–
Kirjoitin alunperin Niskavuoren naisista jättipitkän megapostauksen, johon selitin kaikkea myös rakkaudesta ja parisuhteesta yleisestikin, mutta ajattelin kuitenkin sitten katkaista sen kahtia, että jaksaa helpommin lukea loppuun, ja tulipahan tästäkin sairaan pitkä! :). Tästä aiheesta voisin puhua loputtomiin, joten tavallaan tämä on silti vain pintaraapaisu. Ripottelin tunnelmanluojaksi ja omaksi ilokseni nämä vuosia vanhat söpöilykuvat, jotka otin albumissa olleista paperikuvista, kun koneellani ei harmikseni ollut enää vanhoja tiedostoja. Niissä minäkin olen vielä 2-kymppinen, hieman naiivikin rakastunut nuori morsian. Niskavuoren naiset on kyllä tunteita kuohuttava näytelmä ja tämä parisuhdeaihekin kumpusi spontaanisti suoraan näytelmän pohjalta myöhään yhtenä iltana. Mutta tärkeä aihe ja jotenkin tosi lähellä sydäntä. Parisuhteita hajoaa niin paljon ja tuntuu, että sitoutumista ei yleisesti enää edes arvosteta samassa mittakaavassa kuin ennen vaan se saatetaan nähdä jopa kahlitsevana ja rajoittavana. Niskavuoren naiset -postauksessa aloitin tätä teemaa jo näytelmän pohjalta, jossa on tosi inhottava pettämiskeissi, joten tuli vähän saarnattua pettämisen julmuudesta ja ajelehtimisesta “rakkauden” perässä. Olen vannoutunut kestävän avioliiton kannattaja ja jatkan teemaa nyt vähän lisää aika suoraan edellisen postauksen perään (eli leikkaa-liimasin sen loppuosan tähän hieman muokattuna, jatkuu siis siitä mihin edellinen jäi)…
–
Sitoutunut rakkaus ei ole aina helpoin tie, mutta uskon, että kaikkein palkitsevin. Olla ihmisen kanssa, jonka tietää pysyvän vierellä tapahtui mitä tapahtui, jonka kanssa voi kokea olevansa hyväksytty, rakastettu ja arvostettu. Rakkaus on sitä, ettei anna auringon laskea vihansa ylle, se on anteeksipyytämistä ja -antamista. Toiselle hyvän tahtomista ja myös itsestään huolen pitämistä. Tiedän, etteivät kaikkien parisuhteet ole syystä tai toisesta kovin onnellisia, vaikka toinen yrittäisi kaikkensa, koska hyvään parisuhteeseen tarvitaan toki molempien panos. Aina ei tarvitse kuitenkaan tehdä hirveän paljon, että puoliso jo ymmärtää toisen olevan samalla puolella. Joskus panokseksi riittää ihan se, että tulee vain vähänkin vastaan kun toinen yrittää tehdä jotain suhteen eteen eikä pidä viimeiseen asti omia puoliaan vaan etsii yhteistä hyvää. Parisuhteen toimivuus voi lähteä nousuun hyvinkin pieniltä tuntuvien asioiden ja huomaavaisuuksien ansiosta (olettaen, että suhde on asettelultaan edes jossain määrin normaali eikä esim. taistelua alkoholismia vastaan).
