Waltari & Lauri: Valtatiet

KUVAT
 
Miten voikaan ikävöidä pimenevinä iltoina,
kun kadun hauraitten viivojen ylle on noussut
taivaan himmeitten värien kiduttava palo.
 
Ja kun tietää, että jossakin kaukana
pikajuna syöksyy aseman lasiholvin kirkkaitten
                                               lamppujen alle
höyryä tutisten, kellojen kilistessä.
 
Ja että Rotonden loppuunväsynyt mixteri
ravistaa jäistä coctailia miss Alicelle,
jonka ranteessa hohtaa himmeä platinarengas.
 
Ja että Konstantinopolissa raitiotievaunujen jyrinä
ja minareettien tummat, kouruiset viivat
ovat vaimentuneet Eläinradan ruosteenpunaiseen
                                                     valoon.
 
Ja että Trinity-lahdella palmujen alla laulaa kreoli-
                                                             tyttö
merimiesten pelatessa likaisin kortein pokeria
                                                      dollareista,
kun pippuri ja muskotti tuoksuu himmenevässä
                                                      yössä.
 
Ihanasti kaivaten tunnen:
kaikki värit ja valot,
kaikki äänet ja tuoksut
rakkaassa, rakkaassa maailmassa
ovat minun.
 
        (Mika Waltari)
 

Kuva: Kimmo Korpela
Mika Waltarin ja Olavi Laurin (Paavolaisen) runokokoelma Valtatiet (1928) ei ollut lukupiirikirjana, mutta lukupiiriä varten lyriikkaa luettuani olen innostunut muutenkin runoista, taas. Ja jopa niinkin paljon, että halusin fiilistellä ja lainata tämän “nuoruuteni kokoelman” kevään kunniaksi. Se laulaa jotenkin niin kevättä minulle! Valtatiet koostuu kahdesta osasta, joista ensimmäisen runot on kirjoittanut Waltari ja jälkimmäisen Lauri. Erityisesti pidän Waltarista, koska pidän muutenkin monista hänen kirjallisista tuotoksistaan. Tosin sekä Lauri että Waltari ovat 1920-luvun Tulenkantajia, ja se näkyy molempien vapaamittaisissa runoissa. Elämänpaloa, voimakkaita ilmauksia, eksotiikkaa, koneromantiikkaakin… Minua näissä viehättää se eksotiikka, erityisesti Eurooppa ja sen tutut paikat ja tunnelmat. Waltarin tunteellisuuskin vetoaa minuun. Hän oli niin pro kirjailija. Mutta nämä runot ovat kyllä erittäin vahvasti aikansa lapsia, niin tulenkantajalaisia kuin voi olla, ja hyviä sellaisinaan, aikansa  taiteilijapiirien sielunmaiseman kuvina.

Lyypekin vaaleanvihreät puistot
ja oudosti leikatut puut,
synkät, uhmailevat työmieskasvot.
Hampurin asemahalli
valtavin, jyrisevin seinäpinnoin.
Lentävät kilometrimerkit,
Colongne.

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Vierelläni kulkee joku, hengitän ikuisuutta hänen
                                                kanssaan,
minun on ollut nälkä niin kauan.
Nyt kiitän pienestä, kadulle pudonneesta paperikukasta,
jokaisesta ihmettä täynnä olevasta aistimuksesta,
joka saavuttaa onnellisen sieluni;
eikä ole mitään mennyttä tai mitään tulevaa,
ei ainoatakaan pahaa ajatusta;
unen ja todellisuuden rajalla käyn hänen kanssaan
hengittäen onnellista ikuisuutta

                            (Mika Waltari)

Mainitsin, että tämä on minulle “nuoruuden runokokoelma”, ja minulla on siihen jonkinlainen, lämmin ja ehkä hieman lempeän kaihoisa tunneside. Aloin tutustua Mika Waltarin tuotantoon yläasteella, kun tein hänestä esitelmää koulun äidinkielentunnille. Samassa yhteydessä lukaisin tämänkin kokoelman ensimmäistä kertaa. Kirjoitin, lainasin ja luin muutenkin nuoruusaikanani paljon runoja, juuri näitä tulenkantajakirjailijoiden, mutta myös uudempia. Valtatiet on jotenkin vain jäänyt mieleen siltä ajalta positiivisena ja raikkaana, kiihdyttävänä, aitonakin. Se kuuluu kevääseen, lähtöön, uuden aloittamiseen, reissaamiseen… “Autolla läpi Euroopan! / Kaupunkeja, kyliä, linnoja kuumana virtana” (Lauri). Runoilijoiden tunteet on helppo tuntea lukiessaan. Olen aina rakastanut matkustelua ja siihen liittyviä fiiliksiä, joita näissäkin runoissa esiintyy, sitä puhdasta ja alkuvoimaista tunnetta, kun lähtee matkaan kohti tuntematonta ja näkee ja kokee paljon pieniä yksityiskohtia ja myöhemmin muistaa ehkä osan niistä ja saattaa kirjoittaa ylöskin.
“Räjähdys villi – liekit / kasteesta märkä maa – / pudonnut vihreä hattu – / jotakin valkeaa.” (Waltari)

 
 
 
KIRJE
 
Rakas, suloinen ystävä,
muistatko vielä
sinisen aamun Riemukaaren alla,
kun auringon hoikat, kultaiset sormet
nousivat onnellisten silmiemme ylle?
 
