Luin muutama päivä sitten tämän Helsingin Sanomien artikkelin ja se innosti minut kirjoittamaan aiheesta postauksen, koska samoja asioita olen muutenkin säännöllisesti pähkäillyt. Jutussa on kysymys siitä, kuinka välillä tekee hyvää suoriutua asioista vain välttävästi. Artikkeliin haastateltu professori Juha T. Hakala on kirjoittanut hiljattain teoksen Kohtuuden kirja – näkökulmia ääriyhteiskuntaan. Hän on sitä mieltä, ettei onni synny jatkuvien ponnistelujen kautta ja peräänkuuluttaa kohtuullisuutta. Hakala on muun muassa ohjannut Jyväskylän yliopistossa maisterivaiheeseen jumiutuneita opiskelijoita ja avain heidän valmistumiseensa on ollut neuvo yrittää tehdä mahdollisimman huono gradu, siis sellainen, joka juuri ja juuri hyväksytään. Kuinka ollakaan, tämä neuvo on saanut monet vetkuttelijat aloittamaan, ja yllätyksenä on saattanut tulla jopa parempi numero kuin aivan välttävä.
Esimerkki suoraan opiskelijamaailmasta kosketti minua, koska olen aloittanut juuri kandin työstämisen, eikä aiheen valintakaan ollut kurssin alussa helppoa puhumattakaan ajatuksesta, että työn pitäisi valmistua määräajassa. Myönnettäköön, että olen ollut koulussa aikoinaan aika hyvä, siksi saatan asettaa itselleni paineita yliopistonkin kurssien suhteen, vaikkei numeroilla todellista merkitystä olekaan. Varoittelen säännöllisesti itseäni siitä ja heti tuntuu huojentuneemmalta kun vakuutan itselleni, että riittää kunhan saan sen ja sen työn palautettua, tuli mitä tuli, kunhan saan jotain raapustettua dead lineen mennessä, kunhan pääsen vain läpi. Kunhan saan edes mahdollisimman huonon. Jokainen mahdollisimman huono on eteenpäin kohti tutkintoa. Ja kuitenkin ne minun mahdollisimman huononi ovat olleet loppupeleissä ihan hyviä töitä.
Sama tuon kandin kanssa. Valitsin mestarilliselta kuulostavaa aihetta monta viikkoa keksien joka päivä uuden ja hyläten seuraavana päivänä edellisen, kunnes ajattelin, että yritän mennä siitä mistä aita on matalin. Kuinka ollakaan, homma lähti käyntiin. Aion käyttää samaa taktiikkaa vastedeskin, jos kirjoittaminen tai tutkimus takkuaa. Tämä on vain kandi! Yritän tehdä mahdollisimman huonon! Ajatuskuvion pointti on siinä, että yritän tehdä edes jotain sen sijaan, että jäisin paikoilleni junnamaan suurine suunnitelmineni.
Pyrkimys suoriutua mahdollisimman huonosti voi toimia elämänohjeena monessakin asiassa. Hakalan neuvoista on todennäköisesti eniten hyötyä tunnollisuuteen tai perfektionismiin taipuvaiselle, tai muuten vaan riittämättömyyttä tai syyllisyyttä tuntevalle ihmiselle, oli elämänalue mikä hyvänsä. Lukeudun itsekin milloin mihinkin näistä kategorioista ja omatuntoni saattaa kolkuttaa jopa aiheettomasti. Hakala muotoilee ideologiansa briljantisti: ”On asioita, jotka täytyy tehdä hyvin, jopa täydellisesti, mutta on paljon enemmän asioita joihin riittää seiskan, ehkä seiska miinuksen taso”, hän sanoo.
Tällä jutulla ei siis tarkoiteta, että ehdoin tahdoin pitäisi pyrkiä surkeuteen, vaan pienen ajattelumuutoksen tarkoitus on vain hieman armahtaa työ-/opiskelu-/perhe-elämän, vapaa-ajan tai muiden vaatimusten taakoittamia ihmisiä. Ja auttaa heitä ajattelemaan vähemmän mustavalkoisesti, vähemmän “kaikki tai ei mitään” -tyyppisesti. Hakala käyttää vapaa-ajan riennoista sanaa “kiihdyttely”, jolla hän tarkoittaa esim. kurinalaista treeniohjelmaa, vaativia harrastuksia, ruokavaliota tai muuta, joka tuo lisää stressiä ja paineita työstressin päälle. Puhumattakaan täydellisen ulkonäön tai kodin tavoittelusta. Ennen tätä juttuakin olin päätynyt aika samoille linjoille Hakalan kanssa näiden asioiden muka-tärkeydestä, mutta asiantuntija muovasi ajatukseni hyvin sanoiksi. Jatkuvan ärsyketulvan sijaan voisimme nauttia enemmän rentoilusta ja kotoilusta, viipyilemisestä säntäilemisen ja suorittamisen sijaan. Ainakin siis me, jotka kuitenkin sisimmässämme kaipaamme sellaista.
