa näkyä myös making-of -kuvia tai muuta vastaavaa. Blogia saa myös kommentoida tai aiheista keskustella blogin Facebook-seinällä. Postausideoitakin saa mieluusti heittää! Toteutan niitä mielelläni ajan ja mahdollisuuksien rajoissa. Yhdeltä lukijalta sainkin jo hyvän postausvinkin, jonka aion toteuttaa heti kun mahdollista.
           Tänne itse blogiinkin saa kommentoida, mutta valitettavasti kommentit ovat nyt sellaisilla asetuksilla, että kommentointi onnistuu vain, jos on google-profiili. Tässä bloggerissa ei minun tietääkseni ollut sellaista puolianonyymiä kommentointivaihtoehtoa, jossa kommentoijan sähköposti tulee bloggaajan tietoon, mutta muut lukijat näkevät vain nimen/nimimerkin. Se olisi varmaan aika hyvä systeemi, itse en nimittäin halua laittaa ollenkaan päälle kokonaan anonyymiä kommentointia, koska niin monella bloggaajalla on siitä huonoja kokemuksia asiattomien kommenttien vuoksi. Jonkinlainen henkilöityminen kommentoinnissa suitsii karkeimmat kommentit pois. Toki rakentavaa kritiikkiä saa antaa ja olla eri mieltä, mutta sen voi tehdä varmasti myös omalla nimellään. Mutta tosiaan jos ei ole omaa google-profiilia, niin Facebookin kautta voi myös lähettää terveisiä blogiin. 🙂

Ps. Jos joku on ihmetellyt, valvonko kaiket yöt kirjoittamassa blogia, koska tekstien kellonajat ovat aina jotain aamuyötä, niin vastaus on EI, en valvo – blogin kello vaan on ihan sekaisin enkä ole saanut sitä tälle aikavyöhykkeelle. Ihan päivällä siis olen postaukset julkaissut, vaikka se kellonaika olisi ihan ihmeellinen. En sentään viitsi uhrata yöunia tämän blogin parissa 🙂

Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt

Tämä on taas poiminta kirjastosta, onneksi ne laittavat siellä aina esille vaihtelevasti valikoituja kirjoja, niin tarttuu helpommin helmiä kotiinkin asti selailtaviksi. Kyseessä ei tällä kertaa ole L.M. Montgomeryn Runotyttö- tai Anna-sarja sellaisenaan vaan Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen toimittama kattava katsaus kyseisiin kirjasarjoihin: Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt, Lucy M. Montgomeryn Runotyttö- ja Anna-kirjat suomalaisten naislukijoiden suosikkeina (2005). Ahola ja Koskimies ovat muuten samat naiset, jotka ovat toimittaneet myös Joka tytön runokirjan.
 –
Tästä linkistä voit lukea omasta, lämpimästä suhteestani Anna-kirjoihin. Uskokaa tai älkää, mutta yhtään Runotyttö-kirjaa en ole kokonaan lukenut! Anna-sarja, johon tutustuin ensimmäisenä, ehkä n. 12-vuotiaana, oli pitkään jotenkin niin tärkeä ja ainutlaatuisen tuntuinen, etten silloin parhaassa lukuiässä edes oikein halunnut ”kilpailuttaa” Annoja lukemalla saman kirjailijan Runotyttöjä. Selailin niitä joskus kirjastossa, mutta tyyli on aika eri kuin Anna-kirjoissa, vakavampi, jopa synkempi. Käsitykseni mukaan niistä puuttuu sellainen hersyvä elämänilo, reippaus ja huumori, jotka Anna-kirjoissa ovat olennaisia. Toisaalta monet ovat pitäneet Runotyttö-Emiliasta juuri siksi enemmän, koska heitä on ärsyttänyt Annan reippaus. Itse pidin Annasta nuorena niin paljon, että olisi tuntunut jotenkin loukkaukselta Annaa kohtaan tykästyä yhtä paljon Runotyttö-kirjoihin. Minulle Annat olivat ja ovat ne ainoat oikeat, mutta ties vaikka joskus pääsisin vielä sisälle Uuden kuun maailmaankin. Tosin, koska olen ohittanut jo tyypillisen ”ensilukuiän”, en usko, että lukukokemus tulisi olemaan niin sykähdyttävä kuin niillä, jotka ovat siihen nuorena sukeltaneet.
Aholan ja Koskimiehen paksussa opuksessa eri-ikäiset suomalaiset naiset kertovat suhteistaan Anna- ja Runotyttö-kirjoihin ja niiden henkilöihin. On tosi hauskaa lueskella sieltä täältä näitä tarinoita, kuinka vahvasti fiktiiviset henkilöt voivatkaan vaikuttaa nuoren ihmisen maailmankuvaan! Kirja on keveää luettavaa vaikka onkin iso ja paksu, leipätekstin lomassa on kuvia ja sitaatteja. Moneen kertomukseen on helppo samastua. On uskomatonta, kuinka vahvasti kirjoista saadut esikuvat kulkevat mielessä läpi elämän. Se kiinnostaa jo ihan kirjallisuuden tutkimuksenkin näkökulmasta, puhumattakaan henkilökohtaisesta kokemuksestani, joka sen todentaa. Harvat kirjallisuuden hahmot ovat minulla nouseet niin merkittäviksi, että ne ovat olleet jo jonkinlaisia ”mielikuvitusystäviä”, joiden kautta on peilannut maailmaa. Anna Shirley ollut yksi sellainen nuoruudessani. Oli huvittavaa huomata, että tällaisia höpsöjä kuin minä on yllättävän paljon. Annassa on jotain niin kiehtovaa, iloista ja kuplivaa. Annan ajatus sukulaissieluudesta viehättää. Annan ja Gilbertin rakkaustarinakin on sellainen maanläheinen ja siksi yli-ihana. Käsittääkseni Runtotytössä on enemmän mm. taiteilijuuden pohdintaa ja synkemmissä sävyissä kuin Annassa.
 –
Ei saa surettaa / leikittäiskö prinsessaa
ja ikuisiksi ystäviksi tultais / niin kuin Anna ja Diana
Ei saa surettaa / mennään puistoon keinumaan
Maailma muuttuu kauniimmaksi niin / kun se on meidän
               
