Lastenkirjat: Melukylän lapset

Astrid Lindgrenin Melukylän lapset -kirjat ovat ihania. Lindgren on muutenkin yksi suosikkilastenkirjailijoistani. Melukylä on pikkuruinen, idyllinen kylä Etelä-Ruotsissa ihanine, mansardikattoisine puutaloineen ja hyvinvoivine lapsineen ja eläimineen. Melukylän kolmessa talossa asuvat vanhempineen lapset Riitta, Anna, Olli, Kirsti, Saku, Naku ja kertojana esiintyvä Liisa. Melukylän lapset keksivät aina kaikenlaista kivaa tekemistä ja joskus sattuu kommelluksiakin. Kirjat sijoittuvat luullakseni 1920-luvulle, niin miljöön kuin Melukylän joulu -kirjassa olleen vuosiluvun perusteella arvelisin niin. Ilon Wiklandin kuvitukset ovat ihania, idyllisiä, kauniita. Wikland on kuvittanut myös Lindgrenin Lotta-kirjat, mutta itse pidän Melukylästä enemmän. 
 
Melukylän lapset ovat myös avuliaita ja auttavat muun muassa Annan ja Riitan vanhaa isoisää. Lasten elämä Melukylässä on vapaata ja kahlitsematonta, meluisaa, itsenäistä, lapsenomaista ja seikkailullista. He liikkuvat paljon luonnossa ja ovat tekemisissä eläinten kanssa. Pepin ohella Melukylän lapset kuuluvat sekä lasten että aikuisten suosikkeihin ainakin meillä. Peppiin verrattuna Melukylä-kirjat ovat melko kesyjä, niissä ei ole yhtä radikaaleja hahmoja. Sopivan lempeää kerrontaa pienillekin. Melukylän lapset on myös äänikirjana, suosittelen sitä esimerkiksi pitkille automatkoille, toimii hyvin! 

 

1463 porrasta

Michael Hingsonin ja Susy Floryn kirjoittama 1463 porrasta (2012) on erikoinen ja kiinnostava tosikertomus sokean miehen (Hingson) pakenemisesta New Yorkin palavista kaksoistorneista syyskuun 11:nä vuonna 2001. 1463 porrasta on matka, jonka Hingson laskeutui opaskoiransa kanssa tuona aamuna. Torniin, jossa Hingson sinä aamuna työskenteli, iskeytyi lentokone ylempiin kerroksiin, ja ennen tulipalon tuhoa osa työntekijöistä pääsi pakenemaan alas portaikkoa pitkin. Moni kuoli kuitenkin päästyään maanpinnalle, rakennuksista kun putoili kappaleita ja ilma oli sakeana hengenvaarallista pölyä. Kaikki oli sekaisin. Hingson kuitenkin selvisi ja suuri kiitos siitä kuuluu hänen opaskoiralleen Rosellelle. 


“Sitten pilvi saavuttaa meidät.
Valtava pölypilvi, sadan metrin korkuinen, syöksyy meitä kohti kietoen meidät paksuun ja myrkylliseen verhoon, joka koostuu savusta, kaasuista, höyryistä ja hienosta betonipölystä. Pilvi liikkuu nopeasti emmekä pääse sitä pakoon. Hiekkaa ja soraa sataa päällemme. [—] Olen tukehtumaisillani yrittäessäni hengittää tämän pölyn läpi. Se on niin paksua, että tunnen sen menevän aina kurkustani alas, kun hengitän sisään. Tuntuu kuin kuolisin, kun pöly tunkeutuu kehooni kuristaen elämän minusta.”

Salaliittoteorioiden ystävänä en ole aina ollut niinkään varma, kenen toimesta tornit loppujen lopuksi räjäytettiinkään, mutta Hingson ainakin tuntuu luottavan omaan liittovaltioonsa kuin vuoreen. Hän voi hyvin olla oikeassakin, mutta joitakin epäilyttäviä seikkoja tornien kaatumisprosessiin liittyy. Liikkeellä on niin erilaisia “tieteellisiä tosiasioita” tuosta päivästä, että on melko mahdotonta voida selvittää jälkikäteen kaikkia lähteitä ja niiden luotettavuutta, joten en ole ihan varma, mitä ajattelen. Hingsonin näkemys pitää yhtä Yhdysvaltojen virallisen näkemyksen kanssa. No, oli syyllinen kuka tahansa, terroristit tai Yhdysvaltojen oma armas hallitus, totta kuitenkin on, että tornit räjähtivät keskellä Manhattania ja tuhannet ihmiset saivat surmansa. Ja sitä ei voi kukaan kieltää, etteikö terrorismi olisi joka tapauksessa todellista, sen saamme todistaa valitettavasti harva se viikko uutisia seuratessamme. 