Tässä muutamia omia, arkisia löytöjäni, asioita, joita voi tehdä mahdollisimman huonosti, jotta voisi elää mahdollisimman tyytyväistä elämää:
Siivous
Olen niin kätkenyt sydämeeni erään ammattijärjestelijän sanat, että on parempi siivota edes vähän kuin ei ollenkaan. Inhoan kaaosta, mutta välillä tuntuu voimattomalta tarttua siihen, jos kämppä on ehtinyt jo ryöpsähtää valloilleen esim. kiireen takia. Sitä luulee, että pitäisi saada asuntomessunnäköistä yhdessä illassa. (Saatat muuten mennä välillä lapsiperheen kotiin, joka on kuin pommin jäljiltä ja ajatella, että tuolla ei ole varmaan siivottu kahteen vuoteen jos silloinkaan, mutta usko, kun sanon: totuus on luultavasti, ettei ole siivottu kahteen päivään. Kaaostuminen tapahtuu ihan mielettömän nopeasti.) Urakan tuntuessa ylivoimaiselta on kuitenkin hyötyä jo siitä, että päättää siivota vartin. Tai tyhjentää tiskikoneen. Tai viikata ohimennessään muutaman vaatteen kaappiin. Tai sytyttää jouluvalot. Tai tehdä mitä vain pieneltä tuntuvaa, koska siisteys ja kodikkuus syntyvät pienistä puroista. Ja kannattaa luopua kuvitelmista olla täydellinen kodin hengetär, jos et sitä tosiasiassa ole. Olet paljon onnellisempi ilman turhia kuvitelmia tai odotuksia itsellesi. Siivoa mahdollisimman huonosti, kunhan siivoat.
Opiskelu
Tästä jo puhuin. Kaikki tehtävät vaan mentaliteetilla “juuri ja juuri rimanylitys”. Ylläri pylläri saattaa kuitenkin kesyttää mahdottomilta tuntuneet tehtävät matkan varrella ja saada hyviäkin tuloksia. Yliopistossa numerot ovat enemmänkin vain oman itsetunnon pönkittämistä varten kuin oikeasti esim. työnhakuun. Ei kannata ikinä pitää omaa arvoaan riippuvaisena esim. koulunumeroista, vaikka siihen on suuri kiusaus. Priorisointi ennen kaikkea.
Vanhemmuus
Tässä pitää olla varovainen. Vanhemmuudessa moniakaan asioita ei saa tehdä mahdollisimman huonosti tai huonosti laisinkaan. Mutta koska vanhemmuudenkaan ei pitäisi olla suorittamista vaan normaalia elämistä ja jotta epätäydellisillä vanhemmilla riittäisi aikaa ja jaksamista tehdä ne tärkeät asiat hyvin… oikaista voi monessa kohdassa. Einekset pöytään kiireen iskiessä. Lastenohjelmat pyörimään, kun ei jaksa kuunnella nahistelua tai keksiä muita viihdykkeitä. Lapset askartelemaan ja sotkemaan maaleilla, jotta saa taloon hetken rauhan. Jos jonain päivänä ei jaksa, ei ole pakko lähteä ulos. Ei haittaa, jos liikuntasuositukset eivät aina täyty. Ei haittaa, jos päiväkotiin lähdetään paniikkiaamuna housut nurinpäin ja eriparisukissa. Ei haittaa, jos nukkuma- tai ruutuajat välillä paukuvat tai karkkipäivästä ei pidetä pilkulleen kiinni. Ei haittaa, jos leluja ei jakseta kerätä aina takaisin oikeille paikoilleen. On niin monta asiaa ja tilannetta, jossa on suorastaan pakko tehdä oikein, että aina kun mahdollista, voi ottaa myös rennosti. Arkiruokailunkin voi pitkän päivän jälkeen järjestää mahdollisimman huonosti, pääasia että ruokaa on.
Liikunta
Hikijumppaan voi mennä, vaikkei jaksaisi vetää täysillä. Tämä on ollut minulle uusi oivallus. Luulin ennen, että jos jumppatunnille menen, kaikki pitää tsempata hampaat irvessä raskaamman kautta kuten muutkin, mutta nykyään voisin hikitreenajien keskellä hyvin vetää käsipainojumppaa ilman painoja tai hissutella zumbassa, jos omat fiilikset niin sanoo. On parempi, että liikkuu rauhassa kuin ei liiku ollenkaan. En mene sinne kilpailemaan kunnostani vaan kohottamaan ja ylläpitämään sitä.
Harrastukset
Eli tässä tapauksessa blogi. Jos tekee mieli kirjoittaa, voin tehdä sen, vaikkei jokainen yksittäinen postaus olisi kielellisesti tai sisällölisesti mestariteos tai loppuun asti hiottu. Sillä mentaliteetilla täällä olisi aika hiljaista muuten. Harrastusten pitää pysyä kivoina juttuina, niitä ei saa pakottaa. Tästäkin pitää aina säännöllisesti muistuttaa itseäni.
———————————————————————————————————————–
“Seiska puolen” elämä voi todellisuudessa olla sitä kympin elämää, koska se on todennäköisesti aidompaa ja välittömämpää kuin jatkuva pyrkimys täydellisiin suorituksiin. Armollisuutta itseä kohtaan, meille jokaiselle!
Kohtuus kaikessa.
❤ ❤ ❤
Kuva: Kimmo
Tuulin viemää 