Omenapuun opetus

Omenapuut ovat olleet sydämen asia minulle jo lapsesta asti ja olen aina toivonut, että meillä (nykyisemmin lapsuudenkotini pihalla) olisi vielä joskus omenoita tuottava puu. Sellainen, johon voisi kiinnittää keinun ja jossa voisi kiipeillä, ja joka kukkii keväisin kuin morsian ja josta syyskuussa ropisee omppuja niin paljon kuin jaksaa kerätä.
Mutta omenapuut eivät ole koskaan menestyneet meillä. Tontti on sen verran metsän laidassa, ettei humuksinen metsämaa ole koskaan kelvannut nirsoille omenapuuntaimille. (Jätän tässä nyt mainitsematta, että naapurin tontilla omenapuut kyllä ovat selviytyneet.) Huolenpitoyrityksistä huolimatta suurin osa alkuperäisistä taimista on joidenkin vuosien sinnittelyn jälkeen kuollut pois. Kaikki paitsi yksi. Se on istutettu valehtelematta noin parikymmentä vuotta sitten ja se on edelleen hengissä!
Se on kaikki nämä vuodet kitkutellut pienen taimen kokoisena näyttäen useimmiten kituvalta oksalta, joskus se on saanut koristeekseen muutaman kukkasen, mutta yhtään omenaa siitä ei ole ikinä tullut. Ja se on aina ollut minua reilusti lyhyempi, monesti yltänyt vain vyötärön korkeudelle. Myyrät ovat suihkineet sen alitse jättäen multakekoja jälkeensä, jänikset ovat yrittäneet nakerrella sitä, viereinen koivu on juonut sille tarkoitetun veden. Se on ollut kuin elävä kuollut, toivoton tapaus. Tätä kevättä on odoteltu jo 20 vuotta.
Ja nyt. Lapsuudenkodissani viimeksi piipahtaessa tarkistin tietysti optimistisena taas “omenapuuni” tilanteen, kuten joka kevät. Suuni oli loksahtaa sijoiltaan. Se oli kasvanut hieman pituutta, juuri ja juuri ohitseni. Ja sen oksat olivat täynnä ihania, vaaleanpunaisia nuppuja! Niitä oli kymmeniä! Siinä pienessä, mitättömässä varressa. Se tuntui uskomattomalta! Olen lähes varma, että syksyllä se tuottaa ensimmäiset omenansa, mutta vaikkei niin kävisikään, tämä on jo voitto! Voin aavistaa tässä jotakin siitä ilosta, jota vuosia vauvan tuloa odottanut pariskunta tuntee katsoessaan ensimmäistä kertaa positiivista raskaustestiä. Mahdottomasta on tullutkin mahdollinen, vaikka vuosi on näyttänyt samanlaiselta kuin aiemmat.
Ja minä olen niin ylpeä pikku omenapuustani! Olen ehtinyt kauan sitten muuttaa jo kotoa pois, mutta sain vielä nähdä sen päivän, kun puuni puhkeaa kukkaan, todella puhkeaa. Minulla (meillä) on kyllä toinenkin “omenapuu”. Sain taimen sukulaisilta yo-juhlissa, ja kaiken nähneenä tökkäsin sen kasvamaan keskelle entistä kasvimaata, hedelmällisimpään multaan koko tontilla. Se on kyllä kasvanut silminnähden, vaikka sitäkin ovat olosuhteet kovin koetelleet. (Alimmainen kuva on siitä.) Olen iloinnut sen paremmasta menestyksestä lajitovereihinsa nähden, mutta kituvan, vuosikymmenet sinnitelleen ja aina vain kutistuneen taimen kukkaan puhkeaminen on suoranainen ihme. Sillä ei ollut pohjallaan samoja lähtökohtia kuin isommalla pikkuveikallaan.
Ja minulla kun on taipumus ajatella symbolisesti, näen tässä luonnon ihmeessä toivon pilkahduksen jokaiseen toivottomaan tilanteeseen. Saatamme kylvää hyvän siemeniä ympärillemme koskaan edes näkemättä tuloksia. Mutta mahdottomat tilanteet, menetetyt tapaukset voivat puhjeta kukkaan. Joskus, jonain vuonna, juuri silloin, kun mikään ei meidän silmissämme näytä muuttuneen: ihme voi tapahtua. Kaikki on mahdollista. Hyvä ei mene hukkaan, vaikkei vaikutusta olisi itse todistamassa. Ja joskus, useinkin, voi saada itsekin jotakin ihan vain lahjana, jotakin yllättävää, sellaistakin, mitä ei olisi itse osannut edes toivoa.
What plant we in this apple-tree?
Buds, which the breath of summer days
Shall lengthen into leafy sprays;
Boughs where the thrush, with crimson breast,
Shall haunt and sing and hide her nest;
We plant upon the sunny lea,
A shadow for the noontide hour,
A shelter for the summer shower,
When we plant the apple-tree.
William Cullen Bryant (1794–1878)
 