Muistatko metron kohisevan holvin,
hien ja hajuveden tuoksun,
kiveen hakatun aurinkolinnun
ja ruusut kostealla kadulla?
 
Suuren kaupungin unet elivät meissä,
värisevillä varjoilla oli oudon levottomat silmät,
muistatko vielä?
 
Rakas, suloinen ystävä,
ikävöithän niinkuin minä
sinistä aamua Riemukaaren alla?
 
            (Mika Waltari)



Tästä Mika Waltarin “Kirje”-runosta minulla on eräs erityinen muisto. Olen pitänyt tästä aina paljon, mutta kuinka ollakaan, se sattui olemaan yhtenä aiheena tai liittyi yhteen aiheeseen tai kysymykseen (en muista enää kunnolla) äidinkielen ylioppilaskokeessa kymmenen vuotta sitten, kun olin abi! (Onpa siitä jo aikaa…) Tietenkin kirjoitin sitten siitä oman aineeni, ja vitsit, siitä tuli varmaan paras kirjoittamani kouluaine koskaan. Muistan oikein irrotelleeni kirjallisesti siellä yo-kokeessa ihan flow-tilassa ja kirjoittelin kaikkea matkustamisesta ja Euroopan isoista kaupungeista. Aineen nimi taisi olla “Suuren kaupungin unet”.

“Ihanasti kaivaten tunnen: / kaikki värit ja valot, / kaikki äänet ja tuoksut / rakkaassa, rakkaassa maailmassa / ovat minun.”   
 



Mika Waltari & Olavi Lauri: Valtatiet
Otava, 1982
65 s.

Muistikirja (luovan) kirjoittamisen työkaluna

Käyn parhaillaan erästä luovan kirjoittamisen kurssia, jossa yhtenä pääaiheena on muistiin kirjoittaminen ja muistikirjatekniikat kirjoittamisen apuna. Tietenkin menin kurssille, koska kaikki luovaan kirjoittamiseen liittyvä kiinnostaa ja siitä saa opintopisteitäkin, mutta silti ajattelin, kuinka jostain muistikirjoittamisesta voi repiä juttua kokonaisen kurssin verran – eikö kannattaisi keskittyä siihen itse päätekstiin!
Tuo kurssi on kuitenkin avannut silmiä muistikirjatekniikoiden osalta, erityisesti siinä, kuinka niistä todella voi olla hyötyä muussa kirjoittamisessa, oli se pääteksti mikä vain, lehtjuttu, puhe, raportti töihin, blogiteksti, romaani tai vaikka muistelmat. Jotkut suunnittelevat kurssilla työ- tai gradupäiväkirjoja, mutta minua kiinnostaa nimenomaan fiktiivinen tai elämäkerrallinen kirjoittaminen.
Päiväkirja on tietysti yksi perinteisimpiä muistiinmerkitsemistapoja, mutta kurssilla keskitymme enemmän muistikirjaan (journal) kirjailijan apulaisena kuin päiväkirjaan (diary). Päiväkirja mielletään ehkä henkilökohtaisemmaksi raportoinniksi päivän kulusta, mutta muistikirjaan kootaan vain todella olennaisia asioita, kiinnostavia tapahtumia, ihmisiä, keskusteluita… Pieniä tuokiokuvia ja tunnelmia, joita voi ehkä hyödyntää myöhemmin. Muistikirjaa käytetään myös omien tunteiden tunnistamisen apuvälineenä.

 