Kirja kuvaa hyvin syyskuun yhdennentoista tunnelmia. Minua aina kiinnostaa, miltä on tuntunut ihmisestä, joka on elänyt jonkin katastrofin keskellä. Varmasti suurin osa meistä suomalaisistakin muistaa sen päivän, että missä oli silloin, kun kuuli uutisen. Minäkin muistan sen vielä tarkasti, se tuntui hyvin epätodelliselta. Lähes yhtä paljon kuin selviytymistarina World Trade Centerin lopusta, teos on kertomus myös sokean ihmisen selviytymisestä näkevien maailmassa. Ellen aivan väärin tulkitse, Hingson vaikuttaa olevan hyvin ylpeä siitä, mihin kaikkeen on sokeana pystynyt. Hän muun muassa pyöräilee, matkustelee, hän on ollut vaativassa työssä World Trade Centerissä (ennen sen tuhoa), hän tekee kaikenlaista, mitä näkevätkin. Ja hän on sitä mieltä, että sokeita säälitään ja aliarvioidaan liikaa. Kirja on myös kertomus eläimen ja ihmisen välisestä ystävyydestä. Sen täytyykin olla vankka, sillä opaskoira on isäntänsä silmät, ja täten korvaamattoman tärkeä varsinkin katastrofin sattuessa. 

Michael Hingson & Susy Flory: 1463 porrasta
KKJMK OY, 2012
216 s.

Valokuvan historia

Yksi kevään inspiroivimmista kirjoista, etenkin visuaalisesti, on minulle ollut Tom Angin upea Valokuvan historia (2015). Mieheni sai sen joululahjaksi, ja olemme molemmat pitäneet siitä kovasti. Itselleni tuo kirja on enimmäkseen taidetta, mutta siellä on myös kiinnostavasti kerrottu valokuvauksen historiasta niin tekniikan, tyylien kuin uranuurtajienkin osalta. Kattava teos selvittää valokuvan historian 1800-luvun alkuvuosikymmeniltä aina 2000-luvulle asti. Pääroolissa ovat tietysti upeat valokuvat. Niille on jätetty hienosti tilaa, ja kirjan suuri kokokin takaa, ettei kuvia tarvitse tihrustaa suurennuslasilla. (Vanhat) valokuvat ovat niin upeita, että monet niistä ottaisin mieluusti sellaisinaan tauluiksi seinälle. Myös tarinat kuvien taustalla ovat hyvin mielenkiintoisia.
Suosittelen kirjaa taiteen, valokuvauksen, visuaalisen estetiikan, vintagen tai historian ystäville!

 

Tom Ang: Valokuvan historia
Docendo, 2015
400 s.

Kuriton lapsuus vs. kunnolliset aikuiset

Silloin, kun minä olin nuori… Silloin kaikki oli paremmin… Ei silloin vaan… Silloin aina…

Tiedätte kai vanhempien tätien ja setien huomauttelut siitä, kuinka ennen oli kaikki paremmin. Oli ne lapsuuden kultaiset, huolettomat kesäpäivät! 

Ennen vanhaan lapset olivat ahkeria, liikkuivat paljon ulkona, olivat itsenäisiä, tekivät kotitöitä, hiihtivät kouluun, leikkivät käpylehmillä, hoitivat ainoata nukkeaan tai autoaan huolella, olivat kohteliaita, auttoivat muita, kunnioittivat aikuisia, eivät kiukutelleet, eivät sanoneet vastaan, olivat kiitollisia vähästä…

