Month: November 2016

Kameraa oppimassa

by tuulinviemaablog1 Comment on Kameraa oppimassa
Olin viime viikolla opettelemassa oman kamerani parempaa käyttöä Olympuksen tarjoamassa illan mittaisessa koulutuksessa täällä Jyväskylässä. Kouluttajana oli Tyyliä metsästämässä -blogin Veera, joka on ammatiltaan valokuvaaja. Alkuun hän näyttikin omia otoksiaan eri tilanteista ja oli kyllä aivan mahtavia, todella taitava kuvaaja. Hänen tyylinsä kouluttaa oli kivan rento ja huumoriakin oli mukana. 

Koulutuksesta oli kyllä tosi paljon hyötyä minulle, koska olen teknisiltä taidoiltani ollut aika aloittelija ja siellä kävimme läpi joka ikisen toiminnon, valikon ja nappulan, mitä Olympuksen minijärkkäreistä löytyy. Reilun kolmen tunnin teho-opetuksen aikana ehti saada aika kattavasti täsmäopetusta juuri omasta kamerasta. Kamerani on Olympuksen Pen E-PL7, pienikokoinen järkkäri, ja se on kyllä ollut ihan loisto-ostos! Veerakin on omien sanojensa mukaan hurmioitunut kyseisen kameran käyttäjä vapaa-ajalla, vaikka töissä käyttääkin vähän järeämpää kalustoa. Voin kyllä suositella tuota omaa malliani lämpimästi, nimittäin koko-laatu -suhde on todella hyvä. Se on tosi näppärä ottaa mukaan, mutta on kuitenkin järkkäri. Kuvan laatu on tosi hyvä, jos miettii, että se menee oikeasti vaikka käsilaukkuun, ja syväterävääkin tulee. Varsinkin jos vaihtaa aloituslinssin vähän valovoimaisempaan. Pen E-PL7 on myös nätin näköinen 🙂

Nyt vielä pitäisi saada opit rutiineiksi sormiin, jotta ne hallitsisi myös nopeissa tilanteissa. Vielä noi manuaalisäädöt vaativat hieman pähkäilyä, mutta idea on kyllä sisäistetty jo. Onneksi tuo kamera on myös helppokäyttöinen suomenkielisine(!) näyttöineen. Kamerassa on myös valmiina ihan hyvätasoisia taidesuotimia, joilla saa vaihtelua kuviin. Itse käytän välillä niistä neulanreikää ja poptaidetta, mutta enimmäkseen kuvailen kyllä ihan naturellina. 

Kamppailin muuten vuosien varrella aika pitkään itseni kanssa, pidänkö valokuvaamisesta vai inhoanko sitä – vastakkain olivat toisaalta visuaalisuus ja taiteellisuus sekä toisaalta tekniikka, joka taas ei kuulu yhtään ydinosaamisalueisiini. Tämä ei ole mikään maksettu mainos, mutta voin kertoa silti kaikille kameran hankkimista harkitseville, että juuri tämä Pen-kamera on kallistanut mielipiteeni siihen, että kyllä, pidän valokuvaamisesta ja kyllä, sitä voi myös oppia käyttämään! 


  

Ps. Sain blogin asetuksia vaihdettua siten, että kommentoida voi nyt kuka tahansa, jolla on joku googlen tili, yksinkertaisimmillaan siis sähköpostiosoite g-mailissa. 

Kotiäitiyden ja työäitiyden ihanuuksia ja eroja

by tuulinviemaablogLeave a Comment on Kotiäitiyden ja työäitiyden ihanuuksia ja eroja
Tämä ja ensi viikko ovat melkoisen dead line -painotteisia, mutta nyt voin vähän välituulettaa, kun eilen sain palautettua kolme työtä ja tänään yhden megapitkän! Kandikin on lähtenyt ihan kivasti alkuun ja ensi viikolla pitääkin palauttaa mm. tutkimussuunnitelma. 

