Yhden lapsen kansa

Mari Mannisen juuri ilmestynyt Yhden lapsen kansa – Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret (2016) on täsmävastaus aiempiin pohdintoihini, mitä Kiinalle ja varsinkin maan perhepolitiikalle kuuluu nyt. Teos keskittyy yhden lapsen politiikan monipuoliseen ruotimiseen eri näkökulmista, tavallisten ihmisten tarinoiden kautta. Aiemmat Kiina-postaukseni (Xinranin sykähdyttävistä teoksista) löytyvät täältä ja täältä.

Mari Manninen on suomalainen, Pekingissä asuva toimittaja, joka on tehnyt suuren työn kerätessään kirjaansa varten eri ikäisiä ja -taustaisia haastateltavia eri puolilta Kiinaa. Yhden lapsen politiikalla oli laajat vaikutukset mitä erilaisimmilla tavoilla ja Manninen on onnistunut tuomaan kirjaansa näitä ääniä, vähemmänkin kuultuja. Mannisen haastateltavana on mm. pojalleen vaimon ostanut isä, pakkoaborttiin joutunut äiti, vanhempiansa varten pänttäävä poika, Kiinasta Amerikkaan adoptoitu tyttö ja naapureiden lisääntymistä vahtinut rouva. Jokaisen kirjassa haastatellun henkilön lisäksi Manninen valottaa kiinalaisia käytäntöjä yleisemmälläkin tasolla.

35 vuotta kestänyt ihmiskoe, yhden lapsen politiikka, on tämän vuoden alusta vihdoin muuttunut kahden lapsen politiikaksi. Viimeisinä vuosinaan yhden lapsen politiikka alkoi hieman höllentyä, mutta oli kuitenkin voimassa vuoden 2015 loppuun asti. Edelleen lapsiluvun raja on kahdessa, joten kokonaan perhesuunnittelupolitiikkaa ei ole vapautettu. Manninen kuvaa kirjassaan järkevästi myös yl-politiikan synnyn syitä eikä vain seurauksia. En esimerkiksi tiennyt, että Kiinan talouden noustessa kasvuun väkilukua haluttiin vähentää BKT-lukujen vuoksi, jotta ne näyttäisivät muulle maailmalle suuremmalta. Kiinnostava huomio on, että vaikka yhden lapsen politiikka aiheutti lukemattomille kansalaisille hyvin traumaattisia asioita, kaikki kiinalaiset eivät suinkaan pidä politiikkaa huonona asiana. Mannisen mukaan suurimmalla osalla kiinalaisista tuntuu olevan isänmaallinen käsitys hyvästä keskushallinnosta, mutta pahoista paikallisviranomaisista, jotka aiheuttivat yksilöiden kärsimykset.

Kiina on niin suuri maa, että yl-politiikan toteuttaminen käytännössä vaihteli alueittain melko paljon. Toisaalla oltiin ehdottoman tiukkoja, kansankielellä armottomia, toisaalla taas katsottiin useammin läpi sormien, varsinkin lahjuksia vastaan. Maaseudulla ja kaupungeissa oli ja on edelleen isoja eroja. Hyvin moni kaupunkilaisten työpaikoista on valtion tarjoama, joten toisen lapsen maailmaan saattaminen, edes vahingossa, olisi tuhonnut työuran lisäksi eläkkeen ja näin ollen koko toimeentulon. Pöyristyttävää yhden lapsen politiikan aikaisessa byrokratiassa oli, että sen ainoan lapsenkin piti syntyä juuri tiettynä ajankohtana, koska kylillä oli yhteiset vauvakiintiöt, joita paikallisviranomaiset vahtivat. Jos jälkeläinen sai alkunsa vääränä vuonna, se ei saanut syntyä.

