Omenapuun opetus

Omenapuut ovat olleet sydämen asia minulle jo lapsesta asti ja olen aina toivonut, että meillä (nykyisemmin lapsuudenkotini pihalla) olisi vielä joskus omenoita tuottava puu. Sellainen, johon voisi kiinnittää keinun ja jossa voisi kiipeillä, ja joka kukkii keväisin kuin morsian ja josta syyskuussa ropisee omppuja niin paljon kuin jaksaa kerätä.
Mutta omenapuut eivät ole koskaan menestyneet meillä. Tontti on sen verran metsän laidassa, ettei humuksinen metsämaa ole koskaan kelvannut nirsoille omenapuuntaimille. (Jätän tässä nyt mainitsematta, että naapurin tontilla omenapuut kyllä ovat selviytyneet.) Huolenpitoyrityksistä huolimatta suurin osa alkuperäisistä taimista on joidenkin vuosien sinnittelyn jälkeen kuollut pois. Kaikki paitsi yksi. Se on istutettu valehtelematta noin parikymmentä vuotta sitten ja se on edelleen hengissä!
Se on kaikki nämä vuodet kitkutellut pienen taimen kokoisena näyttäen useimmiten kituvalta oksalta, joskus se on saanut koristeekseen muutaman kukkasen, mutta yhtään omenaa siitä ei ole ikinä tullut. Ja se on aina ollut minua reilusti lyhyempi, monesti yltänyt vain vyötärön korkeudelle. Myyrät ovat suihkineet sen alitse jättäen multakekoja jälkeensä, jänikset ovat yrittäneet nakerrella sitä, viereinen koivu on juonut sille tarkoitetun veden. Se on ollut kuin elävä kuollut, toivoton tapaus. Tätä kevättä on odoteltu jo 20 vuotta.
Ja nyt. Lapsuudenkodissani viimeksi piipahtaessa tarkistin tietysti optimistisena taas “omenapuuni” tilanteen, kuten joka kevät. Suuni oli loksahtaa sijoiltaan. Se oli kasvanut hieman pituutta, juuri ja juuri ohitseni. Ja sen oksat olivat täynnä ihania, vaaleanpunaisia nuppuja! Niitä oli kymmeniä! Siinä pienessä, mitättömässä varressa. Se tuntui uskomattomalta! Olen lähes varma, että syksyllä se tuottaa ensimmäiset omenansa, mutta vaikkei niin kävisikään, tämä on jo voitto! Voin aavistaa tässä jotakin siitä ilosta, jota vuosia vauvan tuloa odottanut pariskunta tuntee katsoessaan ensimmäistä kertaa positiivista raskaustestiä. Mahdottomasta on tullutkin mahdollinen, vaikka vuosi on näyttänyt samanlaiselta kuin aiemmat.
Ja minä olen niin ylpeä pikku omenapuustani! Olen ehtinyt kauan sitten muuttaa jo kotoa pois, mutta sain vielä nähdä sen päivän, kun puuni puhkeaa kukkaan, todella puhkeaa. Minulla (meillä) on kyllä toinenkin “omenapuu”. Sain taimen sukulaisilta yo-juhlissa, ja kaiken nähneenä tökkäsin sen kasvamaan keskelle entistä kasvimaata, hedelmällisimpään multaan koko tontilla. Se on kyllä kasvanut silminnähden, vaikka sitäkin ovat olosuhteet kovin koetelleet. (Alimmainen kuva on siitä.) Olen iloinnut sen paremmasta menestyksestä lajitovereihinsa nähden, mutta kituvan, vuosikymmenet sinnitelleen ja aina vain kutistuneen taimen kukkaan puhkeaminen on suoranainen ihme. Sillä ei ollut pohjallaan samoja lähtökohtia kuin isommalla pikkuveikallaan.
Ja minulla kun on taipumus ajatella symbolisesti, näen tässä luonnon ihmeessä toivon pilkahduksen jokaiseen toivottomaan tilanteeseen. Saatamme kylvää hyvän siemeniä ympärillemme koskaan edes näkemättä tuloksia. Mutta mahdottomat tilanteet, menetetyt tapaukset voivat puhjeta kukkaan. Joskus, jonain vuonna, juuri silloin, kun mikään ei meidän silmissämme näytä muuttuneen: ihme voi tapahtua. Kaikki on mahdollista. Hyvä ei mene hukkaan, vaikkei vaikutusta olisi itse todistamassa. Ja joskus, useinkin, voi saada itsekin jotakin ihan vain lahjana, jotakin yllättävää, sellaistakin, mitä ei olisi itse osannut edes toivoa.
What plant we in this apple-tree?
Buds, which the breath of summer days
Shall lengthen into leafy sprays;
Boughs where the thrush, with crimson breast,
Shall haunt and sing and hide her nest;
We plant upon the sunny lea,
A shadow for the noontide hour,
A shelter for the summer shower,
When we plant the apple-tree.
William Cullen Bryant (1794–1878)
 

Me

 