Hassua, kuinka eri lailla ja vauhdilla arkikin pyörii nyt kun ei ole enää kotiäitinä! Ennen sitä esim. siivoiltiin (ja sotkettiin) aika tasaisesti joka päivä fiiliksen mukaan, mutta nykyään on melkein pakko pitää lauantaisin ns. vanhanaikaista siivouspäivää, kun kaikki kotityöt vaan kasaantuvat. Ennen pyykkikone pyöri joka päivä, mutta ei enää, ja loppuviikosta on jo vähän etsimistä puhtaissa sukissa, mutta aina on jotain päällepantavaa löytynyt 🙂 No, samaan hengenvetoon voin todeta, että kotona ollessa pienten lasten kanssa sotkua myös syntyy monin verroin enemmän kuin töissä / päiväkodissa, eli ei voi todellakaan suoraan verrata enkä sinänsä muistele sen asian puolesta kaiholla noita aikoja 🙂 Jos joskus sai kämpän pysymään siistinä, piti aamusta iltaan olla siivousmoodilla enkä lähtökohtaisesti ole sen tyyppinen ihminen. Että ehkä tämmöiset kertaluontoiset rutistukset kotitöiden osalta sopii sitten paremmin meille. 

Myös kauppareissut ovat keskittyneet viime aikoina vaan lähi-Siwaan, ja jääkaappi on lähes aina tyhjillään, kun kukaan ei oikein ehdi käydä koskaan kaupassa! Puhumattakaan ruuanlaitosta! Kotiäitiaikoina suorastaan harrastin ruuanlaittoa (en vauvavuosina, mutta niiden jälkeen), kokeilin uusia reseptejä ja usein pöydässä odotti hyvä kotiruoka miehen tullessa kotiin ja söimme koko perhe yhdessä. Nykyään tuijotellaan usein epätoivoinen ilme kasvoilla jääkaappia jäätävän nälkäisinä ja mietitään, mitä ihmettä sitä oikein keksisi! Munakasta varmaan taas? Tai Siwan nugetteja. Eipä mene kyllä paljon rahaa shoppailuunkaan, kun ei ole aikaa pyöriä kaupoissa. 

Viikon arkiruuat taas pulkassa…? 😉 Öö…


Eikä sitä oikein illalla jaksa paljon tehdä mitään tai lähteä mihinkään, ja siksi lapsillakaan ei ole mitään harrastuksia. He joutuisivat todennäköisesti lähtemään sinne patistelujen kera emmekä me jaksaisi lähteä kuljettamaankaan, joten mihin niitä tuon ikäisenä vielä tarvitsisi. Yhtä väsyneitä ollaan yleensä kaikki, lapset ja aikuiset, päivän jälkeen. Parasta vaan hengata vapaasti kotona. Voi olla tietysti, että tämä on osaltaan myös totuttelukysymys, koska meillä on vasta ensimmäinen hoito/opiskelusyksy monen vuoden kotona olon jälkeen. Sosiaalisten suhteidenkin ylläpito on keskittynyt lähinnä vain ihan lähisukuun, siihenkin vaihtelevalla menestyksellä. Arki pyörii niin kovaa vauhtia päivästä toiseen kuin itsestään, että monet “pitäisi nähdä tässä joskus” -tyyppiset lupaukset ovat jääneet sen jalkoihin. Mutta ehtiihän sitä toivottavasti taas…

Olen kuitenkin siinä mielessä etuoikeutetussa tilanteessa, että voin edelleen viettää tällaista osa-aikakotiäitiyttä jonkin verran. Lapset ovat pääosin vain neljä päivää viikossa päiväkodissa, joten siinä jää yksi arkipäivä heti kotipäiväksi. Lisäksi voin välillä hakea lapset aikaisemmin ja yliopiston loma-aikoina (pitkät!) pystyy pitämään kunnon tauot, koska haluan myös panostaa siihen, että lapset saavat olla kotonakin eikä aina hoidossa. Jo tuo hoito- ja vapaapäivien suhde 4:3 tuntuu inhimillisemmältä kuin 5:2, ja aina joskus kun tulee kokonaisia hoitoviikkoja, tytöt ovat paljon väsyneempiä heti. 

Aina ei tietenkään voi valita, mutta onneksi olen voinut itse säätää aikatauluja niin, että se yleensä onnistuu siten että olen ollut järjestelyyn tyytyväinen. Opinnot etenevät, mutta otan kursseja vain sen verran, että ehdin hoitaa ne näissä puitteissa. Jos paahtaisin tosi pitkää päivää ja valmistuisin sen myötä vaikka puoli vuotta aikaisemmin, se ei tunnu nyt sen arvoiselta, jos perhe ja lapset jäisivät ihan sivuosaan muutamaksi vuodeksi. Toisaalta taas kotiäitiydenkin parhaat puolet korostuvat, kun sitä ei ole päivästä toiseen, vaan välillä saa keskittyä täysillä opiskeluun (ja siinä sivussa blogata kun kerkiää). Vastapainoksi ne kotipäivät lasten kanssa lötkömpine aamuineen ja kauppareissuineen tuntuvat ihanilta.