Ei ollut herkkuja kuin harvoin, monesti oli puutetta ja pulaa ja köyhyyttä. Talvella oli kylmä sisällä, nurkista veti, palelsi käydä ulkohuussissa, hakata avantoa, oli raskasta kuokkia perunamaalla, työtä piti tehdä koko ajan, ei ollut aikaa leikkiä, ruoka oli riittämätöntä eikä ravitsevaa, oli tuhkarokkoa ja tulirokkoa ja tuberkuloosia ja kuolemaa ja vaikeita synnytyksiä ja syöpäläisiä ja sotaa ja kaikkea, mutta silti ennen oli paremmin, koska me kestimme kunnialla ja valittamatta ne kaikki mitä eteen tuli…

Ja nykyajan nuoret ovat selkärangattomia vätyksiä, jotka eivät ulkoile vaan istuvat ja tuijottavat omiin ruutuihinsa, pelaavat pleikkaa, roikkuvat WhatsAppissa, notkuvat ABC:llä, ovat nettiriippuvaisia, elävät vain somessa, istuvat välituntisin rivissä puhelimet kourassa, eivät kunnioita vanhuksia, aikuistuvat liian aikaisin, ovat lapsellisia liian kauan, pelkäävät rehtiä työtä, katsovat roskaviihdettä, ovat pinnallisia, ajattelevat muotia, ovat laiskaa pullamössösukupolvea, eivät pärjää armeijassa, eivät tee mitään oikein… 

Hama-helmet ovat kestäneet aikaa.


Ei tarvitse olla mikään Aina Inkeri Ankeinen keksiäkseen syitä, miksi ja millä tavalla kaikki oli ennen paremmin. Aikuisissa vaan sellainen kumma nostalgisoinnin taipumus. Me nuoren polven vanhemmat ja kasvattajatkin monesti nostalgisoimme omaa lapsuuttamme ja paheksumme uusia virtauksia. Niin tekevät ja ovat tehneet kaikki sukupolvet tähänkin asti. Esimerkiksi näin: ennen oli sentään vain kauniit Barbie-nuket, mutta nyt on hirveät Bratzit ja Monster High´t. Kun Barbie-nukke lanseerattiin vuosikymmeniä sitten, todennäköisesti aikalaiset nostalgisoivat, että vanha kunnon mollamaija on sentään parempi. Uskoisin kuitenkin parhaiden lelujen, leikkien ja kirjojen kestävän aikaa huoletta, ja ne muut – ehkä on parempikin, että vaipuvat unholaan. Kirjan, lelun tai leikin pitää aina uudelleen ansaita paikkansa seuraavan sukupolven käytössä, eikä siihen riitä pelkkä edellisten sukupolvien närkästys. 

My Little Ponytkin ovat säilyneet, hieman tosin modernisoituneet matkan varrella. Oikealla olevat ovat lapsuudestani.








Jos jonkun sanan eteen voi laittaa määritelmän “vanha kunnon”, silloin sitä pidetään jotenkin hyvänä, jotenkin parempana kuin uutta vastaavaa. Lautapelejä pidetään parempina kuin konsolipelejä, perinteistä kotileikkiä parempana kuin “medialeikkejä”, joissa leikitään vaikkapa suosikkihahmoja. Sitä paitsi 70-luvulla kaikilla oli samanlaiset, likaisenkeltaiset ja -ruskeat vetimet päällä ja niillä mentiin, nykyään lapset ja nuoret ovat niin muotitietoisia! Paheksumisen aiheita varmasti riittää. Ennen kaikki oli aina niin kesyä ja viatonta, nykyään kaikki on vaarallista, epäilyttävää ja pelottavaa. 


Olen käynyt tässä keväällä tosi mielenkiintoista yliopiston järjestämää lastenkulttuurikurssia, jossa on käyty läpi kaikkia lapsuuteen kuuluvia osa-alueita leikeistä sukupuoleen, tiloihin ja taiteeseen sekä lapsuuden historiaan. Kurssin teemat herättivät ajattelemaan tätä nostalgisointiakin, ja huomasin, että kyllä se monesti vain menee niin. Asiat, joita olemme tehneet lapsena ja joihin omat vanhempamme ovat suhtautuneet varauksella, muuttuvatkin aikuisiksi tultuamme “vanhan hyvän ajan” asioiksi, joksikin tavoiteltavaksi, josta uusi lapsisukupolvi ei enää piittaa. Netittömiä aikoja glorifioidaan ja paljon muutakin. Vanhat tavat leikkiä ja olla lapsi koetaan turvallisempina kuin uudet. Joskus varsinkin vanhemmat ihmiset puhuvat itsensä pussiin, kun kuvailevat kaikkea kurjuutta omassa lapsuudessaan, mutta silti nostavat oman lapsuutensa jotenkin korkeammalle jalustalle kuin nykylapsuuden. Koska silloin ei oltu mitään pullamössösukupolvea!