Kesämielellä


Ajatukseni

ovat pienet ja onnelliset
kuin sinisiipiperhosen,
eikä sydämelläni ole
enemmän huolta kuin oravanmarjalla,
joka kohottaa kukintonsa
kuin lapselliset sormet
osoittamaan ihanaa
aurinkoa
 
Katri Vala

 

 

 

 

 

 

 

Me

 

Sinä ja minä
Satamassa katsomassa samaan suuntaan
Tai toisiimme

 

 

Sinä ja minä
Ja sinun siniset merisilmäsi
Minun kaipaava katseeni
Sinä ja minä
Vääntämässä ja taistelemassa uhmaikäisen kanssa
Kiristyvät hermot kuin helleilman raskaus ennen ukkosta
Sinä ja minä
Yrittämässä ymmärtää toisiamme
Oppimassa meitä ja maailmaa
Sinä ja minä
Hellepäivän iltana nojailemassa parvekkeen kaiteeseen
Hiljaisuus ja hetken lepo
Sinä ja minä
Uupuneina, mutta kiitollisin mielin
Keittiössä unohdettu kaaos

 

Sinä ja minä
Tekemässä hulluja päätöksiä
Ja nauramassa niille

 

 

Sinä ja minä
Ihanan tavallisena viikonloppuaamuna
Lapsen aurinkosilmät ja omenaposket
Sinä ja minä
Välillä ihan kahdestaan
Kohdatuksi tulemisen kauneus
Sinä ja minä
Ja arkisen juhlava kestorakkaus
Tiistaipäivän glamour-kukkakimppu keittiönpöydällä
Tästä en luovu.

Katsaus menneeseen ja tulevaan lukuvuoteen

Toukokuu on selvästi jonkinlaista tilinpäätösten ja uusien suunnitelmien aikaa. Yliopiston lukuvuosi alkaa lähetä loppuaan ja on aika katsahtaa hieman menneeseen ja tulevaan. Kirjoitinkin jo kandiprojektistani sekä blogifiiliksistä. Nyt on aika avata hieman muita mietteitä loman kynnyksellä.

TJ kolme päivää! Sitten jään koko kesäksi kotiäidiksi lasten kanssa. Tuntuu tosi hassulta. Samaan aikaan hienoa ja odotettavaa, samaan aikaan outoa. Eiköhän siihen taas totu?Minulla on vielä yksi kirjatentti kesäkuussa, mutta muuten jatkan opiskeluja vasta elokuussa koulujen alkaessa. Siihen asti saamme kotoilla ja vähän reissaillakin. Blogi toivon mukaan päivittyy kesälläkin melko normaalisti, toki vähän pidempiä taukoja voi tulla väliin, mutta tarkoitus ei ole hyljätä blogia kokonaan kesäksi.   

