Scarlett

Huomio! Alexandra Ripleyn kirjoittama Scarlett jatkaa Margaret Mitchellin Tuulen viemää -teoksen tarinaa, joten jos et halua vielä tietää Tuulen viemään loppuratkaisua, niin ei kannata lukea tätä postausta!
 
————————————————————————————————————————————————————————
Kirjoitin jokin aika sitten blogissa, että Margaret Mitchellin massiivinen ja ihana Tuulen viemää (1935) on ehdottomasti yksi lempikirjoistani, romaaneista taitaa olla se kaikkein paras ja jotenkin läheisin, ja luen sen aina silloin tällöin. Talviloman aikana sain sitten vihdoin luettua sen loppuun, ja oli kyllä ihanaa uppoutua taas pitkästä aikaa siihen maailmaan! Siitä on nimittäin jo monta, monta, monta vuotta, kun olen viimeksi kyseisen kirjan lukenut. En edes muista enää. Elokuvan kyllä katsoin viime vuonna, mutta se on hyvin tiivistetty versio kirjasta, ja kirja on niin paljon enemmän. No, aloitin sitten tietysti heti putkeen lukemaan tuota Ripleyn Scarlettia, koska – kuten Tuulen viemään lukeneet tiedätte – Scarlettin ja Rhettin tarina jää niin onnettoman kesken! 

 

Ripleyn Scarlett vain on ihan eri maata kuin Mitchellin Tuulen viemää. Jättiläismäinen Tuulen viemää jäi kirjoittajansa ainoaksi romaaniksi, se oli hänen huolella valmisteltu elämäntyönsä. Mitchell oli syntynyt vuonna 1900, ja hän oli lapsesta asti kuullut sukulaisiltaan tarinoita Yhdysvaltojen sisällissodasta ja ylipäätään ajoista, joista kirjoitti. Hän oli atlantalaisena myös aito Etelän tyttö ja Tuulen viemää heijastaa monella tavalla hänen omaakin stooriaan. (Mitchellin elämäntarina Road to Tara on myös lukulistallani.) Kuten Scarlettilla, Mitchelilläkin oli irlantilaisia sukujuuria, ja myös hänen puoliso- ja ystävyyskuvionsa heijastuvat osaltaan teoksen henkilöhahmoihin. Tuulen viemää sai heti ilmestyttyään valtavan suosion, ja teos on lumonnut sukupolvia toisensa jälkeen. En tiedä, suunnitteliko Mitchell koskaan jatko-osaa teokselleen, mutta enpä usko. Hän oli vuodattanut jo kaikkensa ainokaiseensa. Loppuhan ei varsinaisesti pääty hyvin eikä huonosti – se jää vain auki! Rakkautta aiemmin vannonut Rhett lähtee Scarlettin luota loukkaantuneena juuri, kun Scarlett tajuaa rakastavansa ja rakastaneensa häntä. Kuitenkin Scarlett on aina saanut tahdonvoimallaan haluamansa, joten hän sisuuntuu ja päättää vielä hankkia Rhettin takaisin. Sitä ajatellakseen hän päättää lähteä Taraan. Lukijan mielikuvituksen varaan siis jää, onnistuuko Scarlett aikeessaan lepyttää loukattu miehensä vai ei.
 