Klassikkokassakone vaan pitää pintansa!


Osa paheksunnastamme uusia virtauksia kohtaan on varmasti aiheellista, koska onhan tehtävämme kasvattajina ohajata pilttejämme hyväksi katsomaamme suuntaan. Mutta kuitenkin… edelleen lasten päätehtävä on leikki ja sitä lapset edelleen hyvin runsain mitoin harrastavatkin. Edes nykyajan pikku diginatiivit eivät ole jatkuvasti ruutujensa kimpussa. Leikkien muoto on hieman saattanut muuttua, ja juuri mediasisällöistä poimitut leikit ovat suosittuja, ole sinä Elsa, minä olen Anna, perinteisten äiti-isä-vauva-koira -kotileikkien sijaan. Media näkyy vahvasti myös toivotuimmissa leluissa Ryhmä Haun vahtitorneineen ja Frozenin jäälinnoineen. Mutta leikkejä medialeikit ovat siinä missä muutkin. Vaeltavien ulkoleikkejen osalta on oikeastaan kyse lasten liikkumavapauden kapenemisesta, mikä johtuu aikuisista eikä lapsista. Pienempien lasten leikit keskittyvät yhä enemmän sisälle ja omaan pihaan, mutta se ei ole heidän oma valintansa. Ennen, varsinkin maalla, jossa liikennettä ei ollut vaaraksi asti, lapsilla oli lähes rajaton liikkumavapaus, joten tottahan he saattoivat keksiä erilaisia leikkejäkin. 

Vanhoista ajoista on varmasti opittavaa ja vanhemmat sukupolvet ovat arvokkaita opettajia. Kuitenkaan muutos itsessään ei ole huono asia, jokainen sukupolvi on hieman erilainen ympäristönsä kasvatti. Muutokseen kuuluu varmasti aina hyviä ja huonoja puolia. Onhan jokaisen sukupolven nuorilla ja lapsilla ollut oma kapinansa. Sitä paitsi tämä nykyinen “pullamössösukupolvi” polttaa vähemmän tupakkaa kuin edelliset ja yhä useampi nuorista on myös kokonaan raitis, eli moni asia on mennyt terveellisempään suuntaan. Nuoret ovat fiksuja, rohkeita ja pystyviä sekä taitavia mediankäyttäjiä. Heidän tunne- ja esiintymis- ja kielitaitonsa ovat varmasti myös paremmassa jamassa kuin aiempien sukupolvien. Hyvää työelämä- ja ihmissuhdematskua siis, vaikkeivät he ehkä hiihdäkään kouluun – ainakaan kaupungeissa. 

Karvinen on aina Karvinen. Viis siitä, millainen se on hamona, kunhan se on “vanha kunnon”!

Kiitos hyvistä nykyajan nuoristamme ja lapsistamme kuuluu suurelta osin juuri vanhemmille sukupolville, joilta periytyvän kasvatustyön tulosta he ovat. Arvostelun sijaan myös vastuu heidän oikeaan suuntaan kasvamisestaan kuuluu edeltäville sukupolville. Monet viisaat vanhemmat ihmiset ovatkin varmasti oikeutetusti hyvin tyytyväisiä katsoessaan jälkipolviaan, ja sukupolvet keskustelevat luontevasti, ymmärtävästi ja kunnioittavasti keskenäään, vaikka elämänpiirit olisivat hyvinkin erilaiset. Ja onneksi monista ihmisistä on kasvanut tolkun aikuisia, vaikka (tunne)kasvatuksesta ei olisi aiemmilla sukupolvilla ollut juuri hajuakaan. Kaikille ei ehkä käynyt niin hyvin, mutta joka sukupolvessa on omat pudokkaansa. Nykyään on se hyvä tilanne, että vanhemmat ovat hyvin kiinnostuneita kasvatuksesta ja lastensa hyvinvoinnista ja ehtivät leikkiä ja viettää näiden kanssa myös aikaa enemmän perheiden kotityötaakan kevennyttyä sähkön, juoksevan veden, kodinkoneiden, lähikauppojen ja einesten myötä. Ja isät osallistuvat lastensa arkeen entistä yleisemmin sekä emotionaalisella että konkreettisella tasolla. Kaikki ei ollut ennen paremmin, mutta ehkä jokin oli. Ainakin ne kultaiset, huolettomat kesäpäivät itse kunkin muistoissa, olivat ne sitten realistisia tai eivät.

