Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

On yleisesti tunnettu totuus, että naimaton varakas poikamies tarvitsee välttämättä rinnalleen vaimon.
Kun sellainen nuorimies saapuu jollekin paikkakunalle, ei hänen tunteistaan ja mielipiteistään tietysti ennakolta tiedetä mitään, mutta siitä huolimatta tämä käsitys on niin lujasti juurtunut seudulla asuvien perheiden mieleen, että hänet suoralta kädeltä katsotaan täysin oikeutetusti kuuluvan jollekin heidän tyttäristään.

Olen lukenut aika paljon kirjoja, aika monesta myös pitänyt, mutta silti on vain muutama harva sellainen suosikki, johon jaksan ja haluan palata säännöllisesti aina uudestaan ja uudestaan ja johon on lämmin, henkilökohtainen suhde olemassa. Olen sitäpaitsi hyvin tarkka siitä, mitä kirjaa todella sanon oikeasti lempparikseni, vaikka hyviä puolia löytyy monesta teoksesta. Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo (1813) lukeutuu näihin harvoihin ja valittuihin! Ja niistä kaunokirjallisista teoksista, joita olen tähän mennessä blogissa esitellyt, Ylpeys ja ennakkoluulo on ainoa tällainen all-time-favourite. Pienen poikkeuksen tekee tosin Montgomeryn Anna-sarja, joka oli varsinkin nuorena tällä listallani, mutta nykyään sillä on ehkä enemmänkin nostalgia-arvoa. Hyvin merkittävä Annakin toki oli aikoinaan minulle.


Usein kirjat ovat parempia kuin niistä tehdyt filmatisoinnit, mutta Ylpeyden ja ennakkoluulon kohdalla ne ovat molemmat vieneet sydämeni ja täydentävät toisiaan. Minulle se ainoa oikea filmatisointi on BBC:n minisarjaversio vuodelta 1995. Se, missä on Jennifer Ehle ja Colin Firth.  Olen nähnyt myös sen elokuvan, jossa on Keira Knithley, ja se on elokuvana kyllä kaunis, mutta hahmot eivät silti ole minulle ne oikeat. Se ei herätä tunteiden skaalaa samalla tavalla kuin n. viiden tunnin mittainen sarja. Oikeastaan rakastuin Ylpeyteen ja ennakkoluuloon alunperin (joskus lukioiässä..?) nimenomaan BBC:n sarjan kautta ja sen myötä halusin sitten lukea kirjankin. Useimmat lukemani kirjat lainaan kirjastosta, mutta Ylpeys ja ennakoluulo on niitä kirjoja, jotka haluan olevan myös omassa hyllyssäni.

Olen lukenut kirjan pariin kolmeen kertaan, mutta katsonut minisarjan ihan todella moneen kertaan. Se on sellainen klassikko, jonka haluaa säännöllisesti laittaa pyörimään, jos on vaikka sairaana. Kuten viikonloppuna, kun makasin sohvalla karmivan flunssan kourissa, enkä saanut kuumeen takia yöllä oikein nukuttuakaan, niin katsoin aina jakson Ylpeyttä ja ennakkoluuloa niissä väleissä, kun en saanut unta. Se on vaan niin ihana!!!!! Onneksi tiedän monia muitakin sarjan faneja, joten jotain älyttömän kiehtovaa siinä vaan on! Olen katsellut tätä vuosien varrella monet kerrat myös vanhempieni ja jopa veljeni kanssa. Joskus pitää vielä ehtiä katsoa se Kimmonkin kanssa! Siinä on sellaista satumaista ryysyistä rikkauksiin -tunnelmaa ja sitä, että hyvyys kannattaa aina ja lopulta voittaa.