 

Mannisen kertomukset, voisi sanoa reportaasit, ovat kiehtovia. Kirjassa kerrotaan muun muassa pojasta, joka kovan kilpailun vuoksi opiskelee aamusta iltaan, vaikka haluaisi pelata jalkapalloa. Paperittomista “mustista lapsista”. Pariskunnasta, joka lapsen synnyttyä muutti vanhempiensa paapottavaksi, koska ainokaisen hoito olisi muuten liian rankkaa. Naisesta, joka vahti kylän naisten kuukautisia, jakoi ehkäisyvälineitä ja suostutteli perheitä abortteihin. Kiinan hurjasta tyttö- eli nykyisemmin vaimovajeesta. Sitä lukiessa väistämättä miettii, miten erilaista Kiinassa olisi, jos puuttuvat tytöt olisivat saaneet elää, ne miljoonat. Ei tarvitsisi maaseudun poikien lähteä epätoivoisesti ostamaan Vietnamista vaimoa, joka sitten parin vuoden päästä karkaa takaisin.

Jokainen tarina on hurjan kiinnostava, koskettava tai jopa huvittava, mutta kaikkein eniten minua silti säväyttivät kertomukset (pakko)aborteista ja (pakko)sterilisaatioista. Se on jotain niin jäätävää ja järkyttävää, ettei siihen ajatukseen voi tai halua koskaan tottua.

“Maaseudun naisia kohdeltiin välillä kuin karjalaumaa. Abortteja ja sterilisaatioita tehtiin puuduttamatta ja liukuhihnalla. Sterilisaatioita varten naisia saatettiin vain panna makaamaan vierekkäin maahan ja operaatio hoidettiin siinä.” 

Jo pelkästään yhtenä, hurjana kampanjavuonna 1983 sterilisoitiin 20 miljoonaa naista. Abortti sen sijaan on Kiinassa (edelleenkin) hyvin yleinen toimenpide, oikeastaan monille jopa ehkäisymuoto siinä missä muutkin. Siitä on tullut sellainen, koska pitkään se oli käytännössä niin monille pakollinen, ainoa vaihtoehto. Yksityiset aborttiklinikat mainostavat ruusunpunaisin kuvin “kivutonta ja helppoa” toimenpidettä, jossa nainen saa olla “kuin kuningatar”. Totuus on hieman toista. Yhden lapsen politiikan vapauduttua moni ei edes halua toista lasta ja abortteja tehdään vapaaehtoisestikin. Kiinassa on kuitenkin aiheutettu hurjat traumat miljoonille pakkosterilisoinnin tai -abortin uhreille yl-politiikan tiukkoina vuosikymmeninä.

Vahinkoraskauksia Kiinassa on koko yl-politiikan ajan ollut paljon, koska valtion jakamat ehkäisyvälineet olivat pitkään surkeita. Toki ultrauslaitteiden kehityttyä moni tyttölasta odottanut päätyi “vapaaehtoisesti” aborttiin pojan toivossa. Oikeastaan Kiinassa monen ihannetoive olisi ollut saada sekä poika että tyttö, mutta valtion asettamissa raameissa oli pysyttävä. Alkeellisella maaseudulla köyhyyskin vaikutti tyttöjen syrjimiseen. Joillakin alueilla saattoi tietyin reunaehdoin saada luvan toiseenkin vauvaan (esim. vammainen esikoinen), mutta etenkin maalla poika oli monestakin syystä ykköstoive. Ja nykyään yksinäisiä ja turhautuneita poikamiehiä pyörii vanhempiensa nurkissa, kun ei löydy vaimoa sitten millään, ei omalta eikä naapurikylältäkään.