Loppukaneettina voisin sanoa, että olen ollut erittäin tyytyväinen tähän syksyyn, koska on oikeasti virkistävää tehdä muutakin kuin “vain” olla kotona. Sitä paitsi se on ihan puppua, mitä jotkut viralliset tahot sanovat, että kotiäidit jotenkin lorvivat vaan kotona eivätkä “jaksa” mennä töihin… Päinvastoin, kotiäitiys on paljon raskaampaa kuin töissäkäynti ja siksi minullakin on ollut nyt paljon helpompaa päiväkodin ansiosta, kiitos vain sinne! Miettikää nyt vaikka työsuhdelakia, kuten ruoka-, kahvi- ja vessataukoja! Eihän kotiäideille kuulu mitään noista. Puhun nyt tahallaan kärjistäen, ja isompien lasten kanssa kotiäiti tosiaan voi joskus vaikka istahtaa alas ja juoda kahvia lehden kera, mutta vauvan tai taaperon kanssa ei kyllä ole hetken rauhaa. 


Monet kotiäidit kadehtivat töissäkäyvien lounastaukoja eikä aiheetta. Nyt olen itse siinä tilanteessa, että voin istua puoleksi tunniksi ihan omien ajatusten kanssa pöytään valmiin ruuan eteen, syödä sen kuumana, ja joku muu vielä hoitaa tiskit. Lapsetkin saavat päiväkodissa valmiin ruuan monta kertaa päivässä eteen ilman, että minun tarvitsee tehdä mitään – mitä luksusta! Arki helpottaa oikeasti kyllä niin paljon, kun lapsi pääsee siihen muutaman vuoden ikään. Uhmakohtaukset ovat sitten eri kategorian haasteita kuin jatkuva hoivan tarve imetyksineen, vaipanvaihtoineen ja nukuttamisineen. Sosetahrojen päivittäinen jynssääminenkin on jo historiaa tämän mamman osalta. 

Nukkuva vauva on hieno, mutta harvinainen elämys

Ihanaa muuten että on taas vähän lunta maassa (ainakin täällä…), ettei näytä niin pimeältä, ja joulukin tulla jolkottaa kovaa vauhtia! Jouluasioiden suunnittelu ja toteutuskin jäävät varmaan aika lähelle h-hetkeä, nimittäin sen verran kiirettä pitää. Kotiäitiaikoina sitä kun saattoi aikansa kuluksi suunnitella lahjoja jo marraskuussa tai tehdä oikein listaa, mitä suursiivoaisi jouluun mennessä. Mutta tuleehan se joulu vähemmälläkin valmistelulla, ihanaa kuitenkin kuunnella joululauluja ja poltella kynttilöitä. Ja parin päivän päästä saa avata ekan luukun adventtikalenterista, sellainen on kuitenkin jo odottamassa, kiitos ovilla kiertävien partiolaisten.


Yhden pallon kuusi on jo koristeltu



Iloista adventinaikaa kaikille! 

❤





Mahdollisimman huono

by tuulinviemaablog2 Comments on Mahdollisimman huono
Luin muutama päivä sitten tämän Helsingin Sanomien artikkelin ja se innosti minut kirjoittamaan aiheesta postauksen, koska samoja asioita olen muutenkin säännöllisesti pähkäillyt. Jutussa on kysymys siitä, kuinka välillä tekee hyvää suoriutua asioista vain välttävästi. Artikkeliin haastateltu professori Juha T. Hakala on kirjoittanut hiljattain teoksen Kohtuuden kirja – näkökulmia ääriyhteiskuntaan. Hän on sitä mieltä, ettei onni synny jatkuvien ponnistelujen kautta ja peräänkuuluttaa kohtuullisuutta. Hakala on muun muassa ohjannut Jyväskylän yliopistossa maisterivaiheeseen jumiutuneita opiskelijoita ja avain heidän valmistumiseensa on ollut neuvo yrittää tehdä mahdollisimman huono gradu, siis sellainen, joka juuri ja juuri hyväksytään. Kuinka ollakaan, tämä neuvo on saanut monet vetkuttelijat aloittamaan, ja yllätyksenä on saattanut tulla jopa parempi numero kuin aivan välttävä. 

