Diktaattorin keittiömestari

Kenji Fujimoton Diktattorin keittiömestari (alkuteos 2008, suomeksi ilmestynyt 2014) on mielenkiintoinen ja harvinainenkin kurkistus Pohjois-Korean hovin salattuun elämään. Fujimoto on japanilainen kokki, joka päätyy Pohjois-Korean hoviin sushikokiksi ja silloisen johtajan Kim Jong-ilin lemmikiksi. Fujimoto on itse kirjoittanut kirjan karkaamisensa jälkeen, eikä kyseessä ole romaani vaan todenperäiset, kuvilla höystetyt muistelmat, jotka avaavat millaista on olla Suuren Johtajan suosiossa yhtä aikaa peläten ja nauttien siitä kaikesta.

Fujimoto luo Kim Jong-ilistä melko tarkan henkilökuvan. Hän ei varsinaisesti tuomitse tätä, ei pure ruokkivaa kättä. Kuitenkin hän japanilaisena havaitsee myös räikeää ristiriitaisuutta rutiköyhän kansan ja ylellisen hovin välillä. Kun kansa elää täysin kontrolloituna ja suljettuna ulkomaailmalta ja länsimaisilta vaikutteilla, toisin on hovissa. Ruokapöydät notkuvat ulkomailta hankittuja herkkuja, ylellisillä “kutsuvierasalueilla” on länsimaiset mukavuudet ja toinen toistaan upeammat harrastusmahdollisuudet, ja muutenkin länsimaisia kulutustavaroita kuten hienoja kelloja ja autoja haetutetaan ulkomailta Eurooppaa myöten. Eipä vissiin yhtään tekopyhää? Kim Jong-il myös rakastaa elokuvien katselemista, ja Hollywood-elokuvatkin kuuluvat hänen ohjelmistoonsa. Fujimoton mukaan Kim Jong-il pitää kovasti muun muassa James Bond -elokuvista ja katsoo näitä myös oppimistarkoituksessa, koska niissä on paljon vakoilua.

Fujimotosta pidetään Pohjois-Korean kapean eliitin joukossa hyvää huolta ja hän saa osansa luksuksesta, mutta hän on samaan aikaan myös tiukassa talutushihnassa, jonka päästä diktaattori Kim Jong-il puristaa lujasti. Diktaattori on tyytyväinen niin kauan, kun kaikki menee hänen päänsä mukaan. Jos Kim Jong-il esimerkiksi haluaa kaikkien osallistuvan hulluihin juomakilpailuihinsa, ei ole mahdollisuutta kieltäytyä vaan mielummin juoda itsensä tainnoksiin. Nyt jo edesmennyt Kim Jong-il tuntuu kirjan luoman kuvan perusteella olevan melko kilpailuhenkinen ja kisailee mieluusti asiassa kuin asiassa. Esimerkiksi autoilu Pohjois-Koreassa on aivan omaa luokkaansa. Kellään kansalaisella ei tietenkään ole autoa, mutta korkea-arvoisilla virkamiehillä ja kuningasperheellä on sitten viimeisen päälle. Maan poikki kulkee vain muutamia teitä, piikkisuoria, tyhjiä moottoriteitä, joissa kaahataan niin kovaa, että usein tietä pitkin kävelevät maalaiset jäävät alle. Alla oleva katkelma sen sijaan kuvaa muuan vesiskootterikisaa:

“Fujimoto, otetaan kisa! Mutta kilpaile tosissasi!” 
      Kun Kim Jong-il antoi aloitusmerkin, väänsin kaasun pohjaan ja lähdin liikkeelle. Kesken kisan vilkaisin Kim Jong-ilin suuntaan, ja huomasin silloin johtavani häntä yhden tai puolen skootterin pituuden verran. 
     Tein virheen! mielessäni välähti, mutta Kim Jong-il oli käskenyt kilpailla tosissaan, joten ajoin maaliin vauhtia hidastamatta.  
    “Sinä voitit”, Kim Jong-il totesi happaman kuuloisesti. Sillä hetkellä kaduin vähän ja mietin, ettei minun ehkä sittenkään olisi pitänyt voittaa. [—] Kukaan ei ilmeisesti ollut koskaan ennen voittanut Kim Jong-iliä kilpailussa. Jopa tällaisissa leikkimielisissä kisoissa hän oli aina voittaja. Minä olin kuitenkin rikkonut tämän kaavan, joten siitä eteenpäin Kim Jong-il alkoi suhtautua minuun varovaisemmin. 
     Kuukauden kuluttua Kim Jong-il ehdotti minulle uudestaan kilpailua. Lähtöviivalla minua kohtasi kuitenkin yllätys: Kim Jong-ilin vesiskootteri oli vaihtunut suorastaan hämmästyttävän suureen uuteen skootteriin. Jos moottoreiden iskutilavuus on eri, on mahdotonta voittaa vaikka kuinka yrittäisi. Kuten arvata saattaa, tällä kertaa en pysynyt mitenkään Kim Jong-ilin vauhdissa. 
   Näihin aikoihin Pohjois-Koreaa koetteli ankarien maanlaajuisten tulvien aiheuttama vakava ruokapula. Tiesi Kim Jong-il tästä tai ei, hän huvitteli kisaamalla vesiskoottereilla. 

 

Kim Jong-ilin vesiskootterikisailusta tulee jopa huvittavissa määrin mieleen hemmoteltu pikkulapsi, jonka on saatava kaikki mitä haluaa ja loistettava kaikessa, mihin ryhtyy. Ja niinhän hän kyllä saakin ja loistaakin, keinoilla millä hyvänsä. Vähän niinkuin Kiinan entinen suuri johtaja Mao, joka propagandan mukaan uiskenteli Jangtse-jokea huomattavan paljon nopeammin kuin sen hetkinen maailmanennätys. (Selityksen mukaan Jangtsen voimakkaat virtaukset olivat kuljettaneet häntä pikavauhtia.) Aikamoisia supermiehiä nuo diktaattorit…

Asiat ja tapahtumat, joita Fujimoto kuvailee ovat hyvin mielenkiintoisia, mutta teoksen kerronnasta huomaa silti, että Fujimoto on ensisijaisesti kokki eikä kirjailija. Eli siis kirjallisilta ansioiltaan teos ei ehkä ole mestarillinen, mutta asiallinen se on, ja yhtä kaikki hyvin mielenkiintoinen katsaus Kimejen valtakuntaan, jonne harvoin kukaan ulkopuolinen pääsee kurkistamaan missään muodossa. Suosittelen kyllä.

