Miina ja Manu + lapsille tarjotut sukupuoliroolit

Varmaan suurin osa nuoremman polven suomalaisista on lukenut tai kuullut satukasetista Miinaa ja Manua. Tuo Teutorin kahdesta kissasta kertova kirjasarja on todellinen lasten klassikko Suomessa, joten pakkohan siitäkin on jotakin kirjoittaa, varsinkin kun meilläkin sitä luetaan, ja olen omassakin lapsuudessani kuunnellut paljon kyseisiä satukasetteja.
“Miina ja Manu – kaksi kissaa ihanaa! Miina – ja Manu – luoksemme on tulleet taas!”
Sarjan vahvuuksia ovat lapsenomaisuus, mielikuvituksellisuus, värikkyys ja seikkailullisuus – kissat kun ovat milloin merirosvolaivalla tai matkoilla, milloin myllyssä tai ratsastuskoulussa.  Sulo-eno ja Heikki Hiiri heiluvat usein myös mukana. “Karmivan jännittävät” Vanhan linnan salaisuus ja Eksyksissä olivat pienenä lemppareitani, ja hahmoina jännittävimmästä päästä olivat Erakko Hermanni ja Jänkä-Joonas. Kirjojen opettavaisuus saa sekä plussaa että miinusta. Joskus tekstissä on liiankin opettavainen sävy, mutta ei se haittaa, koska niistä ihan oikeasti voi myös oppia paljon asioita vaikkapa eläimistä, aakkosista, liikennesäännöistä tai uimisesta. Nyt 2000-luvulla on ilmestynyt myös muiden kuvittajien ja kirjoittajien Miinoja ja Manuja, mutta minä tykkään nimenomaan Teutorin piirrosjäljestä, kun siihen on tottunut.
Miina ja Manu -kirjat ovat siis kivoja ja olen lukenut niitä lapsilleni. Mutta mutta, nyt aikuisena niissä tökkii hieman
a) kieli, joka on aika lavertelevaa ilmauksineen ja täytesanoineen, kuten “tuumasta toimeen”, jota toistetaan koko ajan (en tässä nyt mainitse sitä, että omakin tekstini vilisee tiettyjä maneereja 😀 )
b) vanhanaikaiselta tuntuvat sukupuoliroolit. Tarkoitan sitä, että Manu on aina se ajattelematon, mukavuudenhaluinen, kärsimätön poikaviikari, jota täytyy torua ja ojentaa, ja Miina on äidillinen, fiksu, aina hyvätapainen kiltti tyttö, joka usein joutuu kypsästi paimentamaan ja nuhtelemaan Manua, vaikka on tämän ikätoveri.

 

Teutorin Miina ja Manu -kirjoja on niin paljon, ja sama asetelma toistuu usein, että on vaikea olla ajattelematta hahmoja yleisemminkin tytön ja pojan representaatioina. Sen verran on feminististä kirjallisuudentutkimuksen otetta tarttunut väkisinkin tuolta “huudeilta”, että pistää vaan silmään, koska Miinassa ja Manussa sukupuoliroolitus on  paikka paikoin melko räikeää. Jokaisessa kirjassa tätä kuviota ei ole (eli siis ihan jokaisessa kirjassa Manu ei toheloi). Toisaalta pienenä en muista ajatelleeni, että Manu olisi tuhma, koska on poika ja Miina kiltti, koska on tyttö, joten ehkä aikuisena mukaan tarttunut tiedostavuus saa näkemään sen eri tavalla (mikä ei ole pelkästään hyvä asia, joten pidän suuni kiinni lasten aikana!). Mutta ärsyttäähän se kuva, jossa poika on raisu ja ongelmia tuottava, ja tyttö kiltti, aulis ja rauhallinen.
En kannata sukupuoletonta kasvatusta, mutta en myöskään sitä, että tyttöjen ja poikien asiat ja ominaisuudet, harrastukset, värit, lelut ja leikit jaotellaan usein vieläkin silmiinpistävästi tyttöjen ja poikien lokeroihin. Tässä asiassa on nykyään havaittavissa jonkinlaista kaksinaismoralismiakin. Samaan aikaan, kun vouhkataan sukupuolten tasapäistämisestä, monet eivät voi kuvitellakaan laittavansa vaikka tyttövauvan päälle mitään poikamaiseen viittaavaakaan (vielä 1980-1990-luvuilla vauvat pukeutuivat minun käsittääkseni pääosin neutraaleihin äitiyspakkauskamoihin tai isosisarukselta perittyihin, oli hän kumpaa sukupuolta vain). Että tavallaan sukupuolierot varsinkin pikkulasten pukeutumisessa ovat 1990-luvun jälkeen vain kärjistyneet. Meidänkin tytöt ovat hyvin “tyttömäisiä”, jos tätä sanaa nyt voi käyttää, koska he rakastavat kaikkea kimaltavaa, tylliä, pinkkiä, prinsessamaista jne., ja se on ihanaa. Mutta samaan aikaan he rakastavat seikkailuja, puuhun kiipeämistä, merirosvoja, supersankareita, dinosauruksia, painimista, riehumista, “hurjia ja jänniä asioita”, vauhtia ja vaarallisia tilanteita jne., ja sekin on ihanaa. Esikoiseni ihmetteli kerran vilpittömästi, miksi missään ei näy tyttömerirosvoja tai tyttösupersankareita (koska yleensä kuvissa ja kirjoissa ne ovat miehiä tai poikia). Onneksi Me and I:lta löytyi sitten hänelle turkoosi merirosvomekko, hänen lempparinsa, jossa on myös tyttömerirosvo, koska tytöt voivat haaveilla samoista asioista kuin pojat. 

 

Tytöt eivät myöskään aina ole rauhallisia tai kilttejä, kuten Miina, eivätkä pojat automaattisesti villejä, rohkeita ja kolttosia keksiviä. Pikkupojat voivat olla ujoja ja hiljaisia samoin kuin tytöt rempseitä ja riehakkaita. En todellakaan ole sitä mieltä kuin joku koulujen opetuksen uusi linjaus, että sukupuolia on n. 5-6 miljardia, saman verran kuin ihmisiä siis. Tytöt ovat tyttöjä ja pojat ovat poikia, mutta voi olla niin erilaisia tapoja olla tyttö tai nainen sekä poika tai mies, ettei heti pidä mennä ajattelemaan, että “nyt varmaan oletkin jotakin omaa sukupuoltasi”, jos pitää eri asioista kuin joku kaveri. Oikeastaan lapselle sälytetään hirveä vastuu, jos hän saa itse määritellä oman sukupuolensa. Jotkut ajattelevat, että lapsi määrittää sen sitten vähän isompana, kun kykenee, mutta onko hän siihen asti, vaikkapa vauvana vailla sukupuolta? Itsekin olen ollut melko herkkä lapsi ja muutenkin epäillyt vähän kaikkea, niin olisin ollut kyllä totaalisen hukassa, jos vanhempani olisivat elämäni auktoriteetteina sanoneet: “Ai niin, muista, ettet välttämättä olekaan oikeasti tyttö” (vaikka näytät fyysisesti siltä ja sinulla on tytön kromosomit). Itsetuntoni pohja olisi varmaankin murentunut, jos sellainen perustavanlaatuinen asia kuin sukupuoli olisi temmattu pois olemisestani tai kylvetty edes epäilyksen siemen, että voisi ylipäätään olla jotain muuta kuin mitä on. Minusta parempi on sanoa: “Olet hieno lapsi, hieno tyttö / poika, juuri tuollaisena kuin olet.”