Esimerkki suoraan opiskelijamaailmasta kosketti minua, koska olen aloittanut juuri kandin  työstämisen, eikä aiheen valintakaan ollut kurssin alussa helppoa puhumattakaan ajatuksesta, että työn pitäisi valmistua määräajassa. Myönnettäköön, että olen ollut koulussa aikoinaan aika hyvä, siksi saatan asettaa itselleni paineita yliopistonkin kurssien suhteen, vaikkei numeroilla todellista merkitystä olekaan. Varoittelen säännöllisesti itseäni siitä ja heti tuntuu huojentuneemmalta kun vakuutan itselleni, että riittää kunhan saan sen ja sen työn palautettua, tuli mitä tuli, kunhan saan jotain raapustettua dead lineen mennessä, kunhan pääsen vain läpi. Kunhan saan edes mahdollisimman huonon. Jokainen mahdollisimman huono on eteenpäin kohti tutkintoa. Ja kuitenkin ne minun mahdollisimman huononi ovat olleet loppupeleissä ihan hyviä töitä. 

Sama tuon kandin kanssa. Valitsin mestarilliselta kuulostavaa aihetta monta viikkoa keksien joka päivä uuden ja hyläten seuraavana päivänä edellisen, kunnes ajattelin, että yritän mennä siitä mistä aita on matalin. Kuinka ollakaan, homma lähti käyntiin. Aion käyttää samaa taktiikkaa vastedeskin, jos kirjoittaminen tai tutkimus takkuaa. Tämä on vain kandi! Yritän tehdä mahdollisimman huonon! Ajatuskuvion pointti on siinä, että yritän tehdä edes jotain sen sijaan, että jäisin paikoilleni junnamaan suurine suunnitelmineni.  

Pyrkimys suoriutua mahdollisimman huonosti voi toimia elämänohjeena monessakin asiassa. Hakalan neuvoista on todennäköisesti eniten hyötyä tunnollisuuteen tai perfektionismiin taipuvaiselle, tai muuten vaan riittämättömyyttä tai syyllisyyttä tuntevalle ihmiselle, oli elämänalue mikä hyvänsä. Lukeudun itsekin milloin mihinkin näistä kategorioista ja omatuntoni saattaa kolkuttaa jopa aiheettomasti. Hakala muotoilee ideologiansa briljantisti: ”On asioita, jotka täytyy tehdä hyvin, jopa täydellisesti, mutta on paljon enemmän asioita joihin riittää seiskan, ehkä seiska miinuksen taso”, hän sanoo.   

Tällä jutulla ei siis tarkoiteta, että ehdoin tahdoin pitäisi pyrkiä surkeuteen, vaan pienen ajattelumuutoksen tarkoitus on vain hieman armahtaa työ-/opiskelu-/perhe-elämän, vapaa-ajan tai muiden vaatimusten taakoittamia ihmisiä. Ja auttaa heitä ajattelemaan vähemmän mustavalkoisesti, vähemmän “kaikki tai ei mitään” -tyyppisesti. Hakala käyttää vapaa-ajan riennoista sanaa “kiihdyttely”, jolla hän tarkoittaa esim. kurinalaista treeniohjelmaa, vaativia harrastuksia, ruokavaliota tai muuta, joka tuo lisää stressiä ja paineita työstressin päälle. Puhumattakaan täydellisen ulkonäön tai kodin tavoittelusta. Ennen tätä juttuakin olin päätynyt aika samoille linjoille Hakalan kanssa näiden asioiden muka-tärkeydestä, mutta asiantuntija muovasi ajatukseni hyvin sanoiksi. Jatkuvan ärsyketulvan sijaan voisimme nauttia enemmän rentoilusta ja kotoilusta, viipyilemisestä säntäilemisen ja suorittamisen sijaan. Ainakin siis me, jotka kuitenkin sisimmässämme kaipaamme sellaista. 


