Kamppailin muuten vuosien varrella aika pitkään itseni kanssa, pidänkö valokuvaamisesta vai inhoanko sitä – vastakkain olivat toisaalta visuaalisuus ja taiteellisuus sekä toisaalta tekniikka, joka taas ei kuulu yhtään ydinosaamisalueisiini. Tämä ei ole mikään maksettu mainos, mutta voin kertoa silti kaikille kameran hankkimista harkitseville, että juuri tämä Pen-kamera on kallistanut mielipiteeni siihen, että kyllä, pidän valokuvaamisesta ja kyllä, sitä voi myös oppia käyttämään!
Month: November 2016
Kotiäitiyden ja työäitiyden ihanuuksia ja eroja
Hassua, kuinka eri lailla ja vauhdilla arkikin pyörii nyt kun ei ole enää kotiäitinä! Ennen sitä esim. siivoiltiin (ja sotkettiin) aika tasaisesti joka päivä fiiliksen mukaan, mutta nykyään on melkein pakko pitää lauantaisin ns. vanhanaikaista siivouspäivää, kun kaikki kotityöt vaan kasaantuvat. Ennen pyykkikone pyöri joka päivä, mutta ei enää, ja loppuviikosta on jo vähän etsimistä puhtaissa sukissa, mutta aina on jotain päällepantavaa löytynyt 🙂 No, samaan hengenvetoon voin todeta, että kotona ollessa pienten lasten kanssa sotkua myös syntyy monin verroin enemmän kuin töissä / päiväkodissa, eli ei voi todellakaan suoraan verrata enkä sinänsä muistele sen asian puolesta kaiholla noita aikoja 🙂 Jos joskus sai kämpän pysymään siistinä, piti aamusta iltaan olla siivousmoodilla enkä lähtökohtaisesti ole sen tyyppinen ihminen. Että ehkä tämmöiset kertaluontoiset rutistukset kotitöiden osalta sopii sitten paremmin meille.
![]() |
Myös kauppareissut ovat keskittyneet viime aikoina vaan lähi-Siwaan, ja jääkaappi on lähes aina tyhjillään, kun kukaan ei oikein ehdi käydä koskaan kaupassa! Puhumattakaan ruuanlaitosta! Kotiäitiaikoina suorastaan harrastin ruuanlaittoa (en vauvavuosina, mutta niiden jälkeen), kokeilin uusia reseptejä ja usein pöydässä odotti hyvä kotiruoka miehen tullessa kotiin ja söimme koko perhe yhdessä. Nykyään tuijotellaan usein epätoivoinen ilme kasvoilla jääkaappia jäätävän nälkäisinä ja mietitään, mitä ihmettä sitä oikein keksisi! Munakasta varmaan taas? Tai Siwan nugetteja. Eipä mene kyllä paljon rahaa shoppailuunkaan, kun ei ole aikaa pyöriä kaupoissa.
![]() |
Viikon arkiruuat taas pulkassa…? 😉 Öö… |
Eikä sitä oikein illalla jaksa paljon tehdä mitään tai lähteä mihinkään, ja siksi lapsillakaan ei ole mitään harrastuksia. He joutuisivat todennäköisesti lähtemään sinne patistelujen kera emmekä me jaksaisi lähteä kuljettamaankaan, joten mihin niitä tuon ikäisenä vielä tarvitsisi. Yhtä väsyneitä ollaan yleensä kaikki, lapset ja aikuiset, päivän jälkeen. Parasta vaan hengata vapaasti kotona. Voi olla tietysti, että tämä on osaltaan myös totuttelukysymys, koska meillä on vasta ensimmäinen hoito/opiskelusyksy monen vuoden kotona olon jälkeen. Sosiaalisten suhteidenkin ylläpito on keskittynyt lähinnä vain ihan lähisukuun, siihenkin vaihtelevalla menestyksellä. Arki pyörii niin kovaa vauhtia päivästä toiseen kuin itsestään, että monet “pitäisi nähdä tässä joskus” -tyyppiset lupaukset ovat jääneet sen jalkoihin. Mutta ehtiihän sitä toivottavasti taas…
Olen kuitenkin siinä mielessä etuoikeutetussa tilanteessa, että voin edelleen viettää tällaista osa-aikakotiäitiyttä jonkin verran. Lapset ovat pääosin vain neljä päivää viikossa päiväkodissa, joten siinä jää yksi arkipäivä heti kotipäiväksi. Lisäksi voin välillä hakea lapset aikaisemmin ja yliopiston loma-aikoina (pitkät!) pystyy pitämään kunnon tauot, koska haluan myös panostaa siihen, että lapset saavat olla kotonakin eikä aina hoidossa. Jo tuo hoito- ja vapaapäivien suhde 4:3 tuntuu inhimillisemmältä kuin 5:2, ja aina joskus kun tulee kokonaisia hoitoviikkoja, tytöt ovat paljon väsyneempiä heti.