Miina ja Manu ovat kuitenkin reippaita kissalapsia, ja vaikka sukupuoliroolit hieman pistävät silmään, ne ovat kuitenkin melko kesyjä, ja muuten kirjat viestittävät hyviä asioita: lapsetkin voivat tehdä kaikenlaista jännää – tutkia, seikkailla, oppia, olla aktiivisia toimijoita. Miinat ja Manut ovat niin kivoja kokonaisuuksina ja sarjana, että toki aiomme lukea niitä edelleenkin. Sekin pistää nimittäin silmään, jos uusissa kirjoissa on tahallaan koitettu häivyttää sukupuoli kokonaan. “Vanha kunnon” Disney sen sijaan näyttää lapsille malliesimekkiä sukupuoliroolien kaksinaismoralismista. Disney on ottanut toisella jalalla askeleen uudenlaista sankaritarmallia kohti, jossa prinsessat, kuten Tähkäpää ja Elsa, ovat määrätietoisia ja toimivia. Niin ihania kuin kaikki prinsessasadut ovatkin, odotan vielä sitä Disney-satua, jossa henkilöt näyttäisivät hieman ihmismäisemmiltä, kun ihmisiä kerta representoivat. Okei, ne ovat satuhahmoja, mutta ne mittasuhteet prinsessoilla ja prinsseillä! Sankarihahmojen vartalon anorektisuus ja muutenkin jopa karikatyyrimäisen täydellinen olemus eivät epärealistisuudessaan ole parhaita esikuvia tytöille. Siltäkö prinsessat näyttävät? Disney ei ole uskaltanut vielä ottaa hahmojen ulkonäköön samaa rohkeutta, jota heidän persoonassaan jo on. Mutta ehkä se ei sitten olisi enää Disney, jos hahmot olisivat edes vähänkään vähemmän siloiteltuja.

Arendelin kauneushoitolasta saa aika mageita volyymiripsiä.

 

Siinä ja siinä, onko Tähkäpään vyötärö kaulaa kapeampi.

 






Tyttöjen ja poikien välillä on toki yleistettäviä eroja, vaikka yksilöiden välillä on varmaa vaihtelua. Esimerkiksi peruskoulujärjestelmän on katsottu tukevan enemmän tyttöjen kuin poikien oppimista ja poikien koulutulosten huonontumisesta onkin uutisoitu silloin tällöin. Eli taatusti jotain eroja on, eikä voi aina ajatella, että tytöt ja pojat hyötyisivät samoista asioista, ihan kuin he olisivat kaikki neutreja. Sukupuoli on tärkeä, olennainen asia, jota ei saa häivyttää yhteiskunnasta ja yksilön elämästä pois, mutta ei myöskään antaa sen liikaa kahlita harrastuksia, leikkejä ja lopulta uravalintaa. Voi olla 100-prosenttisen naisellinen nainen, vaikkei olisikaan luontaisesti hoivaava tai muuten vain perinteisen naismuotin mukainen, ja voi olla 100-prosenttisen miehekäs mies, vaikka välillä tirauttaisi kyyneleen tai pari ja tunnustaisi, että pelottaa.

 
Jälkikirjoitus
Päiväkodin aloittamisen jälkeen lapsukaisemme ovat omaksuneet sanavarastoonsa  “tyttöjen ja poikien värit”. Aina, jos he käyttävät tuota ahdasta ilmaisua, sanon, että ei ole edes olemassa tyttöjen ja poikien värejä, on vain värejä. Mutta lapset haluavat itsepintaisesti kategorisoida asioita ja luoda noita keinotekoisiakin jaotteluja. Minua huvittaa siinä se, kuinka nuo värilokerot on heidän keskuudessaan oltava olemassa, mutta silti niiden sisältö on hyvinkin häilyväistä. Esimerkiksi perinteisesti pojille mielletty sininen on tällä hetkellä “tyttöjen väri”, kiitos Frozenin. Punainenkin on kuulemma “tyttöjen ja poikien yhteinen väri”. Musta poikien, pinkki tyttöjen ja niin edelleen… Päiväkodin lasten keskuudessa ollaan ilmeisesti tarkasti selvillä näiden suhteen, mutta aikuisella ei voi olla kysymättä hajuakaan.

Hellaakoski: Sarjoja

Jo saari muuttuu. Liukuu pois
kuin taivaanrannan pilvi ois
utuisin, eikä muuta.
Ja niinhän lienee ollutkin.
Suvituulta. Paahtaa päivisin.
Yö näyttää kaistan kuuta.

 

Aaro Hellaakosken pitkähkö runokokoelma Sarjoja (1952) oli myös yksi lukupiirikirjoista ja pidin siitä selvästi enemmän kuin Leinon Helkavirsistä. Aaro Hellaakoski on ollut tuottelias runoilija, ja yksi lempirunoistani, Kesäyö, on hänen kirjoittamansa (ei tosin tässä kokoelmassa). Ensin Sarjoja oli hieman vaikea lukea, koska se on erikoinen sekoitelma modernia vapaata ja perinteistä mitallista runoutta. Välillä riimit olivat täsmälleen kohdallaan ja runon rytmi oli selkeä, mutta välillä niitä ei ollut tai sitten ne olivat jotenkin kömpelön tuntuisesti, mutta vapaamittaistakaan se ei ollut. Enimmäkseen loppusointuja oli, mutta ei perinteiseen tapaan ja tyylillistä vaihtelua runojen välillä oli paljon. Viime aikoina uutta runoutta lukeneena tähän tyyliin ei ollut kovin helppo päästä heti sisään, mutta hetken luettuani kyllä lopulta pidin siitä.





Soutaja, kelluen keveän illan matkaa,
silmäilee sinipintojen viheriää.
Keulan solina yhäti jotakin jatkaa.
Kuplien kuulto, keinuva, jälkeen jää.

Runojen aiheet ovat melko luontopainotteisia, tunnelma on rauhallinen ja levollinenkin. Lukupiirissä tuli esiin (muistaakseni jostain aikakauden kirjallisuutta taustoittavasta teoksesta), että sotien jälkeen saatettiin runoissa kertoa noista ajoista kiertoilmauksin (korjatkaa, jos olen väärässä), mutta näin tulkitsimme myös osan Hellaakosken Sarjoja-runoista tämän tiedon jälkeen. Erityisesti osastot “Jälkiä lumessa”, “Erällä” ja “Piippulevolla” olivat monitulkintaisia. Ensi kertaa lukiessamme ajattelimme, että niissä on automaattisesti kyse metsästyksestä ja muusta eräretkeilystä, mutta taustatiedon jälkeen sieltä voi tulkita löydettäväksi myös sodan traumojakin. Toisaalta runot ovat lukijalle siitä kiitollisia, että perustellut tulkinnat ovat aina oikein, eli ymmärtää ne itse miten vaan, vääriä vastauksia ei ole.   
 
