Diktaattorin keittiömestari

Kenji Fujimoton Diktattorin keittiömestari (alkuteos 2008, suomeksi ilmestynyt 2014) on mielenkiintoinen ja harvinainenkin kurkistus Pohjois-Korean hovin salattuun elämään. Fujimoto on japanilainen kokki, joka päätyy Pohjois-Korean hoviin sushikokiksi ja silloisen johtajan Kim Jong-ilin lemmikiksi. Fujimoto on itse kirjoittanut kirjan karkaamisensa jälkeen, eikä kyseessä ole romaani vaan todenperäiset, kuvilla höystetyt muistelmat, jotka avaavat millaista on olla Suuren Johtajan suosiossa yhtä aikaa peläten ja nauttien siitä kaikesta.

Fujimoto luo Kim Jong-ilistä melko tarkan henkilökuvan. Hän ei varsinaisesti tuomitse tätä, ei pure ruokkivaa kättä. Kuitenkin hän japanilaisena havaitsee myös räikeää ristiriitaisuutta rutiköyhän kansan ja ylellisen hovin välillä. Kun kansa elää täysin kontrolloituna ja suljettuna ulkomaailmalta ja länsimaisilta vaikutteilla, toisin on hovissa. Ruokapöydät notkuvat ulkomailta hankittuja herkkuja, ylellisillä “kutsuvierasalueilla” on länsimaiset mukavuudet ja toinen toistaan upeammat harrastusmahdollisuudet, ja muutenkin länsimaisia kulutustavaroita kuten hienoja kelloja ja autoja haetutetaan ulkomailta Eurooppaa myöten. Eipä vissiin yhtään tekopyhää? Kim Jong-il myös rakastaa elokuvien katselemista, ja Hollywood-elokuvatkin kuuluvat hänen ohjelmistoonsa. Fujimoton mukaan Kim Jong-il pitää kovasti muun muassa James Bond -elokuvista ja katsoo näitä myös oppimistarkoituksessa, koska niissä on paljon vakoilua.

Fujimotosta pidetään Pohjois-Korean kapean eliitin joukossa hyvää huolta ja hän saa osansa luksuksesta, mutta hän on samaan aikaan myös tiukassa talutushihnassa, jonka päästä diktaattori Kim Jong-il puristaa lujasti. Diktaattori on tyytyväinen niin kauan, kun kaikki menee hänen päänsä mukaan. Jos Kim Jong-il esimerkiksi haluaa kaikkien osallistuvan hulluihin juomakilpailuihinsa, ei ole mahdollisuutta kieltäytyä vaan mielummin juoda itsensä tainnoksiin. Nyt jo edesmennyt Kim Jong-il tuntuu kirjan luoman kuvan perusteella olevan melko kilpailuhenkinen ja kisailee mieluusti asiassa kuin asiassa. Esimerkiksi autoilu Pohjois-Koreassa on aivan omaa luokkaansa. Kellään kansalaisella ei tietenkään ole autoa, mutta korkea-arvoisilla virkamiehillä ja kuningasperheellä on sitten viimeisen päälle. Maan poikki kulkee vain muutamia teitä, piikkisuoria, tyhjiä moottoriteitä, joissa kaahataan niin kovaa, että usein tietä pitkin kävelevät maalaiset jäävät alle. Alla oleva katkelma sen sijaan kuvaa muuan vesiskootterikisaa:

“Fujimoto, otetaan kisa! Mutta kilpaile tosissasi!” 
      Kun Kim Jong-il antoi aloitusmerkin, väänsin kaasun pohjaan ja lähdin liikkeelle. Kesken kisan vilkaisin Kim Jong-ilin suuntaan, ja huomasin silloin johtavani häntä yhden tai puolen skootterin pituuden verran. 
     Tein virheen! mielessäni välähti, mutta Kim Jong-il oli käskenyt kilpailla tosissaan, joten ajoin maaliin vauhtia hidastamatta.  
    “Sinä voitit”, Kim Jong-il totesi happaman kuuloisesti. Sillä hetkellä kaduin vähän ja mietin, ettei minun ehkä sittenkään olisi pitänyt voittaa. [—] Kukaan ei ilmeisesti ollut koskaan ennen voittanut Kim Jong-iliä kilpailussa. Jopa tällaisissa leikkimielisissä kisoissa hän oli aina voittaja. Minä olin kuitenkin rikkonut tämän kaavan, joten siitä eteenpäin Kim Jong-il alkoi suhtautua minuun varovaisemmin. 
     Kuukauden kuluttua Kim Jong-il ehdotti minulle uudestaan kilpailua. Lähtöviivalla minua kohtasi kuitenkin yllätys: Kim Jong-ilin vesiskootteri oli vaihtunut suorastaan hämmästyttävän suureen uuteen skootteriin. Jos moottoreiden iskutilavuus on eri, on mahdotonta voittaa vaikka kuinka yrittäisi. Kuten arvata saattaa, tällä kertaa en pysynyt mitenkään Kim Jong-ilin vauhdissa. 
   Näihin aikoihin Pohjois-Koreaa koetteli ankarien maanlaajuisten tulvien aiheuttama vakava ruokapula. Tiesi Kim Jong-il tästä tai ei, hän huvitteli kisaamalla vesiskoottereilla. 