Kauan Mitchellin kuoleman jälkeen, vuonna 1991, ilmestyi sitten Alexandra Ripleyn Scarlett, joka esittää yhden näkemyksen tähän Scarlettin ja Rhettin kissa-hiiri -leikkiin. Sain kirjan lahjaksi jo vuosia sitten, mutta kun aloin silloin lukemaan sitä, lopetin sen ensimmäiseen kappaleeseen. Se oli vaan niin eri! Se ei ole Mitchellin kirjoittama, ja tyyli on romanttisempaa, melodramaattisempaa ja muuten vain “halvempaa” kuin Tuulen viemäässä. Suhtauduin siihen varauksella enkä halunnut pilata lempparikirjaani huonolla jatko-osalla. Kuitenkin viime keväänä tartuin jostain syystä uudestaan tuohon teokseen ja halusin antaa sille vielä mahdollisuuden. Olisihan kiva, jos Scarlett ja Rhett nyt vihdoin saisivat toisensa ja kaikki päättyisi onnellisesti! (Tällä hetkellä luen sitä siis toista kertaa.)  Kun alun shokista pääsi yli, kirja oli yllättävän imaiseva kuitenkin. Voin sanoa, että Scarlettin alku on oikeasti aika kökkö, se on jotenkin jo liikaa, kun Ashley on heittäytymässä vaimonsa hautaan, mutta kun pääsee vähän eteenpäin, kirja kyllä paranee siitä. Siitä tulee oma tarinansa, joka ei ole Tuulen viemää, mutta ihan mielenkiintoinen jatko. 
 
Enimmäkseen kirja liikkuu koko Georgian ulkopuolella, mikä on oikeastaan tosi hyvä ratkaisu, koska muuten sitä vertaisi jatkuvasti Tuulen viemään. Nyt henkilöt alkavat elää ihan omaa elämäänsä, iso osa kirjasta sijoittuu myös Irlantiin, jossa Scarlettin sukujuuret ovat. Ripley on aika hyvin kyllä seurannut Tuulen viemään tarinaa ja ollut valinnoissaan melko uskollinen Mitchellille, mutta kyllä joitakin epäloogisuuksiakin löytyy. Kirjoitustyyli voisi olla myös vähän vähemmän dramaattinen. Ripley on tuntunut poimineen Mitchellin kirjasta joitakin kielellisiä maneereja, joita toistelee ja paisuttelee ihan liikaa, paljon enemmän kuin alkuperäinen Tuulen viemää. En yleensä lue Ripleyn tyyppisiä kirjailijoita, mutta nyt annan tyyliin liittyvät mokat anteeksi ja keskityn vain tarinaan, koska onhan kyseessä sentään Scarlett ja Rhett, jopa melko uskottavastikin!
 
No, saavatko he sitten lopulta toisensa? En spoilaa ja paljasta, mutta pakko myöntää, että Ripley ei ainakaan ratkaise tilannetta heti alkuunsa, vaan jännitystä riittää viimeisille sivuille asti, joten loppuun on oikeastaan pakko lukea. Uusia, yllättäviä käänteitä tulee, eikä todellakaan voi olla varma, miten käy kummankaan puolelta. Sivumärältäänkin Scarlett on lähes yhtä pitkä kuin Tuulen viemääkin. Kun aloin lukemaan Scarlettia, ajattelin, että Scarlett saa Rhettin varmaan heti takaisin ja loppuaika kerrotaan  heidän yhteisestä elämästään, mutta tehtävä ei osoittaudukaan ihan helpoksi. Pidän kirjassa kyllä siitä, että Scarlett on henkilönä oikeastaan miellyttävämpi kuin Tuulen viemäässä. Kyllä hän on vielä vanha kunnon Scarlett, mutta hän vihdoin oppii yhtä sun toista elämästä. Kyllä minä oikeastaan myönnän ostavani tämän jatkotarinan Scarlettin vaiheista Tuulen viemään jälkeen. Ja nimenomaan tarina (eikä tyyli) edellä. 
 
Tuulen viemää suosittelen varauksetta, mutta Scarlettia vain omalla vastuulla!             
Alexandra Ripley: Scarlett 
Otava 2008
831 s.

