Toisaalta aikuisenkin aika voi tuntua joskus kuluvan to-del-la hitaasti, matelevan kuin tahallaan. Viisi minuuttia ei ole yhtään mitään kiireisen, joka paikkaan säntäilevän ihmisen elämässä, mutta se voi olla ikuisuus sairaan tai yksinäisen maailmassa. Vuoteeseen kahlitulla ei ole kiirettä. Katon kuviot muistaa ulkoa. Aika mataa. Jos on kipua ja tuskaa, lyhytkin aika voi olla kidutusta. Minulle aikuisiän hitaimpia minuutteja ovat kaiketi synnytyskipujen ohella olleet loputtomilta tuntuneet kuukaudet toisen raskauteni aikana, jolloin jouduin kokemaan hyperemeesin eli karmivan voimakkaan raskauspahoinvoinnin. Sen hirveyden ymmärtävät ehkä parhaiten saman kokeneet. Minulla on vieläkin traumoja siitä, koska otin sen taas puheeksi. Ajatelkaa hirveintä pahoinvointia, joka teillä on ollut vaikka oksennustaudin takia ja miettikää, jos se ei loppuisikaan parin päivän jälkeen vaan jatkuisi ja jatkuisi ja jatkuisi. Olisitte köytettynä pyörivään huvipuistohärveliin, joka kieppuisi päivästä ja viikosta toiseen vailla taukoa. Olisitte niin heikkona, että pumppu meinaisi pettää jo raahustaessa muutaman askeleen vuoteesta vessaan oksentamaan ja takaisin. Silloin minuutit ovat pitkiä. Ja päivään mahtuu minuutteja niin monta, etten jaksa edes laskea! Nykyään inhoan sitä sanontaa, että jonkun tietyn, vaikean ajan kestää “vaikka päällään seisten”. Yritäpä seistä päälläsi muutama kuukausi. Toki myös rakastuneena minuutit tuntuvat venyvän äärimmäisyyksiin, mutta positiivisemmalla tavalla. Tuntuu kuin olisi ikuisuus siitä, kun viimeksi näki oman rakkaansa, vaikka olisi vasta puoli tuntia sitten hyvästelty.
Pienestä lapsesta voi tuntua, ettei koskaan ole niin vanha, että saisi tehdä sitä ja tätä. Huutavaa vauvaa tai sairasta lasta yöllä puolikuolleena hyssytellessä vanhemmasta saattaa tuntua, ettei seuraava aamu koskaan tule. Kuitenkin lapsia ja itseäänkin katsellessa, erityisesti jälkikäteen, aikuisesta voi tuntua, että vuodet ovatkin kiitäneet ohi huimaavaa vauhtia – mihin ne oikein valuivat noin, synttärit seurasivat toisiaan! Ehkä vanhuksen näkökulmasta lapsuus on lyhyt, nuoruus on lyhyt, ruuhkavuosiaika on lyhyt, keski-ikäkin on lyhyt, ja elämä voi tuntuu täydeltä, hyvin eletyltä, mutta jotenkin ohi kuin huomaamatta kiitäneeltä. Vuodet ovat lyhyitä, vuosikymmenetkin. Jopa pelottavan lyhyitä.
Minun näkökulmastani tämän “lyhyen”, epäsuhdan ja epätäydellisen ajan, jota elämäksikin kutsutaan, jälkeen alkaa ikuisuus, jossa tuntemaamme käsitettä “aika” ei enää ole. Joten tämä elämä, jota toki arvostan, on oikeastaan vain pieni pyrähdys ikuisuuden mittakaavassa. Jos minulla on murheita, en yleensä muista, mutta toivon, että muistaisin useammin katsoa niitä ylhäältä käsin, lentokoneperspektiivistä, sieltä, mistä katsoo myös Luojani minua. Ja murheet näyttäytyvät korkealta katsottuna niin pieniltä. Olen varma siitä, että rakastava Isäni odottaa minua kädet avoinna, kun kuolen – tapahtui se sitten vanhuksena sängyssä tai yllättäen milloin vain. Sitten kaikki on lopullisesti hyvin, ihan kaikki ja ihan aina. Yhtä vahvasti uskon, että se sama toivo ja rauha on ihan jokaisen haluavan ulottuvilla, myös kaikkein sairaimpien, heikoimpien ja mokanneimpien. Tämä elämä on arvokas ja sitä pitää kunnioittaa, mutta se on väistämättä epätäydellistä, vajavaista, ohikiitävää. Toivottavasti nähdään ikuisuudessa tai ennen sitä!
Aika on suhteellista.
“Jo ennen kuin vuoret syntyivät,
Kun Jumala näin pukee kedon ruohon,
joka tänään kasvaa ja huomenna joutuu uuniin, niin tottahan hän teistä huolehtii
[—]
Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen.
Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.”
(Matt. 6)
“Autuaita ovat hengessään köyhät,
sillä heidän on taivasten valtakunta.
Autuaita murheelliset:
he saavat lohdutuksen.”
(Matt. 5: 3-4)
Kaksi ylintä kuvaa Kimmo Korpela, alin Hannu Korpela.
Tuulin viemää 