Laivoja

Halusin jakaa nämä ihanat, mieheni ottamat pakkasaamun laivakuvat Jyväskylän satamasta. Rakastan näitä kuvia, rakastan satamia ja asemia ja kaikkia paikkoja, joihin liittyy lähdön tunnelmaa, vaikka nämäkin laivakaunottaret, mieheni sanoin “grand old ladyt”, poseerasivat melko pysähtyneesti jään keskeltä. Mutta miten kaunis päivä, miten ihanat kuvat! Mieheni valokuvaussivut löytyvät muuten Facebookista (Kimmo Korpela Photography) sekä Instagramista nimellä kimmophoto

  Niin ovat toiset meistä laivoja, 
jotka löytävät väylänsä yksin

Niin ovat toiset meistä laivoja,
jotka poijulta poijulle käy

Ja niin ovat monet meistä lokkeja,
jotka ei ole mitään ilman valkeaa laivaa
Sen turvaa, sen tahtoa,
varmuutta ylitse mainingin
Niin luulin monta vuotta
Yksin vain kuohuissa väyläni löytää mä voisin
Kaipasin silloin laivaa valkeaa,
joka viedä voi aaltojen taa
Mikko Haljoki

Kaikki kuvat: Kimmo Korpela

Mustapää: Linnustaja

Muisto


Sen, jonka saimme, tuskin saimme ensinkään,
ja kadotettu tuskin poissa on.
Hyväili päivä ohimoitasi
ja yhä hyväilee.
Ja kuitenkin, kun katson, yö on tullut
ja sumun kosteus on niemen yllä
ja vesilintu eilinen
on vaiti taikka kauas lentänyt.


P. Mustapään alias Martti Haavion runokokoelma Linnustaja (1952) oli myös lukupiirikirjana. Kuten samana vuonna ilmestynyt Hellaakosken Sarjoja, myös Linnustajan kieli vaatii totuttelua, mutta kun siihen pääsee sisään, se on ihan jees. Hellaakosken Sarjoista pidin silti enemmän. Linnustajan runoissa on luontoaiheita, mutta erittäin paljon myös intertekstuaalisuutta ja viittauksia niin mytologioihin, legendoihin, antiikin tarustoon kuin Raamattuunkin. Linnustaja vaikuttaa enemmän 1920-luvun runoudelta, ja herätti ihmetystä, että se on kirjoitettu “vasta” 1950-luvulla, jolloin modernismi eli runoudessa jo vahvana. Minusta jotkut runot yhdistyvät tyylillisesti jopa Katri Valaan. Siksi en yllättynyt, kun luin myöhemmin, että myös Mustapää on kuulunut uransa alkuaikoina Tulenkantajiin. Jotain siitä on varmasti valunut näihinkin runoihin asti. Ainakin ylistävää tyyliä “Oi, sitä ja tätä” -huudahduksineen on paljon. Myös tiettyä eskapismia, jonkinlaista eksotiikkaa esiintyy.
Burjattilainen rukous

Huulilla vasta muiston utu on
ääriviivaton.
Sanasi nukkuvat. Jo odottaa
olipa-kerran-maa.
Herätä urhein, tuolta puolen huomisen,
sanasi, mukanaan
suhinatappara ja kangastuksen ratsu sinivälkkeinen
toivoa noutamaan.


Sadunomaisuus ja romantiikka ovat ehkä kokoelman kauneinta antia, mutta lempirunoilijakseni Mustapää ei silti yltänyt.



Romanssi

Veinpä laulun, joka murheellinen oli,
metsään vihreään,
satakielelle näin sanoin: älä
kerro kellekään,
sillä kertoa ei sovi, että
häntä odotan
luona yrttitarhan portin korkean.

On yrttitarhassa 
kedon lilja ihana
ja ihanaisen valkoliljan
tahdon poimia.