Matkakuumetta

 

Aina keväisin nousee tasaisen varmasti matkakuume, ja fiilistelin vähän edellisiä reissujamme selailemalla kuvia, joita olikin satoja. Poimin muutaman tännekin, eikä ollut muuten helppo valita kaikkien ihanien joukosta! Kuvien katselu ei muuten kauheasti vähennä sitä matkakuumetta… Nämä ovat kaikki mieheni ottamia. Itse olen reissuilla kuvannut lähinnä puhelimella, jos silläkään, mutta tänä vuonna toivottavasti kamerakin kulkee välillä kaulassa. Nyt, kun meillä on pieniä lapsia, reissuun ei lähdetäkään kovin ex tempore, mutta yrityksenä on kerran vuoteen käydä jossakin pidemmällä, jos vain on mahdollista. Tulevana kesänä suuntaamme Itävaltaan, mutta sitä ennen olisi vielä tarkoitus pyörähtää Tukholmassa nyt keväällä. Odotan kyllä innolla noita reissuja, mutta varmaankin vähintään yhtä ihanaa on suunnitella reissuja etukäteen ja muistella valokuvien muodossa jälkikäteen.

 

 

 

 

Kaikki kuvat: Kimmo Korpela

Ra(a)jaton elämä

Olin vanhempieni esikoinen. Niin suuri riemunaihe kuin se olisikin ollut missä tahansa perheessä, kukaan ei lähettänyt kukkia äidilleni, kun olin syntynyt. Se loukkasi häntä ja syvensi entisestään hänen epätoivoaan. 
Surullisena ja itkuisin silmin hän kysyi isältä: Enkö ansaitse kukkia?

Hoitaja olivat tarjoutuneet tuomaan minut äidille, mutta hän kieltäytyi ottamasta minua syliinsä ja käski heidän viedä minut pois. 
     Sairaanhoitajat itkivät. Kätilö itki. Ja tietenkin minä itkin!
Lopulta minut pantiin äidin viereen yhä peiteltynä, mutta äiti ei kerta kaikkiaan kestänyt sitä, mitä näki: lastaan vailla raajoja. 
“Viekää hänet pois”, hän sanoi. “En halua koskea häneen enkä nähdä häntä.”
[—]
Myöhemmin äidin nukkuessa isä kävi luonani lastenhuoneessa. Takaisin palattuaan hän sanoi äidille: “Hän näyttää kauniilta”. Isä kysyi, haluisiko äiti jo nähdä minut, mutta tämä kieltäytyi, koska oli yhä järkyttynyt.