Sinua ajetaan. Niin ladun suhinaa riittää.
Ei ole tarvis moittia eikä kiittää
jos jäät hankien saaliiksi, vertesi puna
peittyy huomisen lumilla, unohdettuna


Laitan loppuun kokonaisena runon “Muurahaisten laulu”, joka on aika hauska oikeastaan. Se, jos mikä, on perinteisen riimillinen, jopa lastenlorumainen, mutta näkisin sen itse myös tietyllä tavalla kansallisen itsetunnon kohottajana, jos sotaa taas otetaan mukaan tulkintaan. Olympiavuonna 1952, kun Sarjoja on julkaistu, sotien loppumisesta on kulunut vasta hyvin vähän aikaa. Suuren ja mahtavan Neuvostoliiton rinnalla pienet suomalaiset ovat kuin murahaisia, jotka voisi tallata jalkoihinsa, mutta kuitenkin niin sinnikkäitä ja ahkeria, ettei heitä koskaan voi kokonaan hukuttaa. Uskomaton, epätodennäköinen torjuntavoitto oli juuri takana, ja valtavien sotakorvausten maksamisen ies langetettu, mutta kyllä suomalaiset sisukkaana kansana kaikesta selviäisivät!
 


Muurahaisten laulu

Sääret väärinä aivan
pinnistettiin työtä,
taipumatonna vaivan
millaisenkaan myötä.
Muurahaisten suku
milloinkaan ei huku.

Saapas tallasi suuri
meitäkin tänne ja tuonne.
Siitä, siitäpä juuri
nähtiin lujien luonne:
laulamme murtuvin kalloin:
meitä ei tuhota talloin.

Aate on vahvempi meitä.
Olemme häviävää.
Muurahaisten teitä
silti on ollut. Ja jää.
Kuorsaamme. Huomenna esiin
kiskoen korsia pesiin.



Aaro Hellaakoski: Sarjoja 
Teoksessa Runot
WSOY, 1980
578 s, josta Sarjoja 104 s.






Kirjoittamisen vimma

Blogin lisäksi en ole oikeastaan kirjoittanut muuta luovaa kesän jälkeen, mutta nyt… uusi vuosi, uusi inspiraatio… Suhteestani luovaan kirjoittamiseen olen kirjoittanut tänne blogiin ennenkin (täällä), mutta nyt taas uusia kuulumisia siltä saralta… 

Kirjoitin silloin, että haluaisin joskus vielä julkaista kirjan, ja nyt olen taas monen kuukauden luovan tauon jälkeen alkanut työstää yhtä “valmista” raakiletta eteenpäin, kohti tuota unelmaa. Siinä on jo vähän työtä, kun muokkaa, jatkaa, käy läpi valmiiksi kuvittelemaansa tekstiä, jota on kuitenkin kymmeniä ja kymmeniä sivuja, joten se ei ole ihan mikään yhden illan homma. Aina pitemmän tauon jälkeen, kun lukee omaa “teostaan”, tajuaa, että miten onkaan joskus kuvitellut sen olevan vielä valmis! Tässä kirjaprojektissa tulee vastaan se pituuskin, kun romaanin pitäisi olla aika lailla vähintään se 200 kirjan sivua, niin nyt syvennän ja pidennän sitä tekstiä, kun viimeksi suolsin vain inspiraation vimmassa kaiken mahdollisimman nopeasti paperille, vaikka tarina voisi olla monisyisempikin. (Ja silti siihen meni silloinkin paljon aikaa). Aika se onkin kaikkein inhottavin realiteetti, joka näitä pyrkimyksiä vähän rajottaa… Totta puhuen olen nipistänyt vähän kandin kirjoitusajasta tähän projektiin, voihan nyt yhden kandin tempaista kokoon milloin vain, eikö…? Ei vaines, on sekin onneksi ihan hyvällä mallilla. Välillä kyllä ärsyttää, että pitää myös opiskella eikä voi vain käyttää päiviä kirjoittamiseen ja kaikkeen taiteelliseen. 

Oikeastaan kipinän tämänkertaiseen kirjoitusvimmaan antoi se luovan kirjoittamisen kurssi, josta mainitsinkin jossain vaiheessa. Se on vasta ihan alussa ja on enimmäkseen verkkokurssi, mutta yhtä kaikki, se toi jotenkin tunteen, että hei, oikeastaan minä ihan oikeasti opiskelen nyt kirjailijaksi, jos sitä nyt ylipäätään voi yliopistossa opiskella! Mutta ehkä tämä on kaikki sitä jonkinlaista kirjailijuutta kohti. Enkä ole niin tyhmä, että olisin jättänyt kaiken yhden kortin varaan, tuo toimittaja on aina sellainen käytännöllinen ammatti, joka minulla on takataskussani. Ja onhan minulla kädet ja jalat enkä pelkää myöskään raavasta “kunnon” työtä, jos ei akateemista duunia valmistumisen jälkeen irtoakaan, mutta yritän nyt kuitenkin ensin valmistua ja mietin noita sitten. Mutta oli vaan niin siistiä huomata, että kun nuorena luulin, ettei kirjailijaksi voi opiskella, niin ainakin jotain sinne päin olen nyt yllätys, yllätys opiskelemassa. Eihän se takaa, että saisi jotain julkaistuksi, mutta antaa se vähän työkaluja ja toivon mukaan myös palautetta ja vinkkejä. Oikein odotan, että pääsen syksyllä ottamaan enemmän noita syventäviä kirjoittamisen kursseja ja kehittymään siinä! Ajattelin myös ottaa sellaisen asekeleen, että kun jossain vaiheessa saan tekstini sille mallille, että se on olevinaan oikeasti valmis, voisin ekaa kertaa lähettää sen Nuoren Voiman Liiton arvostelupalveluun. Kokemuksia? Palvelu on maksullinen, mutta sieltä saisi ammattitaitoista palautetta juuri omasta käsikirjoituksesta, kustantamot eivät sitä kiireen vuoksi anna lainkaan. 

Toinen kirjoituskipinän sytyttäjä tällä kertaa oli uuden kevään lisäksi myös Tuulen viemää -kirja, jota olen siis nyt lukemassa. En tarkoita, että matkisin sitä, mutta lähes aina lukiessani itselleni todella merkityksellistä kirjaa, tulee myös halu kirjoittaa itse. Olen myös pyöritellyt mielessäni, että voisin ehkä julkaista tämän blogin kautta myös joskus linkillä jonkun ihan pitemmänkin tekstin vaikka jatkokertomuksena tms. mutta en ehkä ihan vielä. Haluan kuitenkin kääntää vielä loputkin kortit kustantamojen kanssa. Ja sitä ennen pitää taas jatkaa, muokata, syventää, korjata… Tällä hetkellä minulla on kolme tuollaista niin sanotusti valmista pitkää “romaania” (tai mitä nyt sitten onkaan), kaikki hyvin eri aiheista ja tyyliltäänkin melko erilaisia, ja kaikki ovat myös sellaisia, että niitä pitää taas tauon jälkeen jatkaa, jatkaa ja jatkaa, vaikka ovat olevinaan jo valmiita. Nyt olen keskittynyt viimeisimpään niistä, montaa ei voi samaan aikaan viedä eteenpäin. Voi olla, että käytän blogin kirjoitusaikaa myös enemmän nyt siihen, mutta koitan pitää silti myös jonkinlaisen säännöllisyyden täälläkin, koska blogi on kyllä tosi kiva kirjoitusharrastus sekin. Mutta aika, aika, aika… 