En ole vuosikausiin pitänyt päiväkirjaa, mutta nyt olen opetellut kurssin myötä epäsäännöllisen säännöllisesti kirjoittamaan muistikirjaa huomioistani. Teemme myös kaikenlaisia muita kirjoitusharjoituksia ja kokeilemme eri tyylejä ja tekniikoita. Vapaamuotoisista esim. kiitollisuuspäiväkirja on kyllä tosi jees. Minulle tämä blogi on myös tavallaan muistikirja, mutta toki keskityn täällä vain joihinkin aiheisiin.
Nyt, kun kirjoitan tuota fiktiivistä “romaaniani”, niin muistikirjaharjoituksista on tuntunut olevan siihenkin apua – ja ennen kaikkea inspiraatiota. Oikeastaanhan näemme kokoajan ympärillämme henkilöhahmoja, tilanteita, maisemia, tunteita, joita voi ammentaa myöhemmin sopiviin kohtiin tekstiä. Olemme myös lukeneet kirjailijoiden päivä- tai muistikirjoja sekä tosi inspiroivia tekstejä luovan kirjoittamisen opettajilta! Aika monet heistä suosittelevat aamukirjoittamista hyvin aikaisin aamulla vasta heränneenä, koska silloin mieli on vielä luovassa tilassa yön ja unien jäljiltä ennen kuin päivän itsesensuuri “pilaa” luovan flow’n. Monet hyvät ideat nimittäin syntyvät juuri vaikka aamuyön tunteina, jos ei saa unta, ja unohtuvat sen siliän tien, ellei niitä kirjoita ylös. Voin paljastaa, että esimerkiksi Väärien Valintojen Mutsit -kirjoitus oli ihan puhtaasti tällainen “out of nowhere” -teksti, joka putkahti mieleen aamuyöllä ja kirjoitin sen heti noustuani ylös, lähes sellaisenaan.
Myös “vapaakirjoittaminen” on hyvä tekniikkaa kaikkeen kirjoittamiseen, varsinkin jos esiintyy perfektionismia tai tyhjän paperin kammoa. Eli kirjoittaa ihan mitä tahansa mieleen tulee jonkun aikaa,  välittämättä kirjoitusvirheistä tai itsesensuurista, että pääsee alkuun, saa edes jotain paperille tai ruudulle. Siitä on helppo lähteä muokkaamaan, ja tämä taktiikka sopii niin opinnäytetyön, fiktiivisen tekstin tai minkä tahansa muun, jumiutuneen kirjoitustyön kanssa. Vapaakirjoittaminen myös poistaa niitä kirjoittamiseen liittyviä lukkoja, ja oletuksia, “etten osaa riittävän hyvin voidakseni kirjoittaa tästä aiheesta mitään”. Minäkin käytän aika paljon “kontrolloitua vapaakirjoittamista” blogin kanssa. Muuten en varmaan olisi saanut yhtäkään postausta julkaistuksi, jos olisin lähtenyt kirjoittamaan asenteella, että mietin valmiiksi joka sanan. Toki vaihtelee hyvin paljon, kuinka paljon postausta tämän vapaan vaiheen jälkeen hion ennen julkaisemista. Joistakin teksteistä tarkistan vain suurimmat kirjoitusvirheet, mutta välillä käytän hyvinkin paljon aikaa muokkaamiseen, jotta lopputulos olisi mahdollisimman viimeistelty. Enimmäkseen näiden kahden väliltä.
Ei kuin kirjoittamaan!

Vanhemmuus Pariisin malliin

Onko sinulla tai tuttavillasi ollut joskus ongelmia vanhemmuuden kanssa?
Kattaen kaikki siihen liittyvät osa-alueet alkaen raskauden rajoituksista, vauvan yöunista, taaperon nirsoilusta, uhmaikäisen temppuilusta tai työn ja perhe-elämän yhteensovittamisesta? Ahaa! Siinä tapauksessa olette varmasti ottaneet vain liikaa paineita turhista asioista ja lepsuilleet olennaisissa. Ette siis ole eläneet ranskalaisen mallin mukaan…
Eikö kuulostakin helpolta? Amerikkalainen, Pariisissa asuva toimittaja Pamela Druckerman kertoo kirjassaan Kuinka kasvattaa bébé (2012) ranskalaisten olennaisimmat salaisuudet, joilla he kasvattavat mallikelpoisesti nukkuvia ja käyttäytyviä pikku kulinaristeja. Kirjassa raotetaan myös, miksi pariisilaiset äidit laittautuvat puistoreissua varten, eivät leiki lastensa kanssa eivätkä luovu urastaan lasten synnyttyä. Teksti on humoristista ja itseironististakin, hauskaa ja kevyttä luettavaa tarjoten kuitenkin pohdiskeltavaa. Bébé päivä päivältä (2014) on lyhyempi ja helppolukuisempi, sadan kohdan ohjekirjaksi koottu versio suurin piirtein samalla sisällöllä.

 

Pariisilainen todellisuus lyö aluksi vasten kasvoja, kun Druckerman on juuri muuttanut maahan. Hän kertoo vaikeuksistaan luoda ystävyyssuhteita paikallisiin äiteihin ja  muistelee ihmetelleensä jatkuvasti, kuinka ranskalaisäidit “sen” tekevät. Pariisin ero amerikkalaiseen “överivanhemmuuteen” on valtava. Yhdysvalloissa on Druckermanin mukaan valtava, kasvava joukko täysin keinottomia vanhempia ja hirviömäisesti käyttäytyviä lapsityranneja, jotka eivät tottele ketään, pomottelevat aikuisia yksinvaltiaina ja suostuvat syömään vain muroja ja herkkuja. Toisena amerikkalaisena ääripäänä Druckermann kuvaa intoilijoita, jotka vetävät kaiken, kuten lapsen harrastuksen, koulutuksen tai terveellisen ruokavalion äärimmäisyyksiin. Lapsi laitetaan kilpailemaan heti kun voidaan: konttauksesta, tavaamisesta, koulupaikasta, soittamisesta, kauneudesta, mitä kukin nyt keksiikään… Kun amerikkalainen nainen tulee raskaaksi, hän pukeutuu telttoihin, sekoaa ja noudattaa hysteerisen tarkasti ja sen yli kaikkia mahdollisia rajoituksia ja kaavailee lapsensa tulevaisuutta yliopistoa myöten. Ranskalaisäitien elämää raskaus ei näytä juuri muuttavan.