Hai-saappaat ovat varmasti hyvät, koska niitä on ollut jo 70-luvulla! (Ja onhan ne ihanat!) 

Aurinkoenergiaa

Hyvä ystäväni sanoi monesti ollessamme nuoria (ehkä tunnistat tästä itsesi, M), että hän toimii aurinkoenergialla. Enpä siihen aikaan vielä kauheasti tehnyt itse eroa vuoden- tai vuorokaudenaikojen välille, mutta nykyään tuntuu kyllä, että vuosi vuodelta sitä itsekin käy oikeasti entistä enemmän juuri aurinkoenergialla. Miten se aurinko vaan tuntuu tuovan sitä virtaa lisää, ja hyvää mieltä! Suomi on kyllä kummallinen ja poikkeuksellinen maa, kun täällä on ihan oikeasti niin pimeää, harmaata ja synkkää tosi pitkä putki talvella, joten ei ihme, että tämä kansa on niin melankolista. Siis tämähän on täysin epänormaali ilmasto! Etelässä sitä luonnonvalon voimaa voi tankata itseensä päivittäin ympäri vuoden. Mutta ehkä kaiken harmauden ja pimeyden jälkeen kevät tuntuu siksi aina niin ihanalta! Ihmiset heräävät eloon kuten kasvitkin. Ulkomaalaiset eivät voi varmaan ymmärtää, miten tärkeää se on jokaiselle suomalaiselle, kun valo alkaa lisääntyä keväisin ja elämä voittaa. Yksi talvi on taas peitottu. Kevät on tavallaan vielä parempi kuin kesä, koska ollaan koko ajan menossa valoa kohti. Juhannuksesta alkaakin sitten jo se pimeneminen. Aika synkkää. No joo, eipäs nyt vielä vaivuta epätoivoon. 

Tässä muutamia keväisiä asioita, jotka ilahduttavat juuri nyt:

– Valtavat vesilätäköt meidän pihalla, ja läiskyttämisen riemu (en erittele, tarkoitanko nyt lapsia vai itseäni…)

– Äipän ja tyttären söpöt samistelukumpparit
– Ihanat neilikat maljakossa

– Aurinko, joka oikeasti nousee jo niin aikaisin, että siihen voi herätä! Lapsista ei enää tunnu siltä, että he ovat aamusta iltaan päiväkodissa, koska mennessä ja tullessa ei ole enää pimeää!

– Valo, valo, valo ja sen lisääntyminen
– Ei tarvitse pukea enää kaikkia mahdollisia toppavaatteita ulos lähtiessä

– Tuntuu voittajalta, kun olen ihmeen kaupalla itse säästynyt (ainakin toistaiseksi) norovirukselta, joka on riehunut koko muussa perheessä. Ja onneksi muutkin perheenjäsenet ovat jo voiton puolella. Tuollainen raskas tauti on kuitenkin aina oma taistelunsa.  
– Suhteellisen valmis kandin työ. Tuntuiko se todella joskus mahdottomalta urakalta?
– Kaikki hyvät, tavalliset asiat. Niitä on niin paljon.

Lastenkirjat: Peppi Pitkätossu

 

“Kaikki on vinksin vonksin tai ainakin heikun keikun
Arvaas, oikun eikun, kuka oon, joko arvaat sen?”