Luin taannoin myös erään Pohjois-Koreasta loikanneen maalaistytön tarinan, jossa aukeaakin sitten hyvin erilainen diktatuurin todellisuus kuin hovissa. Toivottavasti esittelen senkin blogissa tässä jossain vaiheessa. Fujimoton Diktaattorin keittiömestari on melko kevyttä luettavaa siihen ahdinkoon verrattuna, jota tavallinen kansa on hovin huvitellessa kokenut.

 

Kenji Fujimoto: Diktaattorin keittiömestari
Gummerus, 2014
230 s.

Oikeus elää, oikeus kuolla?

Onko ihmisellä halutessaan oikeus kuolla? Kuolema on pakko, joka väistämättä tulee joskus jokaiselle, mutta voiko kuoleman hetkensä valita? On mielenkiintoista, että eutanasian eli “armokuoleman” puolustajat ja vastustajat käyttävät molemmat ihmisarvoa perusteena omiin kantoihinsa. Paljon julkisessa keskustelussa ollutta eutanasiakysymystä minut kirvoitti pohtimaan tämä Helsingin Sanomien Vieraskynäkirjoitus, joka on kahden ylilääkärin asiallinen ja varsin hyvin argumentoitu kannanotto eutanasian eettisiin ongelmiin.

Kirjoituksessaan lääkärit Saarto ja Lehto painottavat Suomessa järjestetyn saattohoidon puutteellisuutta, jonka korvikkeeksi he pelkäävät eutanasian asettuvan. He peräänkuuluttavat hyvää, kärsimystä ja kipua lievittävää saattohoitoa saataville kaikkialle Suomeen. Nykyään sellaiseen ei ole mahdollisuuksia, osaamista tai välttämättä pyrkimystäkään kuin joissakin paikoissa. Laadukas saattohoito onkin heidän mielestään avain tähän keskusteluun, sillä nykyisellään potilaan viimeiset kivut ovat melko hyvin hallittavissa, jos kaikki lääketieteen tuntemat keinot otetaan käyttöön.

“Eutanasian laillistaminen nyky­tilanteessa johtaisi useammin kyseenalaisiin surmaamisiin kuin yksittäisten ihmisten armokuolemiin.
Monet julkisuudessa esitetyt kärsimyksen täyteiset ihmiskohtalot kertovat saattohoidon puutteesta, vaikka ne saavat ihmiset kannattamaan eutanasiaa.” (Saarto & Lehto)
Minulla on omat syyni olla kannattamatta, oikeastaan vastustaa eutanasiaa. Syyni perustuvat kristilliseen vakaumukseeni, mutta esimerkiksi tuo asiantuntijoiden laatima Vieraskynäkirjoitus tuo samat perusteet hyvin ymmärrettäviksi myös ilman katsomuksellisuutta. Tämäntyyppisistä mielipiteitä jakavista suurista kysymyksistä voi keskustella ja jopa väitellä puhtaasti järkipohjalta. Mutta, toki elämän kunnioittaminen ja jokaisen ihmisen ehdoton, vastaansanomaton ihmisarvo kumpuavat ajatusmaailmaani kristillisestä maailmankatsomuksestani. Millään muulla ei oikeastaan edes voi perustella sitä, miksi ihminen tai elämä on jotenkin arvokasta ja suojeltavaa.

Eutanasia on siitä erikoinen asia, että sen ympärillä pyritään käyttämään kaunista kieltä ja kuvailemaan tapahtumaa armon kautta, ikään kuin viimeisenä lahjana kärsivälle ihmiselle. Armokuoleman sijaan eutanasiaa voisi kutsua myös armomurhaksi, avustetuksi itsemurhaksi tai puhtaasti – tappamiseksi. Kirjoitin jo abortin yhteydessä täällä siitä, kuinka epämiellyttävän kolkon kuuloisista tappamis- ja murhatapahtumista on tapana käyttää hieman sievempiä nimiä. Eutanasiaa pidetään arvokkaana ihmisen oikeutena – miksi itsemurhaa sitten usein pidetään epäonnistumisena, synkkänä ja jopa häpeällisenä? 


Lääketieteen koko ajan mennessä vauhdilla eteenpäin on tietenkin vaikeaa välillä tietää, milloin elämä todella on lopussa ja milloin on tehtävä kaikkensa, jotta se vielä jatkuisi. On hyvin vaikeaa miettiä vastauksia kysymyksiin, pitäisikö esimerkiksi aivokuollutta pitää väkisin hengissä koneilla tai elvyttää “toivotonta tapausta” uudelleen ja uudelleen. Ennen kuolema oli luonnollisempi asia, jonka tuloon ei juuri voinut vaikuttaa. Kuitenkin nämä vaikeat kysymykset eroavat eutanasiasta siinä, että Saarron ja Lehdon sanoin, eutanasia on aina “aktiivinen toimenpide – passiivista eutanasiaa ei ole”. 

Suomalaisen, eutanasiaa kannattavan kansalaisaloitteen mukaan yksi eutanasian sallimisen ehdoista on, että eutanasiapyyntö on tehty vapaaehtoisesti täydessä ymmärryksessä. 