 

Kim Jong-ilin vesiskootterikisailusta tulee jopa huvittavissa määrin mieleen hemmoteltu pikkulapsi, jonka on saatava kaikki mitä haluaa ja loistettava kaikessa, mihin ryhtyy. Ja niinhän hän kyllä saakin ja loistaakin, keinoilla millä hyvänsä. Vähän niinkuin Kiinan entinen suuri johtaja Mao, joka propagandan mukaan uiskenteli Jangtse-jokea huomattavan paljon nopeammin kuin sen hetkinen maailmanennätys. (Selityksen mukaan Jangtsen voimakkaat virtaukset olivat kuljettaneet häntä pikavauhtia.) Aikamoisia supermiehiä nuo diktaattorit…

Asiat ja tapahtumat, joita Fujimoto kuvailee ovat hyvin mielenkiintoisia, mutta teoksen kerronnasta huomaa silti, että Fujimoto on ensisijaisesti kokki eikä kirjailija. Eli siis kirjallisilta ansioiltaan teos ei ehkä ole mestarillinen, mutta asiallinen se on, ja yhtä kaikki hyvin mielenkiintoinen katsaus Kimejen valtakuntaan, jonne harvoin kukaan ulkopuolinen pääsee kurkistamaan missään muodossa. Suosittelen kyllä.

Luin taannoin myös erään Pohjois-Koreasta loikanneen maalaistytön tarinan, jossa aukeaakin sitten hyvin erilainen diktatuurin todellisuus kuin hovissa. Toivottavasti esittelen senkin blogissa tässä jossain vaiheessa. Fujimoton Diktaattorin keittiömestari on melko kevyttä luettavaa siihen ahdinkoon verrattuna, jota tavallinen kansa on hovin huvitellessa kokenut.

 

Kenji Fujimoto: Diktaattorin keittiömestari
Gummerus, 2014
230 s.

Oikeus elää, oikeus kuolla?

Onko ihmisellä halutessaan oikeus kuolla? Kuolema on pakko, joka väistämättä tulee joskus jokaiselle, mutta voiko kuoleman hetkensä valita? On mielenkiintoista, että eutanasian eli “armokuoleman” puolustajat ja vastustajat käyttävät molemmat ihmisarvoa perusteena omiin kantoihinsa. Paljon julkisessa keskustelussa ollutta eutanasiakysymystä minut kirvoitti pohtimaan tämä Helsingin Sanomien Vieraskynäkirjoitus, joka on kahden ylilääkärin asiallinen ja varsin hyvin argumentoitu kannanotto eutanasian eettisiin ongelmiin.

Kirjoituksessaan lääkärit Saarto ja Lehto painottavat Suomessa järjestetyn saattohoidon puutteellisuutta, jonka korvikkeeksi he pelkäävät eutanasian asettuvan. He peräänkuuluttavat hyvää, kärsimystä ja kipua lievittävää saattohoitoa saataville kaikkialle Suomeen. Nykyään sellaiseen ei ole mahdollisuuksia, osaamista tai välttämättä pyrkimystäkään kuin joissakin paikoissa. Laadukas saattohoito onkin heidän mielestään avain tähän keskusteluun, sillä nykyisellään potilaan viimeiset kivut ovat melko hyvin hallittavissa, jos kaikki lääketieteen tuntemat keinot otetaan käyttöön.