Kukas nyt ei Peppiä tuntisi! Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossu on monen sukupolven ikisuosikki, ja minäkin olen lasten myötä löytänyt Pepin taas uudesta näkökulmasta. 1940-luvulla luotu Peppi-hahmo on kapinallinen ja radikaali, mutta myös kohtelias, empaattinen ja lojaali lapsi. Peppi asuu yksin hevosensa Pikku-Ukon ja lemmikkiapinansa Herra Tossavaisen kanssa ränsistyneessä huvilassaan Huvikummussa, ja hänen parhaat ystävänsä ovat naapuruston hyväkäytöksiset Tommi ja Annika. Hänen isänsä Efraim I Pitkätossu on alkuasukaskuningas Kurrekurredut-saarella. Peppi on maailman vahvin tyttö ja lisäksi satumaisen rikas kultarahoineen.

 

Lettipäisellä Pepillä on kaikkeen ihan omat säännöt eikä hän välitä siitä, mitä yleinen mielipide tai muut siitä ajattelevat. Hän voi ihan hyvin leipoa pipareita lattialla, nukkua jalat tyynyllä tai pitää hevosta sisällä. Vapaan kasvatuksen tai kasvatuksettomuden seurauksena hän ei aina osaa käyttäytyä tilanteen vaatimalla tavalla kuten hienoilla kahvikutsuilla, mutta hän ei ole pahantahtoinen tai ilkikurinen. Hän ei halua tahallaan loukata ketään, joten hän ei ole riiviö, vaikka saakin joskus aikuiset polkemaan jalkaa. Hänen reippautensa ja hullunkuriset tempauksensa sekoittavat ruotsalaisen, sovinnaisen pikkukaupungin elämää ja saavat sivistyneet rouvat ja herrat vaikuttamaan varsin kankealta ja huumorintajuttomalta sakilta. Lindgrenin Peppi Pitkätossu on poikkeuksellinen lapsi- ja erityisesti tyttöhahmo niin oman aikansa kuin edelleen nykyistenkin hahmojen joukossa. Peppi ei ole vanhentunut.

 

Peppi-kirjojen kieli tuntuu joiltakin osin tavallaan aika rajultakin, kun on tottunut nykyajan pumpuliseen lastenkirjallisuuteen. Ehkä hieman nolottaakin myöntä, mutta en ole lukenut esimerkiksi Peppi-sarjakuvista aivan sanasta sanaan jokaista Pepin ja kumppaneiden sanomista, kuten sarkastista “kaikki lapset pitäisi ampua” tai joitain muita aika suorasukaisia heittoja. Lukekoot sitten itse kaiken, kun osaavat. Äänikirjoissa tietysti kaikki tulee sensuroimattomana, ja kaikki Peppi-äänikirjat olemme kuunnelleet automatkoilla. Hyvää viihdykettä muuten. Peppiä onkin meillä kulutettu monessa muodossa: äänikirjat, tavalliset kuvakirjat, ihana alkuperäinen, ruotsinkielinen Peppi Pitkätossu -tv-sarja sekä sarjakuvat, joista pari osaa näkyy kuvassa. Nuo Ingrid Vang Nymanin kuvittamat sarjakuvat ovat kyllä niin huippuja, ne ovat kerta kaikkiaan absurdeja. Peppi pistää kyllä jauhot suuhun kelle vaan ja herättää hilpeyttä ja jopa naurunremakkaa niin aikuisissa kuin lapsissa. Hyvä, Peppi!

 