VAPAAN ja tietoisen tahdon määritteleminen on vakavasti sairailla vaikeaa. Belgiassa hoivakotien asukkaiden ja yli 80-vuotiaiden eutanasiat lisääntyvät, ja taakkana olemisen tuska on merkittävä syy toivoa eutanasiaa. Näyttäytyykö eutanasia pian vanhuksille ja vakavasti sairaille kunniallisena toiveena tai jopa velvollisuutena?” (Saarto & Lehto)

Vaikka eutanasia oli Hollannissa ja Belgiassa alunperin tarkkaan rajattu suomalaisen kansalaisaloitteen tavoin, siitä on Saarron ja Lehdon mukaan tullut kuitenkin saattohoidon vastine. Kukapa haluaisi olla vaivaksi toisille? Kuitenkin elämään kuuluu myös autettavana ja tarvitsevana oleminen, kuten myös toisten auttaminen, hoivaaminen ja vastuun kantaminen. Jos emme olisi elämää aloittaessamme suostuneet tähän “arvokkuuden riisuvaan” tarvitsevuuteen, kukaan meistä ei olisi elänyt aikuiseksi asti. Ihmisen arvo ja arvokkuus eivät riipu hänen tehokkuudestaan, tuottavuudestaan tai fiksuudestaan. Ihmisen kokema kärsimyskin on kuoleman toivomiseen huono mittari, vaikka ei väheksyttävä.

“Millainen kärsimys on peruste kuoleman tuottamiselle? Jos kaikki kivunhoitomenetelmät ovat käytössä, kipu on yleensä varsin hyvin hallittavissa. Elämän merkityksettömyys ja arvokkuuden tai toimintakyvyn menetys ovat usein käytet­tyjä eutanasian perusteita, mutta onko eutanasia tällaisissa tapauksissa oikea ratkaisu?” (Saarto & Lehto)

Omaan korvaani kalskahtaa ehkä kaikkein eniten tuo “täysissä järjissä tehty päätös”. Ei liene kenellekään uutta, että Euroopan eutanasiamaissa on menty jo siihen suuntaan, että eutanasian voisi tehdä myös “armon tekona” toiselle ihmiselle, jota ei voi laskea täysissä järjissään olevaksi. Aika pelottavia nämä “armon osoitukset”, ja abortithan ovat tämän kategorian eutanasioita. Kuolema ajatellaan lahjana: välttymiseltä elää epätoivottua, laadutonta elämää. Meillä on aika korkeat standardit sille, millaista hyvän elämän tulisi olla. Että ei-elämää on parempi vaihtoehto kuin huono elämä. Ja onko kellään oikeastaan yksinomaan hyvää tai huonoa elämää? 

Jos eutanasiapäätös täytyy tehdä täysissä järjissä, kenet tähän kategoriaan voikaan laskea? Jos teini masennusangstissaan ja elämäntuskassaan karjuu haluavansa kuolla, kiikutetaanko hänelle pilleri? Ei, häntä yritetään auttaa muilla keinoin. Entä muistisairaat, juopot, narkkarit, vammaiset ja sairaat lapset? Ne “yhteiskunnan hylkiöt”, jotka vievät resursseja ja sänkypaikkoja, ja jotka mieluiten haluttaisiin lakaista maton alle? Pitkälle mennyttä Alzheimeria sairastava mummeli, kiltti ihminen, joka on omaistensa kauhuksi alkanut puhua rivoja ja käyttäytyä sopimattomasti ja aggressiivisesti? Tai hiipuvat, kuihtuvat vanhukset ja vammaiset, jotka “eivät kuitenkaan tajua mistään mitään”. Kuten eutanasian sallivissa maissa, toki Suomessakin suunta olisi vähitellen sinne päin, että muut ihmiset voivat päättää myös niiden kohtalosta, jotka eivät ole “täysissä järjissään”. Esimerkiksi vammaisuus ei yleensä ole kuolemaan johtava sairaus, mutta joku saattaa ajatella, että se eroaa ihmisarvoisesta elämästä. Yksi tällainen “armon” lähettiläs oli esimerkiksi Adolf Hitler, joka pyysi vanhempia lähettämään vammaiset lapsensa “kuntoutuslaitoksiin”, josta he eivät sitten koskaan palanneet.

Hylätyt talot, autiot pihat

 

Tervetuloa!

Näitä on Suomen maaseuduilla niin paljon. Lähdettyjä, kiireellä jätettyjä tyhjiä taloja. Kiinninaulattuja tai lasittomia ikkunoita. Tiukasti teljettyjä tai avonaisina ammottavia ovia. Pihoihin unohtuneita autonromuja. Isoiksi kasvaneilta leikkijöiltä pudonneita leluja, keräämättömiä roskia. Asuntoja, koteja, perintöjä. Kuolinpesiä, entisiä mummoloita. Yksityisomistuksia ja kokonaisia komplekseja turhiksi tulleita työntekijöiden asuntoja ja asuntoloita. Rintamamiestaloja ja mummonmökkejä. Koteja, joissa on ollut joskus jonkun koko elämä. Rakkaus, leikit, läksyt, naapurin kaverit, työ. Ja nyt on vain villiintyneitä puutarhoja ja pystyyn ränsistyviä seiniä. Puu voi ihan rauhassa kaatua vanhan asuntoauton päälle tai vaikka talonkin ilman että se liikuttaisi kenenkään elämää. Ne elämät ovat jo ohi. On vain ihan hiljaista. Suomi on tainnut kaupungistua aika vauhdilla viime vuosikymmeninä? Eikä ihme: sinne on mentävä, missä on töitä.

 

 

Ja käsi kädessä kuljemme … ja se minua niin …

 

Ratapihalla

 

 

 

Tässä vielä vähän kuvia sieltä Haapamäen hiljentyneiltä huudeilta. Minua kiehtoo jotenkin tosi paljon tällaiset paikat! Ehkä siksi, että historia kiinnostaa ja inspiroi yleisemminkin, ja lähihistoria varsinkin. Toki esimerkiksi vanhat junat ja esineet ovat muuten vaan hirmu hienoja. Taiteellisia. Vanhat rakennukset, kulkuvälineet ja paikat tuovat eloa esimerkiksi niihin tarinoihin, joita on kuullut omilta isovanhemmilta “muinaisista” ajoista (kuten 1940-1950-1960 -luvuilta), ja onhan se siten minun omaakin historiaani. Yksi tekeillä oleva käsikirjoitukseni sijoittuu juuri sodan molemmin puolin, ja vanhoista paikoista ja vanhaa musiikkia kuuntelemalla nappaan aina tunnelmia sen kirjoittamiseen. Miehelläni on täällä Haapamäellä ollut sukujuuriakin, vaikkei itse olekaan asunut siellä. Rautatieliikenne oli aikoinaan Haapamäen vilkkainta ydintä, koska asema oli monen radan risteyskohta. Nyt hiljaisilla radanvarsilla on riveittäin tyhjentyneitä ratatyöläisten perheitten asuntoja. Minulla ei ole sukutaustaa Haapamäen kanssa, mutta tietystä, kadonneesta elämänmuodosta sen autioituneet paikat kertovat yleisemminkin. Ja kyllähän siellä vielä asuu vähän porukkaa, mutta ketään ei vaan yleensä näy kadulla tai missään. Kesällä tosi kaunis kylä, kuin aikamatka jonnekin menneeseen aikaan. 
 