Sepä kertoi, ja hän kuuli; menin
luokse yrttien,
vaan kedon valkoliljan oli
pannut pakkanen.
Satakielelle näin sanoin: sinä
kerroit sittenkin,
vaan kertoa ei sovi, että
häntä rakastin



P. Mustapää: Linnustaja
Teoksessa Kootut runot
WSOY 1974
446 s, josta Linnustaja 63 s.

Ajan ja matkan suhteellisuudesta

Kävimme viime viikonloppuna vanhempieni luona Hämeenlinnassa, ja tulinpahan moottoritietä ajellessamme ajatelleeksi, kuinka hurjan paljon lyhyempi tuo 200 kilometriä on nyt kuin vielä pari, kolme vuotta sitten. Matkan pituus ei ole kilometreissä mitattuna varsinaisesti muuttunut, se oli silloin 200 ja se on nyt 200, mutta silti se on meille nyt huomattavan paljon lyhyempi, kun ei ole enää vauvaa, joka inhoaa autoilua ja turvavöitä, ja osoittaa sen huutamalla. Jos olet ollut samassa tilanteessa, tiedät, että jo muutamakin minuutti turvakaukaloon kahlitun vauvan ahdistunutta hätähuutoa tuntuu koko elämältä, varsinkin, kun tiedät, ettet oikeasti voisi pysähtyä tauolle joka toinen kilometri ja ettei pieni vauva ymmärrä, että “ollaan ihan kohta perillä”. Vauvalle kaikki on nyt. Ja mitä pienempi vauva, sitä enemmän nyt eikä kohta tai tunnin päästä. Meillä olikin yleensä käytössä sellainen “noin miljoonan pysähdyksen taktiikka”, ja silti stressihormonitasot pompsahtivat jatkuvasti vaarallisen korkealle mayday-hätäviestiä huudattavan, hellyttävän vauvannäköisen palosireenin soidessa repeatilla. Olisi ollut mukava tavata useammin sukulaisia, mutta Etelä-Suomeen lähteminen tuntui ponnistuksena suurin piirtein saman mittakaavan jutulta kuin heittää lapset kantoreppuihin ja lähteä patikoimaan kohti Afrikkaa. 

Muistan myös, kuinka isäni on joskus maininnut, että hänen lapsuudessaan 1960- ja 1970-luvuilla ulkomaille matkustaminen tuntui niin kaukaiselta, että kun jotkut harvat kertoivat käyneensä lomalennolla Kanarialla, se kuulosti yhtä absurdilta kuin jos he olisivat käyneet raketilla kuussa. Myöhemmin hän, ja sitä myöten minäkin olemme päässeet näkemään ulkomaitakin, ja se on ollut siistiä.
Matka on suhteellinen käsite.

Kukapa ei muistaisi lapsuudesta niitä kuuluisia tylsistymisen hetkiä, kun “ei ollut mitään tekemistä”. Aikuisena tätä ongelmaa harvoin tulee, varsinkin jos on normaalisti töissä tai jos on pieniä lapsia. Muinoin tylsäksi kutsutut hetket ovat ruuhkavuosiaikuisten maailmassa harvinaista luksusta, koska silloin saa tehdä mitä haluaa. Vaikka lukea lehteä tai olla möllöttää. 

Toisaalta aikuisenkin aika voi tuntua joskus kuluvan to-del-la hitaasti, matelevan kuin tahallaan. Viisi minuuttia ei ole yhtään mitään kiireisen, joka paikkaan säntäilevän ihmisen elämässä, mutta se voi olla ikuisuus sairaan tai yksinäisen maailmassa. Vuoteeseen kahlitulla ei ole kiirettä. Katon kuviot muistaa ulkoa. Aika mataa. Jos on kipua ja tuskaa, lyhytkin aika voi olla kidutusta. Minulle aikuisiän hitaimpia minuutteja ovat kaiketi synnytyskipujen ohella olleet loputtomilta tuntuneet kuukaudet toisen raskauteni aikana, jolloin jouduin kokemaan hyperemeesin eli karmivan voimakkaan raskauspahoinvoinnin. Sen hirveyden ymmärtävät ehkä parhaiten saman kokeneet. Minulla on vieläkin traumoja siitä, koska otin sen taas puheeksi. Ajatelkaa hirveintä pahoinvointia, joka teillä on ollut vaikka oksennustaudin takia ja miettikää, jos se ei loppuisikaan parin päivän jälkeen vaan jatkuisi ja jatkuisi ja jatkuisi. Olisitte köytettynä pyörivään huvipuistohärveliin, joka kieppuisi päivästä ja viikosta toiseen vailla taukoa. Olisitte niin heikkona, että pumppu meinaisi pettää jo raahustaessa muutaman askeleen vuoteesta vessaan oksentamaan ja takaisin. Silloin minuutit ovat pitkiä. Ja päivään mahtuu minuutteja niin monta, etten jaksa edes laskea! Nykyään inhoan sitä sanontaa, että jonkun tietyn, vaikean ajan kestää “vaikka päällään seisten”. Yritäpä seistä päälläsi muutama kuukausi. Toki myös rakastuneena minuutit tuntuvat venyvän äärimmäisyyksiin, mutta positiivisemmalla tavalla. Tuntuu kuin olisi ikuisuus siitä, kun viimeksi näki oman rakkaansa, vaikka olisi vasta puoli tuntia sitten hyvästelty. 