Vaikka olen jopa todella romanttinen ihminen luonteeltani, mielestäni aidointa romantiikkaa on se, kun kaksi ihmistä välittää toisistaan niin paljon, että haluaa tahtoa, haluaa sitoutua eikä hyppiä mehiläisenä kukasta kukkaan. Romanttisuus ei saa himmentää tervettä harkintakykyä. Minua aina ärsyttää, jos joku puhuu avioliitosta tiukkapipoisuuden huipentumana. Minulle se on juuri sitä todellista, ihanaa rakkautta, jota kaipasi aina siihen asti kun se löytyi. Tunteet ovat tärkeitä puolison valinnassa ja parisuhteessa, mutta ne ovat välillä myös täyttä huttua ja sitoutuminen on myös järkipeliä. En arvosta romantiikkaa joka elää pelkästään huuman tunteista, koska niitä ei ole kellään jatkuvasti. Jos yhteisiä lapsia on parille siunaantunut, niin olen vanhanaikaisesti ja itsepäisesti sitä mieltä, että pariskunnan vastuu yhdessä pysymisestä on vielä suurempi kuin jos lapsia ei ole. Puhutaan niin paljon aikuisen vapaudesta ja oikeuksista, mutta lapsia ei niissä yhteyksissä aina tulla ajatelleeksi loppuun asti. On tietenkin mahdottomia parisuhde- ja perhetilanteita, vajavaisia ihmisiä kun kaikki ollaan, eikä eron jälkeinen elämä ole automaattisesti tuomittu epäonnistumaan, mutta lähtökohta on mielestäni silti paras olla se, että lasten vanhemmat pysyvät yhdessä, jos suinkin mahdollista.
En tajua sellaista uutta “suhteen elinkaari” -ajatelua, että lasten vanhemmat (tai miksei lapsetonkin pari) jossain vaiheessa ajautuvat “luonnollisesti” erilleen ja sitten on vapaus etsiä jotain muuta. Monesti silloin on kyse muutenkin kuluttavista ruuhkavuosista, joiden rasittavuus ei ole parisuhteen vaan olosuhteiden vika. Mitä kauemmas toisistaan pari ajautuu, sitä vaikeampi on löytää takaisin rankimpien vaiheiden jälkeenkään. Jonkun mielestä on nykyään väärin sanoa, että lapselle olisi parasta, että äidin ja isän parisuhde olisi kunnossa ja he voisivat olla aina yhdessä, mutta sanon sen silti. Tiedän, että avioeroja tulee tosi paljon eivätkä kaikki niistä ole todellakaan aina oma valinta, puhumattakaan kuolemista, onnettomuuksista yms. Ne ovat tosi surullisia juttuja, mutta luulisin, että niitä pakkotilanteita on lopulta aika vähän kuitenkin ja väitän, että on myös paljon “turhaan” rikkoutuneita perheitä ja “turhia” eroja.
On vaan niiiiin paljon helpompaa ennaltaehkäistä kaikenlaisia “Niskavuori” -tyyppisiä ikäviä juttuja kuin yrittää parannella haavoja, jotka voivat verestää pitkään. Esimerkiksi pettäminen rikkoo aina ja paljon eikä se ole todellakaan helposti ja nopeasti sivuutettava juttu. Myös sellaiset “vahingossa” tapahtuneet “tilaisuus teki varkaan” -syrjähypyt alkavat oikeastaan tavallaan jo paljon aiemmin kuin itse tapahtuman aikana. Parisuhteessa voi olla jotain pielessä tai ihminen ei ole vartioinut vaarallisilla vesillä uiskentelevia ajatuksiaan, jotka saattavat pahimmillaan muuttua teoiksi “vahingossa” tilaisuuden tullen. Ajatusten voima on uskomaton hyvässä ja pahassa. Ei kannata luottaa liikaa itseensä vaan tarkkailla säännöllisesti myös ajatuksiaan ja sydäntään, vaikkei vääriä tekoja olisikaan tilillä. On täysin luonnollista, että pariskunta alkaa jossain vaiheessa ajautua erilleen, ellei suhteen hoitamiseen kiinnitetä mitään huomiota. Yleensä pitkään jatkunut muka-kiire tai oikea kiire on pahimpia syitä erilleen ajautumiselle. Mielestäni sitoutumisen merkitys korostuu juuri siinä vaiheessa, kun suhteen alun huumavaihe on ohi ja arki haasteineen täydessä käynnissä.