“Eutanasian laillistaminen nyky­tilanteessa johtaisi useammin kyseenalaisiin surmaamisiin kuin yksittäisten ihmisten armokuolemiin.
Monet julkisuudessa esitetyt kärsimyksen täyteiset ihmiskohtalot kertovat saattohoidon puutteesta, vaikka ne saavat ihmiset kannattamaan eutanasiaa.” (Saarto & Lehto)
Minulla on omat syyni olla kannattamatta, oikeastaan vastustaa eutanasiaa. Syyni perustuvat kristilliseen vakaumukseeni, mutta esimerkiksi tuo asiantuntijoiden laatima Vieraskynäkirjoitus tuo samat perusteet hyvin ymmärrettäviksi myös ilman katsomuksellisuutta. Tämäntyyppisistä mielipiteitä jakavista suurista kysymyksistä voi keskustella ja jopa väitellä puhtaasti järkipohjalta. Mutta, toki elämän kunnioittaminen ja jokaisen ihmisen ehdoton, vastaansanomaton ihmisarvo kumpuavat ajatusmaailmaani kristillisestä maailmankatsomuksestani. Millään muulla ei oikeastaan edes voi perustella sitä, miksi ihminen tai elämä on jotenkin arvokasta ja suojeltavaa.

Eutanasia on siitä erikoinen asia, että sen ympärillä pyritään käyttämään kaunista kieltä ja kuvailemaan tapahtumaa armon kautta, ikään kuin viimeisenä lahjana kärsivälle ihmiselle. Armokuoleman sijaan eutanasiaa voisi kutsua myös armomurhaksi, avustetuksi itsemurhaksi tai puhtaasti – tappamiseksi. Kirjoitin jo abortin yhteydessä täällä siitä, kuinka epämiellyttävän kolkon kuuloisista tappamis- ja murhatapahtumista on tapana käyttää hieman sievempiä nimiä. Eutanasiaa pidetään arvokkaana ihmisen oikeutena – miksi itsemurhaa sitten usein pidetään epäonnistumisena, synkkänä ja jopa häpeällisenä? 


Lääketieteen koko ajan mennessä vauhdilla eteenpäin on tietenkin vaikeaa välillä tietää, milloin elämä todella on lopussa ja milloin on tehtävä kaikkensa, jotta se vielä jatkuisi. On hyvin vaikeaa miettiä vastauksia kysymyksiin, pitäisikö esimerkiksi aivokuollutta pitää väkisin hengissä koneilla tai elvyttää “toivotonta tapausta” uudelleen ja uudelleen. Ennen kuolema oli luonnollisempi asia, jonka tuloon ei juuri voinut vaikuttaa. Kuitenkin nämä vaikeat kysymykset eroavat eutanasiasta siinä, että Saarron ja Lehdon sanoin, eutanasia on aina “aktiivinen toimenpide – passiivista eutanasiaa ei ole”. 

Suomalaisen, eutanasiaa kannattavan kansalaisaloitteen mukaan yksi eutanasian sallimisen ehdoista on, että eutanasiapyyntö on tehty vapaaehtoisesti täydessä ymmärryksessä. 

VAPAAN ja tietoisen tahdon määritteleminen on vakavasti sairailla vaikeaa. Belgiassa hoivakotien asukkaiden ja yli 80-vuotiaiden eutanasiat lisääntyvät, ja taakkana olemisen tuska on merkittävä syy toivoa eutanasiaa. Näyttäytyykö eutanasia pian vanhuksille ja vakavasti sairaille kunniallisena toiveena tai jopa velvollisuutena?” (Saarto & Lehto)

Vaikka eutanasia oli Hollannissa ja Belgiassa alunperin tarkkaan rajattu suomalaisen kansalaisaloitteen tavoin, siitä on Saarron ja Lehdon mukaan tullut kuitenkin saattohoidon vastine. Kukapa haluaisi olla vaivaksi toisille? Kuitenkin elämään kuuluu myös autettavana ja tarvitsevana oleminen, kuten myös toisten auttaminen, hoivaaminen ja vastuun kantaminen. Jos emme olisi elämää aloittaessamme suostuneet tähän “arvokkuuden riisuvaan” tarvitsevuuteen, kukaan meistä ei olisi elänyt aikuiseksi asti. Ihmisen arvo ja arvokkuus eivät riipu hänen tehokkuudestaan, tuottavuudestaan tai fiksuudestaan. Ihmisen kokema kärsimyskin on kuoleman toivomiseen huono mittari, vaikka ei väheksyttävä.