Aina ei tietenkään voi valita, mutta onneksi olen voinut itse säätää aikatauluja niin, että se yleensä onnistuu siten että olen ollut järjestelyyn tyytyväinen. Opinnot etenevät, mutta otan kursseja vain sen verran, että ehdin hoitaa ne näissä puitteissa. Jos paahtaisin tosi pitkää päivää ja valmistuisin sen myötä vaikka puoli vuotta aikaisemmin, se ei tunnu nyt sen arvoiselta, jos perhe ja lapset jäisivät ihan sivuosaan muutamaksi vuodeksi. Toisaalta taas kotiäitiydenkin parhaat puolet korostuvat, kun sitä ei ole päivästä toiseen, vaan välillä saa keskittyä täysillä opiskeluun (ja siinä sivussa blogata kun kerkiää). Vastapainoksi ne kotipäivät lasten kanssa lötkömpine aamuineen ja kauppareissuineen tuntuvat ihanilta.
Loppukaneettina voisin sanoa, että olen ollut erittäin tyytyväinen tähän syksyyn, koska on oikeasti virkistävää tehdä muutakin kuin “vain” olla kotona. Sitä paitsi se on ihan puppua, mitä jotkut viralliset tahot sanovat, että kotiäidit jotenkin lorvivat vaan kotona eivätkä “jaksa” mennä töihin… Päinvastoin, kotiäitiys on paljon raskaampaa kuin töissäkäynti ja siksi minullakin on ollut nyt paljon helpompaa päiväkodin ansiosta, kiitos vain sinne! Miettikää nyt vaikka työsuhdelakia, kuten ruoka-, kahvi- ja vessataukoja! Eihän kotiäideille kuulu mitään noista. Puhun nyt tahallaan kärjistäen, ja isompien lasten kanssa kotiäiti tosiaan voi joskus vaikka istahtaa alas ja juoda kahvia lehden kera, mutta vauvan tai taaperon kanssa ei kyllä ole hetken rauhaa.
Monet kotiäidit kadehtivat töissäkäyvien lounastaukoja eikä aiheetta. Nyt olen itse siinä tilanteessa, että voin istua puoleksi tunniksi ihan omien ajatusten kanssa pöytään valmiin ruuan eteen, syödä sen kuumana, ja joku muu vielä hoitaa tiskit. Lapsetkin saavat päiväkodissa valmiin ruuan monta kertaa päivässä eteen ilman, että minun tarvitsee tehdä mitään – mitä luksusta! Arki helpottaa oikeasti kyllä niin paljon, kun lapsi pääsee siihen muutaman vuoden ikään. Uhmakohtaukset ovat sitten eri kategorian haasteita kuin jatkuva hoivan tarve imetyksineen, vaipanvaihtoineen ja nukuttamisineen. Sosetahrojen päivittäinen jynssääminenkin on jo historiaa tämän mamman osalta.
![]() |
Nukkuva vauva on hieno, mutta harvinainen elämys |
Ihanaa muuten että on taas vähän lunta maassa (ainakin täällä…), ettei näytä niin pimeältä, ja joulukin tulla jolkottaa kovaa vauhtia! Jouluasioiden suunnittelu ja toteutuskin jäävät varmaan aika lähelle h-hetkeä, nimittäin sen verran kiirettä pitää. Kotiäitiaikoina sitä kun saattoi aikansa kuluksi suunnitella lahjoja jo marraskuussa tai tehdä oikein listaa, mitä suursiivoaisi jouluun mennessä. Mutta tuleehan se joulu vähemmälläkin valmistelulla, ihanaa kuitenkin kuunnella joululauluja ja poltella kynttilöitä. Ja parin päivän päästä saa avata ekan luukun adventtikalenterista, sellainen on kuitenkin jo odottamassa, kiitos ovilla kiertävien partiolaisten.
