Miina ja Manu + lapsille tarjotut sukupuoliroolit

Varmaan suurin osa nuoremman polven suomalaisista on lukenut tai kuullut satukasetista Miinaa ja Manua. Tuo Teutorin kahdesta kissasta kertova kirjasarja on todellinen lasten klassikko Suomessa, joten pakkohan siitäkin on jotakin kirjoittaa, varsinkin kun meilläkin sitä luetaan, ja olen omassakin lapsuudessani kuunnellut paljon kyseisiä satukasetteja.
“Miina ja Manu – kaksi kissaa ihanaa! Miina – ja Manu – luoksemme on tulleet taas!”
Sarjan vahvuuksia ovat lapsenomaisuus, mielikuvituksellisuus, värikkyys ja seikkailullisuus – kissat kun ovat milloin merirosvolaivalla tai matkoilla, milloin myllyssä tai ratsastuskoulussa.  Sulo-eno ja Heikki Hiiri heiluvat usein myös mukana. “Karmivan jännittävät” Vanhan linnan salaisuus ja Eksyksissä olivat pienenä lemppareitani, ja hahmoina jännittävimmästä päästä olivat Erakko Hermanni ja Jänkä-Joonas. Kirjojen opettavaisuus saa sekä plussaa että miinusta. Joskus tekstissä on liiankin opettavainen sävy, mutta ei se haittaa, koska niistä ihan oikeasti voi myös oppia paljon asioita vaikkapa eläimistä, aakkosista, liikennesäännöistä tai uimisesta. Nyt 2000-luvulla on ilmestynyt myös muiden kuvittajien ja kirjoittajien Miinoja ja Manuja, mutta minä tykkään nimenomaan Teutorin piirrosjäljestä, kun siihen on tottunut.
Miina ja Manu -kirjat ovat siis kivoja ja olen lukenut niitä lapsilleni. Mutta mutta, nyt aikuisena niissä tökkii hieman
a) kieli, joka on aika lavertelevaa ilmauksineen ja täytesanoineen, kuten “tuumasta toimeen”, jota toistetaan koko ajan (en tässä nyt mainitse sitä, että omakin tekstini vilisee tiettyjä maneereja 😀 )
b) vanhanaikaiselta tuntuvat sukupuoliroolit. Tarkoitan sitä, että Manu on aina se ajattelematon, mukavuudenhaluinen, kärsimätön poikaviikari, jota täytyy torua ja ojentaa, ja Miina on äidillinen, fiksu, aina hyvätapainen kiltti tyttö, joka usein joutuu kypsästi paimentamaan ja nuhtelemaan Manua, vaikka on tämän ikätoveri.

 

