Shakespeare: Hamlet

Yhdelle kurssille piti lukea tämä nelisensataa vuotta vanha näytelmäklassikko, William Shakespearen Hamlet (n. 1600). Hamlet on Tanskan prinssi, jonka isä, kuningas, on kuollut yllättäin. Kuninkaaksi on noussut Hamletin setä, joka on heti myös mennyt naimisiin leskeksi jääneen kunigattaren kanssa eikä Hamlet pidä lainkaan tästä asetelmasta. Näytelmän alussa kuninkaan haamu kuitenkin ilmestyy Hamletille janoamaan kostoa kuolostaan, joka ei ollutkaan vahinko. Hamlet ryhtyy punomaan suunnitelmaa. Sivujuonteensa tarinaan tuo Ofelia, johon Hamlet on ollut toivottoman rakastunut. Saavatko he toisensa? väärinkäsityksiä, dramatiikkaa ja Shakespearemaista kieltä on luvassa ja saattaapa muutama henkikin lähteä jossain vaiheessa. Yllättävän hyvin kyllä kestänyt aikaa tämä näytelmä, ei sinänsä tuntunut kauheasti aikansa eläneeltä.
Oli muuten hauska huomata, että se legendaarinen kuva Hamletista pääkallo kädessä lausumassa kuuluisat “ollako vai eikö olla” on vain yhdistelmä kahdesta eri kohtauksesta. Sekä pääkallo että näytelmähistorian ehkä tunnetuin repliikki löytyvät kyllä näytelmästä, mutta eri kohtauksista. Aku Ankassa tämä oli muistaakseni oikein: Aku teatterihurmoksessa pääkallon (melonin tms.) kanssa harjoitteli Hamletin repliikkiä “Voi Yorrick raukkaa, hänet tunsin ma” (vanhemmasta suomennoksesta). Lopulta Aku sitten tyrmäsi itsensä vahingossa sillä melonilla.
HAMLET: Ollako vai eikö olla, siinä pulma.
                Jalompaa onko vaiti ottaa vastaan
                pahansuovan onnen turmannuolet
                vai aseella selvä tehdä murheistaan,
                lopettaa ne kerta kaikkiaan?

Vielä viimeisen kerran: Hyvää ja ihanaa joulua! Palaillaan viimeistään loppiaisen jälkeen, mutta ehkä jo aiemmin.

William Shakespeare: Hamlet
suom. Eeva-Liisa Manner
KK Kirjapaino, 1981
133 s.

Parisuhteesta ja sitoutumisesta

Kirjoitin alunperin Niskavuoren naisista jättipitkän megapostauksen, johon selitin kaikkea myös rakkaudesta ja parisuhteesta yleisestikin, mutta ajattelin kuitenkin sitten katkaista sen kahtia, että jaksaa helpommin lukea loppuun, ja tulipahan tästäkin sairaan pitkä! :).  Tästä aiheesta voisin puhua loputtomiin, joten tavallaan tämä on silti vain pintaraapaisu. Ripottelin tunnelmanluojaksi ja omaksi ilokseni nämä vuosia vanhat söpöilykuvat, jotka otin albumissa olleista paperikuvista, kun koneellani ei harmikseni ollut enää vanhoja tiedostoja. Niissä minäkin olen vielä 2-kymppinen, hieman naiivikin rakastunut nuori morsian. Niskavuoren naiset on kyllä tunteita kuohuttava näytelmä ja tämä parisuhdeaihekin kumpusi spontaanisti suoraan näytelmän pohjalta myöhään yhtenä iltana. Mutta tärkeä aihe ja jotenkin tosi lähellä sydäntä. Parisuhteita hajoaa niin paljon ja tuntuu, että sitoutumista ei yleisesti enää edes arvosteta samassa mittakaavassa kuin ennen vaan se saatetaan nähdä jopa kahlitsevana ja rajoittavana. Niskavuoren naiset -postauksessa aloitin tätä teemaa jo näytelmän pohjalta, jossa on tosi inhottava pettämiskeissi, joten tuli vähän saarnattua pettämisen julmuudesta ja ajelehtimisesta “rakkauden” perässä. Olen vannoutunut kestävän avioliiton kannattaja ja jatkan teemaa nyt vähän lisää aika suoraan edellisen postauksen perään (eli leikkaa-liimasin sen loppuosan tähän hieman muokattuna, jatkuu siis siitä mihin edellinen jäi)…

Sitoutunut rakkaus ei ole aina helpoin tie, mutta uskon, että kaikkein palkitsevin. Olla ihmisen kanssa, jonka tietää pysyvän vierellä tapahtui mitä tapahtui, jonka kanssa voi kokea olevansa hyväksytty, rakastettu ja arvostettu. Rakkaus on sitä, ettei anna auringon laskea vihansa ylle, se on anteeksipyytämistä ja -antamista. Toiselle hyvän tahtomista ja myös itsestään huolen pitämistä. Tiedän, etteivät kaikkien parisuhteet ole syystä tai toisesta kovin onnellisia, vaikka toinen yrittäisi kaikkensa, koska hyvään parisuhteeseen tarvitaan toki molempien panos. Aina ei tarvitse kuitenkaan tehdä hirveän paljon, että puoliso jo ymmärtää toisen olevan samalla puolella. Joskus panokseksi riittää ihan se, että tulee vain vähänkin vastaan kun toinen yrittää tehdä jotain suhteen eteen eikä pidä viimeiseen asti omia puoliaan vaan etsii yhteistä hyvää. Parisuhteen toimivuus voi lähteä nousuun hyvinkin pieniltä tuntuvien asioiden ja huomaavaisuuksien ansiosta (olettaen, että suhde on asettelultaan edes jossain määrin normaali eikä esim. taistelua alkoholismia vastaan).

