Month: March 2017

Michael Hingsonin ja Susy Floryn kirjoittama 1463 porrasta (2012) on erikoinen ja kiinnostava tosikertomus sokean miehen (Hingson) pakenemisesta New Yorkin palavista kaksoistorneista syyskuun 11:nä vuonna 2001. 1463 porrasta on matka, jonka Hingson laskeutui opaskoiransa kanssa tuona aamuna. Torniin, jossa Hingson sinä aamuna työskenteli, iskeytyi lentokone ylempiin kerroksiin, ja ennen tulipalon tuhoa osa työntekijöistä pääsi pakenemaan alas portaikkoa pitkin. Moni kuoli kuitenkin päästyään maanpinnalle, rakennuksista kun putoili kappaleita ja ilma oli sakeana hengenvaarallista pölyä. Kaikki oli sekaisin. Hingson kuitenkin selvisi ja suuri kiitos siitä kuuluu hänen opaskoiralleen Rosellelle. 

Salaliittoteorioiden ystävänä en ole aina ollut niinkään varma, kenen toimesta tornit loppujen lopuksi räjäytettiinkään, mutta Hingson ainakin tuntuu luottavan omaan liittovaltioonsa kuin vuoreen. Hän voi hyvin olla oikeassakin, mutta joitakin epäilyttäviä seikkoja tornien kaatumisprosessiin liittyy. Liikkeellä on niin erilaisia “tieteellisiä tosiasioita” tuosta päivästä, että on melko mahdotonta voida selvittää jälkikäteen kaikkia lähteitä ja niiden luotettavuutta, joten en ole ihan varma, mitä ajattelen. Hingsonin näkemys pitää yhtä Yhdysvaltojen virallisen näkemyksen kanssa. No, oli syyllinen kuka tahansa, terroristit tai Yhdysvaltojen oma armas hallitus, totta kuitenkin on, että tornit räjähtivät keskellä Manhattania ja tuhannet ihmiset saivat surmansa. Ja sitä ei voi kukaan kieltää, etteikö terrorismi olisi joka tapauksessa todellista, sen saamme todistaa valitettavasti harva se viikko uutisia seuratessamme. 

Hama-helmet ovat kestäneet aikaa.

Ei tarvitse olla mikään Aina Inkeri Ankeinen keksiäkseen syitä, miksi ja millä tavalla kaikki oli ennen paremmin. Aikuisissa vaan sellainen kumma nostalgisoinnin taipumus. Me nuoren polven vanhemmat ja kasvattajatkin monesti nostalgisoimme omaa lapsuuttamme ja paheksumme uusia virtauksia. Niin tekevät ja ovat tehneet kaikki sukupolvet tähänkin asti. Esimerkiksi näin: ennen oli sentään vain kauniit Barbie-nuket, mutta nyt on hirveät Bratzit ja Monster High´t. Kun Barbie-nukke lanseerattiin vuosikymmeniä sitten, todennäköisesti aikalaiset nostalgisoivat, että vanha kunnon mollamaija on sentään parempi. Uskoisin kuitenkin parhaiden lelujen, leikkien ja kirjojen kestävän aikaa huoletta, ja ne muut – ehkä on parempikin, että vaipuvat unholaan. Kirjan, lelun tai leikin pitää aina uudelleen ansaita paikkansa seuraavan sukupolven käytössä, eikä siihen riitä pelkkä edellisten sukupolvien närkästys. 

My Little Ponytkin ovat säilyneet, hieman tosin modernisoituneet matkan varrella. Oikealla olevat ovat lapsuudestani.

Jos jonkun sanan eteen voi laittaa määritelmän “vanha kunnon”, silloin sitä pidetään jotenkin hyvänä, jotenkin parempana kuin uutta vastaavaa. Lautapelejä pidetään parempina kuin konsolipelejä, perinteistä kotileikkiä parempana kuin “medialeikkejä”, joissa leikitään vaikkapa suosikkihahmoja. Sitä paitsi 70-luvulla kaikilla oli samanlaiset, likaisenkeltaiset ja -ruskeat vetimet päällä ja niillä mentiin, nykyään lapset ja nuoret ovat niin muotitietoisia! Paheksumisen aiheita varmasti riittää. Ennen kaikki oli aina niin kesyä ja viatonta, nykyään kaikki on vaarallista, epäilyttävää ja pelottavaa. 