Australialais–amerikkalaisen Nick Vujicicin elämäntarina Ra(a)jaton elämä (Life without Limbs, 2010) on liikuttavaa mutta inspiroivaa luettavaa. Vujicic on syntynyt kokonaan vailla raajoja, mutta sinnikkyytensä avulla saavuttanut elämässään kuitenkin vaikka mitä. Youtubesta löytyy monia kyynelhanat aukaisevia videoita, kuvia ja haastatteluita hänen stooristaan, nimen lisäksi ainakin hakusanoilla life without limbs ja love without limbs. Nykyään Vujicic on naimisissa mielettömän kauniin naisen kanssa ja heillä on kaksi todella suloista poikaa. Työkseen Vujicic kiertelee maailmaa puhumassa ihmisille, kertomassa tarinaansa ja kannustamassa heitä. Hän elää unelmaelämäänsä. Hän on myös esimerkiksi sukellellut, surffaillut ja tehnyt kaikenlaisia extreme-juttuja, joita harva raajallinenkaan.
Ra(a)jaton elämä on erittäin hyvä nimi kirjalle, sillä vaikka raajojen puuttumisen luulisi nimenomaan rajoittavan elämää, niin Vujicicille elämä on rajatonta ja vapaata. Hänelläkin on silti ollut omat mustat hetkensä. Nuorena hän oli masentunut, koska oli niin erilainen kuin muut ja luuli, ettei kukaan tyttö esimerkiksi koskaan ihastuisi häneen. Kiusaamisestakin hän on saanut osansa, mutta on käynyt koulunsa aivan tavallisessa oppilaitoksessa. Ensijärkytyksestä toivuttuaan Vujicicin vanhemmat päättivät tarjota pojalleen mahdollisimman normaalin elämän, ja niin Vujicic opetettiin ja opetteli mahdollisimman itsenäiseksi ja omatoimiseksi jo lapsena. Hänen pieni jalantynkänsä on suuri kädenkaltainen apu monissa arkiaskareissa. Sen avulla hän pystyy ohjaamaan myös sähköpyörätuoliaan. Perheessään häntä ei myöskään ikinä asetettu lellikin asemaan, vaan pidettiin ihan tavallisena lapsena. Niinpä sai jo kotoa eväät uskoa, että hänkin voi pystyä melkein mihin vain, jos on yritteliäs.
Vujicicin kirjassa onkin paljon life coach -henkistä settiä, kannustusta kuinka voittaa vaikeuksia omassa elämässään. Ehkä hieman liiankin self help -tyyppistä osittain, mutta menköön nyt amerikkalaisuuden piikkiin. Vaikka Vujicicin haasteet ovat olleetkin todella suuria, häntä on kuitenkin siunattu mielettömillä puhe- ja esiintymislahjoilla sekä huumorintajulla. Hän on vain niin valloittavan elämäniloinen eikä hän anna raajattomuutensa estää häntä ottamasta kaiken irti elämästä. Youtubessa on maistiaisia hänen puheistaan täysille saleille. Yksikin video oli kerta kaikkiaan niin liikuttava, kun Vujicic puhuu ulkonäöstä epävarmoille teineille jossain koulussa, ja vakuuttaa että nämä ovat kauniita ja täydellisiä juuri sellaisina kuin ovat, aivan niinkuin hänkin. Jos joku tavallinen jamppa puhuisi niin, se menisi toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta kun sen sanoo mies, jolla ei ole lainkaan käsiä eikä jalkoja, koko sali kyynelehtii ja viesti menee perille. Hän puhuu myös esimerkiksi vankiloissa, hän ymmärtää vankien tuskaa ja arvottomuuden tunnetta uituaan itsekin niin syvissä vesissä. Hän tuo heille toivon pilkahduksia ja heittää säälimättä läppää itsestään.
Yksi Vujicicin salaisuuksista on varmasti usko Jumalaan: aluksi hän kyseenalaisti ja kapinoikin, miksi ihmeessä Jumala on sallinut hänen syntyä ilman raajoja, mutta juuri raajattomuutensa ansiosta hän on nyt niin suurena siunauksena tuhansille ja tuhansille ihmisille ympäri maailman. Kun täysin raajaton ihminen voi rakastaa ja arvostaa itseään täysillä, koska Jumala rakastaa häntä täydellisenä luomuksenaan, niin miksei sitten kuka tahansa muukin ihminen!

 

Nick Vujicic: Ra(a)jaton elämä
Päivä, 2011
248 s.

Lastenkirjat: Satukirjasto

Ajattelin vinkata lastenkirjaosastosta Lasten Oman Satukirjaston, joka on mobiilisovelluksena tai ihan netin kautta toimiva palvelu, jossa on hurjan paljon ihania kirjoja! Suuri osa vielä ääneen luettuja, nykyajan satukasetteja. Tämä ei ole maksettu mainos, mutta lastenkirjafanina nyt vähän hehkutan silti, koska Satukirjasto on kyllä oikeasti ihana. Meille kätevin tapa selata Satukirjastoa on ollut iPadilta. Ainoa huono puoli on netti, joka meidän taloyhtiössä on to-del-la hidas, joten siksi Satukirjasto ei aina toimi tai alkaa jumittaa. Normaalilla netillä ei varmaankaan ole ongelmia ja kyllä se meilläkin usein toimii sujuvasti ilman jumeja.