Vaikka olen jopa todella romanttinen ihminen luonteeltani, mielestäni aidointa romantiikkaa on se, kun kaksi ihmistä välittää toisistaan niin paljon, että haluaa tahtoa, haluaa sitoutua eikä hyppiä mehiläisenä kukasta kukkaan. Romanttisuus ei saa himmentää tervettä harkintakykyä. Minua aina ärsyttää, jos joku puhuu avioliitosta tiukkapipoisuuden huipentumana. Minulle se on juuri sitä todellista, ihanaa rakkautta, jota kaipasi aina siihen asti kun se löytyi. Tunteet ovat tärkeitä puolison valinnassa ja parisuhteessa, mutta ne ovat välillä myös täyttä huttua ja sitoutuminen on myös järkipeliä. En arvosta romantiikkaa joka elää pelkästään huuman tunteista, koska niitä ei ole kellään jatkuvasti. Jos yhteisiä lapsia on parille siunaantunut, niin olen vanhanaikaisesti ja itsepäisesti sitä mieltä, että pariskunnan vastuu yhdessä pysymisestä on vielä suurempi kuin jos lapsia ei ole. Puhutaan niin paljon aikuisen vapaudesta ja oikeuksista, mutta lapsia ei niissä yhteyksissä aina tulla ajatelleeksi loppuun asti. On tietenkin mahdottomia parisuhde- ja perhetilanteita, vajavaisia ihmisiä kun kaikki ollaan, eikä eron jälkeinen elämä ole automaattisesti tuomittu epäonnistumaan, mutta lähtökohta on mielestäni silti paras olla se, että lasten vanhemmat pysyvät yhdessä, jos suinkin mahdollista.

En tajua sellaista uutta “suhteen elinkaari” -ajatelua, että lasten vanhemmat (tai miksei lapsetonkin pari) jossain vaiheessa ajautuvat “luonnollisesti” erilleen ja sitten on vapaus etsiä jotain muuta. Monesti silloin on kyse muutenkin kuluttavista ruuhkavuosista, joiden rasittavuus ei ole parisuhteen vaan olosuhteiden vika. Mitä kauemmas toisistaan pari ajautuu, sitä vaikeampi on löytää takaisin rankimpien vaiheiden jälkeenkään. Jonkun mielestä on nykyään väärin sanoa, että lapselle olisi parasta, että äidin ja isän parisuhde olisi kunnossa ja he voisivat olla aina yhdessä, mutta sanon sen silti. Tiedän, että avioeroja tulee tosi paljon eivätkä kaikki niistä ole todellakaan aina oma valinta, puhumattakaan kuolemista, onnettomuuksista yms. Ne ovat tosi surullisia juttuja, mutta luulisin, että niitä pakkotilanteita on lopulta aika vähän kuitenkin ja väitän, että on myös paljon “turhaan” rikkoutuneita perheitä ja “turhia” eroja.

On vaan niiiiin paljon helpompaa ennaltaehkäistä kaikenlaisia “Niskavuori” -tyyppisiä  ikäviä juttuja kuin yrittää parannella haavoja, jotka voivat verestää pitkään. Esimerkiksi pettäminen rikkoo aina ja paljon eikä se ole todellakaan helposti ja nopeasti sivuutettava juttu. Myös sellaiset “vahingossa” tapahtuneet “tilaisuus teki varkaan” -syrjähypyt alkavat oikeastaan tavallaan jo paljon aiemmin kuin itse tapahtuman aikana. Parisuhteessa voi olla jotain pielessä tai ihminen ei ole vartioinut vaarallisilla vesillä uiskentelevia ajatuksiaan, jotka saattavat pahimmillaan muuttua teoiksi “vahingossa” tilaisuuden tullen. Ajatusten voima on uskomaton hyvässä ja pahassa. Ei kannata luottaa liikaa itseensä vaan tarkkailla säännöllisesti myös ajatuksiaan ja sydäntään, vaikkei vääriä tekoja olisikaan tilillä. On täysin luonnollista, että pariskunta alkaa jossain vaiheessa ajautua erilleen, ellei suhteen hoitamiseen kiinnitetä mitään huomiota. Yleensä pitkään jatkunut muka-kiire tai oikea kiire on pahimpia syitä erilleen ajautumiselle. Mielestäni sitoutumisen merkitys korostuu juuri siinä vaiheessa, kun suhteen alun huumavaihe on ohi ja arki haasteineen täydessä käynnissä.

Kommunikaatio ja toisen aito kohtaaminen ovat niin tärkeitä juttuja, että niitä ei turhaan korosteta. Rehellistä puhetta peliin parisuhteisiin! Hyvässä ja kommunikoivassa parisuhteessa kumpikaan tuskin edes haluaisi loukata toista väärillä teoilla, joita ei voi pyyhkiä pois. Siksi  parisuhteen vaaliminen on niin supertärkeää, koska molempien tyytyväisyys ehkäisee  jo niitä vaaranpaikkojakin puhumattakaan itse teoista. Vaikka suhteessa olisi suuriakin erimielisyyksiä, on silti aina parempi yrittää päätyä yhdessä johonkin molempia tyydyttävään ratkaisuun kuin tehdä väärin ja valehdella perään. Pitkäkestoista onnea sellaisesta ei synny, mutta epäluottamusta ja likaisia sotkuja selvitettäviksi kyllä.