Tässä muutamia omia, arkisia löytöjäni, asioita, joita voi tehdä mahdollisimman huonosti, jotta voisi elää mahdollisimman tyytyväistä elämää:


Siivous
Olen niin kätkenyt sydämeeni erään ammattijärjestelijän sanat, että on parempi siivota edes vähän kuin ei ollenkaan. Inhoan kaaosta, mutta välillä tuntuu voimattomalta tarttua siihen, jos kämppä on ehtinyt jo ryöpsähtää valloilleen esim. kiireen takia. Sitä luulee, että pitäisi saada asuntomessunnäköistä yhdessä illassa. (Saatat muuten mennä välillä lapsiperheen kotiin, joka on kuin pommin jäljiltä ja ajatella, että tuolla ei ole varmaan siivottu kahteen vuoteen jos silloinkaan, mutta usko, kun sanon: totuus on luultavasti, ettei ole siivottu kahteen päivään. Kaaostuminen tapahtuu ihan mielettömän nopeasti.)         Urakan tuntuessa ylivoimaiselta on kuitenkin hyötyä jo siitä, että päättää siivota vartin. Tai tyhjentää tiskikoneen. Tai viikata ohimennessään muutaman vaatteen kaappiin. Tai sytyttää jouluvalot. Tai tehdä mitä vain pieneltä tuntuvaa, koska siisteys ja kodikkuus syntyvät pienistä puroista. Ja kannattaa luopua kuvitelmista olla täydellinen kodin hengetär, jos et sitä tosiasiassa ole. Olet paljon onnellisempi ilman turhia kuvitelmia tai odotuksia itsellesi. Siivoa mahdollisimman huonosti, kunhan siivoat. 

Opiskelu
Tästä jo puhuin. Kaikki tehtävät vaan mentaliteetilla “juuri ja juuri rimanylitys”. Ylläri pylläri saattaa kuitenkin kesyttää mahdottomilta tuntuneet tehtävät matkan varrella ja saada  hyviäkin tuloksia. Yliopistossa numerot ovat enemmänkin vain oman itsetunnon pönkittämistä varten kuin oikeasti esim. työnhakuun. Ei kannata ikinä pitää omaa arvoaan riippuvaisena esim. koulunumeroista, vaikka siihen on suuri kiusaus. Priorisointi ennen kaikkea. 

Vanhemmuus
Tässä pitää olla varovainen. Vanhemmuudessa moniakaan asioita ei saa tehdä mahdollisimman huonosti tai huonosti laisinkaan. Mutta koska vanhemmuudenkaan ei pitäisi olla suorittamista vaan normaalia elämistä ja jotta epätäydellisillä vanhemmilla riittäisi aikaa ja jaksamista tehdä ne tärkeät asiat hyvin… oikaista voi monessa kohdassa. Einekset pöytään kiireen iskiessä. Lastenohjelmat pyörimään, kun ei jaksa kuunnella nahistelua tai keksiä muita viihdykkeitä. Lapset askartelemaan ja sotkemaan maaleilla, jotta saa taloon hetken rauhan. Jos jonain päivänä ei jaksa, ei ole pakko lähteä ulos. Ei haittaa, jos liikuntasuositukset eivät aina täyty. Ei haittaa, jos päiväkotiin lähdetään paniikkiaamuna housut nurinpäin ja eriparisukissa. Ei haittaa, jos nukkuma- tai ruutuajat välillä paukuvat tai karkkipäivästä ei pidetä pilkulleen kiinni. Ei haittaa, jos leluja ei jakseta kerätä aina takaisin oikeille paikoilleen. On niin monta asiaa ja tilannetta, jossa on suorastaan pakko tehdä oikein, että aina kun mahdollista, voi ottaa myös rennosti. Arkiruokailunkin voi pitkän päivän jälkeen järjestää mahdollisimman huonosti, pääasia että ruokaa on. 

Liikunta
Hikijumppaan voi mennä, vaikkei jaksaisi vetää täysillä. Tämä on ollut minulle uusi oivallus. Luulin ennen, että jos jumppatunnille menen, kaikki pitää tsempata hampaat irvessä raskaamman kautta kuten muutkin, mutta nykyään voisin hikitreenajien keskellä hyvin vetää käsipainojumppaa ilman painoja tai hissutella zumbassa, jos omat fiilikset niin sanoo. On parempi, että liikkuu rauhassa kuin ei liiku ollenkaan. En mene sinne kilpailemaan kunnostani vaan kohottamaan ja ylläpitämään sitä.    

Harrastukset
Eli tässä tapauksessa blogi. Jos tekee mieli kirjoittaa, voin tehdä sen, vaikkei jokainen yksittäinen postaus olisi kielellisesti tai sisällölisesti mestariteos tai loppuun asti hiottu. Sillä mentaliteetilla täällä olisi aika hiljaista muuten. Harrastusten pitää pysyä kivoina juttuina, niitä ei saa pakottaa. Tästäkin pitää aina säännöllisesti muistuttaa itseäni.

