Projekti nimeltä kandi

Se alkoi jo lokakuussa, syysloman aikoihin. Sitä on väännelty ja käännelty kohta seitsemän kuukautta ja toukokuun lopussa on viimeisin palautuspäivä. On jo aikakin.

Kaikki jonkinlaista opinnäytetyötä tehneet varmaankin tietävät, minkälainen pitkäpiimäinen projekti se voi olla. Matkan varrelle voi mahtua innostusta, flow’ta, luovia taukoja, kisaväsymystä, roskakoriin lentäviä ideoita sekä ehkä niitä briljanttejakin. Saan tuosta koko hommasta vaivaiset 10 opintopistettä ja minusta se on aika vähän työmäärään nähden. Kaksi viiden pisteen kurssia menee lähes poikkeuksetta helpommalla. Itse kandintyön lisäksi meillä on kuitenkin ollut paljon läsnäoloa ja muita tehtäviä kandiseminaariin liittyen. 

Omaa kandintyötäni olen tehnyt otsikolla Tunteita ja tarinoita – narratiivisuus, fokalisaatio ja tyylikeinot sanomalehtijutuissa. Lähdin alunperin etsimään aihetta, jossa voisin jotenkin yhdistää kirjallisuutta ja journalistiikkaa, vaikka kirjallisuuden puolelle kandin teenkin. Media on parin viime vuosikymmenen aikana muuttunut tunteellisempaan ja tarinallisempaan suuntaan ja narratiivinen eli kerronnallinen tai kaunokirjallinen journalismi on suosittua. Minua kiinnostaa tämä faktan ja fiktion leikkauspinta. Tutkin, kuinka kaunokirjallisuudesta tuttuja keinoja on hyödynnetty asialliseksi mielletyssä sanomalehtiympäristössä. 

Minulla on mielenkiintoinen aihe, mutta siitä olisi asiaa vaikka väitöskirjaksi asti, ja vähän harmittaa, kun työ / oma tutkimus jää väistämättä hyvinkin suppeaksi, kun se pitää mahduttaa reiluun 20 sivuun. Meinasin haukata liian ison palan kakkua. Kun lähdin aihetta miettimään, en ymmärtänytkään, miten suppea kandintyö loppujen lopuksi onkaan. Oma esittelyni oli jo maaliskuun alussa, mutta opponoinnin / palautteen jälkeen on vielä aikaa muokata ja syventää tekstiä. Itse yritän tuoda työhöni vielä lisää teoriaa kuten narratologiaa eli kertomuksen tutkimusta. Olisi ideoita, mutta miten paljon on aikaa ja jaksamista vielä käyttää siihen? Yöunista en sitä ala vääntämään, se on selvä.

Olenko oppinut mitään tästä projektista? Ainakin tutkimuksen teon alkeita. Ennen minulla ei ollut mitään hajua niistä. Olen myös oppinut kantapään kautta joitakin läksyjä huonoista ratkaisuista, joita olen kokemattomuuttani tehnyt. Tämä on ollut hyvää ja välillä ärsyttävääkin harjoittelua gradua varten. Samasta aiheesta tuskin jatkan, minulla on jo muita suunnitelmia. Toisaalta tässä olisi kyllä ihan hyvä pohja gradulle, jota aloitan varmaan vasta  vuoden päästä syksyllä. 

Tuntuu aika hyvältä, että yksi isohko projekti alkaa lähetä loppuaan. Vielä viimeiset pinnistelyt ja parannuksia, sen mukaa kuin jaksan. Eiköhän se läpi ole jo tällaisenaan, mutta tosi vaikea arvioida, minkä arvosanan saattaisin saada siitä. Eniten kandi on kuitenkin ollut harjoittelua perusteltuun argumentointiin ja akateemisen tekstin kirjoittamiseen kuin varsinainen, maailmaa mullistava tutkimus.

Onko siellä muita kandia tai muuta opparia vääntäviä tai vääntäneitä? 
  