Vaikka kestävä, pitkä avioliitto ei ole enää niin muodikas kuin vielä joitakin vuosikymmeniä sitten, uskon vakaasti, että syvimmät onnellisuuden, rakastetuksi ja hyväksytyksi tulemisen tarpeet täyttyvät vain sitoutuneessa, uskollisessa liitossa. Avioliitto, myös perheellisellä, voi olla hyvin onnellinen ja jopa hauska! Oma puoliso voi olla se paras ystävä, jonka kanssa kuiskutella ja vitsailla illalla ennen nukahtamista vähän kuin lapsena yökylässä kaverilla. Oman puolison kanssa voi heittää läppää ja tehdä seikkailuja tai käydä leffassa, nauraa ja itkeä yhdessä. Pitää iltapalatreffejä keittiönpöydän ääressä ja pohtia elämän suuria kysymyksiä. Kannustaa ja lohduttaa toinen toistaan. Keskustella, löhöillä, riemuita ja olla haavoittuvainen ja tarvitseva. Olla toiselle apuna oikeaan aikaan. Olla samanarvoinen ja toistaan täydentävä. Olla yksikkö, jonka eteen ponnistella, olla meidän tiimi. Sitoutunut rakkaus on myös intohimoa ja naurua, mutta ei hajoa siihenkään, että tulee myös raskaampia tai laimeampia vaiheita. Eivätkö teistäkin ole söpöjä ne lehtijuttujen vanhat parit, jotka viettävät rautahäitään! Kannattaa miettiä jo puolisoa valitessa, onko hän sellainen, jonka kanssa haluaisi ponnistella myös vaikeampien aikojen läpi, sillä niitähän tulee joka suhteeseen. Onko hänen kanssaan hyvä olla? Ja leipiintyneeksi päässeessä suhteessa kannattaa säännöllisesti muistella alkuaikoja ja rakastumisen tunteita, kenties ne heräilevät uudelleen, kun muistia vain hieman virkistää.
(Aloin itsekin vähän virkistää muistiani, siksi kaivoinkin nämä kuvat albumien kätköistä <3)

 

 

 

Omasta puolestani voin sanoa vain sen, että itse en varmasti uskaltaisi olla täysin oma itseni (lasten saamisesta puhumattakaan) missään muussa kuin sitoutuneessa avioliitossa, koska on aivan eri asia tietää, että toinen on luvannut olla vierellä kuin että jatkuvasti olisi mahdollisuus, että suhde kariutuu. Olen tietysti muutenkin introvertti ja tarvitsen turvallisen ympäristön ollakseni oma syvällinen itseni. Mutta parisuhteen osalta en voisi kuvitellakaan mitään muuta. Minusta avioliiton rajat eivät todellakaan ole kahleet vaan ehkä enemmänkin rajat ulkopuolisille, että tämän parin väliin ei enää pääse muut. Se on minusta valtavan romanttinen ajatus. Tavallaan suojamuuri salaisen puutarhan ympärillä. Jotain ihmeellistä ja ihanaa, mitä todellinen kumppanuus toisen ihmisen kanssa voi tarjota.

Menestymiseen missä tahansa asiassa tarvitaan aina kärsivällisyyttä, työtä ja monesti jonkinlaisia uhrauksiakin, ainakin kompromisseja. Kukaan huippupalkkaa saava bisnesmies ei ole päässyt hyvään asemaansa sattumalta peukaloita pyörittämällä. Parisuhde on (omasta mielestäni) vielä tärkeämpi asia kuin hyvä työ. Sitä kannattaa vaalia ja suojella. Ei parisuhteenkaan eteen tehty “työ” tarvitse kuitenkaan olla kireänä suorittamista ja kynttiläillallisilla juoksemista kellon kanssa, vaan enemmänkin aitoa kohtaamista arjessa. Ei kannata pettyneenä olettaa, että suhde ei ollutkaan “tähtiin kirjoitettu”, jos kaikki ei alun huuman jälkeen menekään kuin Strömsössä. Harjoitus tekee mestarin myös parisuhteessa. Ajattele puolisoasi kalliina aarteena, jonka olet saanut lahjaksi ja josta haluat pitää kiinni.

Niskavuoren naiset sai kyllä melkoisen lumipalloefektin pyörimään, koska aloin miettiä yleisen parisuhdepohdinnan lisäksi tietenkin myös omaa parisuhdettani ja jälleen kerran kiitollisena sitä, että minulla on maailman paras aviomies! ❤ Voin sanoa sen verran, ettei meilläkään mitään Strömsöä ole aina todellakaan ollut ja olimme molemmat mm. monta vuotta jäätävissä univeloissa ja elämä oli muuten vain tosi rankkaa näiden kuvien jälkeisinä vuosina, enkä ala avaamaan sitä sen enempää, mutta olen ihan hirveän tyytyväinen, että emme luovuttaneet, tai oikeastaan se ei ole koskaan ollut edes vaihtoehto. Koetukset tavallaan hitsasivat meidät vielä tiiviimmin yhteen ja niin olen kuullut käyvän monelle muullekin parille. Olemme selvinneet kaikesta yhdessä! Minulle tärkeä ja lohdullinen ajatus pitkästä avioliitosta on kolmisäikeinen lanka, jossa me rispaantuneet säikeet olemme kietoutuneina siihen ehjään, ymmärtäköön ken ymmärtää. Ainakin minun näkökulmastani avioliitto on vain koko ajan syventynyt ja parantunut vaikka oli hyvä jo alussakin. Tärkein vinkkini on, että yrittäkää säilyttää edes jonkinlainen yhteys myös vaikeina ja väsyneinä aikoina, koska sekin helpottaa, jos voi edes sanoittaa tunteitaan eikä kaikkea tarvitse myöhemmin alkaa rakentaa kokonaan alusta. Pysykää tuttuina toisillenne ja olkaa perillä toistenne kuulumisista, myös pään sisäisistä. ❤
Tässä vielä Chisun ihana, ihana kipale, joka muistuttaa siitä, että välillä edes pienikin vastaantuleminen ja oman ylpeytensä ja oikeassa olemisensa hylkääminen riittää sulattamaan jäitä.
En osaa sanoo sanaakaan
Et kai mun runoutta enää kuulekaan
Yksi mykkä ja yksi kuuro
Ei yhteyttä, linja on huono