Ylpeydessä ja ennakkoluulossa
on lyhyesti selitettynä kyse englantilaisesta, keskiluokkaisesta Bennetin perheestä, jossa on viisi tytärtä, jotka pitäisi saada hyviin naimisiin. Kaksi vanhinta, Jane ja Elizabeth, ovat järkeviä ja fiksuja, keskimmäinen Mary on vakava ja huvituksia ylenkatsova, ja kaksi nuorinta, Kitty ja Lydia, ovat vallattomia ja vilkkaita. Heidän äitinsä on ottanut elämäntehtäväkseen tytärten naimisiin saattamisen. Isä on järkevä, lempeä, mutta omiin oloihinsa vetäytyvä. Vauhtia perheen pyrkimyksiin saa lähistölle muuttava rikas herra Bingley sekä tämän vähäpuheinen ystävä, vielä rikkaampi herra Darcy, Bennettien talon tuleva perijä herra Collins sekä kotikylälle leiriytyvä rykmentillinen sotilaita. Varsinkin sarjassa äidin humoristisuus tulee todella hyvin esiin, siinä nimittäin heikkohermoinen rouva Bennet on aivan mahtava ajaessaan täyttä höyryä tytärtensä “parasta”, samoin mielistelevä, hienosteleva mutta hyväntahtoinen herra Collins. Heidän humoristisuutensa puree minuun.

En paljasta miten sulhojen kanssa käy, mutta kaikenlaisia käänteitä tulee eteen. Nokkela Lizzy on tietysti suosikkihenkilöni. Ja mr. Darcy. Olen nähnyt Jane Austenin muistakin kirjoista tehtyjä elokuvia, lukenutkin jonkun, mutta mikään ei silti vedä vertoja Ylpeydelle ja ennakkoluulolle, se on vaan niin paras!! Rakkautta, pohdintaa omaisuuden merkityksestä, kunniantuntoa, ylpeyttä, nöyrtymistä, häpeää – kepeyttä ja syvällisyyttä samassa paketissa… ja tietenkin ihania, kohteliaita käytöstapoja, tanssiaisia ja sarjassa lisäksi ihanasti artikuloitua brittienglantia. Pieni vinkki muuten niille, jotka ovat nähneet jonkin filmatisoinnin, mutta eivät lukeneet kirjaa: Kirjan lopussa kerrotaan lyhyesti kunkin siskoksen vaiheista varsinaisen loppuratkaisun jälkeen, joten hieman lisätietoa tarjoaa Austen kirjassaan, kun taas dvd loppuu tyystin siihen kuuluisaan – en paljasta mihin -.

Suosittelen ❤

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
WSOY, 1947
328 s.

Ajattelin, että voisin alkaa laittaa kirjajuttujen perään vielä nämä faktat, kuten monet kirjabloggarit näyttävät tekevän. Tässäkin tapauksessa vuosi 1947 ei siis ole vuosi, joilloin se on ensimmäistä kertaa ilmestynyt, vaan milloin on tehty suomennos, jonka luin. Mutta sekään ei silti ole kyseisen pokkarin painovuosi, joten vähän vaikeaa hahmottaa noita vuosilukuasioita. Tämän kirjan kohdalla tarkoittaa kai, että sisältöä on viimeksi tarkistettu sinä vuonna. Mutta laittaessani tekstin sisään vuosiluvun tarkoitan siis yleensä sitä, milloin teos on ensimmäisen kerran julkaistu.

Novelleja Krohnilta, Siekkiseltä, Schidtiltä

Esittelen muutaman novellikokoelman, joita olen lukenut eri kursseja, mm. lukupiiriä varten nyt syksyllä. Novellit ovat olleet aika vieras laji minulle, mutta suoraan sanottuna innostuin novelleista tyylilajina. Olen usein pitänyt novelleja vähän sellaisena jämäkirjallisuutena: kirjoitetaan aiheista, joista ei riittäisi juttua romaaniksi asti. Oikeastaan novellit voivat olla parhaimmillaan paljon osuvampiakin kuin romaanit. Kieli ja kerronta ovat yleensä tiiviimpiä jo sivumäärän vuoksi, turhia jaaritteluja hyvistä novelleista ei löydy. Eikä kaunokirjallisen tuotoksen itsetarkoitus toisaalta ole olla mahdollisimman pitkä. Jos oleellisen saa sanottua muutamassa (tai muutamassa kymmenessä) sivussa, hyvä niin. Tiivistäminenkin on taito. Novellit usein kuvaavat vain jonkin merkityksellisen pienen hetken, tuokiokuvan, elämäntilanteen, joka kertoo kaiken tai jättää sopivasti pohdittavaa. Olen toisaalta lukenut sellaisiakin novelleja, joissa päähenkilön melkein koko elämä kerrotaan parissa kappaleessa, eikä se ole tuntunut edes pinnalliselta. Kaikkea ei tarvitse selittää auki.