Sydämeni kokoinen

Sinä olet sydämeni kokoinen,
minulle se tärkeä ihminen,
jonka kanssa palasia maailman
yhteen parsittiin

Meillä oli valmiina vastaukset,
miten tätä kaaosta hallitaan
Nyt sinä olet osa minua ja minun
väsynyttä maailmaa

Sinä olet sydämeni kokoinen
Minä olen hauras kuin perhonen
Pidä minun varttani suojassa
tuulilta maailman

Sinä olet aamulla aikaisin
vieressäni hengität huurteeseen
sama jota ennenkin rakastin
Nyt vain enemmän

Luulimme kai pystyvämme paljoon
Vähänkin on riitettävä,
tänään huomataan
Keulassa kai toiset tuulta halkoo
Kämmeneesi kädenjälkeni mun maalataan

 

Jos joku täyttää koko sydämen (romanttiselle rakkaudelle varatun osan siitä), eikös se silloin ole sydämen kokoinen?
Ylläoleva runo on oikeastaan osa yhden tekemäni laulun sanoja, peräisin niiltä väsyneemmiltä vuosilta. Mutta voisihan sen allekirjoittaa vieläkin.
Joskus (tai monesti) varmaan kukin tulee tilanteeseen, jossa periaatteet kaatuvat rytisten, ihanteet eivät toteudu, korkealentoiset suunnitelmat menevät myttyyn ja heitetään säälimättä roskakoriin. Rakkaudessa ja perhe-elämässä näin käy mitä luultavammin usein. Mutta on suloista kaataa niitä periaatteita yhdessä, todistaa epäonnistumisia käsi kädessä, hilata toista ja tulla hilatuksi pettymysten suosta, ponnistella liejuiselta pohjalta toisen kanssa. Mikään ei voi olla tosi tosi paha, jos ei ole siinä yksin.

Happy Valentine´s!

Junia

 

Laivojen kaveriksi vähän lisää nostalgiaa: vanhoja junia! Että nämä on kyllä ihania! Kuvat ovat taas mieheni ottamia, mutta minäkin olin tällä eilisellä kuvausreissulla kamera kaulassa ja nähtiinkin ties vaikka mitä muutakin jännää. Tuolta pimeästä hallista vaan en omilla taidoillani ja senhetkisellä linssillä tainnut saada juuri kuvia, mutta katseleminen olikin pääasia. Päästiin ex tempore nimittäin käymään Haapamäen autioilla veturitalleilla, ja vitsit, siellä oli hienoa. Tässä muutama ensitunnelma. Vanhoja lättähattuja, dieseljunia ja höyryvetureita halli hallin perään virekkäin unohdettuina, kertomassa omaa tarinaansa vuosista, jolloin ne olivat tärkeitä ja tarpeellisia, jolloin ne jyskyttivät ja puuskuttivat kuljettaen ihmisiä kaikista yhteiskuntaluokista. Se oli omituinen, hiljainen maailma savun mustaamine kattoineen. Mies, jonka sattumalta tapasimme ratapihalla harhaillessamme, ja joka meitä tuolla vetureiden hautuumaalla kierrätti, restauroi näitä muutamia romuttamon välttäneitä veturivanhuksia. Näissä kulkupeleissä on sitä samaa viehättävää dynaamisuutta kuin vanhoissa laivoissakin, aivan kuin olisi matkustanut ajassa kymmeniä vuosia taaksepäin.
 
Päivässä ja yössä
halki Euroopan,
jyskiväin vaunujen edessä
jättiläisveturi,
radan varrella lennätinlankojen laulu
(Mika Waltari)

 

 


Kaikki kuvat: Kimmo Korpela

Waltari & Lauri: Valtatiet

KUVAT
 
Miten voikaan ikävöidä pimenevinä iltoina,
kun kadun hauraitten viivojen ylle on noussut
taivaan himmeitten värien kiduttava palo.
 
Ja kun tietää, että jossakin kaukana
pikajuna syöksyy aseman lasiholvin kirkkaitten
                                               lamppujen alle
höyryä tutisten, kellojen kilistessä.
 
Ja että Rotonden loppuunväsynyt mixteri
ravistaa jäistä coctailia miss Alicelle,
jonka ranteessa hohtaa himmeä platinarengas.
 
Ja että Konstantinopolissa raitiotievaunujen jyrinä
ja minareettien tummat, kouruiset viivat
ovat vaimentuneet Eläinradan ruosteenpunaiseen
                                                     valoon.
 
Ja että Trinity-lahdella palmujen alla laulaa kreoli-
                                                             tyttö
merimiesten pelatessa likaisin kortein pokeria
                                                      dollareista,
kun pippuri ja muskotti tuoksuu himmenevässä
                                                      yössä.
 
Ihanasti kaivaten tunnen:
kaikki värit ja valot,
kaikki äänet ja tuoksut
rakkaassa, rakkaassa maailmassa
ovat minun.
 