Mahdollisimman huono
Sama tuon kandin kanssa. Valitsin mestarilliselta kuulostavaa aihetta monta viikkoa keksien joka päivä uuden ja hyläten seuraavana päivänä edellisen, kunnes ajattelin, että yritän mennä siitä mistä aita on matalin. Kuinka ollakaan, homma lähti käyntiin. Aion käyttää samaa taktiikkaa vastedeskin, jos kirjoittaminen tai tutkimus takkuaa. Tämä on vain kandi! Yritän tehdä mahdollisimman huonon! Ajatuskuvion pointti on siinä, että yritän tehdä edes jotain sen sijaan, että jäisin paikoilleni junnamaan suurine suunnitelmineni.
Harrastukset
Eli tässä tapauksessa blogi. Jos tekee mieli kirjoittaa, voin tehdä sen, vaikkei jokainen yksittäinen postaus olisi kielellisesti tai sisällölisesti mestariteos tai loppuun asti hiottu. Sillä mentaliteetilla täällä olisi aika hiljaista muuten. Harrastusten pitää pysyä kivoina juttuina, niitä ei saa pakottaa. Tästäkin pitää aina säännöllisesti muistuttaa itseäni.
Kohtuus kaikessa.
Manner: Poltettu oranssi
Jotuni: Tohvelisankarin rouva
Hyry: Maantieltä hän lähti
“Ja kun hän söi, hänen mieleensä tuli kirkas syksy, jolloin pakkanen on puhdistanut joen veden ja pojat pyytävät koukuilla mateita, ja jolloin pakkanen on kypsyttänyt puolukat metsissä ja karpalot soilla, ja jolloin ilma on sellaista, että kun sitä hengittää, osa kaikesta siitä menee ihmisen sisälle ja tekee olon vaikeaksi.”
Finlandia-palkitun Antti Hyryn kirjallinen tuotanto oli minulle aivan tuntematon, kunnes lukupiirissä käsittelimme Hyryn esikoisteoksen, novellikokoelman Maantieltä hän lähti (1958). Se koostuu lyhyehköistä novelleista, joissa tavallaan palataan olennaisten asioiden alkulähteille. Luonto ja sen kuvaus on suuressa osassa. Kerronta on yksinkertaista, esimerkiksi henkilöillä ei useinkaan ole nimiä, he ovat vaikkapa vain “poika”, “pyykkäri”, “sotamies”, “päivystäjä”. Kuin kuka vaan, ei joku tietty.
Hyryn novelleissa on hieman sellaista haikeaa surumielisyyttä, mutta myös puhdistavaa tyytyväisyyttä pieniin asioihin. Sotien kaiut kuuluvat, ehkä Hyry peilaa novelleissa myös omaa lapsuuttaan. Eniten jäi mieleen niminovelli “Maantieltä hän lähti”, josta ylempi katkelmakin on. Kyseisessä novellissa on säväys maagista realismia kasvavine ja kutistuvine ruumiinosineeen. Lukupiiriraatimme päätyikin näkemään novellin allegorisena: päähenkilö koluaa tiedon maailmaa avaruutta myöten, mutta tajuaa jotain todella oleellista vasta kotipöydän ääressä greippiä haukatessaan.
Novellikokoelman kanssa samassa painoksessa oli myös Hyryn romaani Kevättä ja syksyä (1958). Selailin sitä sillä silmällä, ettei olisi hullumpi lukukokemus varmaan sekään. Varsinkin kun tunnettu modernisti Eeva-Liisa Manner kirjoittaa takakannessa:
“Tulee hyvä olla kun lukee Hyryä, on kuin makaisi puhtaaksi pestyssä pirtissä palttinalakanoiden välissä. Kevättä ja syksyä on meillä lähes ainoa romaani, jossa ei ole mitään asiattomuutta, mitään liioittelua tai luulottelua. Sellaisena se on tärkeä kirja, jonka asema myöhemmin vain kirkastuu.”
Lukupiiri pieni pyörii
Ps.
Lukupiiriä suunnittelevan kannattaa varautua, että lukupiirikeskustelut saattavat kääntyä teoksen myötä myös aivan muihiin asioihin – mutta se voikin olla juuri sitä parasta antia!
Yhden lapsen kansa
Mari Mannisen juuri ilmestynyt Yhden lapsen kansa – Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret (2016) on täsmävastaus aiempiin pohdintoihini, mitä Kiinalle ja varsinkin maan perhepolitiikalle kuuluu nyt. Teos keskittyy yhden lapsen politiikan monipuoliseen ruotimiseen eri näkökulmista, tavallisten ihmisten tarinoiden kautta. Aiemmat Kiina-postaukseni (Xinranin sykähdyttävistä teoksista) löytyvät täältä ja täältä.