Kirjoittaminen on palkitsevaa, mutta myös välillä todella turhauttavaa, koska teksti vaatii kypsymistä, joten luovine taukoineen ja aktiivisine kirjoitusjaksoineen aikaa voi mennä kovastikin. Siihen ei vaan istu ollenkaan sellainen “kaikkimullehetinyt”, vaan on todella yritettävä olla kärsivällinen ja odottaa, että saisi sen todellisen helmen ikuistettua. Kun on saanut raakaversion valmiiksi, niin jo pelkkä oikoluku puhumattakaan muokkauksesta kestää hullun kauan, kun puhutaan oikeasti romaanipituisista… Hohhoijaa… Pahinta kuitenkin on, ettei silti voi olla kovin kauaa kirjoittamatta. 😉

Onko siellä lukijoissa muita kirjoittajia? 


Hersey: Hiroshima

Pidän kovasti tositarinoihin pohjautuvista kirjoista sekä ihan rehdeistä tositarinoista ilman mitään “pohjautuu” / “perustuu” -lisäystä. Toimittajien kirjoittamat kirjat ovat viime vuoden aikana nousseet suosikkilukemistooni. Syitä on useampia, joista suurin on ehkä se, että niistä oppii paljon asioita maailmasta, eri kulttuureista, historiasta ja katastrofeista mielenkiintoisella tavalla, ja yleensä eri näkökulmista kuin “vain” tietokirjoista. Arvostan ja ihailen näiden toimittajien ammattitaitoa ja itseänikin kiinnostaa toimittajan työssä eniten juuri tarinoiden välittäminen ja kuuluisa tutkiva journalismi. Pidän tietysti hyvistä tarinoista ja ne koskettavat vielä eri tavalla, kun tietää, että ne ovat tosia. Olen esitellyt joitakin tämäntyyppisiä kirjoja blogissakin. Esimerkiksi Leah Chishugin Pitkä matka paratiisiin antaa inhimilliset kasvot Ruandan julmalle kansanmurhalle. Tietenkin myös kolme Kiina-aiheista kirjaa kuuluvat tähän kategoriaan: Xinranin Kiinan kadotetut tyttäret ja Vaiennetut äänet sekä Mari Mannisen Yhden lapsen kansa.
Amerikkalaisen toimittajan John Herseyn Hiroshima on luokiteltu raporttiromaaniksi. Se on siis romaanimaisesti kirjoitettu, mutta tapahtumat ovat tosia. Amerikkalaiset pudottivat Japaniin, Hiroshiman kaupunkiin, atomipommin vuonna 1945, ja kirja on koottu räjähdyksestä selviytyneiden ihmisten haastatteluiden pohjalta. Teos on kirjoitettu ja haastattelut tehty heti seuraavana vuonna eli 1946. Hersey on myöhemmin, vielä vuosia tapahtuman jälkeen, haastatellut uudelleen samoja henkilöitä, ja lopussa selviää, kuinka heidän elämänsä on jatkunut. Suuronnettomuudesta selvinneillle, hibakusheille, teki elämän vielä hankalammaksi ja masentavammaksi se, että heidän piti häpeillä ja salailla sitä, että olivat olleet ydinonnettomuudessa. Kukaan ei esimerkiksi halunnut mennä naimisiin sellaisen ihmisen kanssa.

 

 

Herseyn Hiroshimassa seurataan usean eri henkilön näkökulmasta tuon hirveän päivän (6.8.1945) tapahtumia, alkaen siitä kun kaikki on vielä hyvin. Tämä on oikeasti todella järkyttävää ja surullista luettavaa, mutta silti ihan terveellistä ajatella välillä noita asioita, yrittää ymmärtää edes jotain, miltä paikalla olleista tuo kaamea posaus voinut näyttää ja tuntua. Hiroshiman asukkaat eivät tienneet mitään käsitettä nimeltä atomipommi, ja epätietoisuus selvinneiden kesken oli kauheaa ja tuntui varmasti maailmanlopulta. Kukaan ei tiennyt, mitä oikeastaan oli juuri tapahtunut! Se oli jotain niin paljon ennemmän kuin tavallinen pommitus – äänetön välähdys, valtava paineaalto ja laajat tulipalot. Räjähdyksen keskipisteessä ja sen reunamilla olevat tietenkin kuolivat heti sillä sekunnilla, paloivat poroksi silmänräpäyksessä, mutta massiivinen paineaalto, tuli ja myöhemmin vaarallinen säteily tappoivat ja vammauttivat ihmisiä paljon kauempaakin. En ole mikään kemian tai fysiikan asiantuntija, mutta kirjassa kuvataan mielestäni todella hyvin ja avaavasti pommin etenemistä ja vaikutuksia. Kerrotaan pienen ihmisen näkökulmasta, millaista se on todella ollut.
“Aamu oli hiljainen. Paikka oli viileä ja miellyttävä.
Sitten suunnattoman kirkas salama halkoi taivasta. Tanimotolla oli selkeä mielikuva siitä, että se liikkui idästä länteen, kaupungin keskustasta kohti vuoria. Se näytti kirkkaalta kuin aurinko. Sekä hän että herra Matsuo toimivat kauhun vallassa”
Aika kuuvaavaa pommin kirkkaudesta on se, että myöhemmin löydettiin ihmisten ja rakennusten varjoja tallentuneena maahan, vaikka ihmiset olivat palaneet hetkessä siltä paikaltaan. Varjot olivat kirkaan leimahduksen voimasta ikuistuneet kuin valokuvat. Kun varsinainen räjähdys oli ohi, alkoi selviytyneiden ja loukkaantuneiden kamppailu hengestään. Moni kuoli janoon ja hirveisiin palovammoihinsa, ja jälkikäteen tietenkin vaarallinen säteily aiheutti pahoja ongelmia. Kirjassa yksi mielenkiintoisimpia henkilöitä on Hiroshimalainen nuori lääkäri, joka henkensä kaupalla auttaa muita romahtaneessa sairaalassa, yrittää pelastaa edes joitakin ihmisenriekaleita, joita virtaa paikalle vain lisää ja lisää.
Totta kai olen kuullut atomipommista ja toisen maailmansodan tapahtumista koulun historiantunnilla, mutta tämä oli nyt taas sellainen kirja, joka antoi inhimilliset kasvot historialliselle, järkyttävälle tapahtumalle. Suosittelen todella lukemaan, ennen kaikkea siksi  että – kuten takakansitekstissä sanotaan – “Hiroshima on järisyttävä puheenvuoro rauhan puolesta”, ihan vain kuvaamalla ne hirveydet, joita sota, tässä tapauksessa atomipommi, aiheuttaa.
Ja kaikki vain yhden amerikkalaisen lentäjän napin painalluksen tähden.
(Okei, taustalla nyt sattui olemaan maailmansota, mutta onko todella kaiken pakko olla sallittua sodassa ja rakkaudessa..?)