“Millainen kärsimys on peruste kuoleman tuottamiselle? Jos kaikki kivunhoitomenetelmät ovat käytössä, kipu on yleensä varsin hyvin hallittavissa. Elämän merkityksettömyys ja arvokkuuden tai toimintakyvyn menetys ovat usein käytet­tyjä eutanasian perusteita, mutta onko eutanasia tällaisissa tapauksissa oikea ratkaisu?” (Saarto & Lehto)

Omaan korvaani kalskahtaa ehkä kaikkein eniten tuo “täysissä järjissä tehty päätös”. Ei liene kenellekään uutta, että Euroopan eutanasiamaissa on menty jo siihen suuntaan, että eutanasian voisi tehdä myös “armon tekona” toiselle ihmiselle, jota ei voi laskea täysissä järjissään olevaksi. Aika pelottavia nämä “armon osoitukset”, ja abortithan ovat tämän kategorian eutanasioita. Kuolema ajatellaan lahjana: välttymiseltä elää epätoivottua, laadutonta elämää. Meillä on aika korkeat standardit sille, millaista hyvän elämän tulisi olla. Että ei-elämää on parempi vaihtoehto kuin huono elämä. Ja onko kellään oikeastaan yksinomaan hyvää tai huonoa elämää? 

Jos eutanasiapäätös täytyy tehdä täysissä järjissä, kenet tähän kategoriaan voikaan laskea? Jos teini masennusangstissaan ja elämäntuskassaan karjuu haluavansa kuolla, kiikutetaanko hänelle pilleri? Ei, häntä yritetään auttaa muilla keinoin. Entä muistisairaat, juopot, narkkarit, vammaiset ja sairaat lapset? Ne “yhteiskunnan hylkiöt”, jotka vievät resursseja ja sänkypaikkoja, ja jotka mieluiten haluttaisiin lakaista maton alle? Pitkälle mennyttä Alzheimeria sairastava mummeli, kiltti ihminen, joka on omaistensa kauhuksi alkanut puhua rivoja ja käyttäytyä sopimattomasti ja aggressiivisesti? Tai hiipuvat, kuihtuvat vanhukset ja vammaiset, jotka “eivät kuitenkaan tajua mistään mitään”. Kuten eutanasian sallivissa maissa, toki Suomessakin suunta olisi vähitellen sinne päin, että muut ihmiset voivat päättää myös niiden kohtalosta, jotka eivät ole “täysissä järjissään”. Esimerkiksi vammaisuus ei yleensä ole kuolemaan johtava sairaus, mutta joku saattaa ajatella, että se eroaa ihmisarvoisesta elämästä. Yksi tällainen “armon” lähettiläs oli esimerkiksi Adolf Hitler, joka pyysi vanhempia lähettämään vammaiset lapsensa “kuntoutuslaitoksiin”, josta he eivät sitten koskaan palanneet.

Hylätyt talot, autiot pihat

 

Tervetuloa!

Näitä on Suomen maaseuduilla niin paljon. Lähdettyjä, kiireellä jätettyjä tyhjiä taloja. Kiinninaulattuja tai lasittomia ikkunoita. Tiukasti teljettyjä tai avonaisina ammottavia ovia. Pihoihin unohtuneita autonromuja. Isoiksi kasvaneilta leikkijöiltä pudonneita leluja, keräämättömiä roskia. Asuntoja, koteja, perintöjä. Kuolinpesiä, entisiä mummoloita. Yksityisomistuksia ja kokonaisia komplekseja turhiksi tulleita työntekijöiden asuntoja ja asuntoloita. Rintamamiestaloja ja mummonmökkejä. Koteja, joissa on ollut joskus jonkun koko elämä. Rakkaus, leikit, läksyt, naapurin kaverit, työ. Ja nyt on vain villiintyneitä puutarhoja ja pystyyn ränsistyviä seiniä. Puu voi ihan rauhassa kaatua vanhan asuntoauton päälle tai vaikka talonkin ilman että se liikuttaisi kenenkään elämää. Ne elämät ovat jo ohi. On vain ihan hiljaista. Suomi on tainnut kaupungistua aika vauhdilla viime vuosikymmeninä? Eikä ihme: sinne on mentävä, missä on töitä.

 

 

Ja käsi kädessä kuljemme … ja se minua niin …

 

Ratapihalla

 

 

 

