Christie: Aikataulukon arvoitus

On tullut viime aikoina luettua useampiakin salapoliisikirjoja ja loppua ei ainakaan vielä näy. Välillä tulee sellaisia kausia, että innostuu hirveästi jostain tietyn tyyppisistä kirjoista ja lukee sitten pelkästään niitä, kunnes mielenkiinto vaihtuu johonkin toiseen. Lukaisin tosin viime viikolla myös yhden klassikkojen klassikon, siitä myöhemmin.
Mutta asiaan… Tämä Agatha Christien Aikataulukon arvoitus (1935) oli viime viikonlopun juttu. Pidän hirveästi tämän mittaisista, nopealukuisista kirjoista, jotka ovat vielä pokkarimallisina kevyitä ja käteviä. Kannoinkin kirjastosta niitä useampia, mutta alun jälkeen aina päätän, haluanko lukea loppuun vai en. Suosittelen jälleen kerran Christietä, olen tainnut valita hänen tuotannostaan juuri niitä parhaita ja se on ollut tarkoituskin.

 

Aikataulukon arvoitus on Hercule Poirot -dekkari ja niistä suosituimpia. Nyt tutustuin minäkin viimein tuohon belgialaiseen, eläkkeellä olevaan yksityisetsivään, joka tutkii enää vain rikosten kermaa. Tapahtumat sijoittuvat Lontooseen ja sen ympäristöön eri paikkakunnille. Apulaisenaan Poirotilla on ystävänsä kapteeni Hastings, ja Christie on luonut näiden kahden välille humorististakin sanailua. Suurin osa kirjasta on kirjoitettu kapteeni Hastingsin äänellä.
Aikataulukon arvoituksessa murhatapa on hyvin erikoinen. Poirot saa ABC-nimimerkkiseltä henkilöltä kirjeitä, joissa varoitetaan tulevista murhista tietyissä kaupungeissa. Murhaajan aikeena on käydä aakkosjärjestyksen mukaan läpi Englannin kaupunkeja, ja hänen tavaramerkikseen muodostuu rautatieaikataulukko. Poirotilla ja kumppaneilla on murhista paljon päänvaivaa eivätkä tutkimukset tunnu etenevän lainkaan, ja murhaaja saa jatkaa touhujaan vapaasti.
Ihailen kovasti Christien järjenjuoksua: kun lukija luulee tietävänsä itsestäänselvän vastauksen, kirjailija paljastaakin täysin yllättävän ratkaisun, joka on kuitenkin hyvin looginen. On hieno tunne tulla höynäytetyksi lukiessa. Tuon ajan dekkareissa on ollut varmaan muotia sellainen psykoanalyysi-keittiöpsykologia, eli vaikka todisteet ovat ratkaisevat syyllisen paljastumiseen, psykologian avulla selvitetään motiivia ja yritetään saada hänet paljastamaan itsensä. Sekin on aina hauska sivujuonne, jos ja kun murhatutkimusten yhteydessä syttyy jonkin rakkaustarinan alku.
Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus
WSOY 2013 [1935]
277 s.

Epäsuositut mielipiteeni

Monessa blogissa on kiertänyt tämä Epäsuositut mielipiteet -juttu ja ajattelinpa itsekin osallistua, se kuulosti niin hauskalta idealta! Näiden mielipiteiden epäsuosio / suosio tietenkin riippuu ihan siitä, keltä kysyy. Varmasti löytyy molempia näkökantoja, mutta koitin valkata tähän nyt sellaisia, jotka ovat ainakin jossain määrin kokemani “yleisen mielipiteen” vastaisia. Onko teillä epäsuosittuja mielipiteitä? Entä mitä ajattelette näistä?


1. Nykyisissä yliopisto- ja tiedepiireissä ei ole aitoa sanan- ja mielipiteenvapautta.
Tieteen luonne on radikaalisti muuttunut alkuperäisestä. Enää ei etsitä tai edes haluta etsiä oikeasti totuutta vaan ainoastaan parhaita (usein kevyesti perusteltuja) malleja vallitsevien oletusten selittämiseen. Eräistä kysymyksistä ei voi keskustella akateemisesti argumentoiden, rehellisesti ja yhdessä parhaaseen totuuteen pyrkien. Minun silmääni nykyinen yliopistojärjestelmä näyttäytyy kyseenalaistamattomien uskomusten, ei tieteen kehdolta.  