 

 

 
“Kummulta Tanimoto näki hämmästyttävän näyn. Toisin kuin hän oli odottanut, ei pelkästään Koin alue vaan niin suuri osa Hiroshimasta kuin hän saattoi nähdä pölypilven läpi vuodatti ilmaan paksua, pelottavaa myrkkyhöyryä. Savupilvet olivat niin lähellä kuin kaukanakin alkaneet tunkeutua kaikkialla leijailevan pölyn läpi. Hän ihmetteli, miten niin suurta vahinkoa oli voinut langeta äänettömältä taivaalta [—] Talot hänen lähellään olivat tulessa, ja kun valtavan suuret, marmorikuulan kokoiset pisarat alkoivat putoilla, hän arveli, että niiden täytyi olla peräisin tulipaloja sammuttavien palomiesten letkuista. (Itse asiassa ne olivat tiivistynyttä kosteutta, joka satoi alas pyörteisestä pölyn, kuumuuden ja fissiohiukkasten pilarista, joka oli jo noussut kilometrien korkeuteen Hiroshiman ylle.)”

Tosiasiassa on aika hurjaa, että tälläkin hetkellä usealla valtiolla on ydinaseita hallussaan ja todennäköisesti paljon pahempia kuin tuo Hiroshiman ensimmäinen laatuaan silloin 70 vuotta sitten. On tämä maailma koko ajan aikamoinen ruutitynnyri, ja olisin aika yllättynyt, jos pikku Suomi säästyisi kaikelta posauttelulta, kun suurvallat painivat ympärillä keskenään. Mutta toivoisin, etten olisi enää näkemässä sitä, kun puoli maapalloa räjäytetään taivaan tuuliin noilla ydinaseilla. Vaikka toivonkin, en rehellisesti sanottuna usko, että kun me olemme isovanhempi-iässä, elämänmeno olisi sinne asti jatkunut turvallisena, rauhallisena tavallisena elämänä. En tosin kauheasti pelkääkään sitä, onhan elämä aina muutenkin elettävä päivä kerrallaan. Olenko pessimisti? No, ainakin realisti. Pitkällä tähtäimellä en usko ihmisten ja kansojen hyvyyteen, se on niin nähty juttu. Aina on ollut sotia ja panokset vaan kovenevat sitä mukaa kun tekniikka kehittyy. Maailmanrauhaan en valitettavasti usko ihmiskunnan koskaan päätyvän. Mutta uskon silti hyvyyteen yksilötasolla. Ja hyvät teot tuottavat lisää hyviä tekoja, joten ne eivät ole turhia. Vaikka kansakunnat tappaisivat toisiaan, yhden ihmisen voi sieltä ehkä pelastaa, eikä hyvyys ole silloin mennyt hukkaan. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa.

 
John Hersey: Hiroshima
LIKE, Otavan kirjapaino 2005
222 s. 

Väärien Valintojen Mutsit

Varoitus: tämä teksti on pakina, joten älä ota tätä kirjaimellisesti.


Tervetuloa Väärien Valintojen Mutsit -kerhon kokoukseen. Sana on nyt vapaa ja toivoisinkin taas uusia esimerkkejä, kuinka väärin olette havainneet (muiden) äitien taas käyttäytyvän.


– Tää on niiin helppo. Tiedätte tekin varmaan sen sikaitsekkään fitnessmamman, joka käy salilla oikeesti kolme kertaa viikossa ja jättää muksut tosta noin vaan faijan hoitoon eikä paljon kysele perään! Se oikeesti luulee, et sen mies osaa! Kaikille muille riittää vaunulenkit, mutta ei vaan tälle äipälle, se oikeesti luulee, et joku täydellinen, raskauskiloton kroppa on tärkeempi kun sen omat lapset!
 
– Joo, toihan on ihan sairaan itsekästä. Mutta miettikääpäs niitä mammoja, jotka oikeesti jää sinne sohvan pohjalle ikuisuudeks. Ne saattaa saada monta kersaa peräkkäin, eikä niitä nähdä sen jälkeen muualla kun lähimmän hiekkalaatikon reunalla.
 
– Ihan totta, pitäis vähän ajatella itseäänkin! Mitäköhän mieskin sanoo, kun vaimo on ihan hukkunut äitiyteen, rupsahtaa ja lässähtää ja muuttuu niin sairaan laiskaksi, kun ei sit enää jaksakaan lähtee töihin? Siis jotkut elää kotihoidontuilla oikeesti vuositolkulla, ne ihan oikeesti kuvittelee, että mies ja yhteiskunta elättää ne tosta noin vaan! Maksaa niiden eläkkeet sitten joskus, et ne saa vaan vuositolkulla kattoo telkkaa ja syödä sipsiä himassa… Tosi ärsyttäviä vapaamatkustajia. 
 
Kuva: Kimmo Korpela
– Se on niin surullista, kun joillekin lapset on niin totaalisesti kaikki kaikessa. Ne matamit siivoo, tiskaa, pyykkää, leikkii parhaan ikänsä jollain rainbow dasheillä, passaa miestään kun jotkut kiltit kotipiiat, niillä ei oo mitään omaa elämää, ei siis mitään! Eikä niiden lapset saa kotona mitään kunnon virikkeitä, kun ei edes 5-vuotias saa oikeeta varhaiskasvatusta. Niistä tulee isona sit varmaan vaan samanlaisia mutsikoneita, joiden oma persoona on kokonaan kadonnut.
 
– Joo, ne pikku kodinhegettäret on kyllä ihan oma lukunsa. Kaiken pitää olla niin fine. Siis mihin tää kulttuuri on oikeesti mennyt? Täydelliset vaatteet, täydelliset asukuvat, täydellinen sisustus ja kaikki niin täydellistä idylliä. Ällöttää niin, että mä voin pahoin. 
 
– Ne on kans ihan hirveitä ne läävä-äitylit, jotka näyttää ihan haudasta nousseilta ja niitten himaa ei erota sikalasta. Ne vissiin viskelee itekin sosetta seinille, ettei vahingossakaan olis turhan siistiä. Sit ne vielä tekeytyy marttyyreiks, kun ne on muka niin väsyneitä ja niiin loppu ja niitten vauvalla on muka ollut koliikki just vähän aikaa sitten ja se on muka joku ihme suuritarpeinen mukelo, joka haluaa koko ajan olla tissillä ja sylissä ja se jopa nukkuu niitten vieressä. Siis sellasta schaissee kuulee kyllä että hirvittää…
 
– Niinpä. Mutta nekin on ihan hirveitä ne ahneet uramutsit. Siis ne luulee, että kun lapsi on tehty, sen voi tosta noin jättää muiden hoidettavaks ja lähteä ite tienaamaan jollain keikkatöillä. Ihan sairaan ahneita p****ja… Se ykskin mamma vei poikansa päiväkotiin oikeesti heti kun se täytti 10 kuukautta! Se ei yhtään ajatellut, että se vauva elää vielä symbioosissa ja vaihtuvat hoitajat tekee sille huonoo. Oli muka maksettava vuokra! Ihan sairaan itsekästä!
 