Ain pidin sua sylissäin
Kunnes navat kääntyi väärinpäin
Nyt yksi siellä, ja yksi tuolla
Yhdess piti elää, yhdess piti kuolla

Auta mua, beibi, auta mua
Tuu mua vastaan
Astun alas Venukselta, palaan puolitihen valkeella aluksella

Auta mua, beibi, auta mua
Tuu mua vastaan
Kiipee Marsin muurin yli, sua oottaa lämmin syli, tuu mua vastaan

Muistatko kuinka rakastuimme
Jo katsella yhteen naulaannuimme
Yksi pyyntö ja yksi vastaus
Nöyrtyykö ylpeys, riittääkö rakkaus

Auta mua, beibi, auta mua
Tuu mua vastaan
Ja kysy multa uudelleen, “tahdotko” ja niin edelleen
Sä tiedät vastauksen

Auta mua, beibi auta mua
Tuu mua vastaan
Valitsen sut aina vaan, niin kauan kun me kohdataan
Tuu mua vastaan

 

 

Huomenna vielä viimeinen postaus ennen joulua!

Osa alkuperäisistä kuvista, kuten hääkuvat, Hannu Korpela.

Wuolijoki: Niskavuoren naiset

Luin ja kirjoitin ensin Niskavuoren Hetasta, ja ajattelin, että Niskavuoren naiset (1936) jatkuisi suunnilleen siitä, mihin Heta jäi. Muumäen meininki jää kuitenkin täysin sivuun, nimittäin Niskavuoren naisissa ollaan taas päätalolla, siellä “kaikkein pyhimmässä”. Niskavuoren naiset lienee tunnetuin Wuolijoen viidestä Niskavuori-näytelmästä. Suoraan sanottuna en pitänyt siitä. En tarkoita, että se olisi sinänsä huono näytelmänä, vaan että se sai minut lähes raivon partaalle epäoikeudenmukaisuuden takia. Wuolijoki on taitava näytelmäkirjailija ja annan hänelle siitä kyllä pisteet, mutta minä otan niin vakavasti tunteisiini tuonkaltaiset fiktiivisetkin tilanteet, että minun olisi paras olla lainkaan edes lukematta sellaisia. 

No mitkä tilanteet sitten saivat minut kokemaan sitä myötätuntovihaa? Loviisa on tässä näytelmässä jo vanha emäntä Niskavuorella ja hänen poikansa Aarne on mennyt naimisiin varakkaan Martan kanssa, ilmeiseti turvatun talouden, ei niinkään rakkauden takia. Aarne kuitenkin tutustuu nuoreen opettajattareen Ilonaan, jota alkaa tapailla salaa. Martta aavistelee jotain ja on tulla hulluksi mustasukkaisuudesta. Aarne kuitenkin kieltää kaiken (mikä sika! toim.huom.). Loviisa-äitikin haluaa ylläpitää suvun mainetta ja puhdasta julkisivua, vaikka poikansa hyppää yöjalassa minkä ehtii. Martan ei kuulemma pitäisi välittää, ettei tule häväistysjuttua. Epätoivoinen Martta ei kuitenkaan voi painaa asiaa villasella ja ryhtyy toimiin, ehkä melko pitkälle vietyihin sellaisiin, mutta jos muu ei auta, niin jollakin sitä on omista ja lastensa oikeuksista yritettävä pitää kiinni. Varsinainen Niskavuoren naiset päättyy vaivaantuneeseen kuulemistilaisuuteen, ja Niskavuorten naisten jatkonäytelmä, Niskavuoren leipä kertoo sitten jo ajasta, jolloin Aarne on naimisissa Ilonansa kanssa Helsingissä ja katkeroitunut Martta asuttaa Niskavuorta lastensa ja vanhanemännän kanssa. Niskavuoren leivässä kiistaa syntyy muun muassa Niskavuoren omistajuudesta Aarnen, Martan ja Loviisan välillä.

Minua raivostutti Niskavuoren naisissa älyttömästi Aarnen kevytkenkäisyys, jolla hän noin vaan lähtee “sielunkumppaninsa” mukaan välittämättä vaimostaan tai lapsistaan. Ja suvun julkisivun kiillottamisen takia Martta ei olisi saanut olla edes vihainen. Tuollainen rakkaus tai intohimo on ihan plääh, kun se perustuu vaan ohikiitäviin tunteisiin, ja sillä saa hirveän pahaa jälkeä aikaan. Ne tunteet voivat lopahtaa tai alkaa taas uudelleen jonkun toisen kanssa, jos antaa vain sydämensä harhailla. On eri kysymys, olisiko Aarnen kannattanut alunperinkään naida Marttaa, jos sydän ei ollut mukana. Olen sen verran vanhanliiton ihminen, että mielestäni jos on sitouduttu, sen olemassa olevan suhteen eteen pitää tehdä töitä ja yrittää parantaa sitä eikä haikailla salaa muuta. Toki väkivalta ym. vaikeat asiat ovat juttuja erikseen enkä nyt ala käsittelemään eroja ylipäätään. Pettäminen on kuitenkin yksi hirveimpiä asioita, joita toiselle voi tehdä. Kenenkään ei pitäisi joutua petetyksi vaan kaikki ansaitsevat sen verran kunnioitusta. Sitä paitsi mistä se uusi kumppani voi tietää, onko toinen uskollinen uudessakaan suhteessa, jos moraali ei estänyt pettämistä edellisessäkään? Onnistuneen parisuhteen kivijalka on kuitenkin molemminpuolinen luottamus. Tekisi mieli läksyttää Martan puolesta se “kunnon mies” Aarne. Missä vastuu, hyvä mies? Ajatella, miten vihaiseksi voikin tulla fiktiiviselle henkilölle…