Druckerman alkaa selvittää kultturieron syitä ja yhdeksi avainsanaksi nousee ranskalaisten kohdalla cadre. Se tarkoittaa ikään kuin laatikkoa, kehystä, jonka raamit ovat hyvin tiukat, mutta jonka sisällä lapsella on periaatteessa rajaton vapaus. Ranskalaiset esimerkiksi saattavat antaa pienenkin lapsensa valvoa niin myöhään kuin tämä haluaa, jos vain lastenhuoneen ovi pysyy kiinni ja talo rauhallisena. Lapset saavat suklaata tai leivoksia vaikka joka päivä, kunhan määrä vain pysyy yhdesä patukassa tai muffinssissa. He puhuvat kohtuuden ja tasapainon puolesta kaikilla kasvatuksen osa-alueilla, eivätkä lapset näytä ihmeemmin kapinoivan tätä vastaan. Ranskalainen kasvatuskulttuuri on erikonen sekoitus rentoutta ja kuria, tiukkapipoisuutta ja vapauksia.

Ranskassa taaperot saavat päivittäisen juustoannoksensa aina aterian päätteeksi crèchessä eli vauvojen ja pikkulasten päiväkodissa.

Yhdysvalloissa on kauhean tärkeää saada pienikin lapsi tavoitteellisten harrastusten pariin ja kehittävimpään oppilaitokseen, kun Ranskassa kaikki tapahtuu leikin ja vapaan tutkimisen ja löytämisen kautta pidempään. Druckerman kertoo tästä hauskan esimerkin. Hän vei 1,5-vuotiaan taaperonsa uimakouluun luullen vilpittömästi, että lapsi todella opetetaan siellä uimaan. Pöyristys  amerikkalaiselle oli suuri, kun “uimakoulussa” vain leikittiin ja läiskittiin veden kanssa ja annettiin lapsen “löytää” vesi sen sijaan, että puolitoistavuotias olisi oppinut pysymään pinnalla ja hallitsemaan uintitekniikan.

Eniten minua yökaudet kukkunutta äitiä Druckermanin kirjassa säväytti, jopa mustasukkaisena närkästytti se, että ranskalaiset äidit eivät suostu valvomaan pikkuvauvojensa ehdoilla. Sama reaktio oli aluksi myös Druckermanilla. Kun amerikkalaiset ja monet suomalaiset ihmettelevät, kuinka noin voi edes tehdä, ranskalaisille asia on itsestäänselvyys, ja puolivuotiaana heräilevä  vaaveli on täysi kummajainen, joka pitää viedä lääkäriin. Ranskalaiset myös imettävät erittäin vähän, harvoin ja lyhyen ajan. Aivan pientä vauvaa Ranskassakin saatetaan syöttää pullosta tai rinnasta yöllä, mutta jo muutaman kuukauden ikäisen oletetaan nukkuvan täysiä öitä – ja mikä ihmeellisintä, he myös nukkuvat!

Salaisuus vauvojen unenlahjoihin paljastetaan kirjassa: odotuttaminen ja unisyklien seuraaminen, ehkä myös imettämättömyys. Jos pieni vauva herää tai itkeskelee yöllä, äiti antaa sen aina odottaa jonkin aikaa ennen kuin menee paikalle, ja pian lapsi oppii jatkamaan unia itsenäisesti. Perhepedistä ei ole puhettakaan eikä yleensä edes vanhempien huoneessa nukkumisesta. Ranskalainen malli kuulostaa ehkä olevan ihan piece of cake, mutta itse noissa tilanteissa olleena tiedän, kuinka vaikeaa se olisi käytännössä. Totta kai hormonihuuruinen äiti haluaa vaistonvaraisesti rynnätä heti vastasyntyneensä luokse ja viestittää tälle, että kaikki on hyvin. Sitä nopeammin, mitä kovemmalle desibelit nousevat. Ranskassa tämä ajatellaan niin eri kautta, että heillä odotuttaminen (lue: huudattaminen) ei tunnu sydämettömältä ratkaisulta vaan ainoalta oikealta. Omanlaistaan unikoulua siis tuo pariisittarien touhu, mutta miten erilaista suomalaiseen malliin tottuneesta! Täällä kun isompienkin vauvojen mahdollisissa unikouluissa on yleensä isä koko ajan läsnä valmiina silittelemään.

