Hellaakoski: Sarjoja

Jo saari muuttuu. Liukuu pois
kuin taivaanrannan pilvi ois
utuisin, eikä muuta.
Ja niinhän lienee ollutkin.
Suvituulta. Paahtaa päivisin.
Yö näyttää kaistan kuuta.

 

Aaro Hellaakosken pitkähkö runokokoelma Sarjoja (1952) oli myös yksi lukupiirikirjoista ja pidin siitä selvästi enemmän kuin Leinon Helkavirsistä. Aaro Hellaakoski on ollut tuottelias runoilija, ja yksi lempirunoistani, Kesäyö, on hänen kirjoittamansa (ei tosin tässä kokoelmassa). Ensin Sarjoja oli hieman vaikea lukea, koska se on erikoinen sekoitelma modernia vapaata ja perinteistä mitallista runoutta. Välillä riimit olivat täsmälleen kohdallaan ja runon rytmi oli selkeä, mutta välillä niitä ei ollut tai sitten ne olivat jotenkin kömpelön tuntuisesti, mutta vapaamittaistakaan se ei ollut. Enimmäkseen loppusointuja oli, mutta ei perinteiseen tapaan ja tyylillistä vaihtelua runojen välillä oli paljon. Viime aikoina uutta runoutta lukeneena tähän tyyliin ei ollut kovin helppo päästä heti sisään, mutta hetken luettuani kyllä lopulta pidin siitä.





Soutaja, kelluen keveän illan matkaa,
silmäilee sinipintojen viheriää.
Keulan solina yhäti jotakin jatkaa.
Kuplien kuulto, keinuva, jälkeen jää.

Runojen aiheet ovat melko luontopainotteisia, tunnelma on rauhallinen ja levollinenkin. Lukupiirissä tuli esiin (muistaakseni jostain aikakauden kirjallisuutta taustoittavasta teoksesta), että sotien jälkeen saatettiin runoissa kertoa noista ajoista kiertoilmauksin (korjatkaa, jos olen väärässä), mutta näin tulkitsimme myös osan Hellaakosken Sarjoja-runoista tämän tiedon jälkeen. Erityisesti osastot “Jälkiä lumessa”, “Erällä” ja “Piippulevolla” olivat monitulkintaisia. Ensi kertaa lukiessamme ajattelimme, että niissä on automaattisesti kyse metsästyksestä ja muusta eräretkeilystä, mutta taustatiedon jälkeen sieltä voi tulkita löydettäväksi myös sodan traumojakin. Toisaalta runot ovat lukijalle siitä kiitollisia, että perustellut tulkinnat ovat aina oikein, eli ymmärtää ne itse miten vaan, vääriä vastauksia ei ole.   
 
Sinua ajetaan. Niin ladun suhinaa riittää.
Ei ole tarvis moittia eikä kiittää
jos jäät hankien saaliiksi, vertesi puna
peittyy huomisen lumilla, unohdettuna


Laitan loppuun kokonaisena runon “Muurahaisten laulu”, joka on aika hauska oikeastaan. Se, jos mikä, on perinteisen riimillinen, jopa lastenlorumainen, mutta näkisin sen itse myös tietyllä tavalla kansallisen itsetunnon kohottajana, jos sotaa taas otetaan mukaan tulkintaan. Olympiavuonna 1952, kun Sarjoja on julkaistu, sotien loppumisesta on kulunut vasta hyvin vähän aikaa. Suuren ja mahtavan Neuvostoliiton rinnalla pienet suomalaiset ovat kuin murahaisia, jotka voisi tallata jalkoihinsa, mutta kuitenkin niin sinnikkäitä ja ahkeria, ettei heitä koskaan voi kokonaan hukuttaa. Uskomaton, epätodennäköinen torjuntavoitto oli juuri takana, ja valtavien sotakorvausten maksamisen ies langetettu, mutta kyllä suomalaiset sisukkaana kansana kaikesta selviäisivät!
 


Muurahaisten laulu

Sääret väärinä aivan
pinnistettiin työtä,
taipumatonna vaivan
millaisenkaan myötä.
Muurahaisten suku
milloinkaan ei huku.

Saapas tallasi suuri
meitäkin tänne ja tuonne.
Siitä, siitäpä juuri
nähtiin lujien luonne:
laulamme murtuvin kalloin:
meitä ei tuhota talloin.

Aate on vahvempi meitä.
Olemme häviävää.
Muurahaisten teitä
silti on ollut. Ja jää.
Kuorsaamme. Huomenna esiin
kiskoen korsia pesiin.



Aaro Hellaakoski: Sarjoja 
Teoksessa Runot
WSOY, 1980
578 s, josta Sarjoja 104 s.






Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

w

Connecting to %s