Teema on kuitenkin valitettavsti ajaton. Minusta on muutenkin tosi kummallista, että nykyään tuntuu ainakin lööppien perusteella olevan valloilla sellaisia ajatuksia parisuhteesta, että kaikki mikä tapahtuu rakkaudesta, on ok. Vaikka kuulostaa kauniilta, se on hirveä ajatus, kun puhutaan pettämisestä ja jättämisestä. Lehdissä hehkutetaan ihan liikaa niitä “romanttisia” pareja, joiden suhde on selvinnyt alkuvaikeuksista ja kun lukee eteenpäin, selviää, että “alkuvaikeudet” olivat se, että molemmat olivat tahoillaan naimisissa ja heillä oli perheet. “Rakkaudella” voi selitellä kaikenlaista, tai antaa sen johdattaa sinne tänne tehden tuhoja matkallaan. “Rakkauden” (tai himon) takia on tuhottu hirveän paljon perheitä ja parisuhteita, jotka olisivat olleet pelastettavissa ja joilla olisi ollut toivoa esim. parisuhdeterapian kautta. Rakkaus on niin paljon muutakin kuin rakastuminen, hetken huuma tai kiihko. 

Todellinen rakkaus on täydellistä sitoutumista toiseen ihmiseen, hänen hyviin ja huonoihin hetkiinsä. Rakkaus on sitä, ettei hylkää toista, jos tulee vaikeaa vaan seisoo vieressä ja rinnakkain samaan suuntaan. Rakkaus on sitä, että hyväksyy toisen sellaisena kuin tämä on. Nyt ja tässä. Ja jos itse on tyytymätön johonkin asiaan suhteessa, puhuu tästä rohkeasti omalle kumppanilleen eikä kasaa sisälleen katkeruuden vuorta, joka voi altistaa helpommin väärille valinnoille. Pettäminen on kuitenkin kaikkein kurjin ratkaisu, ja jos se olisi jo tapahtunut, ei kannata yrittää kriisin pelossa salata puolisolta asiaa. Tuollaiset paljastumattomat salaisuudet jäävät kuitenkin parin väliin hiertämään kivenä kengässä. Kriisihän siitä väistämättä tulee, mutta jotkut ovat silti pystyneet jatkamaan suhdetta sen käsittelemisen jälkeen ja jopa opetelleet uusia tapoja kommunikoida. Niskavuorten naisten alussa, vasta tutustuessaan hehkuvaan Ilonaan Niskavuoren Aarne sanoo, ettei “mies voi olla enää mies, kun hänellä on vaimo ja lapsia”. Miten surullinen, surkea ja toivoton ajatus! Avioliitto voi olla onnellinen ja jopa hauska, mutta parisuhteesta lisää heti seuraavassa postauksessa! 



Hella Wuolijoki: Niskavuoren naiset, kokoelmassa Niskavuoren tarina
Love Kirjat, 1979
382 s., josta Niskavuoren naiset 67 s.


Hella Wuolijoki: Niskavuoren leipä, kokoelmassa Niskavuoren tarina
Love Kirjat, 1979
382 s., josta Niskavuoren leipä 71 s.

Wuolijoki: Niskavuoren Heta

Hella Wuolijoen (julkaissut myös salanimellä Juhani Tervapää) Niskavuoren Heta (1950) oli myös lukupiirikirjana, tai oikeastaan -näytelmänä. Olin jo pitkään ajatellut ottaa joskus selvää Niskavuoresta, se kun on niin klassikko, ja nyt tiedän, mistä siinä on kyse, kun ennen ei ollut juuri hajuakaan. Lukaisin myös Niskavuoren naiset, mutta siitä lisää myöhemmin. Voin sanoa, että molemmat Niskavuori-näytelmät saivat kyllä tunteet kunnolla kuohumaan, ja erityisesti negatiiviset sellaiset. Niskavuoren naiset sai minut melkein raivon partaalle, mutta Niskavuoren Heta herätti tunteita hieman maltillisemmin, vaikka sekin on melko surullinen ja siinä on jotain samaa kuin Jotunin Tohvelisankarin rouvassa, vaikkei mikään farssi olekaan. Molemmissa on kuitenkin voimakas, ahne vaimo, joka ei piittaa puolisostaan ja määräilee kaikesta itse.

 

Niskavuoren Heta on tavallaan sivujuonne varsinaisesta Niskavuori-saagasta. Wuolijoen viisi Niskavuori-näytelmää (Niskavuoren nuori emäntä, Niskavuoren Heta, Niskavuoren naiset, Niskavuoren leipä ja Entäs nyt, Niskavuori?) kertovat Niskavuoren tilaa asuttavan suvun vaiheista usean sukupolven ajalta. Niskavuoren nuoressa emännässä, jota lueskelin silmäillen, Niskavuoren taloon naidaan nuoreksi emännäksi Loviisa, jota kuitenkin käskyttää itsepäinen vanhapiika, Heta-käly, eli Loviisan miehen Juhanin sisko. Niskavuoren Hetassa nimihenkilö sitten päätyy naimisiin kunnollisen torpanpojan kanssa ja muuttaa Muumäen tölliin, jonne näytelmä keskittyykin. Ajallisesti näytelmä sijoittuu 1800- ja 1900-lukujen taitteen molemmin puolin usean vuosikymmenen ajalle. Varsinaisella Niskavuorella oleillaan vain alussa Hetan ja Aukstin häiden ajan.
Heta ei ole onnellinen vaimo. Hänellä on hyvä, ahkera ja taloudellisesti järkevä mies Akusti, jota hän ei osaa arvostaa, koska tämä ei ole talollisten suvusta kuten Heta. Näytelmän alussa vihjaillaan, että Hetan on “pakko” mennä nopeasti naimisiin jonkun kanssa, koska hän odottaa lasta, jonka todellinen isä on ilmeisesti näytelmässä vilahteleva Lammentaustan Santeri. Akusti-sulho astuu kuitenkin hyvin perheenisän rooliin ja onnistuu vuosien kuluessa keräämään rahaa jopa prameampaa asuinrakennusta varten. Akusti on viimeiseen asti kärsivällinen, ja jo valmiiksi itsepäisen Hetan kiukkuisuus saattaa toki ymmärrettävästi johtua Santeri Lammentaustaan ennen Akustia liittyneistä toiveista, jotka karisivat Santerin valittua toisen. Heta on kuitenkin saanut hyvän miehen ja kolme lasta. Sääli käy Akustia, lapsia ja palvelustyttö Siipirikkoa, kun kärkäskielinen Niskavuoren Heta pistää tuulemaan. Kannattaisi huomata onnensa ennen kuin on liian myöhäistä…