———————————————————————————————————————–

“Seiska puolen” elämä voi todellisuudessa olla sitä kympin elämää, koska se on todennäköisesti aidompaa ja välittömämpää kuin jatkuva pyrkimys täydellisiin suorituksiin. Armollisuutta itseä kohtaan, meille jokaiselle! 

Kohtuus kaikessa.
❤ ❤ ❤




Kuva: Kimmo

Manner: Poltettu oranssi

by tuulinviemaablogLeave a Comment on Manner: Poltettu oranssi
Esittelenpä vielä toisenkin hiljattain lukemani näytelmän. 
Eeva-Liisa Mannerin Poltettu oranssi (1968) on pikkukaupunkiin 1910-luvulle sijoittuva, psykoanalyyttinen näytelmä. Luettavanani oli muuten alkuperäinen painos, joka oli ratketa liitoksistaan. Poltetun oranssin väriset, repsottavat kangaskannet sopivat näytelmän tunnelmaan. 

Jotunin Tohvelisankarin rouvaan verrattuna Poltettu orassi oli ihan erilainen lukukokemus. Ei ensinnäkään komedia vaan vakava, jopa traaginen ja syvällinen. Näytelmässä on vain vähän henkilöitä. Pääosassa on kummallisesti käyttäytyvä nuori tyttö, Marina Klein sekä tohtori Fromm, joka yrittää selvittää tietä tytön mielenliikkeisiin melko psykoanalyyttisin keinoin. Marinan vanhemmat, puhtia tihkuva Amanda ja sivuosaan jäävä isä Ernest ovat myös mukana. 

Eeva-Liisa Manner on tunnettu modernismin edustaja kirjallisuudessa ja runoudessa,   ja näytelmän perusteella voisi olettaa, että hän on Freudinsa lukenut. Kohtalonomaisuus hallitsee tunnelmaa ja aiheuttaa myös hieman jännitystä. Alitajunta, unet ja niiden sekä käyttäytymisen melko suoraviivaisetkin tulkinnat ovat pääosassa. Enimmäkseen näytelmä on Marinan ja tohtorin vuoropuhelua. Se nostaa Marinan kautta esiin myös skitsofrenian, mielisairauden, joka luultavasti teoksen ilmestymisajankohtana, 1960-luvulla, oli vielä vaietumpi sairaus kuin nykyään. 

Näytelmässä on ideaa, mutta syitä ja seurauksia hakemalla haetaan ehkä liikaakin. Nykypsykologian mukaan esim. unien tulkinaa ei varmastikaan voisi käyttää niin suoraviivaisena porttina ihmisen pään sisälle. Liikuttavaa kuitenkin on, kuinka kärsivällinen ja ystävällinen tohtori saa kaltoin kohdellun tytön luottamaan itseensä ja uskaltaa jopa nuhdella tämän ymmärtämätöntä, kylmäkiskoista äitiä. 
     Rva Klein: Tahdon vain tietää, onko vainohulluus tarttuva tauti?
   Tohtori: Kyllä, tavallaan, jossain määrin. Mutta olkaa huoleti, te olette turvassa. Olette     aivan toisenlainen kuin tyttärenne; ne ominaisuudet, jotka teillä ovat aseita (näyttää: ottaa nipun sukkapuikkoja ja nostaa ne pystyyn), ovat tyttärellänne muuttuneet yliherkiksi tuntoelimiksi ja kääntyneet sisäänpäin (kääntää puikot itseensä päin). Hirviöiden lapset ovat myös hirviöitä, mutta he ovat hirveitä tavallisesti itselleen.

  

Jotuni: Tohvelisankarin rouva

by tuulinviemaablogLeave a Comment on Jotuni: Tohvelisankarin rouva
Romeota ja Juliaa lukuunottamatta en ole juuri lukenut näytelmiä, paitsi niitä kässäreitä, joissa olen itse ollut mukana ;). Tai korjaan sen verran, että en ole moneen vuoteen lukenut näytelmätekstejä, joskus aikoinaan kyllä joitakin. Toisen lukupiirin puitteissa tulee luettua nyt jonkin verran draamaakin ja aloitimme Jotunista.