On kammottavaa, kuinka määrätietoisesti perhesuunnitteluviranomaiset tekivät kaikkensa, jotta voisivat hallita ihmisten intiimiä elämää. Virkamiesten muodostama byrokratiakoneisto toimi tosiaan kuin kone. Missä on ihmisten oikeus yksityisyyteen ja vapauteen? Ne hoitivat ehkäisyn, määräsivät ajan lapsenteolle, pahimmillaan hakivat kotoa voimakeinoin aborttiin, tai jos luvattomia lapsia oli jo päässyt syntymään eikä sakkorahoja kuulunut, saatettiin perheen katto hajottaa. Viranomaiset eivät ole ylempiensä pelossa juuri inhimillistä armoa voineet osoittaa. Vauvatkin ovat ihmisiä, mutta se ei ole liikuttanut kylmää byrokratiaa. Aborttiin painostamista ja pakottamista on ilmennyt viime vuosiin asti, joskin vähemmän kuin 20-30 vuotta sitten. Eikä viranomaisille ole ollut kauheasti väliä, missä raskauden vaiheessa abortti tehdään – jos lapsi on luvaton, niin vaikka sitten viimeisillä raskauskuukausilla.

Rouva Zhang vietiin aborttiin väkisin, haettiin kotoaan suurella porukalla:

– Sitten he pistivät piikin vatsaani. Piikin piti tappaa lapsi. (—) Synnytys alkoi yöllä, se kesti tunteja, se oli paljon vaikeampi ja kivuliaampi kuin ensimmäinen synnytykseni. Viideltä aamulla lapsi syntyi. Se oli tyttö, hyvin suloinen.
   Zhang itkee taas, ja puhelimesta kuuluu vain niiskutusta ja nieleskelyä.
– Tyttö ei ollutkaan kuollut. Se oli yhä elossa ja alkoi itkeä. Lääkäri upotti tytön vesisankoon. Sitten lääkäri vain käveli pois sanomatta mitään.
 
Tämä on 2000-luvulta.
Ei paljon eroa niistä Xinranin kertomuksista. Mannisen kirja täydentääkin hyvin sitä kuvaa, joka syntyi lukiessani Kiinan kadotetut tyttäret. Kannattaa ehdottomasti lukea Yhden lapsen kansa. Tulee taas vähän viisaammaksi. Ymmärtää ehkä, miten paljon haluaisi tietää lisää.

 

Tähtipölyä

      “Tyttö ja poika suutelee
      Puiston penkillä elämä aukee
      Tytön hiuksilla on 
      tähtipölyä

      Kulkuri muovikasseineen kulkee
      heidän ohitseen
      On takin hartioilla
      tähtipölyä”

Viime perjantai. Auto pakattuna, lasit raapattuina. Aurinko ja pakkasen puraisut poskilla. Mikäs tässä Ouluun ajellessa. Ensimmäisessä liikennevaloristeyksessä pieni suma. Pakettiauto keskellä kaistaa, kuski sen kun kävelee tiellä. Miksei ne mee, vaikka on vihreät? Suojatien alussa makaa liikkumaton mies, vieressä kaatunut pyörä. Hätääntyneitä autonkuljettajia ja hätänumeroonsoittajia. Nuori nainen ja paniikinsekaiset kasvot. Kädet tärisevät, kun hätäkeskus antaa odottaa. Ei kypärää. Tajuttoman vartalon nytkähdys. Kylmä ja kalmankova asvaltti, pipoton pää.


      “Hiekkalaatikon reunalla 
      isä katsoo pientä lastaan
      Lapsen ämpärissä
      tähtipölyä

      Nuori mies tuli huoneeseen
      ei tahtois olla yksikseen
      On hotellin lasipöydällä
      tähtipölyä”

Nelostie ja ensiliukkaat. Tässä mutkassa se rekka sitten lähti heittelehtimään ja bussi tuli vastaan väärään aikaan. Sillon kun oli Konginkangas. Tie on siitä tyhjä, vuosia jo. Jonkun matkan päässä vilkkuu valoja, mitä ne siellä nyt säätää. Pelastuslaitoksen miehet vetämässä oransseja tarranauhoja kyljelleen kaatuneen perävaunurekan ympärille. Mammutti ojassa. Milloinkohan, eilenköhän, selvisiköhän?