AKUSTI: Heikolla äänellä: Heta, anna minulle vähän vettä, janottaa niin.
HETA: Huutaa saliin: Aliina, Aliina, tule antamaan isällesi vettä, häntä janottaa. En minä sinua ennen ole    passannut enkä minä sinua passaa nytkään. Jatkaa lukemista.
AKUSTI: Yrittää nousta. Raskaasti ja pelottavasti: Kyllä se olet sinä, joka nyt passaa minua, Heta Niskavuori.
HETA: Oletkos sinä tullut hulluksi? Herrajestas!
Aliina tulee.
AKUSTI: Ehkä olen tullut järkiini. Heta, sanon minä. On tukehtua. Anna vettä! Pois Aliina! Vettä, Heta!
ALIINA: Herra taivaassa, anna isälle vettä!
HETA: Antaa vesilasin. Tuossa on. Hulluksi se on tullut, pähkähulluksi.

Tämä näytelmä nosti ihan puun takaa mieleen sen Suvi Teräsniskan kappaleen Nyt ja tässä, joka kuultiin Vain elämäässäkin. Sen lisäksi nimittäin, ettei Heta saavuttanut perheonnea seiniensä sisäpuolella, vaikka siihen olisi ollut edellytyksiä, hän oli myös niin ylpeä, ettei kehdannut kutsua edes läheisiään kylään ennen kuin vuosien päästä komeamman talon valmistuttua. Tässä  muutama värssy siitä biisistä, ei siis Wuolijoen vaan Timo Kiiskisen kynästä:
“Entä jos tärkeimmät asiat tapahtuu tällä hetkellä
Kauneimmat kukat kukkivat juuri nyt liian lähellä
Entä jos kaikki se mitä etsit on sun edessä
Entä jos onnesi on nyt ja tässä valmiina
 
Kellot mittaavat tunteja
Eiliset odottavat huomista 
Siinä välissä ohikiitävässä
On elämässä vain nyt ja tässä”
Hella Wuolijoki: Niskavuoren Heta, kokoelmassa Niskavuoren tarina
Love Kirjat, 1979
382 s., josta Niskavuoren Heta 71 s.
 

Sillanpää: Nuorena nukkunut

 


Nobelisti Frans Emil Sillanpään teosta Nuorena nukkunut (1931) on pidetty kirjailijan merkittävimpänä saavutuksena. Meillä se oli lukupiirikirjana ja kahlasin sen vähän harppoen läpi tällä kertaa, koska olen lukenut sen aiemmin vuosia sitten. Sillanpään kieli on tosi kaunista eikä ihme, että teos on menestynyt ulkomaillakin. Herkkä romaani kuvaa kauniisti ja surumielisestikin Suomen suvea ja luontoa sekä nuoren tytön sielunelämää. 

 

Romaani jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäinen kertoo Kustaa ja Hilma Salmeluksen vaiheista, ja jälkimmäinen osa keskittyy heidän tyttärensä, nuoren Siljan elämään, rakastumiseen ja – kuolemaan. En koe spoilaavani juonta tällä paljastuksella, sillä Sillanpään teos on siitä mielenkiintoinen, että loppuratkaisu kerrotaan heti ensimmäisillä sivuilla (sekä teoksen nimessä) ja tavallaan koko teos on yhtä takaumaa, joka päätyy lopulta ajallisesti siihen hetkeen, josta alkoikin. Samanlaista, loppua ennakoivaa rakennetta Sillanpää on käyttänyt myös ainakin teoksessa Hurskas kurjuusTästä valinnasta johtuen lukijalla on läpi koko teoksen haikea vire, aavistus että kaikki päättyy liian aikaisin. 

”Siljan, nuoren kauniin maalaistytön elämä päättyi noin viikon päivät juhannuksen jälkeen kesän vielä ollessa nuoremmalla puolellaan”.  Kesä, Sillanpään teoksissa runsaasti käytetty symbolinenkin elementti, on ”nuoremmalla puolellaan” Siljan kuollessa. Kukkein, hehkuvin, lämpimin aika Siljan aikuisuudesta ja naiseudesta jää siis kokematta. Haikeutta teokseen tuo myös se asetelma, että Silja on “vanhan sukupuun viimeinen vihanta” ja hänen mukanaan sammuu koko sukuhaara. Sillanpään käyttämä kieli on hyvin kaunista ja runollista – “kuun säteet sekoittuivat ripsiin ja heijastuivat kimaltaen näköteristä” .

Myös luonnon kuvausta on paljon. Kirjan tunnelma on rauhallinen, ja etenkin kirjan alkuosassa kerronta on miltei liiankin verkkaista. Jopa synkkiä asioita, kuten kuolemaa, kuvataan kauniisti. Ehkä teos on juuri siksi niin herkkä ja liikuttavakin, että Silja ottaa kuoleman vastaan ystävänä, ei kapinoi, ei vastustele. Hän on saanut kokea rakkauden ja sitä ajatellessaan hän tuntee saaneensa elämältä kyllin.