Uusi ulkoasu

Kuten varmaan huomasitte, blogin ulkoasu on nyt muuttunut, mutta sama bloggaaja on edelleen ruudun tällä puolen. Bloggeriin tuli hiljattain uusia, mielestäni raikkaampia ulkoasuvaihtoehtoja ja innostuin niistä heti. Olen aika ylpeä, että osasin ihan itse tehdä tämän muutoksen, vaikken ole koskaan ollut mikään nörtti. Tosin pientä hienosäätöä todennäköisesti tulee vielä olemaan, en saanut ihan kaikkea toimimaan kuten halusin. Ainakin sivupalkkiin varmaankin tulee vielä jotain, se on nyt aika tyhjän näköinen. Lisäksi yritän ehkä hieman vielä selkeyttää sivuja, jos mahdollista. Mutta kaiken kaikkiaan pidän itse kyllä vaihteen vuoksi paljonkin tästä hieman freesimmästä ulkoasusta, vaikka vaatii vähän totuttelua itsellenikin. 

Yksi suurimmista syistä, miksi halusin tehdä tämän muutoksen, oli mobiilinäkymä. Luen itse blogeja lähes pelkästään puhelimella, joten arvelen, että niin lukee moni muukin. Vaikka alkuperäinen blogini ulkoasu olikin ihan mukava tietokoneen ruudulla, se oli minusta aika kökkö puhelimella katsottuna eikä sitä voinut muokata. Nyt myös älypuhelimen ruudun näkymä on omasta mielestäni hieman selkeämpi ja raikkaampi. (En vain tajua, miksi bannerikuva näyttää siinä epätarkalta, mutta ehkäpä mieheni osaa neuvoa…)

Otin, tai siis otatin miehelläni nämä kuvat, joista yksi valikoitui sitten uudeksi bannerikuvaksi. Nämä tuli otettua aivan ex tempore 91-vuotiaan isoäitini luona, kun olimme vappuna Hämeenlinnassa käymässä. Isoäiti on ollut aina kova lukemaan ja hänellä on pitkät hyllylliset vanhoja ja uudempia kirjoja faktaa ja fiktiota. Ajattelin kirjarivistöjen sopivan blogin teemaan, ja kaikenlisäksi tuo isoäitini koti on muutenkin minulle rakas paikka, ja olenpahan lainaillut vuosien (vuosikymmenten?) aikana itsekin monia kirjoja tuosta hyllystä. Olin ajatellut, että laittautuisin blogin uutta kuvaa varten ja otettaisiin se jossain ulkona, mutta se tapahtuikin spontaanisti ehkä minuutissa, ja ainakin kuvista tuli aika luonnollisia, kun en ollut erityisemmin pynttäytynyt. Palaillaan!  