Tässä siis muutama, keskenään erilainen kokoelma, joista mikään nyt ei yltänyt suurimmaksi suosikkikirjakseni, mutta silti kaikista löytyi myös jotain, joka kosketti.

Leena Krohnin Mitä puut tekevät elokuussa: Seitsemän kertomusta keskenkasvuisille (2000) on hyvin tarinallinen, jopa sadunomainen kokoelma filosofisia novelleja. Ne ovat kuin sympaattisia tarinoita, joita isoisä voisi kertoa keinutuolista jälkikasvulleen. Maagista realismia on Krohninkin novelleissa, tavallisen elämän keskellä saattaa tapahtua mahdottomalta tuntuvia asioita. Siksi novellit ovatkin sadunomaisia. Paremmin perehdyin novelliin “Hyvin erikoisia ihmisiä”, josta tein analyysinkin. Yksinkertaisuudessaan siinä on ideaa. Novelli kertoo kolmesta lapsesta, joilla jokaisella on jokin epätavllinen ominaisuus: ilon voimalla ilmaan kohoava Inka, Antero, jolta puuttuu peilikuva, ja Hanno vailla varjoa. Lapset häpeävät erikoisia ominaisuuksiaan mutta perustaessaan Hyvin Erikoisten Ihmisten Klubin tulee erilaisuudesta tavoiteltavaa ja hienoa muidenkin lasten silmissä. Novelli on myös elliptinen lasten kasvutarina aikuisuuteen asti. 

Raija Siekkisen Kuinka rakkaus syntyy (1991) on henkilökohtaiselta tuntuva kokoelma haikeita novelleja. Novellit kerrotaan enimmäkseen naisen näkökulmasta. Tavallisia suomalaisia naisia, rakkaus liittyy jotenkin kaikkiin novelleihin, mutta haikeus on myös läsnä. Siekkinen ei turhaan selittele auki novellejaan. Itse pidin ehkä eniten kokelman enismmäisestä novellista, “Kesän viimeinen päivä”. Olen varmaan puhunut täälläkin (ainakin lukupiirissä) ties kuinka monen teoksen kohdalla tuosta Suomen lyhyen kesän symolisuudesta. Suomen suvi on oikeasti aika (masentavankin) lyhyt ja sitä on käytetty kirjallisuudessa vertauskuvana kautta aikojen. Siekkisenkin novellissa on sitä samaa kaihoa, jota kesän viimeinen päivä mutenkin aiheuttaa. Pidän muutenkin Siekkisen vertauskuvallisuudesta. Kirjailija muuten kuoli traagisesti tulipalossa.

Runar Schildtin Noitametsä ja muita novelleja yllätti, koska nimen perusteella en odottanut kauhean paljon, kun kuulin, että tämä pitäisi lukea. Nimi on aika harhaanjohtava, sillä novellit eivät sijoitu mihinkään fantasiametsään vaan 1900-luvun alun Helsinkiin, erityisesti suomenruotsalaisen yläluokan piireihin. Novellit on kirjoitettu aikalaisen silmin ja alunperin ruotsiksi, mutta suomennettu kokoelma on vuodelta 1985. Vanhan ajan Helsingin kuvauksena novellit ovat oivallisia. Schildt on kyllä taitava kirjoittaja, ei ihme, että häntä on kutsuttu “novellin mestariksi”. Minulle hän tosin oli ihan uusi nimi, vähemmän tunnettu kai yleisestikin. Kirjailija muuten kuoli itsemurhaan (1925), ja yhtenä syynä siihen oli hänen kykenemättömyytensä enää kirjoittaa – ei fyysisten rajoitteiden vaan äärimmäisen itsekritiikin vuoksi. Kokoelman niminovelli, jota en tosin ehtinyt lukea kuin silmäilemällä, on ilmeisesti omaelämäkerrallinen kuvatessaan kirjalijan tuskaa työnsä äärellä. Lukupiirimme ei päässyt selvyyteen, mistä kokoelman nimi johtuu. Kokoelman teemoja: vahvoja naisia jyräämässä hieman rassukoita miehiä, haikeutta, pettymystä, rakkauttakin. Päähenkilöiden puolelle on helppo asettua. Esimerkiksi novellissa “Heikompi” oli kuvattu riipaisevasti kiltin miehen tuskaa suhteessa piittaamattomaan, röyhkeään vaimoonsa.