Sinä ja minä
Satamassa katsomassa samaan suuntaan
Tai toisiimme

 

 

Sinä ja minä
Ja sinun siniset merisilmäsi
Minun kaipaava katseeni
Sinä ja minä
Vääntämässä ja taistelemassa uhmaikäisen kanssa
Kiristyvät hermot kuin helleilman raskaus ennen ukkosta
Sinä ja minä
Yrittämässä ymmärtää toisiamme
Oppimassa meitä ja maailmaa
Sinä ja minä
Hellepäivän iltana nojailemassa parvekkeen kaiteeseen
Hiljaisuus ja hetken lepo
Sinä ja minä
Uupuneina, mutta kiitollisin mielin
Keittiössä unohdettu kaaos

 

Sinä ja minä
Tekemässä hulluja päätöksiä
Ja nauramassa niille

 

 

Sinä ja minä
Ihanan tavallisena viikonloppuaamuna
Lapsen aurinkosilmät ja omenaposket
Sinä ja minä
Välillä ihan kahdestaan
Kohdatuksi tulemisen kauneus
Sinä ja minä
Ja arkisen juhlava kestorakkaus
Tiistaipäivän glamour-kukkakimppu keittiönpöydällä
Tästä en luovu.

Katsaus menneeseen ja tulevaan lukuvuoteen

Toukokuu on selvästi jonkinlaista tilinpäätösten ja uusien suunnitelmien aikaa. Yliopiston lukuvuosi alkaa lähetä loppuaan ja on aika katsahtaa hieman menneeseen ja tulevaan. Kirjoitinkin jo kandiprojektistani sekä blogifiiliksistä. Nyt on aika avata hieman muita mietteitä loman kynnyksellä.

TJ kolme päivää! Sitten jään koko kesäksi kotiäidiksi lasten kanssa. Tuntuu tosi hassulta. Samaan aikaan hienoa ja odotettavaa, samaan aikaan outoa. Eiköhän siihen taas totu?Minulla on vielä yksi kirjatentti kesäkuussa, mutta muuten jatkan opiskeluja vasta elokuussa koulujen alkaessa. Siihen asti saamme kotoilla ja vähän reissaillakin. Blogi toivon mukaan päivittyy kesälläkin melko normaalisti, toki vähän pidempiä taukoja voi tulla väliin, mutta tarkoitus ei ole hyljätä blogia kokonaan kesäksi.   

Kesän jälkeen esikoisemme aloittaakin jo eskarin, eli uusi elämänvaihe velvollisuuksineen alkaa. Onneksi vielä aika leikkipainotteisesti ja pehmeästi, kun paikkakin on ennestään tuttu. (Tähän voisin nyt lisätä sen kuinkanopeastiaikakuluukaan! -kliseen.) Minä jatkan puolestani opiskeluja, tavoitteenani olisi olla valmis maisteri kahden vuoden päästä. Ajattelin käyttää ensi vuoden opintopisteiden kartuttamiseen ja jättää gradun suosiolla viimeiseksi. Syventäviä opintoja jatkan kirjoittamisen puolella. Olen myös päätynyt melko varmasti siihen, että haen elokuussa sivuaineeksi draamakasvatusta, jonka perusopinnot voisin suorittaa ensi lukuvuoden aikana. Katsotaan, pääsenkö. Muita sivuainepisteitä saatan kerryttää esimerkiksi taidehistorian ja historian puolelta. 

Valmistun siis periatteessa nyt kevään päätteeksi kandiksi, vaikken saakaan vielä paperia ulos. Olisi kaikki tarvittavat suoritukset ja pisteet kasassa muutaman viikon sisään, mutta haluaisin saada kandin tutkintoon valmiiksi journalistiikasta aineopintokokonaisuuden, joten käyn vielä alkusyksystä yhden kurssin siihen liittyen (se mokoma oli ilmestynyt uutena äippälomieni aikana). Eli virallisen paprun haen vasta syksyllä, sitten se on kyllä kahvilla käynnin arvoinen juttu. Kohta minulla on vihdoin se alempi korkeakoulututkinto takataskussa enkä ole enää koulutukseltani pelkkä ylioppilas. Hassua, ettei se nyt tunnu juuri miltään, vaikka etukäteen ajatteli sen olevan jonkinlaisen juhlistamisen paikka. Kaikkeen kai tottuu? Vaikka ihan rehdisti voin olla tyytyväinen tähän vuoteen ja aikataulussa pysymiseen. Ehkä meidän suomalaisten pitäisi kehua enemmän itseämme? Ei pröystäillä, mutta arvostaa tehtyä työtä omalla mittapuullamme. 