Ranskassa odottaminen kuuluukin olennaisesti kaikkeen kasvattamiseen, niin yöllä kuin päivällä. Kun lapset oppivat odottamaan, he osaavat sen tärkeän taidon aikuisenakin, siksi sen opettamista pidetään suorastaan vanhempien velvollisuutena. Ranskassa muuten myös hyvin pienet lapset viedään “vauvojen päiväkotiin”, se on jotenkin samalla ihmeellistä ja karua. Ihmeellistä siksi, että niinkin on mahdollista tehdä, että systeemi on saatu toimivaksi myös muutaman kuukauden ikäisille ja ilmeisesti ilman traumoja. Kuitenkin tuntuisi melko karulta jättää pieni vauva päiväkotiin niin elämänsä alkutaipaleella. Ranskalaiset naiset kannattavat tasapainoa kaikessa, myös työn ja perheen välillä. He eivät halua uhrata koko aikaansa työlle, mutta eivät perheellekään. Ranskassa monet äidit tekevätkin osa-aikatyötä, mutta varsinaiset kotiäidit Pariisissa ovat harvinaisia. Itse katson ehkä tuota tasapainoa hieman laajemmassa mittakaavassa: vuosikymmenten aikana ehtii kyllä kaikenlaista, ja muutamat mahdolliset kotiäitivuodet siellä välissä ovat oikein ihanaa, arvokasta ja tavoiteltavaakin aikaa oman lapsen kanssa. Mahdollisuutta osa-aikatyöhön kannattaisin kyllä Suomenkin naisille enemmän myös isojen lasten kanssa, ja siinä voitaisiin ottaa Euroopasta mallia tänne Pohjolaankin.

Imetys on kaiketi yksi suurista eroista ranskalaisen ja suomalaisen kulttuurin välillä. Äidinmaidonkorvikelobbaus alkaa Ranksassa kuulemma jo synnytyslaitokselta, eikä imetykseen kannusteta tai varsinkaan painosteta. Sen hyödyistä ei puhuta samalla tavalla kuin Suomessa. Aivan pientä vauvaa saatetaan imettää, mutta vähänkin isomman vauvan imettämistä pidetään jopa outona. Sen sijaan tutti saatetaan nähdä vaikka nelivuotiaan suussa. Todella moni äiti ei Ranskassa edes halua yrittää imetystä, vaan pullo on ensisijainen ruokkimisratkaisu. Imettämisessä äidit pelkäävät rintojensa puolesta, mutta kyse on myös tiedon ja ohjauksen puutteesta. Ja toki käytännön syistä: äidit menevät töihin vauvojen ollessa hyvin pieniä. Ranskassa äidit soveltavat itseensä samankaltaista kurin ja rentouden tasapainoa kuin lapsilleenkin. He saattavat sallia itselleen hemmottelua, he eivät koe syyllisyyttä tai huonoa omaatuntoa itseensä panostamisesta, päinvastoin, mutta samaan aikaan esimerkiksi tuoreen äidin ulkonäkö on lähipiirin tiukan ja arvostelevankin katseen alla. Raskauskilojen oletetaan olevan pois hyvin pian synnytyksen jälkeen. Eivätkä miehet yleensä osallistu synnytykseen, koska he eivät halua nähdä naistaan niin alkukantaisessa tilassa. (Kuulostaa hienostelulta minusta.) Onneksi Suomessa miehet ovat lähes itsestäänselvästi mukana oman lapsensa syntymässä.

Luulen, että Suomi on jossakin välimaastossa ranskalaisen ja amerikkalaisen kasvatustyylin välillä. Suomi ei ole niin överiä kuin Amerikka, mutta kyllä täällä senkaltaisia tuulahduksiakin jo on. Ruokavaliot, harrastusputket, tietyt, tiukat kasvatusfilosofiat… Ei Suomi kuitenkaan ole niin ristiriitainen kuin Ranskakaan. Sanoisin, että amerikkalaiseen malliin täällä kallistutaan. Vanhemmilla on ongelmia uhmaikäisten kanssa, vanhemmuus otetaan tosissaan ja siihen heittäydytään, lapsen kehityksestä luetaan tutkimustietoa ja siihen pyritään vaikuttamaan, monesti mennään lähes kaikessa lapsen ehdoilla. Ranskassa lapsista pidetään, mutta aikuisten tarpeet laitetaan perheessä edelle. Suomessa vauvan kiintymyssuhteen ja imetyksen puolesta puhutaan, mikä on kyllä hyvä, mutta toisaalta samalla vanhemmat ovat todella väsyneitä kuten Amerikassakin. Ranskassa tätä dilemmaa ei ole. Äidit kuulemma jaksavat, koska a) heidän ei tarvitse valvoa, b) he eivät syyllistä itseään c) he ottavat itselleen vapauksia ja irtiottoja, joita monet suomalaisäidit eivät voi tai uskalla. Ranskassa on ihan normaalia esimerkiksi lähettää pienikin lapsi maaseudulle mummolaan pariksi viikoksi lomilla, jotta vanhemmat voivat levätä.