Kommunikaatio ja toisen aito kohtaaminen ovat niin tärkeitä juttuja, että niitä ei turhaan korosteta. Rehellistä puhetta peliin parisuhteisiin! Hyvässä ja kommunikoivassa parisuhteessa kumpikaan tuskin edes haluaisi loukata toista väärillä teoilla, joita ei voi pyyhkiä pois. Siksi parisuhteen vaaliminen on niin supertärkeää, koska molempien tyytyväisyys ehkäisee jo niitä vaaranpaikkojakin puhumattakaan itse teoista. Vaikka suhteessa olisi suuriakin erimielisyyksiä, on silti aina parempi yrittää päätyä yhdessä johonkin molempia tyydyttävään ratkaisuun kuin tehdä väärin ja valehdella perään. Pitkäkestoista onnea sellaisesta ei synny, mutta epäluottamusta ja likaisia sotkuja selvitettäviksi kyllä.
Vaikka kestävä, pitkä avioliitto ei ole enää niin muodikas kuin vielä joitakin vuosikymmeniä sitten, uskon vakaasti, että syvimmät onnellisuuden, rakastetuksi ja hyväksytyksi tulemisen tarpeet täyttyvät vain sitoutuneessa, uskollisessa liitossa. Avioliitto, myös perheellisellä, voi olla hyvin onnellinen ja jopa hauska! Oma puoliso voi olla se paras ystävä, jonka kanssa kuiskutella ja vitsailla illalla ennen nukahtamista vähän kuin lapsena yökylässä kaverilla. Oman puolison kanssa voi heittää läppää ja tehdä seikkailuja tai käydä leffassa, nauraa ja itkeä yhdessä. Pitää iltapalatreffejä keittiönpöydän ääressä ja pohtia elämän suuria kysymyksiä. Kannustaa ja lohduttaa toinen toistaan. Keskustella, löhöillä, riemuita ja olla haavoittuvainen ja tarvitseva. Olla toiselle apuna oikeaan aikaan. Olla samanarvoinen ja toistaan täydentävä. Olla yksikkö, jonka eteen ponnistella, olla meidän tiimi. Sitoutunut rakkaus on myös intohimoa ja naurua, mutta ei hajoa siihenkään, että tulee myös raskaampia tai laimeampia vaiheita. Eivätkö teistäkin ole söpöjä ne lehtijuttujen vanhat parit, jotka viettävät rautahäitään! Kannattaa miettiä jo puolisoa valitessa, onko hän sellainen, jonka kanssa haluaisi ponnistella myös vaikeampien aikojen läpi, sillä niitähän tulee joka suhteeseen. Onko hänen kanssaan hyvä olla? Ja leipiintyneeksi päässeessä suhteessa kannattaa säännöllisesti muistella alkuaikoja ja rakastumisen tunteita, kenties ne heräilevät uudelleen, kun muistia vain hieman virkistää.
(Aloin itsekin vähän virkistää muistiani, siksi kaivoinkin nämä kuvat albumien kätköistä <3)
Omasta puolestani voin sanoa vain sen, että itse en varmasti uskaltaisi olla täysin oma itseni (lasten saamisesta puhumattakaan) missään muussa kuin sitoutuneessa avioliitossa, koska on aivan eri asia tietää, että toinen on luvannut olla vierellä kuin että jatkuvasti olisi mahdollisuus, että suhde kariutuu. Olen tietysti muutenkin introvertti ja tarvitsen turvallisen ympäristön ollakseni oma syvällinen itseni. Mutta parisuhteen osalta en voisi kuvitellakaan mitään muuta. Minusta avioliiton rajat eivät todellakaan ole kahleet vaan ehkä enemmänkin rajat ulkopuolisille, että tämän parin väliin ei enää pääse muut. Se on minusta valtavan romanttinen ajatus. Tavallaan suojamuuri salaisen puutarhan ympärillä. Jotain ihmeellistä ja ihanaa, mitä todellinen kumppanuus toisen ihmisen kanssa voi tarjota.