Olen käynyt tässä keväällä tosi mielenkiintoista yliopiston järjestämää lastenkulttuurikurssia, jossa on käyty läpi kaikkia lapsuuteen kuuluvia osa-alueita leikeistä sukupuoleen, tiloihin ja taiteeseen sekä lapsuuden historiaan. Kurssin teemat herättivät ajattelemaan tätä nostalgisointiakin, ja huomasin, että kyllä se monesti vain menee niin. Asiat, joita olemme tehneet lapsena ja joihin omat vanhempamme ovat suhtautuneet varauksella, muuttuvatkin aikuisiksi tultuamme “vanhan hyvän ajan” asioiksi, joksikin tavoiteltavaksi, josta uusi lapsisukupolvi ei enää piittaa. Netittömiä aikoja glorifioidaan ja paljon muutakin. Vanhat tavat leikkiä ja olla lapsi koetaan turvallisempina kuin uudet. Joskus varsinkin vanhemmat ihmiset puhuvat itsensä pussiin, kun kuvailevat kaikkea kurjuutta omassa lapsuudessaan, mutta silti nostavat oman lapsuutensa jotenkin korkeammalle jalustalle kuin nykylapsuuden. Koska silloin ei oltu mitään pullamössösukupolvea!

Klassikkokassakone vaan pitää pintansa!

Karvinen on aina Karvinen. Viis siitä, millainen se on hamona, kunhan se on “vanha kunnon”!

Kiitos hyvistä nykyajan nuoristamme ja lapsistamme kuuluu suurelta osin juuri vanhemmille sukupolville, joilta periytyvän kasvatustyön tulosta he ovat. Arvostelun sijaan myös vastuu heidän oikeaan suuntaan kasvamisestaan kuuluu edeltäville sukupolville. Monet viisaat vanhemmat ihmiset ovatkin varmasti oikeutetusti hyvin tyytyväisiä katsoessaan jälkipolviaan, ja sukupolvet keskustelevat luontevasti, ymmärtävästi ja kunnioittavasti keskenäään, vaikka elämänpiirit olisivat hyvinkin erilaiset. Ja onneksi monista ihmisistä on kasvanut tolkun aikuisia, vaikka (tunne)kasvatuksesta ei olisi aiemmilla sukupolvilla ollut juuri hajuakaan. Kaikille ei ehkä käynyt niin hyvin, mutta joka sukupolvessa on omat pudokkaansa. Nykyään on se hyvä tilanne, että vanhemmat ovat hyvin kiinnostuneita kasvatuksesta ja lastensa hyvinvoinnista ja ehtivät leikkiä ja viettää näiden kanssa myös aikaa enemmän perheiden kotityötaakan kevennyttyä sähkön, juoksevan veden, kodinkoneiden, lähikauppojen ja einesten myötä. Ja isät osallistuvat lastensa arkeen entistä yleisemmin sekä emotionaalisella että konkreettisella tasolla. Kaikki ei ollut ennen paremmin, mutta ehkä jokin oli. Ainakin ne kultaiset, huolettomat kesäpäivät itse kunkin muistoissa, olivat ne sitten realistisia tai eivät.

Hai-saappaat ovat varmasti hyvät, koska niitä on ollut jo 70-luvulla! (Ja onhan ne ihanat!)