– Ja jotkut mammat ajattelee oikeesti vaan itteensä. Se minä itte on maailman napa eikä lapset pääse lähellekään sitä. Siis yksikin äitee otti sen vauvan mukaan, siis kolmikuisen, ja lähti oikeesti kuukaudeks Thaimaaseen sen kanssa. Mammalomalla kun on kuulemma sitä aikaa. Siis mitä se lapsi saa siellä Thaimaassa, mitä se lapsi siitä saa?!
 
– Joo, ne on just näitä “nelikymppset ensisynnyttäjät” -mutseja, jotka on niin itsenäisiä, että oksettaa. Ne haluu siis elämältä kaiken, ihan kaiken! Ne hurvittelee ensin vapaina sinkkuina joku viistoista vuotta ja opiskelee vähintään maisteriks ja tekee uraa ja kahmii rahaa kun roskaa ja sit ne haluu vetää jotkut täydelliset häät ja haluu nauttii parisuhteesta kahden kesken ja sit kun biologinen kello kumahtaa viimeisen kerran, ne yhtäkkiä keksii, että ne haluukin jälkeläisen. Ja sitten yritetään yhteiskunnan varoin saada niille sitä jälkeläistä.
 
– Kyllä ne nuoret äidit on ihan yhtä pahoja. Ne ei ajattele yhtään omaa eikä tän maan tulevaisuutta, vaan pamahtaa parikymppisenä paksuks ja hankkii sisaruksen perään ja pahimmassa tapauksessa hoitaa niitä vielä kotona ja sitten ne on kolmekymppisinäkin vielä ilman ammattia! Ja arvatkaa kuka maksaa? Me tietysti!
 
– Mutta on ne kolmekymppiset mammatkin tosi ärsyttäviä, ne kun haluu olla niin täydellisiä, solahtaa niin nätisti siihen keskiarvoon. Ne tekee sen varmaan ihan tahallaan! Että niillä on niin oikeessa järjestyksessä se ammatti, mies, omistusasunto ja lapset. Ja ne elää niin onnellisesti elämänsä loppuun asti. Ne ei ajattele yhtään, ettei kaikilla aina mee niin täydellisesti! Että tää on ihan elämää eikä mitään Strömsöä!
 
– Ja sitten ne hankkii niitä kersoja niinkun liukuhihnalla, kun se on niin sairaan helppoa, ja missä ne lapset sitten asuu? No mummolassa tietysti, kun ei itse jakseta hoitaa. Ne varmaan koittaa kisata niitten ylpeitten mammojen kanssa, jotka viimeseen asti pärjää ilman muita. Ne mutsit on niin olevinaan, oikein röyhistelee siitä, kun ne muka hoitaa omat lapsensa ihan itse!
 
– Mä taas kuulin kerran yhden mutsin puhuvan unelmistaan. Siis voitteko kuvitella, että se edes uskalsi käyttää tota sanaa! Se muka haluis joskus vielä käydä laulutunneilla tai harrastaa teatteria tai esiintyä. Voitteko kuvitella mitään itsekkäämpää! Käytännössähän se silloin hylkäis lapset. Se ajatteli, että joskus hamassa tulevaisuudessa, mutta oikeesti… Se oli unohtanut, ettei äidillä ole muita unelmia kun kasvattaa hyviä lapsia.
 
– Toi menee kyllä samaan kastiin niitten bloggaajamutsien kanssa. Siis ne on kyllä kaiken huippu! Se bloggaaminen on niille siis koko elämä, ne ei välitä mistään muusta, ne ei oikeesti edes muista, että niillähän oli se perhekin… Niinkun ne somemutsitkin. Lasten kielellinen kehitys oikeeasti tutkimusten mukaan hidastuu kun ne mammat vaan roikkuu netissä! Yksikin äiti kävi joka päivä keskustelupalstoilla, kun sen muksut oli päikkäreillä. Olishan se voinut siivotakin.
 
– Niin, vähän kun ne pullahetkimutsit, joilla on otsaa juoda kahvikin kuumana! Eiks ne tajua, että se ei vaan kuulu siihen kuvioon. Niittenhän pitäis kyykkiä taaperonsa perässä ja kerätä sitä mukaa tavaroita, joita se tiputtelee. Ne luulee, et niitten mies ei muka välitä, jos koti on ihan pommin jäljiltä kun ne on uskaltanut istahtaa hetkeksi alas. Raivostuttavaa. Jää tolla menolla varmaan kersaraukkojen pyllytkin pyyhkimättä.
 
– Mutta kaikkein pahin oli kyllä äiti, joka yhtenä lauantaina oikeesti jätti vaan lapset isälle, kuvitelkaa, ja lähti koko päiväks kaupungille! Se kävi shoppailemassa ja näki kaveriaan ja söi hyvin. Niin sietämätöntä, että mä meinasin pyörtyä!
 
– Joo, toi on pahimmasta päästä, mitä mutsi voi tehdä. No, mites ne isätyypit sitten, lattepapat ja uratykit?
 
– Hei älä nyt viitti… Kyllähän sä tiedät, että isät tekee aina parhaansa. 
 
 
Kiitos kaikille keskustelijoille. Ensi kerralla Väärien Valintojen Mutsit -kerhossa aiheina ovat äitien ja vauvojen väliset asiat, kuten imetys, perhepeti, ruokailu ja synnytys. Uskon, rakkaat kerholaiset, että keskustelunaiheita riittää niin kauan kuin äitejä keskuudessamme liikkuu. Sillä juuri perheiden sisäiset asiat, jos mitkä, kuuluvat meille muille.     
  

Leino: Helkavirsiä

“Tuo oli tytti Päivölässä
Ihalempi, maammon impi,
mansikka hyvien maiden,
Herran lehtojen hedelmä;
meni karjahan kesällä, 
ei tullut takaisin tytti.”

Klassikkolinjalla näköjään jatketaan vielä… Eino Leinon Helkavirsiä (1903 ja 1916) oli meillä lukupiiriteoksena ja suoraan sanottuna se oli kyllä tosi erilainen, mitä kuvittelimme. Helkavirsiä on oikeastaan kaksi teosta, ykkönen ja kakkonen, joiden kirjoitusajankohdan välillä on yli kymmenen vuotta. Minäkin ajattelin, kun valitsimme lukupiiriin kirjoja, että hei, Leinoa, jee jee, Nocturnet kaikuen korvissani, mutta ei… Helkavirsi-sana viittaa lauluihin, joita on laulettu nuorten tyttöjen helkajuhlissa. Kyseessä on erittäin Kalevala– ja Kanteletar-henkisiä runoja, jotka pysyvät tiiviisti kalevalaisessa runomitassa. Aiheita on nostettu kansanperinteestä, mutta ilmeisesti Leino on silti itse sepittänyt lennokkaat tarinansa runoihin. 

“Nousi nopsa neien jalka,
nopsempi kosijan jalka,
siro siukoi hirven nilkka,
kinner kiireempi ajajan,
tahtoi jo tavata kaunon,
kiinni kirkkahan kopata;
putosi polulle kukka
rinnoilta ripeän immen.”