Ranskalaiset todella elävät todeksi kuuluisaa tasapainoa! Heillä ehkä järkyttävintä, mitä voi olla, on yksivuotias, joka ei vieläkään nuku täysiä öitä (mikä Suomessa on enemmän kuin tavallista). Ranskalainen, kaikessa vanhempilähtöinen kasvatusmalli malli kalskahtaa itsekkäältä, mitä se kai onkin. Mutta osa siitä on varmaankin tervettä itsekkyyttä, koska kaiketi äidit eivät sitten ole hermoraunioita tai puolikuolleita luurankoja. Tietysti joskus ehkä pariisilaisetkin voisivat mennä lapsi edellä ja – miksei – heittäytyä vaikka hippaleikkiin puistossa. Paitsi korkkareilla se ei taida ihan onnistua.

Sanoisin näistä kirjoista, että ottakaa se, mikä on hyvää ja jättäkää loput. Erittäin kiinnostavaa, silmiä avaavaa ja viihdyttävääkin luettavaa, mutta ei minusta silti  läpeensä ranskalaisen kasvatuksen kannattajaa tullut. Jotakin opiksi otettavaa kyllä tarttui matkaan, mutta kaikkea en purematta niele. Joka tapauksessa on kiinnostavaa lukea vanhemmuudesta eri maissa, koska silloin aina tajuaa, kuinka eri lailla niin monia asioita voidaan tehdä. Kirjan ohjeita pureksimalla voi luoda itselleen ja omaan perheeseensä sopivan coctailin vanhemmuuteen, jonka ei tarvitse olla tietyn kulttuurin mukainen. Tärkeintä on, että se toimii, ja on tasapuolisesti perheenjäsenten parhaaksi.

 

Pamela Druckerman: Kuinka kasvattaa bébé
Siltala, 2012
334 s.

Pamela Druckerman: Bébé päivä päivältä
Siltala, 2014
157 s.

Laivoja

Halusin jakaa nämä ihanat, mieheni ottamat pakkasaamun laivakuvat Jyväskylän satamasta. Rakastan näitä kuvia, rakastan satamia ja asemia ja kaikkia paikkoja, joihin liittyy lähdön tunnelmaa, vaikka nämäkin laivakaunottaret, mieheni sanoin “grand old ladyt”, poseerasivat melko pysähtyneesti jään keskeltä. Mutta miten kaunis päivä, miten ihanat kuvat! Mieheni valokuvaussivut löytyvät muuten Facebookista (Kimmo Korpela Photography) sekä Instagramista nimellä kimmophoto

  Niin ovat toiset meistä laivoja, 
jotka löytävät väylänsä yksin

Niin ovat toiset meistä laivoja,
jotka poijulta poijulle käy

Ja niin ovat monet meistä lokkeja,
jotka ei ole mitään ilman valkeaa laivaa
Sen turvaa, sen tahtoa,
varmuutta ylitse mainingin
Niin luulin monta vuotta
Yksin vain kuohuissa väyläni löytää mä voisin
Kaipasin silloin laivaa valkeaa,
joka viedä voi aaltojen taa
Mikko Haljoki

Kaikki kuvat: Kimmo Korpela

Mustapää: Linnustaja

Muisto


Sen, jonka saimme, tuskin saimme ensinkään,
ja kadotettu tuskin poissa on.
Hyväili päivä ohimoitasi
ja yhä hyväilee.
Ja kuitenkin, kun katson, yö on tullut
ja sumun kosteus on niemen yllä
ja vesilintu eilinen
on vaiti taikka kauas lentänyt.


P. Mustapään alias Martti Haavion runokokoelma Linnustaja (1952) oli myös lukupiirikirjana. Kuten samana vuonna ilmestynyt Hellaakosken Sarjoja, myös Linnustajan kieli vaatii totuttelua, mutta kun siihen pääsee sisään, se on ihan jees. Hellaakosken Sarjoista pidin silti enemmän. Linnustajan runoissa on luontoaiheita, mutta erittäin paljon myös intertekstuaalisuutta ja viittauksia niin mytologioihin, legendoihin, antiikin tarustoon kuin Raamattuunkin. Linnustaja vaikuttaa enemmän 1920-luvun runoudelta, ja herätti ihmetystä, että se on kirjoitettu “vasta” 1950-luvulla, jolloin modernismi eli runoudessa jo vahvana. Minusta jotkut runot yhdistyvät tyylillisesti jopa Katri Valaan. Siksi en yllättynyt, kun luin myöhemmin, että myös Mustapää on kuulunut uransa alkuaikoina Tulenkantajiin. Jotain siitä on varmasti valunut näihinkin runoihin asti. Ainakin ylistävää tyyliä “Oi, sitä ja tätä” -huudahduksineen on paljon. Myös tiettyä eskapismia, jonkinlaista eksotiikkaa esiintyy.
Burjattilainen rukous

Huulilla vasta muiston utu on
ääriviivaton.
Sanasi nukkuvat. Jo odottaa
olipa-kerran-maa.
Herätä urhein, tuolta puolen huomisen,
sanasi, mukanaan
suhinatappara ja kangastuksen ratsu sinivälkkeinen
toivoa noutamaan.