Australialais–amerikkalaisen Nick Vujicicin elämäntarina Ra(a)jaton elämä (Life without Limbs, 2010) on liikuttavaa mutta inspiroivaa luettavaa. Vujicic on syntynyt kokonaan vailla raajoja, mutta sinnikkyytensä avulla saavuttanut elämässään kuitenkin vaikka mitä. Youtubesta löytyy monia kyynelhanat aukaisevia videoita, kuvia ja haastatteluita hänen stooristaan, nimen lisäksi ainakin hakusanoilla life without limbs ja love without limbs. Nykyään Vujicic on naimisissa mielettömän kauniin naisen kanssa ja heillä on kaksi todella suloista poikaa. Työkseen Vujicic kiertelee maailmaa puhumassa ihmisille, kertomassa tarinaansa ja kannustamassa heitä. Hän elää unelmaelämäänsä. Hän on myös esimerkiksi sukellellut, surffaillut ja tehnyt kaikenlaisia extreme-juttuja, joita harva raajallinenkaan.

–

Ra(a)jaton elämä on erittäin hyvä nimi kirjalle, sillä vaikka raajojen puuttumisen luulisi nimenomaan rajoittavan elämää, niin Vujicicille elämä on rajatonta ja vapaata. Hänelläkin on silti ollut omat mustat hetkensä. Nuorena hän oli masentunut, koska oli niin erilainen kuin muut ja luuli, ettei kukaan tyttö esimerkiksi koskaan ihastuisi häneen. Kiusaamisestakin hän on saanut osansa, mutta on käynyt koulunsa aivan tavallisessa oppilaitoksessa. Ensijärkytyksestä toivuttuaan Vujicicin vanhemmat päättivät tarjota pojalleen mahdollisimman normaalin elämän, ja niin Vujicic opetettiin ja opetteli mahdollisimman itsenäiseksi ja omatoimiseksi jo lapsena. Hänen pieni jalantynkänsä on suuri kädenkaltainen apu monissa arkiaskareissa. Sen avulla hän pystyy ohjaamaan myös sähköpyörätuoliaan. Perheessään häntä ei myöskään ikinä asetettu lellikin asemaan, vaan pidettiin ihan tavallisena lapsena. Niinpä sai jo kotoa eväät uskoa, että hänkin voi pystyä melkein mihin vain, jos on yritteliäs.

–

Vujicicin kirjassa onkin paljon life coach -henkistä settiä, kannustusta kuinka voittaa vaikeuksia omassa elämässään. Ehkä hieman liiankin self help -tyyppistä osittain, mutta menköön nyt amerikkalaisuuden piikkiin. Vaikka Vujicicin haasteet ovat olleetkin todella suuria, häntä on kuitenkin siunattu mielettömillä puhe- ja esiintymislahjoilla sekä huumorintajulla. Hän on vain niin valloittavan elämäniloinen eikä hän anna raajattomuutensa estää häntä ottamasta kaiken irti elämästä. Youtubessa on maistiaisia hänen puheistaan täysille saleille. Yksikin video oli kerta kaikkiaan niin liikuttava, kun Vujicic puhuu ulkonäöstä epävarmoille teineille jossain koulussa, ja vakuuttaa että nämä ovat kauniita ja täydellisiä juuri sellaisina kuin ovat, aivan niinkuin hänkin. Jos joku tavallinen jamppa puhuisi niin, se menisi toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta kun sen sanoo mies, jolla ei ole lainkaan käsiä eikä jalkoja, koko sali kyynelehtii ja viesti menee perille. Hän puhuu myös esimerkiksi vankiloissa, hän ymmärtää vankien tuskaa ja arvottomuuden tunnetta uituaan itsekin niin syvissä vesissä. Hän tuo heille toivon pilkahduksia ja heittää säälimättä läppää itsestään.

–

Yksi Vujicicin salaisuuksista on varmasti usko Jumalaan: aluksi hän kyseenalaisti ja kapinoikin, miksi ihmeessä Jumala on sallinut hänen syntyä ilman raajoja, mutta juuri raajattomuutensa ansiosta hän on nyt niin suurena siunauksena tuhansille ja tuhansille ihmisille ympäri maailman. Kun täysin raajaton ihminen voi rakastaa ja arvostaa itseään täysillä, koska Jumala rakastaa häntä täydellisenä luomuksenaan, niin miksei sitten kuka tahansa muukin ihminen!