“Hänen kaunis lemmentunteensa täytti hänen mielensä niin kauan kuin hän tajuissaan pysyi. Ja suurin ihme, luonnon armias järjestely, oli se, ettei hän perästäkään milloinkaan todennut, että nyt minä siis kuolen enkä enää voi saavuttaa unelmieni määrää. Päinvastoin tunsi hänen sammuva henkensä lopulta täydellisesti yhtyvänsä ystävänsä henkeen.”                                                             


F. E. Sillanpää: Nuorena nukkunut
Otava, 1971
259 s.


 

 

 

Hyvää joulua!


Kuva: Kimmo Korpela


“Maa on niin kaunis / kirkas Luojan taivas

Ihana on sielujen toiviotie
Maailman kautta / kuljemme laulain
Taivasta kohti matka vie”
                    
    (Virsi 30, suom. Hilja Haahti)


Huh. Viimeinen kuukausi on ollut aika haipakkaa, välillä mennyt jopa ryntäilemiseksi paikasta toiseen. Vaikka kuinka suunnittelee etukäteen leppoisaa lukujärjestystä, sille ei vain voi mitään, että eri kurssien ruuhkahuipuilla on tapana kasautua. Opiskelussa työn määrä kun ei ole stabiili viikosta ja kuukaudesta toiseen vaan vaihtelee hyvinkin paljon. On tullut kyllä opiskeltua, kirjoitettua ja luettua paljon tämän syksyn aikana! Mutta ei oikeastaan päntättyä, nimittäin yhtäkään tenttiä ei ole ollut. Kirjallisuuden opinnoissa on läsnäolon lisäksi suoritustapana paljon kirjallisia töitä kuten esseitä, analyysejä ja ryhmätöitä. 

Loma tulee nyt todella hyvään saumaan, koska vaikka olenkin nauttinut hirveästi opiskelusta, tuntuu, että aivot alkavat jo ylikuumeta :D. Olisihan minulla vielä keskeneräisiä kouluhommia, mutta loput saavat jäädä odottamaan tammikuuta, keskittyminen ei enää tunnu riittävän. Kaikki akuutit hommat on nimittäin jo hoidettu, viimeisimmät tällä viikolla. Ja ihanaa ottaa tytöt nyt jo pois hoidosta niin tulee sitten heillekin kunnon loma, joka alkaa tänään iltapäivällä! 

Blogikin hiljenee vähitellen joulun viettoon, tai oikeastaan vain bloggaaja, sillä olen ajastanut kyllä ensi viikolle vielä neljäkin postausta. (Kimmo on ollut paljon työreissuissa, kuten eilen, niin yleensä silloin en malta mennä ajoissa nukkumaan vaan uppouduin kirjoittamaan postauksia jemmaan). Ensi viikolla tulossa on ainakin kirjapostauksia kolmesta suomalaisesta klassikosta, joiden nimet lienevät kaikille tuttuja. Myös yksi englantilainen klassikkojen klassikko. Yhden kirjapostauksen kanssa mopo karkasi aika reilusti ja yksi näistä on megapostaus, jossa on asiaa parisuhteesta ja kaivoin jopa valokuvia arkistojen kätköistä :D. 

Itse kuitenkin varmaan häivyn pikkuhiljaa jo takavasemmalle koneen äärestä ainakin kirjoittajan roolista, ja palaan blogin pariin viimeistään tammikuussa. Inspiksistä riippuen – en aio ottaa lomalla mitään stressiä. Niin paljon kuin pidänkin bloggaamisesta, sekin on tavallaan aivotyötä ja tauko tekee välillä hyvää. Minulla tosin on nytkin hirveästi ideoita odottamassa sekä luettuja ja keskeneräisiä kirjoja, joista haluaisin postata, mutta jatkan niistä sitten myöhemmin, kun saan koottua ajatuksiani ihan muissa jutuissa. (Toki jos en kerta kaikkiaan malta olla kirjoittamatta, niin sitten kirjoitan. :))

Ihanaa päästä akateemisten asioiden ääreltä käytännön juttuihin – siivoamaan, kokkailemaan, puuhailemaan lasten kanssa. Vaihtelu virkistää ja pienen tauon jälkeen nauttii kirjoittamisesta aina uudella tavalla. Aivot tarvii sitä narikassa oloa välillä 😀

Toivotan nyt ihanaa joulun aikaa teille, ja palailen viimeistään lomien jälkeen! Mutta ensi viikolle tosiaan vielä juttuja, joten kannattaa käydä kurkkailemassa.


Tuuli
  


Orwell: Eläinten vallankumous

Ihan loistavaa settiä! George Orwellin Eläinten vallankumous (1945) on viiltävän ironinen ja tarkkanäköinen satiiri, jossa irvaillaan (ihan oikein perustein) totalitaristiselle ideologialle, jota esim. kommunismi edustaa. Teoksen kirjoittaminen on kummunnut Orwellin henkilökohtaisesta ideologisesta pettymyksestä.
Eläinten vallankumous on oikeastaan faabeli, allegorinen eläintarina, jossa sadun muotoon puetaan poliittinen opetus, tässä tapauksessa veitsenterävä sellainen. Tämä kirja oli jo pitkään ollut “tuon haluaisin vielä joskus lukea” -listallani ja olen tyytyväinen, että se tarttui matkaani kirjastosta. Kirja on sitä paitsi nopea lukea. Juuri tällaiset teokset ovat esimerkkejä siitä, kuinka myös fiktiota voi käyttää voimallisesti jopa poliittisen vaikuttamisen välineenä. Teos on aivan huikeasti rakennettu koko ajan kärjistyen ja sosialismin näennäisiä ihanteita toinen toisensa perään romuttaen.
“Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta toiset eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.”  

