Month: March 2017
1463 porrasta
Valokuvan historia
Kuriton lapsuus vs. kunnolliset aikuiset
Silloin, kun minä olin nuori… Silloin kaikki oli paremmin… Ei silloin vaan… Silloin aina…
Ennen vanhaan lapset olivat ahkeria, liikkuivat paljon ulkona, olivat itsenäisiä, tekivät kotitöitä, hiihtivät kouluun, leikkivät käpylehmillä, hoitivat ainoata nukkeaan tai autoaan huolella, olivat kohteliaita, auttoivat muita, kunnioittivat aikuisia, eivät kiukutelleet, eivät sanoneet vastaan, olivat kiitollisia vähästä…
![]() |
Hama-helmet ovat kestäneet aikaa. |
Ei tarvitse olla mikään Aina Inkeri Ankeinen keksiäkseen syitä, miksi ja millä tavalla kaikki oli ennen paremmin. Aikuisissa vaan sellainen kumma nostalgisoinnin taipumus. Me nuoren polven vanhemmat ja kasvattajatkin monesti nostalgisoimme omaa lapsuuttamme ja paheksumme uusia virtauksia. Niin tekevät ja ovat tehneet kaikki sukupolvet tähänkin asti. Esimerkiksi näin: ennen oli sentään vain kauniit Barbie-nuket, mutta nyt on hirveät Bratzit ja Monster High´t. Kun Barbie-nukke lanseerattiin vuosikymmeniä sitten, todennäköisesti aikalaiset nostalgisoivat, että vanha kunnon mollamaija on sentään parempi. Uskoisin kuitenkin parhaiden lelujen, leikkien ja kirjojen kestävän aikaa huoletta, ja ne muut – ehkä on parempikin, että vaipuvat unholaan. Kirjan, lelun tai leikin pitää aina uudelleen ansaita paikkansa seuraavan sukupolven käytössä, eikä siihen riitä pelkkä edellisten sukupolvien närkästys.
![]() |
My Little Ponytkin ovat säilyneet, hieman tosin modernisoituneet matkan varrella. Oikealla olevat ovat lapsuudestani. |
Jos jonkun sanan eteen voi laittaa määritelmän “vanha kunnon”, silloin sitä pidetään jotenkin hyvänä, jotenkin parempana kuin uutta vastaavaa. Lautapelejä pidetään parempina kuin konsolipelejä, perinteistä kotileikkiä parempana kuin “medialeikkejä”, joissa leikitään vaikkapa suosikkihahmoja. Sitä paitsi 70-luvulla kaikilla oli samanlaiset, likaisenkeltaiset ja -ruskeat vetimet päällä ja niillä mentiin, nykyään lapset ja nuoret ovat niin muotitietoisia! Paheksumisen aiheita varmasti riittää. Ennen kaikki oli aina niin kesyä ja viatonta, nykyään kaikki on vaarallista, epäilyttävää ja pelottavaa.
Osa paheksunnastamme uusia virtauksia kohtaan on varmasti aiheellista, koska onhan tehtävämme kasvattajina ohajata pilttejämme hyväksi katsomaamme suuntaan. Mutta kuitenkin… edelleen lasten päätehtävä on leikki ja sitä lapset edelleen hyvin runsain mitoin harrastavatkin. Edes nykyajan pikku diginatiivit eivät ole jatkuvasti ruutujensa kimpussa. Leikkien muoto on hieman saattanut muuttua, ja juuri mediasisällöistä poimitut leikit ovat suosittuja, ole sinä Elsa, minä olen Anna, perinteisten äiti-isä-vauva-koira -kotileikkien sijaan. Media näkyy vahvasti myös toivotuimmissa leluissa Ryhmä Haun vahtitorneineen ja Frozenin jäälinnoineen. Mutta leikkejä medialeikit ovat siinä missä muutkin. Vaeltavien ulkoleikkejen osalta on oikeastaan kyse lasten liikkumavapauden kapenemisesta, mikä johtuu aikuisista eikä lapsista. Pienempien lasten leikit keskittyvät yhä enemmän sisälle ja omaan pihaan, mutta se ei ole heidän oma valintansa. Ennen, varsinkin maalla, jossa liikennettä ei ollut vaaraksi asti, lapsilla oli lähes rajaton liikkumavapaus, joten tottahan he saattoivat keksiä erilaisia leikkejäkin.
Kiitos hyvistä nykyajan nuoristamme ja lapsistamme kuuluu suurelta osin juuri vanhemmille sukupolville, joilta periytyvän kasvatustyön tulosta he ovat. Arvostelun sijaan myös vastuu heidän oikeaan suuntaan kasvamisestaan kuuluu edeltäville sukupolville. Monet viisaat vanhemmat ihmiset ovatkin varmasti oikeutetusti hyvin tyytyväisiä katsoessaan jälkipolviaan, ja sukupolvet keskustelevat luontevasti, ymmärtävästi ja kunnioittavasti keskenäään, vaikka elämänpiirit olisivat hyvinkin erilaiset. Ja onneksi monista ihmisistä on kasvanut tolkun aikuisia, vaikka (tunne)kasvatuksesta ei olisi aiemmilla sukupolvilla ollut juuri hajuakaan. Kaikille ei ehkä käynyt niin hyvin, mutta joka sukupolvessa on omat pudokkaansa. Nykyään on se hyvä tilanne, että vanhemmat ovat hyvin kiinnostuneita kasvatuksesta ja lastensa hyvinvoinnista ja ehtivät leikkiä ja viettää näiden kanssa myös aikaa enemmän perheiden kotityötaakan kevennyttyä sähkön, juoksevan veden, kodinkoneiden, lähikauppojen ja einesten myötä. Ja isät osallistuvat lastensa arkeen entistä yleisemmin sekä emotionaalisella että konkreettisella tasolla. Kaikki ei ollut ennen paremmin, mutta ehkä jokin oli. Ainakin ne kultaiset, huolettomat kesäpäivät itse kunkin muistoissa, olivat ne sitten realistisia tai eivät.