Blogin ystäväkirja, osa 2

Hyvää itsenäisyyspäivää! Blogin ystäväkirjan toiselle sivulle haastattelin omaa isääni. Ensimmäisen sivun voit lukea täältä. Isäni lukee todella paljon ja seuraa myös tätä kirjallisuusblogiani (terveisiä vaan sinne!), joten oli oikein mukavaa, että sain haastatella häntä tähän. Oma, merkittävä osansa kirjallisuusharrastukseeni on varmasti tullut sieltä lapsudenkodista, koska kirjoista on oltu aina innoissaan, niistä on keskusteltu, ja on kannustettu lukemaan ja kirjoittamaan. Mutta pitemmittä puheitta…


Nimi: Pasi Aalto.

Ikä: 55 vuotta.

Asuinpaikka: Hämeenlinna.

Ammatti: Apulaisrehtori.

Harrastukset: Lukeminen, sanaristikot, elokuvat, mökkeily kesäisin, matkustaminen tilaisuuden tullen.

Lapsuuden ja nuoruuden suosikkikirjoja: Englantilaiseen sisäoppilaitokseen sijoittuvat Jennings-kirjat ja Zane Greyn villin lännen kirjat, joista suurimpia suosikkeja olivat Purppurarinteiden ratsastajat ja Rajaseudun sissit. Kaikki Tarzan-kirjatkin tuli luettua, mutta ne eivät silti yltäneet suosikeissani edellämainittujen rinnalle. Sarjakuvista luin paljon varsinkin suosikkiani Tex Willeriä.

Millaisia kirjoja nykyään luet mieluiten: Kaunokirjallisuuden suhteen makuni on melko laaja ja luen hyvin monenlaisia kirjoja. Proosaa kuitenkin 99%:sesti, vaikka runoistakin pidän. Genreistä oikeastaan vain kauhu on sellainen, jota en lue ollenkaan, enkä juuri myöskään fantasiaa. Näin vanhemmiten olen herkempi kokeilemaan erilaisia kirjoja ja vastaan voi tulla positiivisia yllätyksiä. Luen lähes aina kirjan loppuun, jos olen sen aloittanut. Viime aikoina olen lukenut paljon muun muassa Kaari Utrion, Antti Tuurin ja Laila Hirvisaaren tuotantoa. Kaunokirjallisuuden lisäksi pidän historia-aiheisista tietokirjoista ja luen myös Raamattua.  

Kuinka paljon luet vapaa-ajalla: Luen paljon, mutta päivittäinen ja viikottainen määrä vaihtelee. Tulisikohan vuoden aikana luettua noin 50 kirjaa. 

Kaikkien aikojen parhaat lukukokemukset kaunokirjallisuudesta: Nuoruusiän parhaat olivat Viktor Hugon Kurjat ja Margaret Mitchellin Tuulen viemää. Myöhemmin tuli kausi, jolloin parhaita romaaneja olivat mielestäni Jack Higginsin Kotka on laskeutunut ja Ken Folletin Piraatti. Mika Waltarin historialliset romaanit ovat myös olleet vaikuttavia kokemuksia, Johnnes Angelos oli pitkään kirkkaasti yli muiden.  

Parasta lukemisessa: Ihmisten tarinat, hyvä, hauska teksti, joka kulkee sujuvasti eteenpäin. Nautin myös oivaltavista ilmaisuista ja ajankuvauksesta historiallisissa romaaneissa. Parasta on myös hyvän kirjan “imu”, joka vetää mukaansa, niin että on pakko lukea eteenpäin. 
Muuta: Lukijana olen romantikko, joka usein myös liikuttuu kyyneliin. Tästä olen saanut välillä hyväntahtoisia kuittailuja perheenjäseniltä. 

Terveiset: Tosi monella eri tavalla voi tehdä huippuhienoja kirjoja. Kirja on parhaimmillaan taidetta.



Isäni ja äitini myös lukevat tosi paljon yhdessä, eli toisin sanoen isä lukee ääneen ja äiti tekee samalla vaikka kotihommia. Isäni onkin lukenut tuhansia ja taas tuhansia sivuja ääneen vuosikymmenten aikana, paksuista Waltareista ja Utrioista alkaen. Heillä on vähän kuin oma, pieni lukupiirinsä, kirjoista kun myös keskustellaan samalla. Lukeminen on tällä tavalla myös heidän yhteinen harrastuksensa. Välillä kuuntelemaan liittyy myös vielä kotona asuva veljeni.  