                                Maija Vilkkumaa
Minulle vieras Runotytön maailmakin hieman aukesi Aholan ja Koskimiehen kirjan kautta, myös se, miksi juuri ne ovat olleet monille ne tärkeimmät kirjat. Syyt kuulostavat ymmärrettäviltä. Teoksen lopussa on myös tiivistelmät jokaisen Anna- ja Runotyttö-kirjan sisällöstä. Lukaisin niitä ja tiedän nyt pääkuviot Runotytöistäkin. Naisten kokemusten lisäksi teoksessa on hyvää analyysia Montgomeryn kirjoista ja taustatietoa kirjailijasta alkaen. Vähänkö hymyilytti joidenkin kirjoittajien hupsut ajatukset – koska ne tuntuivat niin tutuilta. Hauskaa, nostalgiaa herättävää lukemista kaikille Anna- tai Runotyttö-faneille!
Muutama sitaattipoiminta kirjasta:
Anna on kuin rakas lapsuuden ystävä, jota en ole
moneen vuoteen tavannut. En yhtään hämmästyisi,
jos hän jonakin päivänä soittaisi ovikelloa ja
tulisi luokseni juomaan teetä. Meillä olisi niin
paljon puhuttavaa.
               Elina Lehtinen
Anna aiheutti senkin, ettei hänen
jälkeensä oikein kukaan tuntunut enää miltään.
Jätin monet tyttökirjat kesken sankarittarien osoittauduttua
tylsiksi, teennäisiksi ja persoonattomiksi.
         
               Iida Kalakoski
Kauhistuin: kaikki se, mikä minussa on ollut olevinaan
persoonallista, omaperäistä ja erikoista, onkin Annaa.
Huomaamattani olin rakentanut itsestäni Annan!
        
              Minna Rytisalo
 

Paitasi on pujahtanut ylleni ja muita runoja presidentin rouvalta

     “Minä olen nuori nainen, havunneulanen maailmassa
     minä ja luoto, me ahavoidumme sateessa,
     tuulen jokaisessa rynnistyksessä luovutamme jotain ja silti;

                    jokin huojuu, huojuu muttei irtoa,
                    milloinkaan ei vastaa
                    vaeltavan veden kutsuun – “

                                           Jenni Haukio, Sinä kuulet sen soiton, 1999



Jenni Haukion runokirjat päätyivät luettavikseni tyypillistä reittiä: menin kirjastoon huvikseni katselemaan ja satuin huomaamaan ne. Tykkään tutkimusretkeillä kirjastossa ja poimia mukaani mitä tahansa kiinnostavaa satun näkemään. En ollut koskaan lukenut yhtään Jenni Haukion runoa vaikka tiesin, että häneltä on julkaistu kokoelmia. Oikeastaan koko Haukio tuli nimenä tutuksi vasta, kun avioitui Sauli Niinistön kanssa. Vitsit muuten, miten ihailen Jenniä! Siinä on kyllä tyylikäs presidentin rouva: fiksu, asiallinen, kaunis ja vielä runoilija! Pidän kovasti meidän presidenttiparistamme ja nämä runot luettuani Haukiosta tuli jotenkin vielä parempi kuva (totta kai, kun olen runojen ystävä), sellainen inhimillinen. Ihanan maanläheistä. Ei tarvitse pokkuroida, vaikka olisi korkeassa asemassa. 
        Haukion kokoelmat Paitasi on pujahtanut ylleni (1999), Siellä minne kuuluisi vihreää ja maata (2003) ja Sinä kuulet sen soiton (2009) ovat teemoiltaan hyvin luonnonläheisiä. Vilkaisin netistä, että Haukio on kotoisin Porista, mikä näyttää maisemana kumpuavan runojenkin maailmassa, Kirjurinluotoa ja Yyteriä mainitaan, meri ja siihen liittyvä sanasto ovat vahvasti läsnä. Runot vain vahvistavat sellaista kauniin hillittyä kuvaa Jenni Haukiosta, nöyrää mutta syvällistä. Runot ovat kauniita, niissä on särmääkin, mutta ne on kirjoitettu hyvän maun rajoissa. En nimittäin pidä sellaisista runoista, joissa kerrotaan ihan kaikki. Jotain pitää jättää arvailun varaankin. Kieli on kaunista, soljuvaa. Lempparini näistä kokoelmista on uusin, Sinä kuulet sen soiton. Samantyyppisiä teemoja tosin oli kaikissa kokoelmissa – luonto, meri, rakkaus, yksinäisyys. 