Kesän jälkeen esikoisemme aloittaakin jo eskarin, eli uusi elämänvaihe velvollisuuksineen alkaa. Onneksi vielä aika leikkipainotteisesti ja pehmeästi, kun paikkakin on ennestään tuttu. (Tähän voisin nyt lisätä sen kuinkanopeastiaikakuluukaan! -kliseen.) Minä jatkan puolestani opiskeluja, tavoitteenani olisi olla valmis maisteri kahden vuoden päästä. Ajattelin käyttää ensi vuoden opintopisteiden kartuttamiseen ja jättää gradun suosiolla viimeiseksi. Syventäviä opintoja jatkan kirjoittamisen puolella. Olen myös päätynyt melko varmasti siihen, että haen elokuussa sivuaineeksi draamakasvatusta, jonka perusopinnot voisin suorittaa ensi lukuvuoden aikana. Katsotaan, pääsenkö. Muita sivuainepisteitä saatan kerryttää esimerkiksi taidehistorian ja historian puolelta. 

Valmistun siis periatteessa nyt kevään päätteeksi kandiksi, vaikken saakaan vielä paperia ulos. Olisi kaikki tarvittavat suoritukset ja pisteet kasassa muutaman viikon sisään, mutta haluaisin saada kandin tutkintoon valmiiksi journalistiikasta aineopintokokonaisuuden, joten käyn vielä alkusyksystä yhden kurssin siihen liittyen (se mokoma oli ilmestynyt uutena äippälomieni aikana). Eli virallisen paprun haen vasta syksyllä, sitten se on kyllä kahvilla käynnin arvoinen juttu. Kohta minulla on vihdoin se alempi korkeakoulututkinto takataskussa enkä ole enää koulutukseltani pelkkä ylioppilas. Hassua, ettei se nyt tunnu juuri miltään, vaikka etukäteen ajatteli sen olevan jonkinlaisen juhlistamisen paikka. Kaikkeen kai tottuu? Vaikka ihan rehdisti voin olla tyytyväinen tähän vuoteen ja aikataulussa pysymiseen. Ehkä meidän suomalaisten pitäisi kehua enemmän itseämme? Ei pröystäillä, mutta arvostaa tehtyä työtä omalla mittapuullamme. 

Nyt alkuviikosta palautan vihdoin sen varsinaisen kandintyönkin, sekin on hatunnoston arvoinen teko, vaikken olekaan siihen täysin tyytyväinen. Ärsyttää, kun se ei ole täydellinen. En ole yleensä koskaan perfektionisti normi kouluesseiden suhteen, mutta jotenkin olisi niin kiva ollut saada tuosta sellainen väitöskirja minikoossa. Tiedetään, että se on vain opinnäyte, mutta väitöskirjoja ja muita lähdemateriaaleja luettuani kandia varten tuo tuntuu aika onnettomalta räpellykseltä. Olen kuitenkin joiltakin osin siihen kovin tyytyväinenkin. Pitää vain antaa sen mennä tuollaisena. Lähettää se lentoon, lapsi maailmalle…



Kymmenen Facebook-profiilikuvaa

Tämäkin “haaste” on kiertänyt nyt monessa blogissa ja on ollut tosi hauskaa nähdä muiden profiiikuvakavalkadeja kymmeneltä vuodelta! Joten “pakko” oli osallistua itsekin. Täältä pesee. Mitään kauhean noloja kuvia ei edes löytynyt, lienenkö poistanut pahimmat joskus aikoinaan. Muutoksen kuvien laadussa kymmenen vuoden aikana kyllä huomaa.

2007

Liityin Facebookiin tosiaan syksyllä 2007, mutta jostain syystä siltä vuodelta ei ole yhtään profiilikuvaa jäljellä. Ehkä olen alkuun ottanut hätäisesti jonkun webkamera-selfien ja poistanut sen myöhemmin, ei mitään muistikuvaa. Joten ensimmäinen kuva on seuraavan vuoden puolelta. Hieman epätarkahko otos Keski-Euroopan reissulta, mutta tunnelma ❤

2008

Tummanpuhuva, syksyinen kuva, olisiko peräti selfie, en ole varma. Tuo villatakki oli ihan lempparini tuolloin.