        (Mika Waltari)
 

Kuva: Kimmo Korpela
Mika Waltarin ja Olavi Laurin (Paavolaisen) runokokoelma Valtatiet (1928) ei ollut lukupiirikirjana, mutta lukupiiriä varten lyriikkaa luettuani olen innostunut muutenkin runoista, taas. Ja jopa niinkin paljon, että halusin fiilistellä ja lainata tämän “nuoruuteni kokoelman” kevään kunniaksi. Se laulaa jotenkin niin kevättä minulle! Valtatiet koostuu kahdesta osasta, joista ensimmäisen runot on kirjoittanut Waltari ja jälkimmäisen Lauri. Erityisesti pidän Waltarista, koska pidän muutenkin monista hänen kirjallisista tuotoksistaan. Tosin sekä Lauri että Waltari ovat 1920-luvun Tulenkantajia, ja se näkyy molempien vapaamittaisissa runoissa. Elämänpaloa, voimakkaita ilmauksia, eksotiikkaa, koneromantiikkaakin… Minua näissä viehättää se eksotiikka, erityisesti Eurooppa ja sen tutut paikat ja tunnelmat. Waltarin tunteellisuuskin vetoaa minuun. Hän oli niin pro kirjailija. Mutta nämä runot ovat kyllä erittäin vahvasti aikansa lapsia, niin tulenkantajalaisia kuin voi olla, ja hyviä sellaisinaan, aikansa  taiteilijapiirien sielunmaiseman kuvina.

Lyypekin vaaleanvihreät puistot
ja oudosti leikatut puut,
synkät, uhmailevat työmieskasvot.
Hampurin asemahalli
valtavin, jyrisevin seinäpinnoin.
Lentävät kilometrimerkit,
Colongne.

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Vierelläni kulkee joku, hengitän ikuisuutta hänen
                                                kanssaan,
minun on ollut nälkä niin kauan.
Nyt kiitän pienestä, kadulle pudonneesta paperikukasta,
jokaisesta ihmettä täynnä olevasta aistimuksesta,
joka saavuttaa onnellisen sieluni;
eikä ole mitään mennyttä tai mitään tulevaa,
ei ainoatakaan pahaa ajatusta;
unen ja todellisuuden rajalla käyn hänen kanssaan
hengittäen onnellista ikuisuutta

                            (Mika Waltari)

Mainitsin, että tämä on minulle “nuoruuden runokokoelma”, ja minulla on siihen jonkinlainen, lämmin ja ehkä hieman lempeän kaihoisa tunneside. Aloin tutustua Mika Waltarin tuotantoon yläasteella, kun tein hänestä esitelmää koulun äidinkielentunnille. Samassa yhteydessä lukaisin tämänkin kokoelman ensimmäistä kertaa. Kirjoitin, lainasin ja luin muutenkin nuoruusaikanani paljon runoja, juuri näitä tulenkantajakirjailijoiden, mutta myös uudempia. Valtatiet on jotenkin vain jäänyt mieleen siltä ajalta positiivisena ja raikkaana, kiihdyttävänä, aitonakin. Se kuuluu kevääseen, lähtöön, uuden aloittamiseen, reissaamiseen… “Autolla läpi Euroopan! / Kaupunkeja, kyliä, linnoja kuumana virtana” (Lauri). Runoilijoiden tunteet on helppo tuntea lukiessaan. Olen aina rakastanut matkustelua ja siihen liittyviä fiiliksiä, joita näissäkin runoissa esiintyy, sitä puhdasta ja alkuvoimaista tunnetta, kun lähtee matkaan kohti tuntematonta ja näkee ja kokee paljon pieniä yksityiskohtia ja myöhemmin muistaa ehkä osan niistä ja saattaa kirjoittaa ylöskin.
“Räjähdys villi – liekit / kasteesta märkä maa – / pudonnut vihreä hattu – / jotakin valkeaa.” (Waltari)

 
 
 
KIRJE
 
Rakas, suloinen ystävä,
muistatko vielä
sinisen aamun Riemukaaren alla,
kun auringon hoikat, kultaiset sormet
nousivat onnellisten silmiemme ylle?
 
Muistatko metron kohisevan holvin,
hien ja hajuveden tuoksun,
kiveen hakatun aurinkolinnun
ja ruusut kostealla kadulla?
 
Suuren kaupungin unet elivät meissä,
värisevillä varjoilla oli oudon levottomat silmät,
muistatko vielä?
 
Rakas, suloinen ystävä,
ikävöithän niinkuin minä
sinistä aamua Riemukaaren alla?
 
            (Mika Waltari)



Tästä Mika Waltarin “Kirje”-runosta minulla on eräs erityinen muisto. Olen pitänyt tästä aina paljon, mutta kuinka ollakaan, se sattui olemaan yhtenä aiheena tai liittyi yhteen aiheeseen tai kysymykseen (en muista enää kunnolla) äidinkielen ylioppilaskokeessa kymmenen vuotta sitten, kun olin abi! (Onpa siitä jo aikaa…) Tietenkin kirjoitin sitten siitä oman aineeni, ja vitsit, siitä tuli varmaan paras kirjoittamani kouluaine koskaan. Muistan oikein irrotelleeni kirjallisesti siellä yo-kokeessa ihan flow-tilassa ja kirjoittelin kaikkea matkustamisesta ja Euroopan isoista kaupungeista. Aineen nimi taisi olla “Suuren kaupungin unet”.

“Ihanasti kaivaten tunnen: / kaikki värit ja valot, / kaikki äänet ja tuoksut / rakkaassa, rakkaassa maailmassa / ovat minun.”   
 



Mika Waltari & Olavi Lauri: Valtatiet
Otava, 1982
65 s.

Muistikirja (luovan) kirjoittamisen työkaluna

Käyn parhaillaan erästä luovan kirjoittamisen kurssia, jossa yhtenä pääaiheena on muistiin kirjoittaminen ja muistikirjatekniikat kirjoittamisen apuna. Tietenkin menin kurssille, koska kaikki luovaan kirjoittamiseen liittyvä kiinnostaa ja siitä saa opintopisteitäkin, mutta silti ajattelin, kuinka jostain muistikirjoittamisesta voi repiä juttua kokonaisen kurssin verran – eikö kannattaisi keskittyä siihen itse päätekstiin!
Tuo kurssi on kuitenkin avannut silmiä muistikirjatekniikoiden osalta, erityisesti siinä, kuinka niistä todella voi olla hyötyä muussa kirjoittamisessa, oli se pääteksti mikä vain, lehtjuttu, puhe, raportti töihin, blogiteksti, romaani tai vaikka muistelmat. Jotkut suunnittelevat kurssilla työ- tai gradupäiväkirjoja, mutta minua kiinnostaa nimenomaan fiktiivinen tai elämäkerrallinen kirjoittaminen.
Päiväkirja on tietysti yksi perinteisimpiä muistiinmerkitsemistapoja, mutta kurssilla keskitymme enemmän muistikirjaan (journal) kirjailijan apulaisena kuin päiväkirjaan (diary). Päiväkirja mielletään ehkä henkilökohtaisemmaksi raportoinniksi päivän kulusta, mutta muistikirjaan kootaan vain todella olennaisia asioita, kiinnostavia tapahtumia, ihmisiä, keskusteluita… Pieniä tuokiokuvia ja tunnelmia, joita voi ehkä hyödyntää myöhemmin. Muistikirjaa käytetään myös omien tunteiden tunnistamisen apuvälineenä.