     “Anna minulle

     yksi hiljaisuuksistasi

     lapsen kehto
     kumpuamisestaan väsynyt meri.

     Anna minulle hiljaisuus
     lähinnä itseäsi

     siihen
    
     annan minä sanat”

                              Jenni Haukio, Paitasi on pujahtanut ylleni, 1999


Rannalla

  Poutapäivä
  Nuo ihanat pilvet
  lipuvat taivaan paksuna mattona
  päämme ylitse
  kun vietämme päivän 
  parasta hetkeä
  Kahvimuki ja yhteinen munkki
  Rakkaani, ystäväni

Nuotion loimussa
kitaralla sointu muutama
Tähdet järven pinnassa
lokakuisen illan tunnelma

Käsi etsii kaverin 
yön lämpimässä loimussa
Aamun auer aukeaa 
ennen kuin sanat katoaa

Tumma vesi alla laiturin
korpit ympyrässä rannalla
Työnnetään vene vesille 
lokakuisen aamun viileyteen

Nuo kaksi ylempää runoa kaivoin puhelimeni muistion kätköistä näihin ihan tuoreisiin kuviin.  Todellisia henkireikärunoja, joita on puhelimeni pullollaan viime vuosilta. Mutta vitsit, miten kaunista tuolla oli! Kuvitelkaa taustalle vielä veteen lehahtavan joutsenparin särkyvä laulu ja kostean mullan tuoksu. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. 
(En tässä nyt ota kantaa siihen, että oli aika ristiriitainen tuo koko mökkireissu, kun meidän vanhempien auktoriteetti ja itsearvostus joutuivat taas miljoonannen kerran koetukselle, kun tuli erinäisiä konflikteja jälkikasvun kanssa erinäisistä aiheista. Ei ole kyllä yhtään helppoa tuo vanhemmuus, olisipa kaikki yhtä seesteistä kuin noissa kuvissa! Mutta otetaan ne kauniit hetket, pidetään ne. Nekin ovat todellisuutta yhtä paljon kuin riidat, erimielisyydet ja kasvatuksen kompastuskivetkin. Voin ainakin sanoa, että rosoisuutta tästä perheestä löytyy, mutta kaiken mudassa tarpomisen jälkeen sitä tosiaan arvostaa myös niitä hetkiä, kun joskus joku asia onnistuu kerralla.) 

On pakko vielä lainata tähän pätkä Juha Tapion kappaletta, se on mulle niiiin tää maisema.

“Olin kestänyt kaiken
 Häpeää kestänyt en
 Jätin taakseni kaupungin valot
 Ja voittamisen

 Ajoin yön yli tänne
 Jääkylmässä järvessä uin
 Ja suorilta jaloilta melkein
 vuoteelle kaaduin

 Minä unen läpi vajoan
 Joku jätti höyhenen huoneeseen
 Ja niin kuin jostakin kaukaa
 Mä kuulisin kuiskauksen:

 Älä pelkää, älä pelkää
 Sinä et pääse putoamaan
 Rakastettu on oikea nimesi
 Ja tulee nimenäsi olemaan”

                       Juha Tapio, Rakastettu


Tähtikuva Kimmo Korpela, muut omiani.

Kirkkomaalla

 

 “Kysytkö palvelushintaa, kysytkö kuinka kannattaa
  Nousetko vastarintaan, jos et ajassa arvoa saa
  Riittääkö että saat olla Jumalan vainiolla
  Riittääkö että saat olla Jumalan vainiolla”

                Hilja Aaltonen


“Mitähän puuhaavat taivaassa nyt / suru ja synti on hellittänyt
 Rauha vain virtaa, niin sanotaan / mitähän puuhavatkaan 

On köyhät, hiljaiset, ryöväritkin / ja kaikista viimeiset vihdoinkin in
Kyyneleet poskille kun kuivuvat / mitähän puuhailevat”

                  Charles Albert Tindley, suom. Heimo Hatakka



 “Olen kuullut, on maa ilman vaivaa
  Ilman kyyneltä, taistoa, huolta
  Kipu, sairaus, tuskaa ei tuota
  Kerran siellä, ah, olla mä saan”

                         Aleksandr Lvovich, suom. Vali Kunnas

Kuvat, joissa itse olen: Kimmo Korpela, muut minä. Olen hurjan innostunut valokuvaamisesta! Otin tuolta varmaan sata kuvaa, mutta vähän piti tehdä valintaa, ettei tästä tule ihan kilometrin pituinen.