     “Mummo pyyhkii hihallaan
     kuvaa nuoren sotilaan
     Jäi vuosikymmenistä
     tähtipölyä

     Kirkko ja kesälauantai
     Kaksi sormuksensa sai
     Riisiin sekoittuu
     tähtipölyä” 

Hämärtää, melkein perillä. Zeppelinin kohdalla vessatauko Shellillä. Iltapäivän ruuhka ja ambulanssien pimeyttä halkovat valot. Neljäntienristeyksessä peräänajo. Porukka seisoo ja selvittelee.


     “Nainen kulkee yksinään
     kantaa miestä sylissään
     on uurnan kannen alla
     tähtipölyä

     Äiti ottaa rinnoilleen
     lapsen vastasyntyneen
     Silmissään on vielä
     tähtipölyä”

Keskustaa kohti. Pitäis olla hotellilla kuudelta. Moottoritie matelee, miksei se vedä? Google Maps heittää alueen punaiseksi. Ohituskaistalta pujahdetaan ryömittävään jonoon. Jossain kaukana edessä siniset ja punaiset ja valkoiset ja keltaiset valot vilkuttavat niinkuin olis tivoli saapunut keskelle motaria. Poliisit, ensihoitajat, palomiehet haravoivat liivit päällä pientareita. Kaistojen välissä rusinaksi pyörinyt kaara, jonka katto tönöttää irrallaan vieressä.  


     “Hetken elämää
     kaikki kellot soittaa

     Hetken elämää
     kaikki kunnioittaa”

Turvallisesti taas kotona. Suunnitelmat ens viikolle, pitäis kaikenlaista. Yhden matkan monta hetkeä, joutua todistamaan, kuinka lyhyt voi olla silta ajasta ikuisuuteen. Minne mennä, jos se tapahtuu juuri sillä hetkellä, kun se ei kuulunut suunnitelmiin. Rakkaus ja pelko. Riemun yhtäkkinen vaihtuminen hiljaisuudeksi ja takaisin. Luottamus valmiisiin askeleisiin. Turva. Tieto. Varmuus. Huojennus. “Pidä minusta kiinni, kunnes kasvosi nään.” Elämä iloineen ja suruineen: tähtipölyä. Kävellään niin kauan kuin se jää vaan kantaa. Kaikki kaunis ja hyvä ja nautittava, samaa todellisuutta kuin kurvissa kaatuneen miehen kylmä pää.    



Kaikki kursivoidut lainaukset Samuli Edelmannin laulamasta Tähtipölyä-kipaleesta, sanat Timo Kiiskinen.


Suojelusenkeileitä teillesi!

The Most Wonderful Time of the Year

Sleigh bells ring, are you listening
In the lane, snow is glistening
A beautiful sight, we’re happy tonight
Walking in the winter wonderland
          Richard B. Smith

Jingle bell, jingle bell, jingle bell rock
Jingle bells chime in jingle bell time
Dancing and prancing in Jingle Bell Square
In the frosty air
          Jim Boothe

The fire is slowly dying
And, my dear, we’re still goodbying
But as long as you love me so
Let it snow, let it snow, let it snow!
                        Sammy Cahn


Joulufanina olen mennyt ihan sekaisin tästä ihanasta aikaisesta talvesta, joka tänä vuonna saatiin! Olin niin ajatellut, että tänäkin vuonna ankean pimeät ja märät kurahousukelit kestävät joulun yli. Vaikka nämä vielä sulaisivat, niin ihanaa, että saatiin talvi edes hetkeksi! On niin paljon valoisampaa ja kauniimpaa, kun on lunta ja pakkasta! ❤ 

Joululaulut ovat kyllä soineet meillä jo ahkerasti, ne niin maistuvat taas, kun on ollut 10 kuukautta taukoa! Ihana sytytellä taas kynttilöitä ja kaivella ikkunoihin valoja. Let it snow!