Nyt alkuviikosta palautan vihdoin sen varsinaisen kandintyönkin, sekin on hatunnoston arvoinen teko, vaikken olekaan siihen täysin tyytyväinen. Ärsyttää, kun se ei ole täydellinen. En ole yleensä koskaan perfektionisti normi kouluesseiden suhteen, mutta jotenkin olisi niin kiva ollut saada tuosta sellainen väitöskirja minikoossa. Tiedetään, että se on vain opinnäyte, mutta väitöskirjoja ja muita lähdemateriaaleja luettuani kandia varten tuo tuntuu aika onnettomalta räpellykseltä. Olen kuitenkin joiltakin osin siihen kovin tyytyväinenkin. Pitää vain antaa sen mennä tuollaisena. Lähettää se lentoon, lapsi maailmalle…



Kymmenen Facebook-profiilikuvaa

Tämäkin “haaste” on kiertänyt nyt monessa blogissa ja on ollut tosi hauskaa nähdä muiden profiiikuvakavalkadeja kymmeneltä vuodelta! Joten “pakko” oli osallistua itsekin. Täältä pesee. Mitään kauhean noloja kuvia ei edes löytynyt, lienenkö poistanut pahimmat joskus aikoinaan. Muutoksen kuvien laadussa kymmenen vuoden aikana kyllä huomaa.

2007

Liityin Facebookiin tosiaan syksyllä 2007, mutta jostain syystä siltä vuodelta ei ole yhtään profiilikuvaa jäljellä. Ehkä olen alkuun ottanut hätäisesti jonkun webkamera-selfien ja poistanut sen myöhemmin, ei mitään muistikuvaa. Joten ensimmäinen kuva on seuraavan vuoden puolelta. Hieman epätarkahko otos Keski-Euroopan reissulta, mutta tunnelma ❤

2008

Tummanpuhuva, syksyinen kuva, olisiko peräti selfie, en ole varma. Tuo villatakki oli ihan lempparini tuolloin.

2009

Jos oikein muistan, tämä kuva on kesäisestä Suomenlinnasta. Ja sama paita näköjään päällä kuin ensimmäisessä kuvassa. Tuo turkoosi paita olikin aivan lempparini monta vuotta ja tuli ihan loppuun käytetyksi. Viimeiset ajat ennen Kimmoon tutustumista.

2010

Häät. ❤ Tarviiko muuta sanoa? Olen ollut aika häätunnelmissa, kun ystäväni menee kesällä naimisiin ja olen uppoutunut sen myötä muistelemaan onnellisena omiakin häitämme. On se vaan niin ihanaa ❤ ❤ ❤ 

2011

Viimeisillään raskaana edellisen kotimme lähirannassa.

2012

Tämä on minusta niin ihana yhteiskuva ❤ Kaikenlisäksi näytti olevan ainoa profiiikuva siltä vuodelta, joten ehkäpä se kuuluu tähän kronologisena jatkumona raskauden jälkeen. 

2013

Kesäkuva serkkuni häistä. Odotin kuopustamme ja minulla oli hirveän huono olo, mutta niin vaan hymyä kuitenkin riittää. Juhlien aikana itse asiassa jaksoin onneksi hieman tavallista paremmin ja pystyin jopa syömään! Mutta muistan sen kestoällötyksen tunteen.
2014

Tältä vuodelta ei ollut yhtään uutta profiilikuvaa, varmaan niin kiireistä ja väsynyttä vauva-arkea, ettei ole paljon ehtinyt päivitellä. Tällainen Facebook-kuva kuitenkin löytyi tältä vuodelta. Olimme ajelemassa jostain juhlista ja fiilis oli melko korkealla, koska lapset nukahtivat autoon ja kuuntelimme musiikkia kauniissa kevätillassa.


2015

5-vuotishääpäivän kunniaksi teimme yhden yön hotelli + teatterireissun Lahteen ihan kahdestaan. Muistaakseni kävimme katsomassa silloin Myrskyluodon Maija -musikaalin, oli muuten upea! Tämä on hotellilta, varmaan juuri lähdössä teatterille. Se oli ihana reissu, pitäisi yrittää taas joskus järjestää joku tuollainen, vaikka juuri hääpäivän kunniaksi. Viimeistään 10-vuotishääpäivää voisi juhlistaa vähän isommin, vaikka on sitä joka vuosi kiva jollakin tavalla muistaa.

2016

Tykkään tästä kuvasta jotenkin tosi paljon. (Niin paljon, etten ole jaksanut edes päivittää sitä pitkään aikaan uuteen). Tämä on Mäntästä viime kesän lopulta.

2017

Koska en ole henk.koht. profiilikuvaani tosiaan päivittänyt, otin tähän blogin Facebook-profiiikuvan, jonka voisi vaihtaa senkin. Olen kyllä aika laiska kuvia päivittelemään, mutta jonkinlaisen aikajanan näistäkin sai. 




Kameran takana on ollut ainakin Äiti ja Kimmo, hääkuvan on ottanut Hannu Korpela.


Shakespeare: Romeo ja Julia

Prologi

Kaks perhettä, yht’ arvokasta ihan,
Veronan kaupungissa kumpikin,
nous uuteen kiistaan vanhan vihan,
veriinsä naapuri löi naapuriin.
Kaks rakastavaista, kovan onnen lasta,
sylistä syntyi vihan vimmaamain;
poloisten nuorten kurja kuolo vasta
vei hautaan sukuriidat vanhempain.