Muistan itsekin, kun varsinkin ollessani kouluikäinen, isäni luki usein ääneen esim. juuri noita Jennings-kirjoja meille lapsille, ne ovat muuten jääneet minunkin suosikeikseni. Myös sarjakuvia luettiin meillä tosi paljon ääneen, Tinttiä, Lucky Lukea ja Carl Barksin Aku Ankkoja. Nykyään Pasi-pappa lukee muun muassa niitä samoja ankkatarinoita  lapsenlapsille, ja itsekin on kiva olla silloin kuulolla.







Minun taloni

Lumisateinen talvi-ilta, lähiö nukkuu. Tuon asunnon ikkunassa hehkuu punainen paperitähti. Näyttääpä siellä kodikkaalta. Vaaleat verhot ja paperinarulla kiedottuja valopalloja peilin ympärillä. Lämpöinen valo tuntuu kutsuvalta, olisi mukava istahtaa tuonne sohvalle, tuohon taloon. Ottaa pöydältä höyryävä teekuppi käteen ja napsauttaa stereoista soimaan jotain kaunista. Seinän vieressä kiemurtelee viirivehka. Tauluhyllyllä on täyttä, onnellisten aikojen kuvia. Tuossa talossa on varmaan kaikki aina hyvin.
Etuovi on lukossa, kynnysmaton koukeroilla suloisia pikku jalanjälkiä. Kynttilälyhty roikkuu tunnelmallisesti kuistin katosta, pikkusypressi ja kanerva toivottavat tervetulleeksi. Sisään ei ole tällä kertaa asiaa, pitää lähteä pois. Asuisinpa siellä, olisinpa juuri nyt lämmittelemässä tuon punaisen paperitähden valossa. 
Jos olisit päässyt sisään, olisit ehkä huomannut myös selvittämättömät paperipinkat, hajallaan olevat lelut joihin kompastuu, altaaseen uponneet tiskit, pesuhuoneen pyykkivuoret, kaappien pimentoon tungetut rojut, joita ei ehditä käydä läpi, ruukkuunsa kuolleen huonekasvin. Kuullut seiniltä iloisten ja vihaisten äänien kaiut. Onnen ja riittämättömyyden ristiaallokon. Häpeänkin. Siellä sulassa sovussa kynttilöiden ja kirjapinojen keskellä istuu joku. 

Sehän on minun taloni.







































Silloin tällöin, huonona päivänä, saatamme harhautua hamuamaan jonkun toisen elämäntilannetta. Se on hyödytöntä ja jopa hajottavaa, mutta melko inhimillistä. Ajattelemme, että miten joku voikin päästä noin helpolla, olla onnen kultalapsi, omistaa paljon, onnistua, olla niin onnellinen. Jonka lapset käyttäytyvät upeasti, joka tienaa hyvin,  näyttää ihanalta, ei sairasta, menestyy urallaan tai asuu hienosti, jolla on paljon kaikkea sitä mitä sinulla ei ole. Ei kannattaisi. Joka kerran, kun vertaamme ikävällä tavalla itseämme muihin, saamme vain huonon mielen emmekä näe niitä ainutlaatuisia asioita, joita juuri meillä ja meissä on. Sillä jokaisessa ihmisessä on jotain säilyttämisen ja taistelemisen arvoista. 

Emmekä voi koskaan tietää, minkälaisia uhrauksia menestyvältä näyttävä ihminen on joutunut tekemään ja millaisia pettymyksiä tai kärsimyksiä elämässään sietämään. Millainen hän on itsensä kanssa, kun hän on yksin. On terveellistä katsoa itseään joskus ulkopuolelta. Saattaa löytää jotain ihailtavaa ja jotain, josta muistaa olla arvioimatta toisiakaan liian nopein johtopäätöksin. Saattaa ilahtua, että onkin lupa elää juuri tällaista elämää, tai saada ponteen selvittää mielen tai muistojen sykeröitä. 
           Olkaamme vain paras versio itsestämme. Omat saappaat sopivat aina parhaiten.  

Taloa on kirjallisuudessa pidetty perinteisesti minuuden symbolina.