Teatterikärpäsen puremaa

Tunnistatteko te kevään tuoksun, kun sen haistatte? Minulle kevään tuoksu on se sulavan maan ihana lemu, johon sekoittuu kuivuvan asvaltin hajua. Sen tuntee parhaiten siinä maalis-huhtikuussa, juuri näihin aikoihin, kun öisin on vielä pakkasta, mutta päivällä aurinko paistaa tosi kirkkaasti ja iltapäivisin virtaa pieniä puroja kävelyteiden reunoissa. Minä niin rakastan sitä tuoksua! Suljen usein silmät ja nuuhkin sitä kuin henkeni edestä keuhkot täyteen, se on ihan kuin aikamatka. Ja sen voi tuntea vain keväisin, noin kuukauden, korkeintaan parin, aikana.
Se tuoksu tuo mieleen lapsuuden keväät ja ihanat lätäkkö- ja metsäleikit, mutta kaikista voimakkaimmin se tuoksumuisto kuljettaa minut joka vuosi kymmenen vuoden taakse, abikevääseen, jolloin tunsin olevani niin vapaa ja pystyväni mihin vaan. Pitkän pitkä, kuusivuotiaana alkanut kouluputki oli juuri loppumaisillaan, hyvin menneet kirjoitukset olivat vihdoin ohi, luvut oli luettu, pänttäämiset päntätty ja koko maailma oli avoinna, siinä mittakaavassa ensimmäistä kertaa elämässäni. Olin 18 ja sen ikäisen ihmisen varmuudella niin varma kuin voi mistään varma olla, että minusta tulee näyttelijä. 12-vuotiaasta asti kirjailija oli toki ollut unelma-ammattini, mutta koska siihen ei voi opiskella, näyttelijä oli sitten ainoa vaihtoehto.
Ilma tuoksui ihan tältä silloin, kun kävelin Teakin pääsykokeisiin, olin tullut yksin isoon kaupunkiin ja olin niin vapaa. Askeleet tuntuivat sairaan kevyiltä lakaisukoneitten pöllyttämillä kävelyteillä ja olisin voinut tanssahdella Helsingin kaduilla. Varmaan tanssahtelinkin. Jännitti. Oli elämä ja unelmat edessä.

 

Kuva: Kimmo Korpela

No, kuten blogin lukijoina ehkä olette voineet päätelläkin, minusta ei sitten lopulta tullut näyttelijää, ja ihan hyvä niin. Kävin viime vuonna pitkästä aikaa kurkkimassa Teatterikorkeakoulun nettisivuja, ja vastaan pomppasi limittäin asettautuneiden, alastomien ruumiiden sekamelska, joku opiskelijoiden kokeileva esitys. Ei minusta olisi sellaiseen ollut, tai en ainakaan haluaisi, että olisi ollut. Lukion jälkeen sain teatteria ja esiintymistä vähäksi aikaa kyllikseni, kun olin vuoden Ryttylässä kansanopistossa musiikkiteatterilinjalla. Se olikin kyllä mahtavan upea vuosi, niin monia taitoja kehittävänä kuin muutenkin. Se oli oikeastaan juuri sitä, mitä siihen hätään tarvitsinkin: teatteria, tanssia ja taidetta käytännössä 24/7. Oli ihanaa oikein antautua rakkaalle asialle, tuollaiset mahdollisuudethan ovat hyvin poikkeuksellisia muulloin elämässä. Ja voi kuinka hauskaa se oli! Välillä myös tosi vaikeaa, mutta miten flow-tiloihin välillä improtessa uppoutuikaan! Olen välillä kaivannut sellaista hauskanpitoa.

 

 

 

Sen vuoden jälkeen jatkoin hieman teatterin parissa, mutta sitten kutsuivat muutkin haasteet, lopulta Jyväskylä ja pian äitiys ja loppu onkin historiaa. Tanssia olen harrastanut tässä väliajallakin aina joinakin vuosina, mutta en varsinaista teatteria. Ja nyt, nyt olen päässyt taas vihdoin leikkimään teatterijuttuja Torstaiteatterin teatterikerhossa, ja olen ollut siitä onnellinen. Haluaisin vielä joskus esiintyäkin, mutta tähän elämäntilanteeseen tuo “leikkikerho” sopii mitä parhaiten. Vaikka kirjoitin olevani tavallaan ujo, teatterimaailmassa se ei päde minuun. Päinvastoin, se on melkein kuin terapiaa, vähän kuin kirjoittaminenkin. Okei, menen lukkoon sillä hetkellä, kun tiedostan, että improamassa tai roolihahmon saappaissa on minä, sen sijaan, että antaisin flow’n kuljettaa. Ne kalseat “valaistumisen” hetket ovat hirveitä ja pilaavat kaiken, mutta tuolla teatterikerhossa sellaisia ei tarvitse pelätä. Se on ihanan turvallinen ja armollinen ympäristö kokeilla, myös epäonnistua. Olen esiintymässä, mutta olen myös minä, olen niitä yhtä aikaa. Pehmeä lasku takaisin näyttelemisen mahtavaan maailmaan, josta pidän eniten sen itsensä takia enkä pyrkiäkseni olemaan jotakin suurta.