Kirjalisuuden opiskelu on innostanut lukemaan myös klassikoita. Niinpä luin tässä ihan oma-alotteisesti William Shakespearen ehkä tunnetuimman näytelmän Romeo ja Julia (n. 1595). Minulla on kyllä muistikuva, että olen joskus nuorena lukenutkin sen, ainakin silmäillyt, mutta enpä muistanut, että se on niin traaginen, nyyh! Näytelmän teemat ovat hyvin voimakkaita ja toisilleen vastakkaisia: viha ja rakkaus, elämä ja kuolema. Esipuheessa sanotaan, että kuten monien muidenkaan näytelmiensä, myöskään Romeon ja Julian tarinaa Shakespeare ei ole keksinyt itse, kirjoittanut vain auki. Shakespeare on muuten maailman myynein kirjailija, joten aika hyvin menestynyt muiden ideoilla. Toisaalta ainahan taide on enemmän tai vähemmän jonkin jo olemassa olevan lainaamista. 
 
Romeo ja Julia säväyttää vielä yli 400 vuoden jälkeenkin. Heidän tarinansa on kuin tähdenlento, nopeasti syttynyt, yhtä nopeasti sammunut. Italian Veronaan sijoittuvaan rakkaustarinaan jännitteen luovat kahden arvovaltaisen suvun, Montagueiden ja Capuletien, riitaisuudet. Ja tietenkin näiden toisiaan vihaavien sukujen jälkikasvu sitten rakastuu toisiinsa – salaa, kuinkas muutenkaan. Julia on vasta hieman alle 14-vuotias (sen ajan käypä naimaikä!) perheensä ainokainen, ja häntä ollaan naittamassa Paris-nimiselle ylimykselle lähes väkisin ottamatta tytön toiveita huomioon. Epätoivon ja väärinkäsitysten sarjan jälkeen päästään onnettomaan loppuun, joka ei ole sinänsä yllätys, sillä se paljastetaan jo prologissa. Se, miten se tapahtuu, saa sen sijaan lukijan haromaan hiuksiaan. Miksi, oi miksi! 
 
Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin: nuorten traaginen kohtalo saa Montaguet ja Capuletit vihdoin hautaamaan sotakirveensä, mutta rauhalla on kallis hinta. Surullista. Tarinan opetus ei minusta liity niinkään rakkauteen vaan vihaan: kuinka paljon pahaa turha viha ja ymmärtämättömyys voivatkaan saada aikaan!  
 

Romeo: Hän puhuu! Puhu vielä, 
oi kirkas enkeli! Niin ihanasti 
säteilet yöhön nyt mun pääni päällä,
kuin taivaan siivellinen airut silmiin
säteilee hämmästyvän kuolevaisen,
jok’ ylös katsoo taapäin taipuen
ja näkee, kuinka pilviratsain verkkaan
povella ilmojen se purjehtii.

Julia: Oi Romeo! Miks olet Romeo?
Isäs ja nimes kiellä; tai jos sitä
et tahdo, vanno rakkautes mulle,
ja Capulet en enää ole minä.

[—]

Romeo: En luotsi ole; mut jos etääll’ oisit
kuin meren kaukaisimman vaahtoranta, 
niin merta uhmaisin vuoks aarteen moisen.


Romeo: Hyvästi! Aina kun vain sopii mulle, 
lähetän, armas, terveisiä sulle.

Julia: Uskotko, että tavataan me koskaan?

Romeo: En epäile; ja näiden tuskain muisto
suloisen haastelun on aihe silloin.

Julia: Voi, sielussani on aavistus synkkä:
minusta siellä alhaalla sa näytät,
kuin ruumis oisit pohjalla sa haudan.
Jos silmäni ei petä, olet kalvas.

Romeo: Niin sinäkin: juo veret vainotuista
janoinen tuska. Hyvästi, mua muista!



Capulet: Saa viereen Romeo yhtä kalliin ihan; 
poloiset uhrit onnettoman vihan.

Ruhtinas: [—] Niin synkkää tarua ei kuultu konsa
kuin Julian ja hänen Romeonsa.

William Shakespeare: Romeo ja Julia
Otava, 2006 [n. 1595]
134 s.

Missä mennään, blogi?

Perustin tämän blogin oikeastaan hetken mielijohteesta viime syyskuun alussa. Olin palaamassa yliopistolle pitkän hoitovapaan jälkeen ja jatkamassa kirjaisuuden opintoja. Yhtenä viikonloppuna ajatus tuli vain mieleen kuin salama kirkkaalta taivaalta ja halusin oikeastaan heti toteuttaa sen. (Sanottakoon, että yleensä olen aika harkitsevainen.) 