Satukirjastossa on erityisen paljon Disney-satuja ja lähes kaikista Disney-elokuvista tuttuja hahmoja seikkailemassa. Hyvin edustettuina lukuisissa kirjoissa ovat muun muassa Frozen, Prinsessat, Autot, Aku ja Mikki, Nalle Puh, Palatsin pallerot, Aristokatit ja niin edelleen.  Lyhyempien kirjojen lisäksi Satukirjastossa on myös satasivuisia, Disneyn elokuvia myötäileviä jättisatukirjoja kuten Frozen, Inside Out, Kaksin karkuteillä, Doria etsimässä… Ja ääneen luettuina! En varmasti hehkuttaisi Satukirjastoa ilman tätä ääneenlukutoimintoa, mutta se on nimenomaan se juttu! Viisivuotiaamme on juuri parhaassa satuiässä ja jaksaa hyvin keskittyä pitkiinkin satuihin. Nuoremmallekin löytyy mieluisia kirjoja. Satukirjasto on myös kivaa, rauhallista vaihtelua lastenohjelmien tuijotukselle esimerkiksi sairastelupäivinä, ja automatkoillakin se toimii viihdykkeenä. 

Disney-kirjojen lisäksi Satukirjastossa on ilahduttavan paljon myös suomalaisia kirjoja kuten Aino-, Tomppa-, Siiri- ja Onni-kirjat, Urpoa ja Turpoa, Pupu Tupunaa, Muumeja, Uppo-nallea, soivia laulukirjoja ynnä muita. Todellinen aarreaitta siis, ja varsinkin jaoteltuina eri ikäryhmille, kirjoja kun löytyy vauvasta koululaisiin asti. Uusia kirjoja tulee joka kuukausi. Olemme lukeneet Satukirjaston kirjoja myös perinteisesti yhdessä, sekä kuunnelleet ääneen luettuja sylikkäin, minä kun pidän itsekin saduista. Mutta kätevä helpotus Satukirjasto on myös silloin, jos on tarve saada lapsille hetkeksi jotain rauhallista puuhaa keskenään. 

Verrattuna perinteisiin, postin kautta toimiviin lasten kirjakerhoihin Satukirjastolla on omat etunsa. Vähemmällä rahalla saa nimittäin enemmän kirjoja! Ja kaikenlisäksi vähemmän pidetyt kerhokirjat eivät jää pyörimään hyllyihin parin lukukerran jälkeen. Valinnanvaraa takuulla riittää. Mutta ääneenluku, se on se juttu! Meillä lasten mummo tämän Satukirjaston ensin hoksasikin ja he ovat papan kanssa tarjonneet meille tämän palvelun, kiitos vain kovasti! Tilauspätkä Satukirjastoa onkin kiva, aineeton lahjaidea lukevalle perheelle, vaikka satuiässä olevalle kummi- sukulais- tai lapsenlapselle.     


Epämukavuusalueella

 