Pienestä lapsesta voi tuntua, ettei koskaan ole niin vanha, että saisi tehdä sitä ja tätä. Huutavaa vauvaa tai sairasta lasta yöllä puolikuolleena hyssytellessä vanhemmasta saattaa tuntua, ettei seuraava aamu koskaan tule. Kuitenkin lapsia ja itseäänkin katsellessa, erityisesti jälkikäteen, aikuisesta voi tuntua, että vuodet ovatkin kiitäneet ohi huimaavaa vauhtia – mihin ne oikein valuivat noin, synttärit seurasivat toisiaan! Ehkä vanhuksen näkökulmasta lapsuus on lyhyt, nuoruus on lyhyt, ruuhkavuosiaika on lyhyt, keski-ikäkin on lyhyt, ja elämä voi tuntuu täydeltä, hyvin eletyltä, mutta jotenkin ohi kuin huomaamatta kiitäneeltä. Vuodet ovat lyhyitä, vuosikymmenetkin. Jopa pelottavan lyhyitä.

Minun näkökulmastani tämän “lyhyen”, epäsuhdan ja epätäydellisen ajan, jota elämäksikin kutsutaan, jälkeen alkaa ikuisuus, jossa tuntemaamme käsitettä “aika” ei enää ole. Joten tämä elämä, jota toki arvostan, on oikeastaan vain pieni pyrähdys ikuisuuden mittakaavassa. Jos minulla on murheita, en yleensä muista, mutta toivon, että muistaisin useammin katsoa niitä ylhäältä käsin, lentokoneperspektiivistä, sieltä, mistä katsoo myös Luojani minua. Ja murheet näyttäytyvät korkealta katsottuna niin pieniltä. Olen varma siitä, että rakastava Isäni odottaa minua kädet avoinna, kun kuolen – tapahtui se sitten vanhuksena sängyssä tai yllättäen milloin vain. Sitten kaikki on lopullisesti hyvin, ihan kaikki ja ihan aina. Yhtä vahvasti uskon, että se sama toivo ja rauha on ihan jokaisen haluavan ulottuvilla, myös kaikkein sairaimpien, heikoimpien ja mokanneimpien. Tämä elämä on arvokas ja sitä pitää kunnioittaa, mutta se on väistämättä epätäydellistä, vajavaista, ohikiitävää. Toivottavasti nähdään ikuisuudessa tai ennen sitä! 
Aika on suhteellista.





“Jo ennen kuin vuoret syntyivät,

ennen kuin maa ja maanpiiri saivat alkunsa,
sinä olit.
Jumala, ajasta aikaan sinä olet.
[—]

Tuhat vuotta on sinulle kuin 
yksi päivä,
kuin eilinen päivä, mailleen mennyt,
kuin öinen vartiohetki.
Me katoamme kuin uni aamun tullen,
kuin ruoho, joka hetken kukoistaa,
joka vielä aamulla viheriöi
mutta illaksi kuivuu ja kuihtuu pois”

                             (Psalmista 90)


Kun Jumala näin pukee kedon ruohon,
joka tänään kasvaa ja huomenna joutuu uuniin, niin tottahan hän teistä huolehtii
[—]

Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen.
Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.” 

                               (Matt. 6)


“Autuaita ovat hengessään köyhät,
sillä heidän on taivasten valtakunta.

Autuaita murheelliset:
he saavat lohdutuksen.”


                               (Matt. 5: 3-4)





Kaksi ylintä kuvaa Kimmo Korpela, alin Hannu Korpela.