Olin kylläkin pyöritellyt ajatusta jonkinlaisesta blogista jo aiemmin. Mammalomien aikana mietin vakavasti, perustaisinko perheblogin, koska tykkään itse lukea niitä, mutta en koskaan päätynyt perustamaan ja syykin oli aina sama: perheblogissa lapset olisivat lähes väistämättä päätähtiä ilman suostumustaan ja muutenkin yksityisen ja julkisen raja on paljon häilyvämpi. Ruokablogiakin olin (ja olen edelleen) miettinyt, koska pidän ruuanlaitosta ja kokeilemisesta keittiössä, mutta sekään ajatus ei kuitenkaan muuttunut ikinä konkretiaksi. Eikä minulla olisi kotiäitivuosina ollut oikein tilaakaan blogille, kun lapset olivat niin pieniä, ettei ylimääräistä aikaa ollut. 
Kun sitten viime syksynä keksin yhtäkkiä kirjallisuusblogin, se tuntui heti hyvältä idealta. Se on siinä mielessä turvallinen aihe blogille, että voin hyvin itse säädellä, kuinka paljon haluan kertoa muusta elämästäni tai varsinkin perheestäni. Vaikka tästä tulikin ensisijaisesti kirjallisuusblogi, olen kuitenkin kirjoitellut fiiliksen mukaan muitakin juttuja sekä vilautellut välillä ottamiani valokuvia. Yksi tulevista tavoitteistani onkin panostaa entistä laadukkaampiin kuviin, katsotaan miten lähtee toteutumaan. Kyllähän sitä matkan varrella oppiikin paljon. Kirjallisuusaihe linkittyy myös sopivasti opiskeluihini, joten ne täydentävät toisiaan mukavasti. Ja olenhan vapaa-ajallakin innokas lukija ja kirjoittaja.


Olen nauttinut kovasti blogijuttujen kirjoittamisesta! Ja olen ollut yllättynyt, että olen saanut lukijoitakin, kun alkuun vähän jännitti, saako tämä lainkaan tuulta siipien alle. Kirjallisuusblogit harvoin nousevatkaan kaikkein muodikkaimmiksi blogeiksi, mutta minusta on kiva, että samanhenkisiä lukijoita on kuitenkin löytänyt tänne. Ja saa tätä ilman muuta seurata, vaikka ajattelisi aivan eri tavalla kuin minä. 🙂 

Jälkeenpäin kun katson syksyn postaustahtia, niin olen aika yllättynyt, että sain niinkin paljon postauksia aikaan! Olin kyllä todella innostunut. Nyt keväällä tahti on ollut hitaampi, mutta selityskin on luonnollinen: minulla on ollut (varsinkin nyt loppukeväästä) huomattavan paljon tiiviimpää opiskelujen kanssa. Olen kyllä edelleen innostunut ja tästä on tullut vakituinen ja mieluisa harrastus. Myös uudistunut ulkoasu antoi lisäboostia. Kirjallisuus on siinäkin mielessä hyvä teema blogille, että välillä jos tuntuu, että olen kirjoittanut jo kaikesta, mistä minulla on jotain sanottavaa, niin lukemattomia ja esittelemättömiä kirjoja löytyy kuitenkin aina, eli siinä mielessä aiheita pitäisi riittää vastedeskin.

Ja erityiskiitos teille, uudet ja vanhat lukijat! Ilman teitä blogia tuskin olisi olemassa. Vaikka blogikirjoittamisella on myös selvä terapeuttinen vaikutus itselleni, kirjoitan tätä kuitenkin myös ja nimenomaan muiden silmille, ja toivottavasti voin jollakin tavalla myös palvella teitä lukijoita!

Christie: Aikataulukon arvoitus

On tullut viime aikoina luettua useampiakin salapoliisikirjoja ja loppua ei ainakaan vielä näy. Välillä tulee sellaisia kausia, että innostuu hirveästi jostain tietyn tyyppisistä kirjoista ja lukee sitten pelkästään niitä, kunnes mielenkiinto vaihtuu johonkin toiseen. Lukaisin tosin viime viikolla myös yhden klassikkojen klassikon, siitä myöhemmin.
Mutta asiaan… Tämä Agatha Christien Aikataulukon arvoitus (1935) oli viime viikonlopun juttu. Pidän hirveästi tämän mittaisista, nopealukuisista kirjoista, jotka ovat vielä pokkarimallisina kevyitä ja käteviä. Kannoinkin kirjastosta niitä useampia, mutta alun jälkeen aina päätän, haluanko lukea loppuun vai en. Suosittelen jälleen kerran Christietä, olen tainnut valita hänen tuotannostaan juuri niitä parhaita ja se on ollut tarkoituskin.