Romaaniin verrattuna näytelmätekstiä on mukavan kevyt ja helppo lukea, etenkin kun kyseessä on “kolminäytöksinen huvinäytelmä”, Maria Jotunin Tohvelisankarin rouva (1924). En ole nähnyt kyseistä näytelmää lavalla, mutta tuntui se toimivan paperillakin, juonessa pysyi kiinni ja tapahtumat pystyi parenteesien avulla kuvittelemaan näytelmälliseksi hupailuksi. Jotunin jättiläispaksun Näytelmät-kokoelman esipuheessa Tohvelisankarin rouvaa tituleerataan “Jotunin komediatuotannon huippuna”. Kieltämättä teos on yhtä farssia – lukupiirimme kanssa laskeskelimme, että näytelmän aikaikkuna on luultavasti vain yksi päivä, mutta sen aikana tapahtuu vaikka mitä suuria mullistuksia ja tehdään (farssityyliin hätiköityjä) isoja päätöksiä.

Näytelmän nimihenkilö, Tohvelisankarin rouva, on omapäinen, itsekäs ja ahne Juulia, joka on rahojen toivossa mennyt tissuttelevan mutta leppoisan vanhan miehen, Aadolfin, kanssa naimisiin. Kun Aadolfin “varakkuus” onkin vain velkoja, yrittää Juulia päästä osingoille Aadolfin veljen, Justuksen, perinnöstä. Näytelmä onkin yhtä perinnön ja testamentin odottamista ja Justuksen kuoleman kanssa kikkailua. Juulia on kaikenlisäksi niin röyhkeä, että kosiskelee salaista rakkauden kohdettaan miltei miehensä silmien alla, mutta tämä ei ole huomaavinaan. Omat osuutensa tarinassa on myös palvelijoilla. Suorastaan absurdeja käänteitä tapahtuu ennen kuin näytelmä loppuu. Tapahtuvat asiathan ovat sikäli vakavia, mutta ne on tehty niin pelleillen, että komediallisuus jää reilusti pinnalle. Ihmisen, varsinkin naisen, ahneudesta ja röyhkeydestä tehdään rohkeastikin pilaa. Omaa etua tavoitellaan härskisti, mutta ahneella on – muistatte kyllä mikä – loppu. Jotunille pisteet oivasta dialogista, joka etenee kuin juna.

  Aadolf: Naura, naura sinä vaan. Joka ei osaa nauraa, ei vielä osaa mitään.
  Juulia: Haa, (tiiviiden huulien välistä) minä nauran! Elämä onkin vallan naurettavaa, jos sen vakavasti ottaa.   

Hyry: Maantieltä hän lähti

by tuulinviemaablog2 Comments on Hyry: Maantieltä hän lähti

“Ja kun hän söi, hänen mieleensä tuli kirkas syksy, jolloin pakkanen on puhdistanut joen veden ja pojat pyytävät koukuilla mateita, ja jolloin pakkanen on kypsyttänyt puolukat metsissä ja karpalot soilla, ja jolloin ilma on sellaista, että kun sitä hengittää, osa kaikesta siitä menee ihmisen sisälle ja tekee olon vaikeaksi.”

Finlandia-palkitun Antti Hyryn kirjallinen tuotanto oli minulle aivan tuntematon, kunnes lukupiirissä käsittelimme Hyryn esikoisteoksen, novellikokoelman Maantieltä hän lähti (1958). Se koostuu lyhyehköistä novelleista, joissa tavallaan palataan olennaisten asioiden alkulähteille. Luonto ja sen kuvaus on suuressa osassa. Kerronta on yksinkertaista, esimerkiksi henkilöillä ei useinkaan ole nimiä, he ovat vaikkapa vain “poika”, “pyykkäri”, “sotamies”, “päivystäjä”. Kuin kuka vaan, ei joku tietty.

Hyryn novelleissa on hieman sellaista haikeaa surumielisyyttä, mutta myös puhdistavaa tyytyväisyyttä pieniin asioihin. Sotien kaiut kuuluvat, ehkä Hyry peilaa novelleissa myös omaa lapsuuttaan. Eniten jäi mieleen niminovelli “Maantieltä hän lähti”, josta ylempi katkelmakin on. Kyseisessä novellissa on säväys maagista realismia kasvavine ja kutistuvine ruumiinosineeen. Lukupiiriraatimme päätyikin näkemään novellin allegorisena: päähenkilö koluaa tiedon maailmaa avaruutta myöten, mutta tajuaa jotain todella oleellista vasta kotipöydän ääressä greippiä haukatessaan. 