Teutorin Miina ja Manu -kirjoja on niin paljon, ja sama asetelma toistuu usein, että on vaikea olla ajattelematta hahmoja yleisemminkin tytön ja pojan representaatioina. Sen verran on feminististä kirjallisuudentutkimuksen otetta tarttunut väkisinkin tuolta “huudeilta”, että pistää vaan silmään, koska Miinassa ja Manussa sukupuoliroolitus on  paikka paikoin melko räikeää. Jokaisessa kirjassa tätä kuviota ei ole (eli siis ihan jokaisessa kirjassa Manu ei toheloi). Toisaalta pienenä en muista ajatelleeni, että Manu olisi tuhma, koska on poika ja Miina kiltti, koska on tyttö, joten ehkä aikuisena mukaan tarttunut tiedostavuus saa näkemään sen eri tavalla (mikä ei ole pelkästään hyvä asia, joten pidän suuni kiinni lasten aikana!). Mutta ärsyttäähän se kuva, jossa poika on raisu ja ongelmia tuottava, ja tyttö kiltti, aulis ja rauhallinen.
En kannata sukupuoletonta kasvatusta, mutta en myöskään sitä, että tyttöjen ja poikien asiat ja ominaisuudet, harrastukset, värit, lelut ja leikit jaotellaan usein vieläkin silmiinpistävästi tyttöjen ja poikien lokeroihin. Tässä asiassa on nykyään havaittavissa jonkinlaista kaksinaismoralismiakin. Samaan aikaan, kun vouhkataan sukupuolten tasapäistämisestä, monet eivät voi kuvitellakaan laittavansa vaikka tyttövauvan päälle mitään poikamaiseen viittaavaakaan (vielä 1980-1990-luvuilla vauvat pukeutuivat minun käsittääkseni pääosin neutraaleihin äitiyspakkauskamoihin tai isosisarukselta perittyihin, oli hän kumpaa sukupuolta vain). Että tavallaan sukupuolierot varsinkin pikkulasten pukeutumisessa ovat 1990-luvun jälkeen vain kärjistyneet. Meidänkin tytöt ovat hyvin “tyttömäisiä”, jos tätä sanaa nyt voi käyttää, koska he rakastavat kaikkea kimaltavaa, tylliä, pinkkiä, prinsessamaista jne., ja se on ihanaa. Mutta samaan aikaan he rakastavat seikkailuja, puuhun kiipeämistä, merirosvoja, supersankareita, dinosauruksia, painimista, riehumista, “hurjia ja jänniä asioita”, vauhtia ja vaarallisia tilanteita jne., ja sekin on ihanaa. Esikoiseni ihmetteli kerran vilpittömästi, miksi missään ei näy tyttömerirosvoja tai tyttösupersankareita (koska yleensä kuvissa ja kirjoissa ne ovat miehiä tai poikia). Onneksi Me and I:lta löytyi sitten hänelle turkoosi merirosvomekko, hänen lempparinsa, jossa on myös tyttömerirosvo, koska tytöt voivat haaveilla samoista asioista kuin pojat. 

 

Tytöt eivät myöskään aina ole rauhallisia tai kilttejä, kuten Miina, eivätkä pojat automaattisesti villejä, rohkeita ja kolttosia keksiviä. Pikkupojat voivat olla ujoja ja hiljaisia samoin kuin tytöt rempseitä ja riehakkaita. En todellakaan ole sitä mieltä kuin joku koulujen opetuksen uusi linjaus, että sukupuolia on n. 5-6 miljardia, saman verran kuin ihmisiä siis. Tytöt ovat tyttöjä ja pojat ovat poikia, mutta voi olla niin erilaisia tapoja olla tyttö tai nainen sekä poika tai mies, ettei heti pidä mennä ajattelemaan, että “nyt varmaan oletkin jotakin omaa sukupuoltasi”, jos pitää eri asioista kuin joku kaveri. Oikeastaan lapselle sälytetään hirveä vastuu, jos hän saa itse määritellä oman sukupuolensa. Jotkut ajattelevat, että lapsi määrittää sen sitten vähän isompana, kun kykenee, mutta onko hän siihen asti, vaikkapa vauvana vailla sukupuolta? Itsekin olen ollut melko herkkä lapsi ja muutenkin epäillyt vähän kaikkea, niin olisin ollut kyllä totaalisen hukassa, jos vanhempani olisivat elämäni auktoriteetteina sanoneet: “Ai niin, muista, ettet välttämättä olekaan oikeasti tyttö” (vaikka näytät fyysisesti siltä ja sinulla on tytön kromosomit). Itsetuntoni pohja olisi varmaankin murentunut, jos sellainen perustavanlaatuinen asia kuin sukupuoli olisi temmattu pois olemisestani tai kylvetty edes epäilyksen siemen, että voisi ylipäätään olla jotain muuta kuin mitä on. Minusta parempi on sanoa: “Olet hieno lapsi, hieno tyttö / poika, juuri tuollaisena kuin olet.”