 

Aikataulukon arvoitus on Hercule Poirot -dekkari ja niistä suosituimpia. Nyt tutustuin minäkin viimein tuohon belgialaiseen, eläkkeellä olevaan yksityisetsivään, joka tutkii enää vain rikosten kermaa. Tapahtumat sijoittuvat Lontooseen ja sen ympäristöön eri paikkakunnille. Apulaisenaan Poirotilla on ystävänsä kapteeni Hastings, ja Christie on luonut näiden kahden välille humorististakin sanailua. Suurin osa kirjasta on kirjoitettu kapteeni Hastingsin äänellä.
Aikataulukon arvoituksessa murhatapa on hyvin erikoinen. Poirot saa ABC-nimimerkkiseltä henkilöltä kirjeitä, joissa varoitetaan tulevista murhista tietyissä kaupungeissa. Murhaajan aikeena on käydä aakkosjärjestyksen mukaan läpi Englannin kaupunkeja, ja hänen tavaramerkikseen muodostuu rautatieaikataulukko. Poirotilla ja kumppaneilla on murhista paljon päänvaivaa eivätkä tutkimukset tunnu etenevän lainkaan, ja murhaaja saa jatkaa touhujaan vapaasti.
Ihailen kovasti Christien järjenjuoksua: kun lukija luulee tietävänsä itsestäänselvän vastauksen, kirjailija paljastaakin täysin yllättävän ratkaisun, joka on kuitenkin hyvin looginen. On hieno tunne tulla höynäytetyksi lukiessa. Tuon ajan dekkareissa on ollut varmaan muotia sellainen psykoanalyysi-keittiöpsykologia, eli vaikka todisteet ovat ratkaisevat syyllisen paljastumiseen, psykologian avulla selvitetään motiivia ja yritetään saada hänet paljastamaan itsensä. Sekin on aina hauska sivujuonne, jos ja kun murhatutkimusten yhteydessä syttyy jonkin rakkaustarinan alku.
Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus
WSOY 2013 [1935]
277 s.

Epäsuositut mielipiteeni

Monessa blogissa on kiertänyt tämä Epäsuositut mielipiteet -juttu ja ajattelinpa itsekin osallistua, se kuulosti niin hauskalta idealta! Näiden mielipiteiden epäsuosio / suosio tietenkin riippuu ihan siitä, keltä kysyy. Varmasti löytyy molempia näkökantoja, mutta koitin valkata tähän nyt sellaisia, jotka ovat ainakin jossain määrin kokemani “yleisen mielipiteen” vastaisia. Onko teillä epäsuosittuja mielipiteitä? Entä mitä ajattelette näistä?


1. Nykyisissä yliopisto- ja tiedepiireissä ei ole aitoa sanan- ja mielipiteenvapautta.
Tieteen luonne on radikaalisti muuttunut alkuperäisestä. Enää ei etsitä tai edes haluta etsiä oikeasti totuutta vaan ainoastaan parhaita (usein kevyesti perusteltuja) malleja vallitsevien oletusten selittämiseen. Eräistä kysymyksistä ei voi keskustella akateemisesti argumentoiden, rehellisesti ja yhdessä parhaaseen totuuteen pyrkien. Minun silmääni nykyinen yliopistojärjestelmä näyttäytyy kyseenalaistamattomien uskomusten, ei tieteen kehdolta.  

2. Ei kuulu valtiolle tai työnantajille, kuinka pitkään äidit haluavat hoitaa pieniä lapsiaan kotona.
Miksi pienten tai vähän isompienkaan lasten äidit pitäisi patistella töihin? Minusta on hienoa, jos joku jaksaa tarjota jälkikasvulleen hyvää kiireetöntä hoitoa kotona eikä siihen tulisi valtion puuttua. Eiköhän se ole perheen sisäinen asia. Keskustelussa ei myöskään huomioida, että hyvällä varhaislapsuudella on positiivisia seurauksia. Ja koska osan on kuitenkin mentävä töihin, kun lapsi on hyvin pieni, siksi kuntien pitäisikin keskittyä takaamaan laadukasta päivähoitoa pienissä ryhmissä eikä hätistellä kotiäitejä töihin, jolloin täydet päiväkodit täyttyisivät entisestään.  

3. Terveyden- ja sairaanhoito on liian lääkepainotteista.
Monet lääkkeet ovat hyödyllisiä, jopa elintärkeitä, ja on hienoa, että lääketiede on kehittynyt. Mutta lääkkeitä tuupataan vaivaan kuin vaivaan liian helposti. Moneen juttuun auttavat luomukeinot yhtä hyvin tai paremmin kuin lääkkeet. Esimerkiksi ruokavalion muutoksilla ja tiettyjen ravintoaineiden lisillä voi saada apua moniin sairauksiin ja vaivoihin. Tarvitaan vain tietoa, ja mielestäni lääkäreitä pitäisi kouluttaa enemmän siihen suuntaan, että he eivät automaattisesti tarjoa lääkereseptiä kouraan päästäkseen potilaasta nopeammin eroon, vaan osaisivat tarjota myös luontaisia vaihtoehtoja. Esimerkiksi masennuslääkkeet ovat monessa tapauksessa ihan turhia. En väitä, etteikö niistä olisi jossain tilanteessa hyötyä, mutta esimerkiksi terapiasta on potilaalle enemmän apua, koska siellä hoidetaan myös masennuksen syitä, ei vain oireita. Uskon kyllä lääkefirmojen lobbauksellakin olevan osuutensa lääkkeellistymiseen, bisnestähän sekin on.