Menestymiseen missä tahansa asiassa tarvitaan aina kärsivällisyyttä, työtä ja monesti jonkinlaisia uhrauksiakin, ainakin kompromisseja. Kukaan huippupalkkaa saava bisnesmies ei ole päässyt hyvään asemaansa sattumalta peukaloita pyörittämällä. Parisuhde on (omasta mielestäni) vielä tärkeämpi asia kuin hyvä työ. Sitä kannattaa vaalia ja suojella. Ei parisuhteenkaan eteen tehty “työ” tarvitse kuitenkaan olla kireänä suorittamista ja kynttiläillallisilla juoksemista kellon kanssa, vaan enemmänkin aitoa kohtaamista arjessa. Ei kannata pettyneenä olettaa, että suhde ei ollutkaan “tähtiin kirjoitettu”, jos kaikki ei alun huuman jälkeen menekään kuin Strömsössä. Harjoitus tekee mestarin myös parisuhteessa. Ajattele puolisoasi kalliina aarteena, jonka olet saanut lahjaksi ja josta haluat pitää kiinni.
–
Niskavuoren naiset sai kyllä melkoisen lumipalloefektin pyörimään, koska aloin miettiä yleisen parisuhdepohdinnan lisäksi tietenkin myös omaa parisuhdettani ja jälleen kerran kiitollisena sitä, että minulla on maailman paras aviomies! ❤ Voin sanoa sen verran, ettei meilläkään mitään Strömsöä ole aina todellakaan ollut ja olimme molemmat mm. monta vuotta jäätävissä univeloissa ja elämä oli muuten vain tosi rankkaa näiden kuvien jälkeisinä vuosina, enkä ala avaamaan sitä sen enempää, mutta olen ihan hirveän tyytyväinen, että emme luovuttaneet, tai oikeastaan se ei ole koskaan ollut edes vaihtoehto. Koetukset tavallaan hitsasivat meidät vielä tiiviimmin yhteen ja niin olen kuullut käyvän monelle muullekin parille. Olemme selvinneet kaikesta yhdessä! Minulle tärkeä ja lohdullinen ajatus pitkästä avioliitosta on kolmisäikeinen lanka, jossa me rispaantuneet säikeet olemme kietoutuneina siihen ehjään, ymmärtäköön ken ymmärtää. Ainakin minun näkökulmastani avioliitto on vain koko ajan syventynyt ja parantunut vaikka oli hyvä jo alussakin. Tärkein vinkkini on, että yrittäkää säilyttää edes jonkinlainen yhteys myös vaikeina ja väsyneinä aikoina, koska sekin helpottaa, jos voi edes sanoittaa tunteitaan eikä kaikkea tarvitse myöhemmin alkaa rakentaa kokonaan alusta. Pysykää tuttuina toisillenne ja olkaa perillä toistenne kuulumisista, myös pään sisäisistä. ❤
–
Tässä vielä Chisun ihana, ihana kipale, joka muistuttaa siitä, että välillä edes pienikin vastaantuleminen ja oman ylpeytensä ja oikeassa olemisensa hylkääminen riittää sulattamaan jäitä.
–
En osaa sanoo sanaakaan
Et kai mun runoutta enää kuulekaan
Yksi mykkä ja yksi kuuro
Ei yhteyttä, linja on huono
–
Ain pidin sua sylissäin
Kunnes navat kääntyi väärinpäin
Nyt yksi siellä, ja yksi tuolla
Yhdess piti elää, yhdess piti kuolla
–
Auta mua, beibi, auta mua
Tuu mua vastaan
Astun alas Venukselta, palaan puolitihen valkeella aluksella
–
Auta mua, beibi, auta mua
Tuu mua vastaan
Kiipee Marsin muurin yli, sua oottaa lämmin syli, tuu mua vastaan
–
Muistatko kuinka rakastuimme
Jo katsella yhteen naulaannuimme
Yksi pyyntö ja yksi vastaus
Nöyrtyykö ylpeys, riittääkö rakkaus
–
Auta mua, beibi, auta mua
Tuu mua vastaan
Ja kysy multa uudelleen, “tahdotko” ja niin edelleen
Sä tiedät vastauksen
–
Auta mua, beibi auta mua
Tuu mua vastaan
Valitsen sut aina vaan, niin kauan kun me kohdataan
Tuu mua vastaan
Huomenna vielä viimeinen postaus ennen joulua!
Osa alkuperäisistä kuvista, kuten hääkuvat, Hannu Korpela.
Tuulin viemää 