2009

Jos oikein muistan, tämä kuva on kesäisestä Suomenlinnasta. Ja sama paita näköjään päällä kuin ensimmäisessä kuvassa. Tuo turkoosi paita olikin aivan lempparini monta vuotta ja tuli ihan loppuun käytetyksi. Viimeiset ajat ennen Kimmoon tutustumista.

2010

Häät. ❤ Tarviiko muuta sanoa? Olen ollut aika häätunnelmissa, kun ystäväni menee kesällä naimisiin ja olen uppoutunut sen myötä muistelemaan onnellisena omiakin häitämme. On se vaan niin ihanaa ❤ ❤ ❤ 

2011

Viimeisillään raskaana edellisen kotimme lähirannassa.

2012

Tämä on minusta niin ihana yhteiskuva ❤ Kaikenlisäksi näytti olevan ainoa profiiikuva siltä vuodelta, joten ehkäpä se kuuluu tähän kronologisena jatkumona raskauden jälkeen. 

2013

Kesäkuva serkkuni häistä. Odotin kuopustamme ja minulla oli hirveän huono olo, mutta niin vaan hymyä kuitenkin riittää. Juhlien aikana itse asiassa jaksoin onneksi hieman tavallista paremmin ja pystyin jopa syömään! Mutta muistan sen kestoällötyksen tunteen.
2014

Tältä vuodelta ei ollut yhtään uutta profiilikuvaa, varmaan niin kiireistä ja väsynyttä vauva-arkea, ettei ole paljon ehtinyt päivitellä. Tällainen Facebook-kuva kuitenkin löytyi tältä vuodelta. Olimme ajelemassa jostain juhlista ja fiilis oli melko korkealla, koska lapset nukahtivat autoon ja kuuntelimme musiikkia kauniissa kevätillassa.


2015

5-vuotishääpäivän kunniaksi teimme yhden yön hotelli + teatterireissun Lahteen ihan kahdestaan. Muistaakseni kävimme katsomassa silloin Myrskyluodon Maija -musikaalin, oli muuten upea! Tämä on hotellilta, varmaan juuri lähdössä teatterille. Se oli ihana reissu, pitäisi yrittää taas joskus järjestää joku tuollainen, vaikka juuri hääpäivän kunniaksi. Viimeistään 10-vuotishääpäivää voisi juhlistaa vähän isommin, vaikka on sitä joka vuosi kiva jollakin tavalla muistaa.

2016

Tykkään tästä kuvasta jotenkin tosi paljon. (Niin paljon, etten ole jaksanut edes päivittää sitä pitkään aikaan uuteen). Tämä on Mäntästä viime kesän lopulta.

2017

Koska en ole henk.koht. profiilikuvaani tosiaan päivittänyt, otin tähän blogin Facebook-profiiikuvan, jonka voisi vaihtaa senkin. Olen kyllä aika laiska kuvia päivittelemään, mutta jonkinlaisen aikajanan näistäkin sai. 




Kameran takana on ollut ainakin Äiti ja Kimmo, hääkuvan on ottanut Hannu Korpela.


Shakespeare: Romeo ja Julia

Prologi

Kaks perhettä, yht’ arvokasta ihan,
Veronan kaupungissa kumpikin,
nous uuteen kiistaan vanhan vihan,
veriinsä naapuri löi naapuriin.
Kaks rakastavaista, kovan onnen lasta,
sylistä syntyi vihan vimmaamain;
poloisten nuorten kurja kuolo vasta
vei hautaan sukuriidat vanhempain.