Mari Manninen on suomalainen, Pekingissä asuva toimittaja, joka on tehnyt suuren työn kerätessään kirjaansa varten eri ikäisiä ja -taustaisia haastateltavia eri puolilta Kiinaa. Yhden lapsen politiikalla oli laajat vaikutukset mitä erilaisimmilla tavoilla ja Manninen on onnistunut tuomaan kirjaansa näitä ääniä, vähemmänkin kuultuja. Mannisen haastateltavana on mm. pojalleen vaimon ostanut isä, pakkoaborttiin joutunut äiti, vanhempiansa varten pänttäävä poika, Kiinasta Amerikkaan adoptoitu tyttö ja naapureiden lisääntymistä vahtinut rouva. Jokaisen kirjassa haastatellun henkilön lisäksi Manninen valottaa kiinalaisia käytäntöjä yleisemmälläkin tasolla.
Kiina on niin suuri maa, että yl-politiikan toteuttaminen käytännössä vaihteli alueittain melko paljon. Toisaalla oltiin ehdottoman tiukkoja, kansankielellä armottomia, toisaalla taas katsottiin useammin läpi sormien, varsinkin lahjuksia vastaan. Maaseudulla ja kaupungeissa oli ja on edelleen isoja eroja. Hyvin moni kaupunkilaisten työpaikoista on valtion tarjoama, joten toisen lapsen maailmaan saattaminen, edes vahingossa, olisi tuhonnut työuran lisäksi eläkkeen ja näin ollen koko toimeentulon. Pöyristyttävää yhden lapsen politiikan aikaisessa byrokratiassa oli, että sen ainoan lapsenkin piti syntyä juuri tiettynä ajankohtana, koska kylillä oli yhteiset vauvakiintiöt, joita paikallisviranomaiset vahtivat. Jos jälkeläinen sai alkunsa vääränä vuonna, se ei saanut syntyä.
Mannisen kertomukset, voisi sanoa reportaasit, ovat kiehtovia. Kirjassa kerrotaan muun muassa pojasta, joka kovan kilpailun vuoksi opiskelee aamusta iltaan, vaikka haluaisi pelata jalkapalloa. Paperittomista “mustista lapsista”. Pariskunnasta, joka lapsen synnyttyä muutti vanhempiensa paapottavaksi, koska ainokaisen hoito olisi muuten liian rankkaa. Naisesta, joka vahti kylän naisten kuukautisia, jakoi ehkäisyvälineitä ja suostutteli perheitä abortteihin. Kiinan hurjasta tyttö- eli nykyisemmin vaimovajeesta. Sitä lukiessa väistämättä miettii, miten erilaista Kiinassa olisi, jos puuttuvat tytöt olisivat saaneet elää, ne miljoonat. Ei tarvitsisi maaseudun poikien lähteä epätoivoisesti ostamaan Vietnamista vaimoa, joka sitten parin vuoden päästä karkaa takaisin.
Jokainen tarina on hurjan kiinnostava, koskettava tai jopa huvittava, mutta kaikkein eniten minua silti säväyttivät kertomukset (pakko)aborteista ja (pakko)sterilisaatioista. Se on jotain niin jäätävää ja järkyttävää, ettei siihen ajatukseen voi tai halua koskaan tottua.
“Maaseudun naisia kohdeltiin välillä kuin karjalaumaa. Abortteja ja sterilisaatioita tehtiin puuduttamatta ja liukuhihnalla. Sterilisaatioita varten naisia saatettiin vain panna makaamaan vierekkäin maahan ja operaatio hoidettiin siinä.”
Jo pelkästään yhtenä, hurjana kampanjavuonna 1983 sterilisoitiin 20 miljoonaa naista. Abortti sen sijaan on Kiinassa (edelleenkin) hyvin yleinen toimenpide, oikeastaan monille jopa ehkäisymuoto siinä missä muutkin. Siitä on tullut sellainen, koska pitkään se oli käytännössä niin monille pakollinen, ainoa vaihtoehto. Yksityiset aborttiklinikat mainostavat ruusunpunaisin kuvin “kivutonta ja helppoa” toimenpidettä, jossa nainen saa olla “kuin kuningatar”. Totuus on hieman toista. Yhden lapsen politiikan vapauduttua moni ei edes halua toista lasta ja abortteja tehdään vapaaehtoisestikin. Kiinassa on kuitenkin aiheutettu hurjat traumat miljoonille pakkosterilisoinnin tai -abortin uhreille yl-politiikan tiukkoina vuosikymmeninä.