Vinkkaan teillekin joitakin omia joululaulusuosikkeja. Minusta on ainakin tosi kiva löytää joka vuosi uusia suosikkeja vanhojen perinteisten rinnalle. Tämän vuoden uutuuksia en vielä tiedä, mutta viime vuodesta Spotifyihin on tallennettu yhtä ja toista. Amerikkalaisista suosikkini on Point of Grace :n Tennesee Christmas -levy, tosi laadukasta ja menevää joulumusaa. Suomalaisia joululevyjä ja -kappaleita fiiliksestä riippuen soi ainakin Rajattomalta, Club for Five:ltä, Suvi Teräsniskalta, Johanna Kurkelalta ja Samuli Edelmannilta, joulua kohti myös hartaampaa Juha Tapiolta ja Jipulta. Retrosuosikkina myös Arja Korisevan Tule joulu kultainen -levy suoraan 90-luvulta, se soi meillä vinyylinä aina lapsuuteni jouluissa. Yksittäisiä kappaleita toki kuuntelen vaikka keltä, varsinkin jos kaipaa jotain vauhdikkaampaa kuin Tapio-Edelmann-Jippu jne. -osasto. Toki lasten myötä myös vanhemmat ja uudemmat lapsenmieliset joululaulut nisse-polkkineen, tiptappeineen ja punakuonoineen soivat kyllästymiseen asti.  
Ihania talvifiiliksiä myös teille! ❤

Kuvat: Kimmo Korpela

Lastenkirjat: Pieni prinsessasatu ja Pieni prinssisatu

Sanna Pelliccionin kuvitukset tulivat meille tutuksi alunperin Onni-kirjoista, jotka ovat olleet molempien lasten uudelleen ja uudelleen luettavia suosikkeja tietyssä vaiheessa. Pidän itsekin valtavasti Pelliccionin persoonallisesta tyylistä, jonka tunnistaa helposti. Pelliccioni on kuvittanut myös Katri Tapolan sanailemat Tammenterho-kirjat Pieni prinsessasatu (2011) ja Pieni prinssisatu (2012). Tammenterho-kirjat on suomalainen, uudehko lastenkirjasarja, ja miellän sen moderniksi, kotimaiseksi versioksi Tammen kultaisista. 

Pieni prinsessasatu ja Pieni prinssisatu ovat söpöjä kirjoja. Ne kertovat tavallisista lapsista, Kaisasta ja Paulista, joiden mielikuvituksen avulla kerrostalokodista tulee kuninkaanlinna, ulko-oven turvakoodista linnan porttivahti ja ankkakeinu muuttuu autoksi, jolla mennään poliisia pakoon. Suloinen sukellus lapsen huolettomaan maailmaan, jossa kaikki on mahdollista mielikuvituksen avulla. Pieni prinsessasatu perustuu 7-vuotiaan Emma Väänäsen tarinaan. Pelliccionin käyttämä kollaasitekniikka sopii kuvitukseen hyvin. 

   – Se on linnan paras ruusu, Kaisa sanoi. – Sinä saat sen.
   Prinssi ilahtui ruususta.
   – Saat myös prinsessan ja puoli valtakuntaa jos vain tahdot, Kaisa jatkoi.
   – Tahdon minä, Pauli sanoi. – Mitä sen eteen pitää tehdä?
   Kaisa mietti hetken.
   – Pitää sanoa tahdon ja sillä sipuli.
   – Tahdon, Pauli sanoi.
   – Tahdon, Kaisakin sanoi.
   – Ja sillä sipuli, he sanoivat yhteen ääneen.