Sadunomaisuus ja romantiikka ovat ehkä kokoelman kauneinta antia, mutta lempirunoilijakseni Mustapää ei silti yltänyt.



Romanssi

Veinpä laulun, joka murheellinen oli,
metsään vihreään,
satakielelle näin sanoin: älä
kerro kellekään,
sillä kertoa ei sovi, että
häntä odotan
luona yrttitarhan portin korkean.

On yrttitarhassa 
kedon lilja ihana
ja ihanaisen valkoliljan
tahdon poimia.

Sepä kertoi, ja hän kuuli; menin
luokse yrttien,
vaan kedon valkoliljan oli
pannut pakkanen.
Satakielelle näin sanoin: sinä
kerroit sittenkin,
vaan kertoa ei sovi, että
häntä rakastin



P. Mustapää: Linnustaja
Teoksessa Kootut runot
WSOY 1974
446 s, josta Linnustaja 63 s.

Ajan ja matkan suhteellisuudesta

Kävimme viime viikonloppuna vanhempieni luona Hämeenlinnassa, ja tulinpahan moottoritietä ajellessamme ajatelleeksi, kuinka hurjan paljon lyhyempi tuo 200 kilometriä on nyt kuin vielä pari, kolme vuotta sitten. Matkan pituus ei ole kilometreissä mitattuna varsinaisesti muuttunut, se oli silloin 200 ja se on nyt 200, mutta silti se on meille nyt huomattavan paljon lyhyempi, kun ei ole enää vauvaa, joka inhoaa autoilua ja turvavöitä, ja osoittaa sen huutamalla. Jos olet ollut samassa tilanteessa, tiedät, että jo muutamakin minuutti turvakaukaloon kahlitun vauvan ahdistunutta hätähuutoa tuntuu koko elämältä, varsinkin, kun tiedät, ettet oikeasti voisi pysähtyä tauolle joka toinen kilometri ja ettei pieni vauva ymmärrä, että “ollaan ihan kohta perillä”. Vauvalle kaikki on nyt. Ja mitä pienempi vauva, sitä enemmän nyt eikä kohta tai tunnin päästä. Meillä olikin yleensä käytössä sellainen “noin miljoonan pysähdyksen taktiikka”, ja silti stressihormonitasot pompsahtivat jatkuvasti vaarallisen korkealle mayday-hätäviestiä huudattavan, hellyttävän vauvannäköisen palosireenin soidessa repeatilla. Olisi ollut mukava tavata useammin sukulaisia, mutta Etelä-Suomeen lähteminen tuntui ponnistuksena suurin piirtein saman mittakaavan jutulta kuin heittää lapset kantoreppuihin ja lähteä patikoimaan kohti Afrikkaa. 

Muistan myös, kuinka isäni on joskus maininnut, että hänen lapsuudessaan 1960- ja 1970-luvuilla ulkomaille matkustaminen tuntui niin kaukaiselta, että kun jotkut harvat kertoivat käyneensä lomalennolla Kanarialla, se kuulosti yhtä absurdilta kuin jos he olisivat käyneet raketilla kuussa. Myöhemmin hän, ja sitä myöten minäkin olemme päässeet näkemään ulkomaitakin, ja se on ollut siistiä.
Matka on suhteellinen käsite.

Kukapa ei muistaisi lapsuudesta niitä kuuluisia tylsistymisen hetkiä, kun “ei ollut mitään tekemistä”. Aikuisena tätä ongelmaa harvoin tulee, varsinkin jos on normaalisti töissä tai jos on pieniä lapsia. Muinoin tylsäksi kutsutut hetket ovat ruuhkavuosiaikuisten maailmassa harvinaista luksusta, koska silloin saa tehdä mitä haluaa. Vaikka lukea lehteä tai olla möllöttää. 