4. Ikärajoja ei ole tehty rikottaviksi.
Aika monet, joiden kanssa olen jutellut, antavat esimerkiksi 2- ja 3-vuotiaitten katsoa K7-elokuvia. Jotkut pitävät jopa naurettavana ajatusta, että pitäisi odottaa 7-vuotiaaksi asti. No joo, ehkä ongelma tässä on myös se, että lasten leffojen ikärajat ovat joko S, 3 tai 7 eikä sillä välillä ole luokitusta. Joten niissä K7-leffoissakin on paljon eroja. Itse olen sitä mieltä, että olisi hyvä noudattaa vähintäänkin sitä elokuvateattereiden sääntöä, eli aikuisen seurassa ja harkinnann mukaan voi katsoa max. 2-3 vuotta nuorempana mitä ikäraja sanoo. Tällöin voi keskustella mietityttävistä kohdista. Meillä on 5,5-vuotias, joka on saanut katsoa tämän vuoden aikana aikuisen kanssa kaksi K7-elokuvaa, mutta edelleen on monia, joita en vielä näyttäisi. Riippuu toki lapsen herkkyydestäkin. Olen myös kuullut monista, jotka ovat saaneet katsoa kauhuleffoja ala-asteella. Siis häh? Itse en uskalla katsoa niitä vieläkään. Olisin tarkka myös pelien ikärajoissa. Monet yläasteikäiset (ehkä nuoremmatkin) pelaavat K16 ja K18-pelejä. Vanhemmilla on kuitenkin oikeus sanoa oma kantansa vaikka “kaikki kaveritkin saisivat”. 

5. Ei kannata katsoa, kuunnella tai lukea kaikkea.
Kaikki mediat tursuavat kaikenlaista materiaalia, mutta ei kannata katsoa / kuunnella / lukea kaikkea, vaikka kuinka ikärajat olisivat kunnossakin. Minä ainakin uskon, että näkemämme ja kuulemamme voivat vaikuttaa ajatteluumme ilman että tiedostamme sitä. Osa näkee painajaisia, osaa ahdistaa. Maailma, media ja netti ovat täynnä väkivaltaa, kauhua, hirveitä asioita, pornoa ja kaikenlaista, jotka eivät ole kauhean hyväksi meille. Tämä ei tarkoita sitä, että jos joku tulee kertomaan huolistaan, pitäisi sulkea korvansa, vaan lähinnä sitä, että kannattaa opetella erottamaan haitalliset mediasisällöt muista ja opettaa se taito myös lapsilleen. Medialukutaito ja mediakriittisyys pitäisi nostaa uusiksi kansalaistaidoiksi.

6. E-pillerit ovat p*****stä.
En ole koskaan tajunnut, miksi naisten pitäisi tuutata itsensä täyteen hormoneita?? Monille nuorille tytöille annetaan kouraan e-pilleriresepti kertomatta juuri mahdollisista vaikutuksista. Jotkut sanovat, että toimii, mutta niin monet myös kertovat siitä, kuinka ovat muuttuneet ihan eri ihmisiksi lopetettuaan vuosien pilleren käytön. Ne ovat kuitenkin hormoneja, jotka vaikuttavat kehossa ja useilla myös mielissä päivittäin. Pillerit ovat varmaan yksi ikuisia väittelynaiheita. Minusta ne eivät ole mikään naisten vapauttaja, päinvastoin. Ei sillä, että niin perustaisin muistakaan hormonivalmisteista. Lisäksi yksi, joskaan ei yleensä ensisijainen, hormonivalmisteiden toimintamekanismeista on torpata jo hedelmöittynyt munasolu, joten tämäkään ei sovi yhteen sen ajatuksen kanssa, että elämä alkaa hedelmöittymisestä.     

7. Hyvinvointi on painoa parempi terveysmittari
En oikein usko noihin kurinalaisiin pikadieetteihin ja laihdutusmömmöihin. Enkä siihenkään, että jonkun toisen asettamaan muottiin istuva vartalo ylipäätään olisi jotenkin tae onnellisuudesta (tämä sisältää myös asenteeni kauneuskirurgiaa kohtaan). Kohtuus kaikessa. Vaakakapina-sivustolla on hyviä mielipiteitä aiheesta. Mielestäni hyvinvoinnin tulisi olla etusijalla näissäkin asioissa eikä koon tai varsinkaan painoindeksin. Itse ainakin tunnistan kyllä kehossani, voinko hyvin vai en. Ja yleensä esimerkiksi hyvää ja terveellistä ruokaa syömällä ja säännöllisesti liikkumalla ja tarpeeksi nukkumalla voin paremmin kuin epäterveellisin elämäntavoin, joten huomion kiinnittäminen “pelkkään” hyvinvointiin ei ole itsensä huijaamista vaan siinä juuri ollaan ytimessä. 