Kirjalisuuden opiskelu on innostanut lukemaan myös klassikoita. Niinpä luin tässä ihan oma-alotteisesti William Shakespearen ehkä tunnetuimman näytelmän Romeo ja Julia (n. 1595). Minulla on kyllä muistikuva, että olen joskus nuorena lukenutkin sen, ainakin silmäillyt, mutta enpä muistanut, että se on niin traaginen, nyyh! Näytelmän teemat ovat hyvin voimakkaita ja toisilleen vastakkaisia: viha ja rakkaus, elämä ja kuolema. Esipuheessa sanotaan, että kuten monien muidenkaan näytelmiensä, myöskään Romeon ja Julian tarinaa Shakespeare ei ole keksinyt itse, kirjoittanut vain auki. Shakespeare on muuten maailman myynein kirjailija, joten aika hyvin menestynyt muiden ideoilla. Toisaalta ainahan taide on enemmän tai vähemmän jonkin jo olemassa olevan lainaamista. 
 
Romeo ja Julia säväyttää vielä yli 400 vuoden jälkeenkin. Heidän tarinansa on kuin tähdenlento, nopeasti syttynyt, yhtä nopeasti sammunut. Italian Veronaan sijoittuvaan rakkaustarinaan jännitteen luovat kahden arvovaltaisen suvun, Montagueiden ja Capuletien, riitaisuudet. Ja tietenkin näiden toisiaan vihaavien sukujen jälkikasvu sitten rakastuu toisiinsa – salaa, kuinkas muutenkaan. Julia on vasta hieman alle 14-vuotias (sen ajan käypä naimaikä!) perheensä ainokainen, ja häntä ollaan naittamassa Paris-nimiselle ylimykselle lähes väkisin ottamatta tytön toiveita huomioon. Epätoivon ja väärinkäsitysten sarjan jälkeen päästään onnettomaan loppuun, joka ei ole sinänsä yllätys, sillä se paljastetaan jo prologissa. Se, miten se tapahtuu, saa sen sijaan lukijan haromaan hiuksiaan. Miksi, oi miksi! 
 
Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin: nuorten traaginen kohtalo saa Montaguet ja Capuletit vihdoin hautaamaan sotakirveensä, mutta rauhalla on kallis hinta. Surullista. Tarinan opetus ei minusta liity niinkään rakkauteen vaan vihaan: kuinka paljon pahaa turha viha ja ymmärtämättömyys voivatkaan saada aikaan!  
 

Romeo: Hän puhuu! Puhu vielä, 
oi kirkas enkeli! Niin ihanasti 
säteilet yöhön nyt mun pääni päällä,
kuin taivaan siivellinen airut silmiin
säteilee hämmästyvän kuolevaisen,
jok’ ylös katsoo taapäin taipuen
ja näkee, kuinka pilviratsain verkkaan
povella ilmojen se purjehtii.

Julia: Oi Romeo! Miks olet Romeo?
Isäs ja nimes kiellä; tai jos sitä
et tahdo, vanno rakkautes mulle,
ja Capulet en enää ole minä.

[—]

Romeo: En luotsi ole; mut jos etääll’ oisit
kuin meren kaukaisimman vaahtoranta, 
niin merta uhmaisin vuoks aarteen moisen.


Romeo: Hyvästi! Aina kun vain sopii mulle, 
lähetän, armas, terveisiä sulle.

Julia: Uskotko, että tavataan me koskaan?

Romeo: En epäile; ja näiden tuskain muisto
suloisen haastelun on aihe silloin.

Julia: Voi, sielussani on aavistus synkkä:
minusta siellä alhaalla sa näytät,
kuin ruumis oisit pohjalla sa haudan.
Jos silmäni ei petä, olet kalvas.

Romeo: Niin sinäkin: juo veret vainotuista
janoinen tuska. Hyvästi, mua muista!



Capulet: Saa viereen Romeo yhtä kalliin ihan; 
poloiset uhrit onnettoman vihan.

Ruhtinas: [—] Niin synkkää tarua ei kuultu konsa
kuin Julian ja hänen Romeonsa.

William Shakespeare: Romeo ja Julia
Otava, 2006 [n. 1595]
134 s.

Missä mennään, blogi?