Novellikokoelman kanssa samassa painoksessa oli myös Hyryn romaani Kevättä ja syksyä (1958). Selailin sitä sillä silmällä, ettei olisi hullumpi lukukokemus varmaan sekään. Varsinkin kun tunnettu modernisti Eeva-Liisa Manner kirjoittaa takakannessa: 
“Tulee hyvä olla kun lukee Hyryä, on kuin makaisi puhtaaksi pestyssä pirtissä palttinalakanoiden välissä. Kevättä ja syksyä on meillä lähes ainoa romaani, jossa ei ole mitään asiattomuutta, mitään liioittelua tai luulottelua. Sellaisena se on tärkeä kirja, jonka asema myöhemmin vain kirkastuu.”

“Niilo muisti heinäntekoa ja aikoja, jolloin oli kasvanut. Taivas ylhäällä oli sininen. Hän tunsi ikävää, joka oli kuin ainoa ote elämään ja maailmaan.” 
                                                       (Kevättä ja syksyä)






Ylin kuva: Kimmo Korpela

Lukupiiri pieni pyörii

by tuulinviemaablogLeave a Comment on Lukupiiri pieni pyörii
Olen tainnut blogissakin mainita sanan lukupiiri. Myönnetään, että aluksi tuo sana kuulosti omaankin korvaani ehkä hienostelulta, mutta vähintäänkin hieman omistuiselta ja vanhanaikaiselta, mutta niitä se ei ole. 

Olen tällä hetkellä kahdessakin lukupiirissä, molemmissa koulun puolesta, mutta olen pitänyt siitä niin paljon, etten pidä enää lainkaan hulluna, että jotkut perustavat lukupiirejä vapaaehtoisesti! 🙂 Päinvastoin, siitä on osallistujilleen varmasti paljon iloa ja hyötyäkin. Omissa kirjallisuuden opinnoissani kaikki Kaunokirjallisuuden tuntemus -kurssit ovat lukupiirimuotoisia ja tosi suosittuja. Kurssithan ovat tosin pakollisia, mutta ne voisi suorittaa myös kirjoittamalla jokaisesta kirjasta pitkän esseen, mutta lukupiireily on paljon hauskempaa ja samalla kursseille vaadittu kirjoitustyökin jakaantuu useammalle. 

Toisessa lukupiirissä kahlaamme läpi kotimaista kertomakirjallisuutta ja toisessa lyriikkaa ja draamaa. Tein yhden lukupiirikurssin ennen äitiyslomille jäämistä ja nyt on tosi kiva taas “kuulua piireihin”. Paljon muutenkin lukevana kirjoista on hauskaa ja kiinnostavaa keskustella ja niistä saa myös enemmän irti, kun on muitakin sanomassa mielipiteitään ja “tekemässä löytöjä” tekstin äärellä. Monet uudet näkökulmat avautuvat yhdessä pohdiskelemalla. Lisäksi joka kerralla yksi on ns. puheenjohtajana, ja ottaa etukäteen selvää hieman taustatiedoista kuten kirjoittajasta, genrestä, teoksen kirjallisuushistoriallisesta kontekstista jne.

Lukupiirihän on oikeastaan sukua ompeluseuroille, raamattupiireille tai vaikka penkkiurheilun kisakatsomoille, ei se sen kummallisempaa ole. Samoista asioista kiinnostuneet ihmiset vain kokoontuvat pienellä porukalla yhteen höpisemään sen sijaan että puuhailisivat ja pohdiskelisivat yksikseen. Lukupiiri on kiva harrastus, jonka voi perustaa huvin vuoksi vaikka muutaman hengen porukalla. Kokoontua jossain kivassa paikassa kuten kahvilassa tai jonkun kotona teekupposen ääressä ja keskustella ennalta sovitusta kirjasta. Vapaaehtoiseen lukupiiriin voi valita lemppareita tai aivan uusia tuttavuuksia – mitä ikinä sattuu kiinnostamaan kaunokirjallisuudesta tai sen ulkopuolelta. Voi olla helpompi tehdä alussa piiriin jokin rajaus aiheen / aikakauden / kirjailijan / genren tai muun vastaavan perusteella, jotta on helpompi myös vertailla luettuja teoksia. Todennäköisesti tunnetuin tällainen aihepiirin rajaus on Jane Austen -lukupiiri – elokuva, jonka myötä myös lukupiiri-sana on tullut populaariin tietoisuuteen. 

Ps.
Lukupiiriä suunnittelevan kannattaa varautua, että lukupiirikeskustelut saattavat kääntyä teoksen myötä myös aivan muihiin asioihin – mutta se voikin olla juuri sitä parasta antia!