Olen introvertti (ks. yksinkertainen määritelmä), aina ollut, mutta vasta viime vuosina löytänyt sanan sille. Ehkäpä tarkemmin määriteltynä vieläpä sosiaalinen introvertti. Jostain kumman syystä myös kaikenlainen taiteellinen toiminta, johon usein myös kuuluu esiintymistä tai siihen pyrkimistä, on aina kiehtonut minua. Muun muassa siitä johtuen saatan itseni tahallani kerta toisensa jälkeen epämukavuusalueelle, jolle voisin myös hyvin olla astumatta. Viimeksi tällainen inhottava, jännittävä ja silti niin tavoiteltava kokemus ovat olleet laulutunnit, joita olen aloitellut. Oikeat laulutunnut, jossa ollaan kahden kesken opettajan kanssa, ja jossa on pakko avata suunsa, vaikka haluaisi mielummin teipata sen kiinni! Olen nimittäin toivottoman ujo niissä asioissa, joissa en ole kovin varma itsestäni. Silti pakotan itseni kerta toisensa jälkeen jännittäviin tilanteisiin, joista on vain suoriuduttava. Laulutunneista sen verran, että opettaja on tosi mukava ja huippu, ja kyllähän sinne vähitellen kotiutuu. Se on vain se ensifiilis, että “miksi taas ajoin itseni tähän tilanteeseen, missä en oikeastaan haluaisi olla, ja toisaalta haluaisin hirveästi”.
 –
Olen niin ujo ja omissa oloissani viihtyvä (“omiin oloihini” lasken kyllä kuuluvaksi perheeni), että monissa sosiaalisissa tilanteissa tekisi mieli heittää säkki päähän ja juosta lähimmän nurkan taakse piiloon. En silti ole mikään ainainen tuppisuukaan, ja toisaalta olen myös määrätietoinen ja aikaansaava maailmanvalloittaja-Tuuli, minussa on nämä kaksi puolta, jotka käyvät kamppailua keskenään. Jos ajatellaan puhtaasti introverttiyden kannalta, astun epämukavuusalueelle periaatteessa aina mennessäni ovesta ulos. Välillä ihmettelen, miten kummassa olen päässyt näinkin pitkälle elämässäni. Siis oikeasti, naimisiin esimerkiksi? Kouluun? Työhaastattelut, pääsykokeet, viralliset puhelinsoitot, ensitreffit ynnä muut ovat todellisia tulikokeita introverteille. Emme ole sellaisia, että luontaisesti puskisimme parhaita puoliamme esiin esimerkiksi työhaastatteluissa, vaikka se on juuri se homman nimi nykyään. Sitä täytyy tietoisesti opetella. Nuorempana laukatessani kaikenlaisissa kesätyöhaastiksissa ja pääsykokeissa kuvittelin teatteria rakastavana monesti näytteleväni itsevarmaa ja ujostelematonta ihmistä, ja sitten sujuikin jo paremmin. Tottahan se on, että introvertin on pakko sparrata lähes jatkuvasti itseään, ellei todella halua viettää elämäänsä erakkona. Introvertitkin kuitenkin nauttivat kovasti sosiaalisuudesta, kuten vaikka juhlista, jos sitä on sopivina annoksina, ja aikaa myös latautua hieman pienemmällä lähiporukalla tai itsekseen.
Parikymppisenä oikeastaan ajattelin vähän samalla lailla kuin suuri osa työnantajistakin antaa ymmärtää, että ekstrovertit ominaisuudet ovat jotenkin tavoiteltavia ja niihin pitää pyrkiä ollakseen vaikkapa hyvä työntekijä tai muuten vaan hyvä ihminen. Sosiaalisuus ja ulospäinsuuntautuneisuus ovat kovaa valuuttaa nykyään kaikessa. On kuitenkin tärkeää ja varsin valaisevaa tiedostaa, että introvertti ja ekstrovertti voivat olla sosiaalisilta taidoiltaan tai tunneälyltään aivan yhtä kyvykkäitä – tai kyvyttömiä. Kumpikaan -verttiys ei siis ole itsessään jotenkin tavoiteltavampi kuin toinen, sen sijaan hyvien ihmissuhdetaitojen hallinta on yhtä tärkeää molemmille. Intro- tai ekstroverttiys ei myöskään liity hyvään tai huonoon itsetuntoon, vaan on enemmänkin synnynnäinen tapa orientoitua ympäröivään maailmaan. Olisi hirveän tylsää, jos esimerkiksi perheessä tai ystäväpiirissä olisi ainoastaan jompiakumpia, intro- ja ekstrovertit täydentävät hyvin toisiaan. Ja toki varmaan kaikissa on jonkin verran piirteitä molemmista, kyse on vain siitä, mitkä ominaisuudet painottuvat.
Kirjoittaminen on ainakin minulle introvertille mainio keino kertoa ajatuksistani tai ylipäätään selkeyttää niitä. Rakastan kyllä syvällisiä keskusteluja livenäkin, mutta jos yhtäkkiä pitäisi olla sanomassa ääneen mielipidettään jostakin asiasta, saatan takellella epäloogisesti jotain niin hämmentävää, että hävettää ajatellakin. Sen sijaan kirjoittaessa ajatukset soljuvat järjestykseen hyvinkin luontevasti kuin itsestään.
Onko teissä lukijoissa introverttejä tai ekstroverttejä?

Kuvat: Kimmo Korpela