Perustin tämän blogin oikeastaan hetken mielijohteesta viime syyskuun alussa. Olin palaamassa yliopistolle pitkän hoitovapaan jälkeen ja jatkamassa kirjaisuuden opintoja. Yhtenä viikonloppuna ajatus tuli vain mieleen kuin salama kirkkaalta taivaalta ja halusin oikeastaan heti toteuttaa sen. (Sanottakoon, että yleensä olen aika harkitsevainen.) 

Olin kylläkin pyöritellyt ajatusta jonkinlaisesta blogista jo aiemmin. Mammalomien aikana mietin vakavasti, perustaisinko perheblogin, koska tykkään itse lukea niitä, mutta en koskaan päätynyt perustamaan ja syykin oli aina sama: perheblogissa lapset olisivat lähes väistämättä päätähtiä ilman suostumustaan ja muutenkin yksityisen ja julkisen raja on paljon häilyvämpi. Ruokablogiakin olin (ja olen edelleen) miettinyt, koska pidän ruuanlaitosta ja kokeilemisesta keittiössä, mutta sekään ajatus ei kuitenkaan muuttunut ikinä konkretiaksi. Eikä minulla olisi kotiäitivuosina ollut oikein tilaakaan blogille, kun lapset olivat niin pieniä, ettei ylimääräistä aikaa ollut. 
Kun sitten viime syksynä keksin yhtäkkiä kirjallisuusblogin, se tuntui heti hyvältä idealta. Se on siinä mielessä turvallinen aihe blogille, että voin hyvin itse säädellä, kuinka paljon haluan kertoa muusta elämästäni tai varsinkin perheestäni. Vaikka tästä tulikin ensisijaisesti kirjallisuusblogi, olen kuitenkin kirjoitellut fiiliksen mukaan muitakin juttuja sekä vilautellut välillä ottamiani valokuvia. Yksi tulevista tavoitteistani onkin panostaa entistä laadukkaampiin kuviin, katsotaan miten lähtee toteutumaan. Kyllähän sitä matkan varrella oppiikin paljon. Kirjallisuusaihe linkittyy myös sopivasti opiskeluihini, joten ne täydentävät toisiaan mukavasti. Ja olenhan vapaa-ajallakin innokas lukija ja kirjoittaja.


Olen nauttinut kovasti blogijuttujen kirjoittamisesta! Ja olen ollut yllättynyt, että olen saanut lukijoitakin, kun alkuun vähän jännitti, saako tämä lainkaan tuulta siipien alle. Kirjallisuusblogit harvoin nousevatkaan kaikkein muodikkaimmiksi blogeiksi, mutta minusta on kiva, että samanhenkisiä lukijoita on kuitenkin löytänyt tänne. Ja saa tätä ilman muuta seurata, vaikka ajattelisi aivan eri tavalla kuin minä. 🙂 

Jälkeenpäin kun katson syksyn postaustahtia, niin olen aika yllättynyt, että sain niinkin paljon postauksia aikaan! Olin kyllä todella innostunut. Nyt keväällä tahti on ollut hitaampi, mutta selityskin on luonnollinen: minulla on ollut (varsinkin nyt loppukeväästä) huomattavan paljon tiiviimpää opiskelujen kanssa. Olen kyllä edelleen innostunut ja tästä on tullut vakituinen ja mieluisa harrastus. Myös uudistunut ulkoasu antoi lisäboostia. Kirjallisuus on siinäkin mielessä hyvä teema blogille, että välillä jos tuntuu, että olen kirjoittanut jo kaikesta, mistä minulla on jotain sanottavaa, niin lukemattomia ja esittelemättömiä kirjoja löytyy kuitenkin aina, eli siinä mielessä aiheita pitäisi riittää vastedeskin.

Ja erityiskiitos teille, uudet ja vanhat lukijat! Ilman teitä blogia tuskin olisi olemassa. Vaikka blogikirjoittamisella on myös selvä terapeuttinen vaikutus itselleni, kirjoitan tätä kuitenkin myös ja nimenomaan muiden silmille, ja toivottavasti voin jollakin tavalla myös palvella teitä lukijoita!