En ole vuosikausiin pitänyt päiväkirjaa, mutta nyt olen opetellut kurssin myötä epäsäännöllisen säännöllisesti kirjoittamaan muistikirjaa huomioistani. Teemme myös kaikenlaisia muita kirjoitusharjoituksia ja kokeilemme eri tyylejä ja tekniikoita. Vapaamuotoisista esim. kiitollisuuspäiväkirja on kyllä tosi jees. Minulle tämä blogi on myös tavallaan muistikirja, mutta toki keskityn täällä vain joihinkin aiheisiin.
Nyt, kun kirjoitan tuota fiktiivistä “romaaniani”, niin muistikirjaharjoituksista on tuntunut olevan siihenkin apua – ja ennen kaikkea inspiraatiota. Oikeastaanhan näemme kokoajan ympärillämme henkilöhahmoja, tilanteita, maisemia, tunteita, joita voi ammentaa myöhemmin sopiviin kohtiin tekstiä. Olemme myös lukeneet kirjailijoiden päivä- tai muistikirjoja sekä tosi inspiroivia tekstejä luovan kirjoittamisen opettajilta! Aika monet heistä suosittelevat aamukirjoittamista hyvin aikaisin aamulla vasta heränneenä, koska silloin mieli on vielä luovassa tilassa yön ja unien jäljiltä ennen kuin päivän itsesensuuri “pilaa” luovan flow’n. Monet hyvät ideat nimittäin syntyvät juuri vaikka aamuyön tunteina, jos ei saa unta, ja unohtuvat sen siliän tien, ellei niitä kirjoita ylös. Voin paljastaa, että esimerkiksi Väärien Valintojen Mutsit -kirjoitus oli ihan puhtaasti tällainen “out of nowhere” -teksti, joka putkahti mieleen aamuyöllä ja kirjoitin sen heti noustuani ylös, lähes sellaisenaan.
Myös “vapaakirjoittaminen” on hyvä tekniikkaa kaikkeen kirjoittamiseen, varsinkin jos esiintyy perfektionismia tai tyhjän paperin kammoa. Eli kirjoittaa ihan mitä tahansa mieleen tulee jonkun aikaa,  välittämättä kirjoitusvirheistä tai itsesensuurista, että pääsee alkuun, saa edes jotain paperille tai ruudulle. Siitä on helppo lähteä muokkaamaan, ja tämä taktiikka sopii niin opinnäytetyön, fiktiivisen tekstin tai minkä tahansa muun, jumiutuneen kirjoitustyön kanssa. Vapaakirjoittaminen myös poistaa niitä kirjoittamiseen liittyviä lukkoja, ja oletuksia, “etten osaa riittävän hyvin voidakseni kirjoittaa tästä aiheesta mitään”. Minäkin käytän aika paljon “kontrolloitua vapaakirjoittamista” blogin kanssa. Muuten en varmaan olisi saanut yhtäkään postausta julkaistuksi, jos olisin lähtenyt kirjoittamaan asenteella, että mietin valmiiksi joka sanan. Toki vaihtelee hyvin paljon, kuinka paljon postausta tämän vapaan vaiheen jälkeen hion ennen julkaisemista. Joistakin teksteistä tarkistan vain suurimmat kirjoitusvirheet, mutta välillä käytän hyvinkin paljon aikaa muokkaamiseen, jotta lopputulos olisi mahdollisimman viimeistelty. Enimmäkseen näiden kahden väliltä.
Ei kuin kirjoittamaan!

Vanhemmuus Pariisin malliin

Onko sinulla tai tuttavillasi ollut joskus ongelmia vanhemmuuden kanssa?
Kattaen kaikki siihen liittyvät osa-alueet alkaen raskauden rajoituksista, vauvan yöunista, taaperon nirsoilusta, uhmaikäisen temppuilusta tai työn ja perhe-elämän yhteensovittamisesta? Ahaa! Siinä tapauksessa olette varmasti ottaneet vain liikaa paineita turhista asioista ja lepsuilleet olennaisissa. Ette siis ole eläneet ranskalaisen mallin mukaan…
Eikö kuulostakin helpolta? Amerikkalainen, Pariisissa asuva toimittaja Pamela Druckerman kertoo kirjassaan Kuinka kasvattaa bébé (2012) ranskalaisten olennaisimmat salaisuudet, joilla he kasvattavat mallikelpoisesti nukkuvia ja käyttäytyviä pikku kulinaristeja. Kirjassa raotetaan myös, miksi pariisilaiset äidit laittautuvat puistoreissua varten, eivät leiki lastensa kanssa eivätkä luovu urastaan lasten synnyttyä. Teksti on humoristista ja itseironististakin, hauskaa ja kevyttä luettavaa tarjoten kuitenkin pohdiskeltavaa. Bébé päivä päivältä (2014) on lyhyempi ja helppolukuisempi, sadan kohdan ohjekirjaksi koottu versio suurin piirtein samalla sisällöllä.