Runot ovat pitkiä ja kuolemaa on aika paljon. Melko raskasta lukea tuollaista todella tiukan mitallista runoutta, kun on tottunut vapaampaan. Pidän kyllä tavallaan sellaisesta kansanrunotyyppisestäkin kielestä ja tykkään joskus leikitellä itsekin runomitoilla, mutta koko teos… huh huh. Mutta onhan Leino hyvin taitava kielenkäyttäjä, sitä ei voi kieltää. Teoksessa on jotain hieman huvittavaakin, nuo henkilöiden nimet varsinkin, esimerkiksi Räikkö Räähkä tai raavaat veljekset Oterma ja Katerma (niistä tuli mieleen Onneli ja Anneli).

Helkavirsiä I  on kirjoitettu 1903, ja se luullakseni selittää aika paljon tuota kalevalaisen mitan uusiokäyttöä. Silloin nimittäin oli muutenkin vahvana kaikessa taiteessa kansallisromantiikka ja oman kansan erityispiirteet vs. Venäjä ja sortokaudet. Kansallista itsetuntoa pönkitettiin urakalla ja Akseli Gallen-Kallelat ynnä muut taiteilijat poimivat hekin teoksiinsa paljon aiheita juuri Kalevalasta ja tavallisen, suomalaisen kansan keskuudesta. Joten tuota kontekstia vasten Helkavirretkin muuttuu hieman ymmärrettävämmäksi ja myös se, että teos sai hyvät arvostelut jo heti ilmestyessään. Teoksen kannessakin lukee: “…ovat kirjallisuutemme ja koko kansallisen tietoisuutemme ohittamattomia perustekstejä.” Mutta kyllä minä silti edelleen olen sitä Nocturne-tyyppiä enemmän… 


“Tuo turilas, Räikkö Räähkä,
Neuvoi tien viholliselle
kahden kallion lomasta,
syksy-yönä hiljaisena;
teki sen henkensä hädässä.

Polttivat kylän poroksi,
surmasivat suuren kansan.
Yks on pirtti polttamatta,
Se on pirtti Räikön räähkän.”


Eino Leino: Helkavirsiä I–II
SKS, Kirjapaino Raamattutalo Oy, 2000
162 s.

Lempparikirjani Tuulen viemää

Scarlett O’Hara ei ollut kaunis, mutta sitä harvoin tulivat huomanneeksi ne, jotka joutuivat hänen viehätysvoimansa lumoihin.
Kyntö oli saatu jo melkein loppuun, ja auringonlaskun hohde väritti Georgian punaisen mullan vastaviilletyt vaot entistäänkin punaisemmiksi. Kostea maa, joka nälkäisenä odotti puuvillan siementä, paistoi vaaleanpunaiselle viilujen hiekkaisissa harjoissa, tulipunaiselle, verenpunaiselle ja kastanjan punaiselle vakojen varjonpuoleisilla sivuilla. Plantaasin valkoiseksi rapattu päärakennus oli kuin saari keskellä punaisena aaltoilevaa merta
Kun aloitin blogin, minulla ei oikeastaan ollut juuri vaihtoehtoja blogin nimen suhteen, koska a) sen piti liittyä jotenkin kirjallisuuteen, koska tämä on ensisijaisesti kirjablogi ja b) jotenkin minuun, koska teen tätä kuitenkin omalla persoonallani ja täällä on välillä muutakin kuin kirjajuttuja. Joten, koska Tuulen viemää nyt sattuu olemaan kaikkien aikojen ykkösromaani minulle ja nimeni sattuu olemaan Tuuli, vaihtoehtoja ei kauheasti ollut. Siksi koen oikeastaan juhlallisesti sekä oikeudekseni että velvollisuudekseni vihdoin esitellä myös tämän jättiläisteoksen, jonka nimeä on niin räikeästi lainattu koko blogin nimeen. Ja kaikenlisäksi, olen taas lukemassa sitä…
Margaret Mitchellin Tuulen viemää (1935) on minulle hyvin henkilökohtainen kirja. Luin sen ekan kerran arviolta n. 14-15-vuotiaana (vaikka inhoan pitkiä kirjoja!). Ja sen jälkeen olen silloin tällöin lukenut sen säännöllisesti sekä tietysti katsonut elokuvan useita kertoja. Muistan että nuorena luin Tuulen viemää -kirjaa monesti kesälomalla kasvimaalla auringonpaisteessa (asuimme maalla). Päätin kai joskus silloin nuorena, että tämä on kaikkien aikojen paras lukemani romaani enkä ole päässyt siitä yli siten, että olisi tullut muuttaneeksi mieltäni. Olen ollut jotenkin todella vahvasti siinä maailmassa sisällä. Siksi en viitsi lukea sitä kauhean usein, koska se vie niin mukanaan. Sitä elää jotenkin niiden henkilöiden mukana.
Voisin ehkä hehkutuksen lisäksi esitellä hieman myös juonta, henkilöitä ja teemoja niille, jotka eivät vielä ole sitä lukeneet. Kyseessä on siis kirjaimellisesti massiivinen teos. Painoksesta riippuen yli tai alle tuhanteen sivuun mahtuu sotaa, rakkautta, menestystä, menetystä, etsintää, elämää ja kuolemaa. Tuulen viemää sijoittuu ajallisesti 1860- ja 1870-luvuille, alkaen vuodesta 1861, jolloin Yhdysvaltojen sisällissota puhkeaa. Tapahtumissa liikutaan enimmäkseen silloisissa Etelävalloissa, erityisesti Georgiassa. Yksittäisistä kaupungeista Atlanta on eniten esillä.

 