Vahinkoraskauksia Kiinassa on koko yl-politiikan ajan ollut paljon, koska valtion jakamat ehkäisyvälineet olivat pitkään surkeita. Toki ultrauslaitteiden kehityttyä moni tyttölasta odottanut päätyi “vapaaehtoisesti” aborttiin pojan toivossa. Oikeastaan Kiinassa monen ihannetoive olisi ollut saada sekä poika että tyttö, mutta valtion asettamissa raameissa oli pysyttävä. Alkeellisella maaseudulla köyhyyskin vaikutti tyttöjen syrjimiseen. Joillakin alueilla saattoi tietyin reunaehdoin saada luvan toiseenkin vauvaan (esim. vammainen esikoinen), mutta etenkin maalla poika oli monestakin syystä ykköstoive. Ja nykyään yksinäisiä ja turhautuneita poikamiehiä pyörii vanhempiensa nurkissa, kun ei löydy vaimoa sitten millään, ei omalta eikä naapurikylältäkään.
On kammottavaa, kuinka määrätietoisesti perhesuunnitteluviranomaiset tekivät kaikkensa, jotta voisivat hallita ihmisten intiimiä elämää. Virkamiesten muodostama byrokratiakoneisto toimi tosiaan kuin kone. Missä on ihmisten oikeus yksityisyyteen ja vapauteen? Ne hoitivat ehkäisyn, määräsivät ajan lapsenteolle, pahimmillaan hakivat kotoa voimakeinoin aborttiin, tai jos luvattomia lapsia oli jo päässyt syntymään eikä sakkorahoja kuulunut, saatettiin perheen katto hajottaa. Viranomaiset eivät ole ylempiensä pelossa juuri inhimillistä armoa voineet osoittaa. Vauvatkin ovat ihmisiä, mutta se ei ole liikuttanut kylmää byrokratiaa. Aborttiin painostamista ja pakottamista on ilmennyt viime vuosiin asti, joskin vähemmän kuin 20-30 vuotta sitten. Eikä viranomaisille ole ollut kauheasti väliä, missä raskauden vaiheessa abortti tehdään – jos lapsi on luvaton, niin vaikka sitten viimeisillä raskauskuukausilla.
Rouva Zhang vietiin aborttiin väkisin, haettiin kotoaan suurella porukalla:
Ei paljon eroa niistä Xinranin kertomuksista. Mannisen kirja täydentääkin hyvin sitä kuvaa, joka syntyi lukiessani Kiinan kadotetut tyttäret. Kannattaa ehdottomasti lukea Yhden lapsen kansa. Tulee taas vähän viisaammaksi. Ymmärtää ehkä, miten paljon haluaisi tietää lisää.
Tähtipölyä
“Tyttö ja poika suutelee
Puiston penkillä elämä aukee
Tytön hiuksilla on
tähtipölyä
Kulkuri muovikasseineen kulkee
heidän ohitseen
On takin hartioilla
tähtipölyä”
“Hiekkalaatikon reunalla
isä katsoo pientä lastaan
Lapsen ämpärissä
tähtipölyä
Nuori mies tuli huoneeseen
ei tahtois olla yksikseen
On hotellin lasipöydällä
tähtipölyä”
“Mummo pyyhkii hihallaan
kuvaa nuoren sotilaan
Jäi vuosikymmenistä
tähtipölyä
Kirkko ja kesälauantai
Kaksi sormuksensa sai
Riisiin sekoittuu
tähtipölyä”
“Nainen kulkee yksinään
kantaa miestä sylissään
on uurnan kannen alla
tähtipölyä
Äiti ottaa rinnoilleen
lapsen vastasyntyneen
Silmissään on vielä
tähtipölyä”
“Hetken elämää
kaikki kellot soittaa
Hetken elämää
kaikki kunnioittaa”
Kaikki kursivoidut lainaukset Samuli Edelmannin laulamasta Tähtipölyä-kipaleesta, sanat Timo Kiiskinen.
Suojelusenkeileitä teillesi!
The Most Wonderful Time of the Year
Sleigh bells ring, are you listening
In the lane, snow is glistening
A beautiful sight, we’re happy tonight
Walking in the winter wonderland
Richard B. Smith
Jingle bell, jingle bell, jingle bell rock
Jingle bells chime in jingle bell time
Dancing and prancing in Jingle Bell Square
In the frosty air
Jim Boothe
The fire is slowly dying
And, my dear, we’re still goodbying
But as long as you love me so
Let it snow, let it snow, let it snow!
Sammy Cahn