![]() |
Hai-saappaat ovat varmasti hyvät, koska niitä on ollut jo 70-luvulla! (Ja onhan ne ihanat!) |
Aurinkoenergiaa
Tässä muutamia keväisiä asioita, jotka ilahduttavat juuri nyt:
– Äipän ja tyttären söpöt samistelukumpparit
– Ihanat neilikat maljakossa
– Valo, valo, valo ja sen lisääntyminen
– Ei tarvitse pukea enää kaikkia mahdollisia toppavaatteita ulos lähtiessä
Lastenkirjat: Peppi Pitkätossu
“Kaikki on vinksin vonksin tai ainakin heikun keikun
Arvaas, oikun eikun, kuka oon, joko arvaat sen?”
Lettipäisellä Pepillä on kaikkeen ihan omat säännöt eikä hän välitä siitä, mitä yleinen mielipide tai muut siitä ajattelevat. Hän voi ihan hyvin leipoa pipareita lattialla, nukkua jalat tyynyllä tai pitää hevosta sisällä. Vapaan kasvatuksen tai kasvatuksettomuden seurauksena hän ei aina osaa käyttäytyä tilanteen vaatimalla tavalla kuten hienoilla kahvikutsuilla, mutta hän ei ole pahantahtoinen tai ilkikurinen. Hän ei halua tahallaan loukata ketään, joten hän ei ole riiviö, vaikka saakin joskus aikuiset polkemaan jalkaa. Hänen reippautensa ja hullunkuriset tempauksensa sekoittavat ruotsalaisen, sovinnaisen pikkukaupungin elämää ja saavat sivistyneet rouvat ja herrat vaikuttamaan varsin kankealta ja huumorintajuttomalta sakilta. Lindgrenin Peppi Pitkätossu on poikkeuksellinen lapsi- ja erityisesti tyttöhahmo niin oman aikansa kuin edelleen nykyistenkin hahmojen joukossa. Peppi ei ole vanhentunut.
Teatterikärpäsen puremaa
![]() |
Kuva: Kimmo Korpela
No, kuten blogin lukijoina ehkä olette voineet päätelläkin, minusta ei sitten lopulta tullut näyttelijää, ja ihan hyvä niin. Kävin viime vuonna pitkästä aikaa kurkkimassa Teatterikorkeakoulun nettisivuja, ja vastaan pomppasi limittäin asettautuneiden, alastomien ruumiiden sekamelska, joku opiskelijoiden kokeileva esitys. Ei minusta olisi sellaiseen ollut, tai en ainakaan haluaisi, että olisi ollut. Lukion jälkeen sain teatteria ja esiintymistä vähäksi aikaa kyllikseni, kun olin vuoden Ryttylässä kansanopistossa musiikkiteatterilinjalla. Se olikin kyllä mahtavan upea vuosi, niin monia taitoja kehittävänä kuin muutenkin. Se oli oikeastaan juuri sitä, mitä siihen hätään tarvitsinkin: teatteria, tanssia ja taidetta käytännössä 24/7. Oli ihanaa oikein antautua rakkaalle asialle, tuollaiset mahdollisuudethan ovat hyvin poikkeuksellisia muulloin elämässä. Ja voi kuinka hauskaa se oli! Välillä myös tosi vaikeaa, mutta miten flow-tiloihin välillä improtessa uppoutuikaan! Olen välillä kaivannut sellaista hauskanpitoa.
Sen vuoden jälkeen jatkoin hieman teatterin parissa, mutta sitten kutsuivat muutkin haasteet, lopulta Jyväskylä ja pian äitiys ja loppu onkin historiaa. Tanssia olen harrastanut tässä väliajallakin aina joinakin vuosina, mutta en varsinaista teatteria. Ja nyt, nyt olen päässyt taas vihdoin leikkimään teatterijuttuja Torstaiteatterin teatterikerhossa, ja olen ollut siitä onnellinen. Haluaisin vielä joskus esiintyäkin, mutta tähän elämäntilanteeseen tuo “leikkikerho” sopii mitä parhaiten. Vaikka kirjoitin olevani tavallaan ujo, teatterimaailmassa se ei päde minuun. Päinvastoin, se on melkein kuin terapiaa, vähän kuin kirjoittaminenkin. Okei, menen lukkoon sillä hetkellä, kun tiedostan, että improamassa tai roolihahmon saappaissa on minä, sen sijaan, että antaisin flow’n kuljettaa. Ne kalseat “valaistumisen” hetket ovat hirveitä ja pilaavat kaiken, mutta tuolla teatterikerhossa sellaisia ei tarvitse pelätä. Se on ihanan turvallinen ja armollinen ympäristö kokeilla, myös epäonnistua. Olen esiintymässä, mutta olen myös minä, olen niitä yhtä aikaa. Pehmeä lasku takaisin näyttelemisen mahtavaan maailmaan, josta pidän eniten sen itsensä takia enkä pyrkiäkseni olemaan jotakin suurta.
|