Waltari & Lauri: Valtatiet

KUVAT
 
Miten voikaan ikävöidä pimenevinä iltoina,
kun kadun hauraitten viivojen ylle on noussut
taivaan himmeitten värien kiduttava palo.
 
Ja kun tietää, että jossakin kaukana
pikajuna syöksyy aseman lasiholvin kirkkaitten
                                               lamppujen alle
höyryä tutisten, kellojen kilistessä.
 
Ja että Rotonden loppuunväsynyt mixteri
ravistaa jäistä coctailia miss Alicelle,
jonka ranteessa hohtaa himmeä platinarengas.
 
Ja että Konstantinopolissa raitiotievaunujen jyrinä
ja minareettien tummat, kouruiset viivat
ovat vaimentuneet Eläinradan ruosteenpunaiseen
                                                     valoon.
 
Ja että Trinity-lahdella palmujen alla laulaa kreoli-
                                                             tyttö
merimiesten pelatessa likaisin kortein pokeria
                                                      dollareista,
kun pippuri ja muskotti tuoksuu himmenevässä
                                                      yössä.
 
Ihanasti kaivaten tunnen:
kaikki värit ja valot,
kaikki äänet ja tuoksut
rakkaassa, rakkaassa maailmassa
ovat minun.
 
        (Mika Waltari)
 

Kuva: Kimmo Korpela
Mika Waltarin ja Olavi Laurin (Paavolaisen) runokokoelma Valtatiet (1928) ei ollut lukupiirikirjana, mutta lukupiiriä varten lyriikkaa luettuani olen innostunut muutenkin runoista, taas. Ja jopa niinkin paljon, että halusin fiilistellä ja lainata tämän “nuoruuteni kokoelman” kevään kunniaksi. Se laulaa jotenkin niin kevättä minulle! Valtatiet koostuu kahdesta osasta, joista ensimmäisen runot on kirjoittanut Waltari ja jälkimmäisen Lauri. Erityisesti pidän Waltarista, koska pidän muutenkin monista hänen kirjallisista tuotoksistaan. Tosin sekä Lauri että Waltari ovat 1920-luvun Tulenkantajia, ja se näkyy molempien vapaamittaisissa runoissa. Elämänpaloa, voimakkaita ilmauksia, eksotiikkaa, koneromantiikkaakin… Minua näissä viehättää se eksotiikka, erityisesti Eurooppa ja sen tutut paikat ja tunnelmat. Waltarin tunteellisuuskin vetoaa minuun. Hän oli niin pro kirjailija. Mutta nämä runot ovat kyllä erittäin vahvasti aikansa lapsia, niin tulenkantajalaisia kuin voi olla, ja hyviä sellaisinaan, aikansa  taiteilijapiirien sielunmaiseman kuvina.

Lyypekin vaaleanvihreät puistot
ja oudosti leikatut puut,
synkät, uhmailevat työmieskasvot.
Hampurin asemahalli
valtavin, jyrisevin seinäpinnoin.
Lentävät kilometrimerkit,
Colongne.

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Vierelläni kulkee joku, hengitän ikuisuutta hänen
                                                kanssaan,
minun on ollut nälkä niin kauan.
Nyt kiitän pienestä, kadulle pudonneesta paperikukasta,
jokaisesta ihmettä täynnä olevasta aistimuksesta,
joka saavuttaa onnellisen sieluni;
eikä ole mitään mennyttä tai mitään tulevaa,
ei ainoatakaan pahaa ajatusta;
unen ja todellisuuden rajalla käyn hänen kanssaan
hengittäen onnellista ikuisuutta

                            (Mika Waltari)

Mainitsin, että tämä on minulle “nuoruuden runokokoelma”, ja minulla on siihen jonkinlainen, lämmin ja ehkä hieman lempeän kaihoisa tunneside. Aloin tutustua Mika Waltarin tuotantoon yläasteella, kun tein hänestä esitelmää koulun äidinkielentunnille. Samassa yhteydessä lukaisin tämänkin kokoelman ensimmäistä kertaa. Kirjoitin, lainasin ja luin muutenkin nuoruusaikanani paljon runoja, juuri näitä tulenkantajakirjailijoiden, mutta myös uudempia. Valtatiet on jotenkin vain jäänyt mieleen siltä ajalta positiivisena ja raikkaana, kiihdyttävänä, aitonakin. Se kuuluu kevääseen, lähtöön, uuden aloittamiseen, reissaamiseen… “Autolla läpi Euroopan! / Kaupunkeja, kyliä, linnoja kuumana virtana” (Lauri). Runoilijoiden tunteet on helppo tuntea lukiessaan. Olen aina rakastanut matkustelua ja siihen liittyviä fiiliksiä, joita näissäkin runoissa esiintyy, sitä puhdasta ja alkuvoimaista tunnetta, kun lähtee matkaan kohti tuntematonta ja näkee ja kokee paljon pieniä yksityiskohtia ja myöhemmin muistaa ehkä osan niistä ja saattaa kirjoittaa ylöskin.
“Räjähdys villi – liekit / kasteesta märkä maa – / pudonnut vihreä hattu – / jotakin valkeaa.” (Waltari)

 
 
 
KIRJE
 
Rakas, suloinen ystävä,
muistatko vielä
sinisen aamun Riemukaaren alla,
kun auringon hoikat, kultaiset sormet
nousivat onnellisten silmiemme ylle?
 
Muistatko metron kohisevan holvin,
hien ja hajuveden tuoksun,
kiveen hakatun aurinkolinnun
ja ruusut kostealla kadulla?
 
Suuren kaupungin unet elivät meissä,
värisevillä varjoilla oli oudon levottomat silmät,
muistatko vielä?
 
Rakas, suloinen ystävä,
ikävöithän niinkuin minä
sinistä aamua Riemukaaren alla?
 
            (Mika Waltari)



Tästä Mika Waltarin “Kirje”-runosta minulla on eräs erityinen muisto. Olen pitänyt tästä aina paljon, mutta kuinka ollakaan, se sattui olemaan yhtenä aiheena tai liittyi yhteen aiheeseen tai kysymykseen (en muista enää kunnolla) äidinkielen ylioppilaskokeessa kymmenen vuotta sitten, kun olin abi! (Onpa siitä jo aikaa…) Tietenkin kirjoitin sitten siitä oman aineeni, ja vitsit, siitä tuli varmaan paras kirjoittamani kouluaine koskaan. Muistan oikein irrotelleeni kirjallisesti siellä yo-kokeessa ihan flow-tilassa ja kirjoittelin kaikkea matkustamisesta ja Euroopan isoista kaupungeista. Aineen nimi taisi olla “Suuren kaupungin unet”.

“Ihanasti kaivaten tunnen: / kaikki värit ja valot, / kaikki äänet ja tuoksut / rakkaassa, rakkaassa maailmassa / ovat minun.”   
 



Mika Waltari & Olavi Lauri: Valtatiet
Otava, 1982
65 s.

One thought on “Waltari & Lauri: Valtatiet

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s