 

Pariisilainen todellisuus lyö aluksi vasten kasvoja, kun Druckerman on juuri muuttanut maahan. Hän kertoo vaikeuksistaan luoda ystävyyssuhteita paikallisiin äiteihin ja  muistelee ihmetelleensä jatkuvasti, kuinka ranskalaisäidit “sen” tekevät. Pariisin ero amerikkalaiseen “överivanhemmuuteen” on valtava. Yhdysvalloissa on Druckermanin mukaan valtava, kasvava joukko täysin keinottomia vanhempia ja hirviömäisesti käyttäytyviä lapsityranneja, jotka eivät tottele ketään, pomottelevat aikuisia yksinvaltiaina ja suostuvat syömään vain muroja ja herkkuja. Toisena amerikkalaisena ääripäänä Druckermann kuvaa intoilijoita, jotka vetävät kaiken, kuten lapsen harrastuksen, koulutuksen tai terveellisen ruokavalion äärimmäisyyksiin. Lapsi laitetaan kilpailemaan heti kun voidaan: konttauksesta, tavaamisesta, koulupaikasta, soittamisesta, kauneudesta, mitä kukin nyt keksiikään… Kun amerikkalainen nainen tulee raskaaksi, hän pukeutuu telttoihin, sekoaa ja noudattaa hysteerisen tarkasti ja sen yli kaikkia mahdollisia rajoituksia ja kaavailee lapsensa tulevaisuutta yliopistoa myöten. Ranskalaisäitien elämää raskaus ei näytä juuri muuttavan.

Druckerman alkaa selvittää kultturieron syitä ja yhdeksi avainsanaksi nousee ranskalaisten kohdalla cadre. Se tarkoittaa ikään kuin laatikkoa, kehystä, jonka raamit ovat hyvin tiukat, mutta jonka sisällä lapsella on periaatteessa rajaton vapaus. Ranskalaiset esimerkiksi saattavat antaa pienenkin lapsensa valvoa niin myöhään kuin tämä haluaa, jos vain lastenhuoneen ovi pysyy kiinni ja talo rauhallisena. Lapset saavat suklaata tai leivoksia vaikka joka päivä, kunhan määrä vain pysyy yhdesä patukassa tai muffinssissa. He puhuvat kohtuuden ja tasapainon puolesta kaikilla kasvatuksen osa-alueilla, eivätkä lapset näytä ihmeemmin kapinoivan tätä vastaan. Ranskalainen kasvatuskulttuuri on erikonen sekoitus rentoutta ja kuria, tiukkapipoisuutta ja vapauksia.

Ranskassa taaperot saavat päivittäisen juustoannoksensa aina aterian päätteeksi crèchessä eli vauvojen ja pikkulasten päiväkodissa.

Yhdysvalloissa on kauhean tärkeää saada pienikin lapsi tavoitteellisten harrastusten pariin ja kehittävimpään oppilaitokseen, kun Ranskassa kaikki tapahtuu leikin ja vapaan tutkimisen ja löytämisen kautta pidempään. Druckerman kertoo tästä hauskan esimerkin. Hän vei 1,5-vuotiaan taaperonsa uimakouluun luullen vilpittömästi, että lapsi todella opetetaan siellä uimaan. Pöyristys  amerikkalaiselle oli suuri, kun “uimakoulussa” vain leikittiin ja läiskittiin veden kanssa ja annettiin lapsen “löytää” vesi sen sijaan, että puolitoistavuotias olisi oppinut pysymään pinnalla ja hallitsemaan uintitekniikan.

Eniten minua yökaudet kukkunutta äitiä Druckermanin kirjassa säväytti, jopa mustasukkaisena närkästytti se, että ranskalaiset äidit eivät suostu valvomaan pikkuvauvojensa ehdoilla. Sama reaktio oli aluksi myös Druckermanilla. Kun amerikkalaiset ja monet suomalaiset ihmettelevät, kuinka noin voi edes tehdä, ranskalaisille asia on itsestäänselvyys, ja puolivuotiaana heräilevä  vaaveli on täysi kummajainen, joka pitää viedä lääkäriin. Ranskalaiset myös imettävät erittäin vähän, harvoin ja lyhyen ajan. Aivan pientä vauvaa Ranskassakin saatetaan syöttää pullosta tai rinnasta yöllä, mutta jo muutaman kuukauden ikäisen oletetaan nukkuvan täysiä öitä – ja mikä ihmeellisintä, he myös nukkuvat!

Salaisuus vauvojen unenlahjoihin paljastetaan kirjassa: odotuttaminen ja unisyklien seuraaminen, ehkä myös imettämättömyys. Jos pieni vauva herää tai itkeskelee yöllä, äiti antaa sen aina odottaa jonkin aikaa ennen kuin menee paikalle, ja pian lapsi oppii jatkamaan unia itsenäisesti. Perhepedistä ei ole puhettakaan eikä yleensä edes vanhempien huoneessa nukkumisesta. Ranskalainen malli kuulostaa ehkä olevan ihan piece of cake, mutta itse noissa tilanteissa olleena tiedän, kuinka vaikeaa se olisi käytännössä. Totta kai hormonihuuruinen äiti haluaa vaistonvaraisesti rynnätä heti vastasyntyneensä luokse ja viestittää tälle, että kaikki on hyvin. Sitä nopeammin, mitä kovemmalle desibelit nousevat. Ranskassa tämä ajatellaan niin eri kautta, että heillä odotuttaminen (lue: huudattaminen) ei tunnu sydämettömältä ratkaisulta vaan ainoalta oikealta. Omanlaistaan unikoulua siis tuo pariisittarien touhu, mutta miten erilaista suomalaiseen malliin tottuneesta! Täällä kun isompienkin vauvojen mahdollisissa unikouluissa on yleensä isä koko ajan läsnä valmiina silittelemään.