8. Tehokkuusajattelu on syvältä.
Miksi kyselemme toisiltamme aina niin paljon vain saavutuksistamme ja suorituksistamme ja määritämme heitä sen mukaan? Vaikka ei olisi työkokemusta tai koulutusta tai omaisuutta tai yhtään mitään, olet silti arvokas ihminen ja yhtä hyvä kuin ulkonaisesti menestyneemmät. Välillä tuntuu siltä, että elämme yhteiskunnassa, jossa vain kovat ja kylmät arvot merkitsevät. Olet sitä parempi, mitä enemmän saat rahaa ja teet työvuosia. Höpsis, ei pidä ajatella vain numeroita. En suosi laiskottelua, mutta en pidä aikaansaavuutta minään menestymisen mittarina. Jokaisen on hoidettava oma tonttinsa hyvin, oli se pieni tai suuri. Sitä paitsi saavutusten lisäksi myös henkinen pääoma, välittäminen, toisista huolehtiminen, rehellisyys, kärsivällisyys ynnä muut ovat tärkeitä kohtia, jotka pitäisi huomioida esimerkiksi työnhaussa. Myös monet lyhyemmällä cv:llä varustetut ihmiset ovat hyvin potentiaalisia eri tehtäviin, kun heidät vain osattaisiin nähdä pintaa syvemmältä. Sosiaalisuus ja itsensä markkinoimininen korostuvat työnhaussa mielestäni enemmän kuin todellinen soveltuvuus kyseiseen työhön. 

9. Alle kouluikäiset eivät tarvitse harrastuksia.
Pienetkin lapset voivat harrastaa, mutta mielestäni tärkeää on suhtautua harrastamiseen lapsen tempperamentin ja muun elämäntilanteen mukaan, myös isompana. Olisin aika julma mutsi, jos pitkän päiväkotipäivän jälkeen vielä patistelisin lapset heti uudestaan lähtemään jonnekin. Jos lapsi itse on kovin innokas ja jaksaa ja nauttii harrastuksesta, tai varsinkin jos lapsi on kotihoidossa, se on eri asia. Mutta lapset eivät tarvitse mitään järjestettyjä aktiviteetteja päivähoidon lisäksi. Hekin haluavat olla välillä rauhassa. 

10. Itsevarmuus kaunistaa. 
Terveellä tavalla itsevarmat ihmiset ovat niin kauniita. Varsinaisella ulkonäöllä ei ole sen kanssa mitään tekemistä. Jos ihminen tuntee oman arvonsa ja pitää itseään tärkeänä ja rakastettavana, silloin muutkin katsovat häntä samalla tavalla. Hän yksinkertaisesti on kaunis. Piste. 

Äitifiiliksiä

Meillä oli mukava äitienpäivä. Sain ihania itsetehtyjä kortteja ja lahjoja sekä ruusuja. Paistettiin ja syötiin blinejä (suosikkiherkkuani) hyvien täytteiden kera, ulkoiltiin ja puistoiltiin ja käytiin illansuussa anoppilassa.
Jälleen kerran, vaikka olen nyt 28-vuotiaana vielä vailla tutkintoa ynnä muita meriittejä, joita varmaan olisi cv:tä koristamassa ilman äitiyttä, en vaihtaisi mihinkään. Kukapa vaihtaisi? Lapset ovat todellakin aarteita, yksiä elämän parhaista lahjoista. Se on sellaista pääomaa, jota en voisi saavuttaa enää kovin paljon myöhemmin, vaikka ehtisinkin töitä paiskimaan vielä kymmeniä vuosia. Olen niin iloinen, että saan jo nyt olla äiti.

 

Äitejä voitaisiin arvostaa enemmän myös yhteiskunnan tasolla. Olisi kiva, jos ätiyslomia ja hoitovapaita ei nähtäisi pakollisina pahoina vaan arvokkaana sijoituksena tulevaisuuden hyvinvoinnille. Siellä kotona juuri kasvatetaan niitä tulevaisuuden toivoja, rakastetaan rakastamaan, opetetaan välittämään. Äidit ja isät ovat huipputyyppejä ja parhaita roolimalleja, siksi kotien hyvinvointia ja jaksamista pitäisi tukea ja ennaltaehkäistä ongelmia. Koti on yhteiskunta mikrokoossa: jos kotona opitaan elämän perusasiat ja empatian alkeet, on paremmat mahdollisuudet selviytyä myös isossa yhteiskunnassa vahingoittamatta siinä sivussa muita.
Meidän perhe -lehden slogan “Sinun arkesi on jonkun lapsuus” on aina välillä pysäyttänyt. Niin, totta. Minun arkeni, puurokattiloiden, opintopisteiden ja pyykkivuorten viidakko, on noiden kahden lapsuus. Tässä on se äitiys, jonka he näkevät ja jota joskus muistelevat. Mitä he muistavat? Pitää suhtautua siihen “minun arkeeni” sillä tavalla, että se ei ole vain oma asiani, minun arkeni, vaan jotain korvaamatonta ja perustavanlaatuista – joidenkin koko lapsuus.