Miina ja Manu ovat kuitenkin reippaita kissalapsia, ja vaikka sukupuoliroolit hieman pistävät silmään, ne ovat kuitenkin melko kesyjä, ja muuten kirjat viestittävät hyviä asioita: lapsetkin voivat tehdä kaikenlaista jännää – tutkia, seikkailla, oppia, olla aktiivisia toimijoita. Miinat ja Manut ovat niin kivoja kokonaisuuksina ja sarjana, että toki aiomme lukea niitä edelleenkin. Sekin pistää nimittäin silmään, jos uusissa kirjoissa on tahallaan koitettu häivyttää sukupuoli kokonaan. “Vanha kunnon” Disney sen sijaan näyttää lapsille malliesimekkiä sukupuoliroolien kaksinaismoralismista. Disney on ottanut toisella jalalla askeleen uudenlaista sankaritarmallia kohti, jossa prinsessat, kuten Tähkäpää ja Elsa, ovat määrätietoisia ja toimivia. Niin ihania kuin kaikki prinsessasadut ovatkin, odotan vielä sitä Disney-satua, jossa henkilöt näyttäisivät hieman ihmismäisemmiltä, kun ihmisiä kerta representoivat. Okei, ne ovat satuhahmoja, mutta ne mittasuhteet prinsessoilla ja prinsseillä! Sankarihahmojen vartalon anorektisuus ja muutenkin jopa karikatyyrimäisen täydellinen olemus eivät epärealistisuudessaan ole parhaita esikuvia tytöille. Siltäkö prinsessat näyttävät? Disney ei ole uskaltanut vielä ottaa hahmojen ulkonäköön samaa rohkeutta, jota heidän persoonassaan jo on. Mutta ehkä se ei sitten olisi enää Disney, jos hahmot olisivat edes vähänkään vähemmän siloiteltuja.

Arendelin kauneushoitolasta saa aika mageita volyymiripsiä.

 

Siinä ja siinä, onko Tähkäpään vyötärö kaulaa kapeampi.

 






Tyttöjen ja poikien välillä on toki yleistettäviä eroja, vaikka yksilöiden välillä on varmaa vaihtelua. Esimerkiksi peruskoulujärjestelmän on katsottu tukevan enemmän tyttöjen kuin poikien oppimista ja poikien koulutulosten huonontumisesta onkin uutisoitu silloin tällöin. Eli taatusti jotain eroja on, eikä voi aina ajatella, että tytöt ja pojat hyötyisivät samoista asioista, ihan kuin he olisivat kaikki neutreja. Sukupuoli on tärkeä, olennainen asia, jota ei saa häivyttää yhteiskunnasta ja yksilön elämästä pois, mutta ei myöskään antaa sen liikaa kahlita harrastuksia, leikkejä ja lopulta uravalintaa. Voi olla 100-prosenttisen naisellinen nainen, vaikkei olisikaan luontaisesti hoivaava tai muuten vain perinteisen naismuotin mukainen, ja voi olla 100-prosenttisen miehekäs mies, vaikka välillä tirauttaisi kyyneleen tai pari ja tunnustaisi, että pelottaa.

 
Jälkikirjoitus
Päiväkodin aloittamisen jälkeen lapsukaisemme ovat omaksuneet sanavarastoonsa  “tyttöjen ja poikien värit”. Aina, jos he käyttävät tuota ahdasta ilmaisua, sanon, että ei ole edes olemassa tyttöjen ja poikien värejä, on vain värejä. Mutta lapset haluavat itsepintaisesti kategorisoida asioita ja luoda noita keinotekoisiakin jaotteluja. Minua huvittaa siinä se, kuinka nuo värilokerot on heidän keskuudessaan oltava olemassa, mutta silti niiden sisältö on hyvinkin häilyväistä. Esimerkiksi perinteisesti pojille mielletty sininen on tällä hetkellä “tyttöjen väri”, kiitos Frozenin. Punainenkin on kuulemma “tyttöjen ja poikien yhteinen väri”. Musta poikien, pinkki tyttöjen ja niin edelleen… Päiväkodin lasten keskuudessa ollaan ilmeisesti tarkasti selvillä näiden suhteen, mutta aikuisella ei voi olla kysymättä hajuakaan.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

w

Connecting to %s