Henkilöt
Voisi sanoa, että kirjassa on neljä avainhenkilöä ja lisäksi lukuisa joukko sivuhenkilöitä. Esittelen lyhyesti tärkeimmät henkilöt paljastamatta ratkaisevia juonenkäänteitä.
Kirjan päähenkilö on rohkea, älykäs, itsepäinen ja hurmaava Scarlett O´Hara, joka on alussa hemmoteltu ja itsekäs puuvillaplantaasin omistajan tytär, mutta josta kuorituu sodan myötä varsin taitava ja itsenäinen liikenainen. Sydän on tosin edelleen kylmä ja kova eikä Scarlettilla ole juurikaan tunneälyä suhteessa muihin ihmisiin. Hän takertuu omiin mielipiteisiinsä itsepäisesti eikä aina itsekään ymmärrä omaa parastaan.
Miespäähenkilö, Rhett Butler, on menestyvä ja varakas hurmuri, joka tehtailee saarronmurtajana rahaa sillä aikaa kun toiset kamppailevat rintamilla “suuren asian” puolesta. Scarlettiin vetoaa lähinnä hänen omaisuutensa, mutta Rhett tunnistaa Scarlettissa myös todellista sielunkumppanuutta.
Toinen merkittävä mieshenkilö on Ashley Wilkes, johon Scarlett on alusta asti ihastunut. Ashley vaan on toista maata kuin suoraviivainen Scarlett – uneksuva kulttuurin ja taiteen ystävä.
Ashleyn vaimoa Melanie Hamiltonia Scarlett inhoaa ehkä eniten siksi, että tämä on Ashleyn vaimo. Scarlettin toinen syy inhota Melanieta on hänen heikkoutensa ja kiltteytensä, koska Scarlett itse on niin vahva ja viekas. Naiset joutuvat kuitenkin sodan pauloissa viettämään paljonkin aikaa keskenään.
Sivuhenkilöistä voisin mainita Mammyn, joka on Scarlettin vanha, tarkkanäköinen ja topakka imettäjä, palvelija ja oikea käsi. Tummahipiäinen Mammy rakastaa ja ojentaa kasvattiaan ja on Scarlettille kuin perheenjäsen, vaikka onkin alunperin orjan asemaan syntynyt.
Ajatuksia kirjasta
Tuulen viemää on rakkaustarina, mutta tarjoaa myös oivallisia kuvia sisällissodasta, orjuudesta ja selviytymisestä täysin uudenlaisessa maailmassa. Se kuvaa hienosti sitä, kuinka erilaisia selviytymisstrategioita ihmisillä on katastrofin, tässä tapauksessa hävityn sodan, jälkeen. Minuun puree jotenkin se haikeus Etelävaltioiden tappion jälkeen, kun kaikki on muuttunut, vauraat plantaasit historiaa ja karkeat “jenkit” kävelevät ja syljeskelevät Atlantan kaduilla. Koko entinen elämänmuoto on tuulen viemää, gone with the wind… Toiset jäävät kiinni menneeseen, kuten Ashley, ja pitävät ylpeinä kiinni vanhoista, arvoikkaista tavoistaan ja toiset, kuten Scarlett, ottavat taloudellisesti kaiken hyödyn irti kaaoottisesta tilanteesta. Scarlettista kehkeytyy myös varsin ahne, suorastaan häikäilemätön. Scarettin kotitila, Tara, muuttuu hyvin tärkeäksi hänelle, ja maan puolesta hän on irlantilaisverisenä valmis vaikka kuolemaan. Tuo taistelu kodin puolesta on jopa liikuttavaa. Kirjan alkuosassa ovat myös hyvin mielenkiintoisia ne vanhat etelävaltiolaiset tavat, joita kuvataan. Hienon naisen piti olla käytännössä kiltti, tyhmä ja hiljainen, sillä pääsi jo pitkälle ja sai miehen.
“Naisten pyrkimyksenä kehdosta hautaan saakka oli pitää miehet tyytyväisinä itseensä, ja tyytyväiset miehet palkitsivat sen heille kitsastelematta ritarillisuutena ja ihaliluna. Miehet antoivatkin naisille mitä tahansa muuta paitsi sitä tunnustusta, että heilläkin oli älyä.”
Rhett kuitenkin murtaa tätä stereotypiaa arvostamalla Scarlettin älykkyyttä, sillä hän ei piittaa muiden mielipiteistä. Hyvä, Rhett!
Minusta oli kiinnostavaa huomata muutos itsessäni lukijana, kun vertaan nuoruuden Tuulen viemää -lukukokemuksia viime vuosien aikaisiin. Nuorena olin niin Scarlettin puolella kuin voi olla. Vähän ärsytti silloinkin kyllä, ettei hän tuntunut tajuavan muutamia asioita, mutta ihailin kuitenkin hänen rohkeuttaan ja vahvuuttaan niin paljon, että ne antoivat anteeksi pikkuviat kuten epäystävällisyyden, keinottelun ja jopa valehtelun. Melanie sen sijaan tuntui silloin jotenkin hieman laimealta.
Nykyään ihailen Scarlettissa edelleen niitä hyviä ominaisuuksia, mutta suorastaan käy sääli, ettei hän tunnu oppivan läksyjään, vaikka on vuosia aikaa ja onnea tarjotaan kultatarjottimella eteen. Hän ei juuri ajattele Ashleyn lisäksi muiden ihmisten tunteita ja aiheuttaa paljon mielipahaa kyseenalaisilla hankkeillaan. Scarlett kuitenkin uskaltaa radikaalisti kyseenalaistaa joitakin turhia sääntöjä ja käytäntöjä, kuten sitä, että naisen on sopimatonta tehdä bisnestä tai olla miehen seurassa luonnollinen, oma itsensä sen sijaan että vain pyörtyilisi ja nyökyttelisi ja söisi kutsuilla “kuin lintu”. Arvostan kovasti Melanieta, joka loppujen lopuksi on henkisesti erittäin vahva, vaikka fyysisesti onkin heikko. Melanie on ystävällinen, kärsivällinen, hyvä, puolustaa kiihkeästi rakkaitaan. Ja kuinka hän rakastaakaan Scarlett-kälyään, joka ei osaa sitä arvostaa. Rhettistä olen pitänyt myös aina, vaikken hänenkään kaikkea toimintaansa hyväksy. Kuitenkin hän on ihmeen kärsivällinen ja huumorintajuinen oikkuilevan Scarlettin kanssa. Hyväsydäminen ja haavoittuvainen Rhettkin on sisältä päin, vaikka pitää kovaa ulkokuorta.
“Olemme molemmat lurjuksia, Scarlett, emmekä me häikäile mitään, kun mielemme tekee jotakin. Olisimme voineet olla onnellisia, sillä minä rakastin sinua ja tunnen sinut luita ja ytimiä myöten, paremmin kuin Ashley koskaan voisi tuntea sinua. Ja hän halveksisi sinua, jos tuntisi… Mutta sinun täytyy vain koko elämäsi kulkea haikaillen miestä, jota et ymmärrä.”

Entäs Ashley? Jo alussa tulee lukijoille selväksi, ettei Ashley sopisi Scarlettille, mutta Scarlett ei sitä usko. Tunnistan itsessäni sekä ashelymäisiä että scarlettmaisia piirteitä, jos ajatellaan suhtautumista ympäröivään maailmaan ja muutoksiin. Ashley uppoaa kauniiseen maailmaansa ja kirjojensa pariin ja Scarlett tarttuu konkreettisiin toimiin. Scarlett inhoaa kaikkea kirjoihin ja opiskeluun liittyvää, mutta on ahkera ja taitava niissä töissä, joita on pakko tehdä. Ashley rakastaa kulttuuria eikä osaa sopeutua muutoksiin kun taas Scarlett on aina tilanteen tasalla. Ymmärrän Ashleya ja Melaniea paremmin nyt aikuisena. Pystyn aika hyvin samastumaan kaikkiin tuon nelikon henkilöihin, mutta en koe suoraan voivani verrata itseäni kehenkään heistä.
Aivan valloittava ja ravistelevakin kyllä tämä kuolematon sota-rakkaus -eepos, eikä vähiten erikoisen loppunsa tähden. Kannattaa lukea sinne asti. Katsomisen arvoinen on myös monituntinen Oscar-elokuva Tuulen viemää (1939), jossa pääosia tähdittävät Vivien Leigh ja Clark Gable. Kaikki näyttelijät ovat kyllä juuri sopivia omiin rooleihinsa ja elokuva on ihana. Mutta vaikka elokuvakin kestää tuntikaupalla, siinä on jouduttu oikomaan aika paljon. Kirja on siis vielä paljon moniulotteisempi, joten kannattaa ehdottomasti lukea! Tämä teos kestää aikaa, koska sen aiheet, henkilöt ja tunteet ovat niin inhimillisiä. Myös miljöön kuvaus on kauneudessaan vertaansa vailla.
“Onhan huomenna taas uusi päivä.”

Muita Tuulen viemää -faneja?

Margaret Mitchell: Tuulen viemää
Otava, 2008
894 s.