Christie: Kohti nollapistettä

– Minä pidän hyvästä salapoliisijutusta, hän sanoi.
– Mutta ne alkavat väärästä paikasta. Ne alkavat murhasta. Mutta murha on loppu. Tarina alkaa paljon sitä ennen – joskus vuosia ennen – kaikista niistä syistä ja tapahtumista jotka saattavat tietyt ihmiset tiettyyn paikkaan tiettyyn aikaan tiettynä päivänä. [—]
Hän nyökytti hiljaa päätään.
– Kaikki suuntautuu yhteen tiettyyn pisteeseen… Ja sitten kun hetki koittaa – ratkaiseva askel! Nollapiste. Niin, kaikki he suuntaavat kohti nollapistettä…
Hän toisti: – Kohti nollapistettä.
Sitten häntä äkkiä värisytti.
Pidin kovasti Agatha Christien dekkarista Kohti nollapistettä (1944). Todella hyvä! Olen ennenkin sanonut, etten ole kovin kokenut lukemaan dekkareita, mutta luulisin, että tässä olisi tottuneemmallekin lukijalle pähkäiltävää. Jossain luki, että tämä olisi yksi hänen laajan tuotantonsa helmiä, siksi valitsin sen. Olen lukenut Christieltä myös Eikä yksikään pelastunut, ja näissä molemmissa oli hieman tavallisesta dekkarista poikkeava rakenne. Kohti nollapistettä ei ala murhasta, se päätyy siihen. Toki teoksessa myös selvitetään murhaa, mutta juonta ja henkilöiden välisiä suhteita kootaan palapelin tavoin taidokkaasti kasaan jo paljon kauempaa ennen varsinaista rikosta.
Kohti nollapistettä kertoo seurallisesta ja menestyneestä tenniksenpelaaja Nevile Strangesta, joka ei saavutuksistaan huolimatta ole onnellinen. Nevilen ympärillä pyörii kaksi  kaunista naista: entinen, seesteinen vaimo Audrey Strange sekä nykyinen räiskyvä vaimo Kay Strange. Kolmikon välit eivät ole oikein kunnossa, mutta silti he päätyvät yhtä aikaa kahden viikon vierailulle Nevilen kasvattiäidin, varakkaan invalidin Lady Tressilianin merenrantakartanoon, Gull’s Pointiin. Samaan aikaan paikan päälle sattuu myös Malaijista Englantiin palannut Thomas Royde, hyvämuistinen vanhaherra Treves sekä Kayn vilkas ystävä Ted Latimer. Kun mukaan lasketaan vielä kartanon hovimestari, palvelusväki sekä lady Tressilianin seuraneiti Mary Aldin, saavat etsivät Battle ja Leach nähdä todella vaivaa selvittääkseen syyllisen, kun erikoinen murha lopulta tapahtuu. Christie on miettinyt tarkasti  yksityiskohtia, ja periaatteessa ketä tahansa voisi epäillä annettujen vihjeiden perusteella. Kirjan loppupuolella käy useasti niin, että lukija ajattelee jo vähän pettyneenä, että “ai, näinkö se sitten olikin”, mutta sitten selviää taas jotain uutta ja jännittävää.
Vaikka käsitteleekin melko karmivalla tavalla tehtyä murhaa, Kohti nollapistettä ei kuitenkaan ole niin synkkä kuin Eikä yksikään pelastunut. Tässä ei ollut samanlaista kauhuelokuvan tuntua, jonka autio saari ja yliluonnolliselta vaikuttava murhaaja saavat jälkimmäisessä aikaan. Kohti nollapistettä on minun makuuni mestarillisesti koottu teos, jossa Christie kuvaa myös henkilöiden luonteita ja reaktioita psykologimaisella tarkkuudella. Psykologialla on muutenkin taas oma osuutensa. Esimerkiksi herra Trevesin tarina pikku murhaajasta, jonka voisi tunnistaa missä tahansa aikuisenakin… Näiden kahden Christien kirjoittaman kirjan perusteella murhaaja on käytännössä kylmäverinen psykopaatti eikä vaan mikä tahansa kuumakalle, jolla vähän kiehuu yli. Se tuo teokseen annoksen karmivuutta: kuka heistä normaalin oloisista ihmisistä onkin pinnan alla täysi mielipuoli? Henkilöiden tarinat kietoutuvat toisiinsa myös mitä erikoisimmilla tavoilla. Kiinnostava hahmo on esimerkiksi itsemurhaa yrittänyt Andrew MacWhriter, jonka vastentahtoisella henkiin jäämisellä on merkittävä tarkoitus Gull’s Pointin myöhempien tapahtumien kannalta.
Hoitaja pudisti päätään. Hän yritti kiihkeästi ilmaista sitä mikä oli niin selvää hänen ajatuksissaan ja niin epämääräistä ääneen lausuttuna.
Te voitte kenties vain olla jossakin – tekemättä mitään – olla vain tietyssä paikassa tiettyyn aikaan – voi, en minä osaa sanoa mitä minä tarkoitan, mutta te voisitte vain – vain kävellä kadulla jonain päivänä ja tehdä siten jotain kamalan tärkeää – kenties edes tietämättä mitä se on. [—]
Ehkä hän näki hämärästi jonkun miehen kävelemässä kadulla syyskuisena iltana ja pelastamassa siten jonkun ihmisen kammottavasta kuolemasta…   

 

Agatha Christie: Kohti nollapistettä
WSOY 2014 [1944]
251 s.