Toisaalta aikuisenkin aika voi tuntua joskus kuluvan to-del-la hitaasti, matelevan kuin tahallaan. Viisi minuuttia ei ole yhtään mitään kiireisen, joka paikkaan säntäilevän ihmisen elämässä, mutta se voi olla ikuisuus sairaan tai yksinäisen maailmassa. Vuoteeseen kahlitulla ei ole kiirettä. Katon kuviot muistaa ulkoa. Aika mataa. Jos on kipua ja tuskaa, lyhytkin aika voi olla kidutusta. Minulle aikuisiän hitaimpia minuutteja ovat kaiketi synnytyskipujen ohella olleet loputtomilta tuntuneet kuukaudet toisen raskauteni aikana, jolloin jouduin kokemaan hyperemeesin eli karmivan voimakkaan raskauspahoinvoinnin. Sen hirveyden ymmärtävät ehkä parhaiten saman kokeneet. Minulla on vieläkin traumoja siitä, koska otin sen taas puheeksi. Ajatelkaa hirveintä pahoinvointia, joka teillä on ollut vaikka oksennustaudin takia ja miettikää, jos se ei loppuisikaan parin päivän jälkeen vaan jatkuisi ja jatkuisi ja jatkuisi. Olisitte köytettynä pyörivään huvipuistohärveliin, joka kieppuisi päivästä ja viikosta toiseen vailla taukoa. Olisitte niin heikkona, että pumppu meinaisi pettää jo raahustaessa muutaman askeleen vuoteesta vessaan oksentamaan ja takaisin. Silloin minuutit ovat pitkiä. Ja päivään mahtuu minuutteja niin monta, etten jaksa edes laskea! Nykyään inhoan sitä sanontaa, että jonkun tietyn, vaikean ajan kestää “vaikka päällään seisten”. Yritäpä seistä päälläsi muutama kuukausi. Toki myös rakastuneena minuutit tuntuvat venyvän äärimmäisyyksiin, mutta positiivisemmalla tavalla. Tuntuu kuin olisi ikuisuus siitä, kun viimeksi näki oman rakkaansa, vaikka olisi vasta puoli tuntia sitten hyvästelty. 

Pienestä lapsesta voi tuntua, ettei koskaan ole niin vanha, että saisi tehdä sitä ja tätä. Huutavaa vauvaa tai sairasta lasta yöllä puolikuolleena hyssytellessä vanhemmasta saattaa tuntua, ettei seuraava aamu koskaan tule. Kuitenkin lapsia ja itseäänkin katsellessa, erityisesti jälkikäteen, aikuisesta voi tuntua, että vuodet ovatkin kiitäneet ohi huimaavaa vauhtia – mihin ne oikein valuivat noin, synttärit seurasivat toisiaan! Ehkä vanhuksen näkökulmasta lapsuus on lyhyt, nuoruus on lyhyt, ruuhkavuosiaika on lyhyt, keski-ikäkin on lyhyt, ja elämä voi tuntuu täydeltä, hyvin eletyltä, mutta jotenkin ohi kuin huomaamatta kiitäneeltä. Vuodet ovat lyhyitä, vuosikymmenetkin. Jopa pelottavan lyhyitä.

Minun näkökulmastani tämän “lyhyen”, epäsuhdan ja epätäydellisen ajan, jota elämäksikin kutsutaan, jälkeen alkaa ikuisuus, jossa tuntemaamme käsitettä “aika” ei enää ole. Joten tämä elämä, jota toki arvostan, on oikeastaan vain pieni pyrähdys ikuisuuden mittakaavassa. Jos minulla on murheita, en yleensä muista, mutta toivon, että muistaisin useammin katsoa niitä ylhäältä käsin, lentokoneperspektiivistä, sieltä, mistä katsoo myös Luojani minua. Ja murheet näyttäytyvät korkealta katsottuna niin pieniltä. Olen varma siitä, että rakastava Isäni odottaa minua kädet avoinna, kun kuolen – tapahtui se sitten vanhuksena sängyssä tai yllättäen milloin vain. Sitten kaikki on lopullisesti hyvin, ihan kaikki ja ihan aina. Yhtä vahvasti uskon, että se sama toivo ja rauha on ihan jokaisen haluavan ulottuvilla, myös kaikkein sairaimpien, heikoimpien ja mokanneimpien. Tämä elämä on arvokas ja sitä pitää kunnioittaa, mutta se on väistämättä epätäydellistä, vajavaista, ohikiitävää. Toivottavasti nähdään ikuisuudessa tai ennen sitä! 
Aika on suhteellista.





“Jo ennen kuin vuoret syntyivät,

ennen kuin maa ja maanpiiri saivat alkunsa,
sinä olit.
Jumala, ajasta aikaan sinä olet.
[—]

Tuhat vuotta on sinulle kuin 
yksi päivä,
kuin eilinen päivä, mailleen mennyt,
kuin öinen vartiohetki.
Me katoamme kuin uni aamun tullen,
kuin ruoho, joka hetken kukoistaa,
joka vielä aamulla viheriöi
mutta illaksi kuivuu ja kuihtuu pois”

                             (Psalmista 90)


Kun Jumala näin pukee kedon ruohon,
joka tänään kasvaa ja huomenna joutuu uuniin, niin tottahan hän teistä huolehtii
[—]

Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen.
Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.” 

                               (Matt. 6)


“Autuaita ovat hengessään köyhät,
sillä heidän on taivasten valtakunta.

Autuaita murheelliset:
he saavat lohdutuksen.”


                               (Matt. 5: 3-4)





Kaksi ylintä kuvaa Kimmo Korpela, alin Hannu Korpela.