 

Mistä sitten Eläinten vallankumouksessa on kyse? Ihan tavallisesta englantilaisesta maatilasta, Willingdonin Kartanosta, jonka juopotteleva isäntä kohtelee eläimiään kyseenalaisesti. “Ihmislajin orjuuttamat”, katkeroituvat eläimet kokoustelevat keskenään ja alkavat haaveilla eläinten vallankumouksesta, jonka huipennuksena koko ihmislaji häviäisi Englannin maaperältä.
Vallankumous sitten tapahtuu, kuin varkain. Isäntä Jones vaimoineen ja renkeineen kipittää pakoon kotieläinten rynnäkön alta. Maatila on kokonaan eläinten hallussa ja kaiken pitäisi olla parempaa! Ladon seinään maalataan eläinten “seitsemän käskyä”, joita noudattamalla eläimet eivät enää ikinä joutuisi kenenkään orjuuttamiksi tai käskyttämiksi. Kaksijalkaisten tavat ovat pahinta mitä voi kuvitella. “Yhdenkään eläimen ei pidä nukkua vuoteessa.” “Yhdenkään eläimen ei pidä tappaa toista eläintä.” “Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia.” Eläimet kutsuvat toisiaan “tovereiksi”.
Eläinten ideologinen kuva onnellisesta maatilasta, jossa kaikilla on tasapuolisesti vatsat täynnä ja asiat hyvin, ei kuitenkaan toteudu, vaikka suurin osa eläimistä onkin vilpittömiä, rehellisiä, ahkeria ja hyväntahtoisia. Vallankumousta organisoineet, eläimistä älykkäimmät, siat, alkavat pian ottaa itselleen ihmisille ennen kuuluneita erivapauksia, jotka saadaan kyllä seliteltyä muille eläimille yhteisen edun mukaisiksi. Ihmisten tapoja aluksi suureen ääneen halveksuneet siat muuttavat pian Kartanoon asumaan ja elelevät herroiksi muiden eläinten raataessa käskyläisinä. Seitsemän käskyä alkavat yksitellen kaatua eikä julmilta teloituksiltakaan vältytä, kun “suuri johtaja” Napoleon-karju lausuu mahtikäskyjään. Teoksessa kuvataan tajuttoman hyvin sikojen määrätöntä itsekkyyttä ja röyhkeyttä, mielistelyä, jolla saadaan muu, vähemmän älykäs eläinkansa pidettyä hiljaisena. Millainen on yhteiskunta, jossa väärän mielipiteen lausumisesta voi menettää päänsä tai työkyvyn menettämisen (vanhuus, sairastuminen, vamma) seurauksena tuleva hyödyttömyys on tarpeeksi suuri syy likvidointiin?
Kaikissa tosikertomuksissa ja -kirjoissa, joita olen lukenut totalitaarisista yhteiskunnista esim. loikkarien tai jälkikäteen vapautuneiden kertomana, on niin paljon tuttua Eläinten vallankumouksen kanssa että ei voi muuta kuin todeta Orwellin onnistuneen erinomaisesti. Teos suorastaan herättää vihan näitä mielivaltaisia johtajia kohtaan, jotka istuvat rahakirstujen päällä hellimässä itseään ja antavat kansan nähdä nälkää “yhteisen edun nimissä”, kuten tälläkin hetkellä esimerkiksi Pohjois-Koreassa. Eikä tarvitse mennä kauas historiaan, kun todella massiiviset, miljoonien ja miljoonien väestömassat joutuivat saman politiikan uhreiksi Kiinassa ja Neuvostoliitossa. On aivan jäätävää, kuinka tuollaiset sorron, vapaudettomuuden, tarkkailun ja eriarvoisuuden yhteiskunnat voivat edes päästä syntymään! Eläinten vallankumous avaa sitä syntymekianismia hieman, kaikki tapahtuu niin vähitellen hyvien muutosten toivossa, ja sosialismi saakin kannatusta nimenomaan valmiiksi sorrettujen keskuudessa, jotka putoavatkin ojasta allikkoon.

Eläinten vallankumous kuvaa loistavasti totalitaaristen johtajien kaksinaamaisuutta, tekopyhyyttä, täydellistä empatian puutetta, epäoikeudenmukaisuutta, epärehellisyyttä ja puhdasta itsekkyyttä. Takakansitekstin sanoin kirjan sanoma on “ajattoman pelottava vielä tänäkin päivänä”. Suosittelen. Mielenkiintoinen näkökulma on myös sian ja ihmisen vertautuminen keskenään. Vaikka teoksen päätarkoitus onkin selvästi arvostella totalitaristista politiikkaa, voimme me demokratiassa elävät miettiä myös, ovatko toiset ihmiset tiedostamattamme kuitenkin “tasa-arvoisempia kuin toiset”. Emmehän me “hyvikset” kenellekään toki tarkoituksella mitään pahaa tahdo… Mutta kyllä silti esimerkiksi monet käyttötavarat hyväosaisia länsimaalaisia varten valmistetaan edelleen roskapalkalla kolmannen maailman hikipajoissa. Tähänkin näkökulmaan on syytä kiinnittää huomiota, kun ajatellaan Kartanossa röhnääviä, syöpötteleviä sikoja ja pellolla nälissään raatavia muita eläimiä.
 
 
“Ulkopuolella olevat eläimet katsoivat siasta ihmiseen ja ihmisestä sikaan ja jälleen siasta ihmiseen, mutta oli jo aivan mahdotonta sanoa, kumpi oli kumpi.”
George Orwell: Eläinten vallankumous
(suom. Panu Pekkanen)
WSOY, 1969
126 s.