Keikkaterveiset Oulusta

Terkkuja Oulusta! Pääsin ex tempore mukaan Kimmon keikkareissulle, kun appivanhemmat tarjoutuivat ottamaan jälkikasvun yökylään, niin pystyin spontaanisti lähtemään. Oli kyllä tosi kiva reissu, vähän kuin pieni miniloma samalla, kun ajelimme Ouluun jo edelliseksi illaksi. Itse en ole juurikaan pohjoisemmassa Suomessa käynyt, joten Oulukin oli uusi kaupunki minulle. Oli mukavaa olla taas mukana, ennen lapsia lähdin huvikseni usein keikkareissuille ja paljon sai nähdä ja kokea niillä matkoilla. Kun esikoinen oli vauva, olimme välillä silloinkin mukana, mikä ei aina ollut kovin järkevää, koska vauvat + pitkät automatkat ei ole koskaan ollut toimiva yhtälö meillä. Hassua, että yhtäkkiä tytöt ovatkin jo niin isoja, että pystyivät huoletta olemaan mummolassa ja pääsin odottamatomasti reissuun mukaan. Ei sillä, että Kimmokaan olisi paljon bändin puolesta reissaillut parina viime vuonna, aika ja voimavarat ovat rajoittaneet aika paljon bändeilyä. Aika aikaansa kutakin. Mutta ihan hauskaa, että nyt syksylle on muutama keikka ja oli kiva olla tällä kertaa mukana. Minulla oli helppoa kun ei tarvinnut jännittää tai valmistautua, sai vaan istua katsomossa, kun Kimmo ja laulaja Susanna hoitivat homman. Kiitokset mummolaan lapsukaisten hoidosta!  

                                                        www.gpowered.com 

Kaksi ylintä ja alin kuvista minun, muut Kimmon ottamia.

Pyhäinpäivä

Muista Luojaa nuoruudessasi,
ennen kuin pahat päivät tulevat
ja joutuvat ne vuodet,
jotka eivät sinua miellytä,
ennen kuin auringon valo,
kuu ja tähdet himmenevät
ja sadetta seuraavat yhä uudet pilvet.

Silloin talon vartijat vapisevat,
soturit painuvat kumaraan
ja jauhajanaiset, vähiin käyneet,
ovat jouten.
Ikkunoista kurkistelijat
jäävät pimeään,
kadun kaksoisportit suljetaan,
myllyn ääni heikkenee
ja ohenee linnunlaulun kaltaiseksi
ja laulun kaikki kaiut vaimenevat.

Silloin myös pelätään mäkiä
ja tie on täynnä kauhuja.
Mantelipuu kukkii
ja heinäsirkka ahmii vatsansa täyteen
ja kapriksen nuput puhkeavat,
mutta ihminen menee
iäiseen majaansa
ja valittajat kiertävät kujia.

Muista Luojaasi nuoruudessasi,
ennen kuin hopealanka katkeaa
ja kultamalja särkyy
ennen kuin vesiastia
rikkoutuu lähteellä
ja ammennuspyörä putoaa 
särkyneenä kaivoon.

Tomu palaa maahan,
josta se on tullut.
Henki palaa Jumalan luo,
joka sen on antanut.”


Saarn. 12:1-7

Lastenkirjat: Tuulen vuosi

Hanna Konolan taiteilema Tuulen vuosi (2016) on tosi kaunis, ihan esineenäkin. Ottamani kuva ei tee oikeutta sille, että kirja on painettu tosi laadukkaasti, sivut ovat paksuja eikä mitään rimpuloita ja kannet ovat kauniin pastelliset ja kirjaimet kiiltävät. Tämä näyttää sellaiselta sisustusbloggarin unelmakirjalta lastenhuoneeseen. Varsinkin lastenkirjojen kohdalla ulkoasu vaikuttaa hyvinkin paljon siihen, tekisikö mieli lainata se vai ei. 

Kirjassa on vain vähän tekstiä, mutta ajatus on kiva: se kertoo tuulen vuodesta, mitä tuuli tekee eri kuukausina. Graafiset, pastelli- ja mustasävyiset, muodoilla leikkivät kuvat hivelevät esteetikon silmää. Vähän uudenlainen kuvakirja! Tästä pitivät itseni lisäksi kyllä myös lapset. 🙂