Ranskassa odottaminen kuuluukin olennaisesti kaikkeen kasvattamiseen, niin yöllä kuin päivällä. Kun lapset oppivat odottamaan, he osaavat sen tärkeän taidon aikuisenakin, siksi sen opettamista pidetään suorastaan vanhempien velvollisuutena. Ranskassa muuten myös hyvin pienet lapset viedään “vauvojen päiväkotiin”, se on jotenkin samalla ihmeellistä ja karua. Ihmeellistä siksi, että niinkin on mahdollista tehdä, että systeemi on saatu toimivaksi myös muutaman kuukauden ikäisille ja ilmeisesti ilman traumoja. Kuitenkin tuntuisi melko karulta jättää pieni vauva päiväkotiin niin elämänsä alkutaipaleella. Ranskalaiset naiset kannattavat tasapainoa kaikessa, myös työn ja perheen välillä. He eivät halua uhrata koko aikaansa työlle, mutta eivät perheellekään. Ranskassa monet äidit tekevätkin osa-aikatyötä, mutta varsinaiset kotiäidit Pariisissa ovat harvinaisia. Itse katson ehkä tuota tasapainoa hieman laajemmassa mittakaavassa: vuosikymmenten aikana ehtii kyllä kaikenlaista, ja muutamat mahdolliset kotiäitivuodet siellä välissä ovat oikein ihanaa, arvokasta ja tavoiteltavaakin aikaa oman lapsen kanssa. Mahdollisuutta osa-aikatyöhön kannattaisin kyllä Suomenkin naisille enemmän myös isojen lasten kanssa, ja siinä voitaisiin ottaa Euroopasta mallia tänne Pohjolaankin.

Imetys on kaiketi yksi suurista eroista ranskalaisen ja suomalaisen kulttuurin välillä. Äidinmaidonkorvikelobbaus alkaa Ranksassa kuulemma jo synnytyslaitokselta, eikä imetykseen kannusteta tai varsinkaan painosteta. Sen hyödyistä ei puhuta samalla tavalla kuin Suomessa. Aivan pientä vauvaa saatetaan imettää, mutta vähänkin isomman vauvan imettämistä pidetään jopa outona. Sen sijaan tutti saatetaan nähdä vaikka nelivuotiaan suussa. Todella moni äiti ei Ranskassa edes halua yrittää imetystä, vaan pullo on ensisijainen ruokkimisratkaisu. Imettämisessä äidit pelkäävät rintojensa puolesta, mutta kyse on myös tiedon ja ohjauksen puutteesta. Ja toki käytännön syistä: äidit menevät töihin vauvojen ollessa hyvin pieniä. Ranskassa äidit soveltavat itseensä samankaltaista kurin ja rentouden tasapainoa kuin lapsilleenkin. He saattavat sallia itselleen hemmottelua, he eivät koe syyllisyyttä tai huonoa omaatuntoa itseensä panostamisesta, päinvastoin, mutta samaan aikaan esimerkiksi tuoreen äidin ulkonäkö on lähipiirin tiukan ja arvostelevankin katseen alla. Raskauskilojen oletetaan olevan pois hyvin pian synnytyksen jälkeen. Eivätkä miehet yleensä osallistu synnytykseen, koska he eivät halua nähdä naistaan niin alkukantaisessa tilassa. (Kuulostaa hienostelulta minusta.) Onneksi Suomessa miehet ovat lähes itsestäänselvästi mukana oman lapsensa syntymässä.

Luulen, että Suomi on jossakin välimaastossa ranskalaisen ja amerikkalaisen kasvatustyylin välillä. Suomi ei ole niin överiä kuin Amerikka, mutta kyllä täällä senkaltaisia tuulahduksiakin jo on. Ruokavaliot, harrastusputket, tietyt, tiukat kasvatusfilosofiat… Ei Suomi kuitenkaan ole niin ristiriitainen kuin Ranskakaan. Sanoisin, että amerikkalaiseen malliin täällä kallistutaan. Vanhemmilla on ongelmia uhmaikäisten kanssa, vanhemmuus otetaan tosissaan ja siihen heittäydytään, lapsen kehityksestä luetaan tutkimustietoa ja siihen pyritään vaikuttamaan, monesti mennään lähes kaikessa lapsen ehdoilla. Ranskassa lapsista pidetään, mutta aikuisten tarpeet laitetaan perheessä edelle. Suomessa vauvan kiintymyssuhteen ja imetyksen puolesta puhutaan, mikä on kyllä hyvä, mutta toisaalta samalla vanhemmat ovat todella väsyneitä kuten Amerikassakin. Ranskassa tätä dilemmaa ei ole. Äidit kuulemma jaksavat, koska a) heidän ei tarvitse valvoa, b) he eivät syyllistä itseään c) he ottavat itselleen vapauksia ja irtiottoja, joita monet suomalaisäidit eivät voi tai uskalla. Ranskassa on ihan normaalia esimerkiksi lähettää pienikin lapsi maaseudulle mummolaan pariksi viikoksi lomilla, jotta vanhemmat voivat levätä.

Ranskalaiset todella elävät todeksi kuuluisaa tasapainoa! Heillä ehkä järkyttävintä, mitä voi olla, on yksivuotias, joka ei vieläkään nuku täysiä öitä (mikä Suomessa on enemmän kuin tavallista). Ranskalainen, kaikessa vanhempilähtöinen kasvatusmalli malli kalskahtaa itsekkäältä, mitä se kai onkin. Mutta osa siitä on varmaankin tervettä itsekkyyttä, koska kaiketi äidit eivät sitten ole hermoraunioita tai puolikuolleita luurankoja. Tietysti joskus ehkä pariisilaisetkin voisivat mennä lapsi edellä ja – miksei – heittäytyä vaikka hippaleikkiin puistossa. Paitsi korkkareilla se ei taida ihan onnistua.

Sanoisin näistä kirjoista, että ottakaa se, mikä on hyvää ja jättäkää loput. Erittäin kiinnostavaa, silmiä avaavaa ja viihdyttävääkin luettavaa, mutta ei minusta silti  läpeensä ranskalaisen kasvatuksen kannattajaa tullut. Jotakin opiksi otettavaa kyllä tarttui matkaan, mutta kaikkea en purematta niele. Joka tapauksessa on kiinnostavaa lukea vanhemmuudesta eri maissa, koska silloin aina tajuaa, kuinka eri lailla niin monia asioita voidaan tehdä. Kirjan ohjeita pureksimalla voi luoda itselleen ja omaan perheeseensä sopivan coctailin vanhemmuuteen, jonka ei tarvitse olla tietyn kulttuurin mukainen. Tärkeintä on, että se toimii, ja on tasapuolisesti perheenjäsenten parhaaksi.

 

Pamela Druckerman: Kuinka kasvattaa bébé
Siltala, 2012
334 s.

Pamela Druckerman: Bébé päivä päivältä
Siltala, 2014
157 s.