Tässä vielä vähän kuvia sieltä Haapamäen hiljentyneiltä huudeilta. Minua kiehtoo jotenkin tosi paljon tällaiset paikat! Ehkä siksi, että historia kiinnostaa ja inspiroi yleisemminkin, ja lähihistoria varsinkin. Toki esimerkiksi vanhat junat ja esineet ovat muuten vaan hirmu hienoja. Taiteellisia. Vanhat rakennukset, kulkuvälineet ja paikat tuovat eloa esimerkiksi niihin tarinoihin, joita on kuullut omilta isovanhemmilta “muinaisista” ajoista (kuten 1940-1950-1960 -luvuilta), ja onhan se siten minun omaakin historiaani. Yksi tekeillä oleva käsikirjoitukseni sijoittuu juuri sodan molemmin puolin, ja vanhoista paikoista ja vanhaa musiikkia kuuntelemalla nappaan aina tunnelmia sen kirjoittamiseen. Miehelläni on täällä Haapamäellä ollut sukujuuriakin, vaikkei itse olekaan asunut siellä. Rautatieliikenne oli aikoinaan Haapamäen vilkkainta ydintä, koska asema oli monen radan risteyskohta. Nyt hiljaisilla radanvarsilla on riveittäin tyhjentyneitä ratatyöläisten perheitten asuntoja. Minulla ei ole sukutaustaa Haapamäen kanssa, mutta tietystä, kadonneesta elämänmuodosta sen autioituneet paikat kertovat yleisemminkin. Ja kyllähän siellä vielä asuu vähän porukkaa, mutta ketään ei vaan yleensä näy kadulla tai missään. Kesällä tosi kaunis kylä, kuin aikamatka jonnekin menneeseen aikaan. 
 

Sydämeni kokoinen

Sinä olet sydämeni kokoinen,
minulle se tärkeä ihminen,
jonka kanssa palasia maailman
yhteen parsittiin

Meillä oli valmiina vastaukset,
miten tätä kaaosta hallitaan
Nyt sinä olet osa minua ja minun
väsynyttä maailmaa

Sinä olet sydämeni kokoinen
Minä olen hauras kuin perhonen
Pidä minun varttani suojassa
tuulilta maailman

Sinä olet aamulla aikaisin
vieressäni hengität huurteeseen
sama jota ennenkin rakastin
Nyt vain enemmän

Luulimme kai pystyvämme paljoon
Vähänkin on riitettävä,
tänään huomataan
Keulassa kai toiset tuulta halkoo
Kämmeneesi kädenjälkeni mun maalataan

 

Jos joku täyttää koko sydämen (romanttiselle rakkaudelle varatun osan siitä), eikös se silloin ole sydämen kokoinen?
Ylläoleva runo on oikeastaan osa yhden tekemäni laulun sanoja, peräisin niiltä väsyneemmiltä vuosilta. Mutta voisihan sen allekirjoittaa vieläkin.
Joskus (tai monesti) varmaan kukin tulee tilanteeseen, jossa periaatteet kaatuvat rytisten, ihanteet eivät toteudu, korkealentoiset suunnitelmat menevät myttyyn ja heitetään säälimättä roskakoriin. Rakkaudessa ja perhe-elämässä näin käy mitä luultavammin usein. Mutta on suloista kaataa niitä periaatteita yhdessä, todistaa epäonnistumisia käsi kädessä, hilata toista ja tulla hilatuksi pettymysten suosta, ponnistella liejuiselta pohjalta toisen kanssa. Mikään ei voi olla tosi tosi paha, jos ei ole siinä yksin.

Happy Valentine´s!

Junia

 

Laivojen kaveriksi vähän lisää nostalgiaa: vanhoja junia! Että nämä on kyllä ihania! Kuvat ovat taas mieheni ottamia, mutta minäkin olin tällä eilisellä kuvausreissulla kamera kaulassa ja nähtiinkin ties vaikka mitä muutakin jännää. Tuolta pimeästä hallista vaan en omilla taidoillani ja senhetkisellä linssillä tainnut saada juuri kuvia, mutta katseleminen olikin pääasia. Päästiin ex tempore nimittäin käymään Haapamäen autioilla veturitalleilla, ja vitsit, siellä oli hienoa. Tässä muutama ensitunnelma. Vanhoja lättähattuja, dieseljunia ja höyryvetureita halli hallin perään virekkäin unohdettuina, kertomassa omaa tarinaansa vuosista, jolloin ne olivat tärkeitä ja tarpeellisia, jolloin ne jyskyttivät ja puuskuttivat kuljettaen ihmisiä kaikista yhteiskuntaluokista. Se oli omituinen, hiljainen maailma savun mustaamine kattoineen. Mies, jonka sattumalta tapasimme ratapihalla harhaillessamme, ja joka meitä tuolla vetureiden hautuumaalla kierrätti, restauroi näitä muutamia romuttamon välttäneitä veturivanhuksia. Näissä kulkupeleissä on sitä samaa viehättävää dynaamisuutta kuin vanhoissa laivoissakin, aivan kuin olisi matkustanut ajassa kymmeniä vuosia taaksepäin.
 
Päivässä ja yössä
halki Euroopan,
jyskiväin vaunujen edessä
jättiläisveturi,
radan varrella lennätinlankojen laulu
(Mika Waltari)

 

 


Kaikki kuvat: Kimmo Korpela