2. Ei kuulu valtiolle tai työnantajille, kuinka pitkään äidit haluavat hoitaa pieniä lapsiaan kotona.
Miksi pienten tai vähän isompienkaan lasten äidit pitäisi patistella töihin? Minusta on hienoa, jos joku jaksaa tarjota jälkikasvulleen hyvää kiireetöntä hoitoa kotona eikä siihen tulisi valtion puuttua. Eiköhän se ole perheen sisäinen asia. Keskustelussa ei myöskään huomioida, että hyvällä varhaislapsuudella on positiivisia seurauksia. Ja koska osan on kuitenkin mentävä töihin, kun lapsi on hyvin pieni, siksi kuntien pitäisikin keskittyä takaamaan laadukasta päivähoitoa pienissä ryhmissä eikä hätistellä kotiäitejä töihin, jolloin täydet päiväkodit täyttyisivät entisestään.  

3. Terveyden- ja sairaanhoito on liian lääkepainotteista.
Monet lääkkeet ovat hyödyllisiä, jopa elintärkeitä, ja on hienoa, että lääketiede on kehittynyt. Mutta lääkkeitä tuupataan vaivaan kuin vaivaan liian helposti. Moneen juttuun auttavat luomukeinot yhtä hyvin tai paremmin kuin lääkkeet. Esimerkiksi ruokavalion muutoksilla ja tiettyjen ravintoaineiden lisillä voi saada apua moniin sairauksiin ja vaivoihin. Tarvitaan vain tietoa, ja mielestäni lääkäreitä pitäisi kouluttaa enemmän siihen suuntaan, että he eivät automaattisesti tarjoa lääkereseptiä kouraan päästäkseen potilaasta nopeammin eroon, vaan osaisivat tarjota myös luontaisia vaihtoehtoja. Esimerkiksi masennuslääkkeet ovat monessa tapauksessa ihan turhia. En väitä, etteikö niistä olisi jossain tilanteessa hyötyä, mutta esimerkiksi terapiasta on potilaalle enemmän apua, koska siellä hoidetaan myös masennuksen syitä, ei vain oireita. Uskon kyllä lääkefirmojen lobbauksellakin olevan osuutensa lääkkeellistymiseen, bisnestähän sekin on.

4. Ikärajoja ei ole tehty rikottaviksi.
Aika monet, joiden kanssa olen jutellut, antavat esimerkiksi 2- ja 3-vuotiaitten katsoa K7-elokuvia. Jotkut pitävät jopa naurettavana ajatusta, että pitäisi odottaa 7-vuotiaaksi asti. No joo, ehkä ongelma tässä on myös se, että lasten leffojen ikärajat ovat joko S, 3 tai 7 eikä sillä välillä ole luokitusta. Joten niissä K7-leffoissakin on paljon eroja. Itse olen sitä mieltä, että olisi hyvä noudattaa vähintäänkin sitä elokuvateattereiden sääntöä, eli aikuisen seurassa ja harkinnann mukaan voi katsoa max. 2-3 vuotta nuorempana mitä ikäraja sanoo. Tällöin voi keskustella mietityttävistä kohdista. Meillä on 5,5-vuotias, joka on saanut katsoa tämän vuoden aikana aikuisen kanssa kaksi K7-elokuvaa, mutta edelleen on monia, joita en vielä näyttäisi. Riippuu toki lapsen herkkyydestäkin. Olen myös kuullut monista, jotka ovat saaneet katsoa kauhuleffoja ala-asteella. Siis häh? Itse en uskalla katsoa niitä vieläkään. Olisin tarkka myös pelien ikärajoissa. Monet yläasteikäiset (ehkä nuoremmatkin) pelaavat K16 ja K18-pelejä. Vanhemmilla on kuitenkin oikeus sanoa oma kantansa vaikka “kaikki kaveritkin saisivat”. 

5. Ei kannata katsoa, kuunnella tai lukea kaikkea.
Kaikki mediat tursuavat kaikenlaista materiaalia, mutta ei kannata katsoa / kuunnella / lukea kaikkea, vaikka kuinka ikärajat olisivat kunnossakin. Minä ainakin uskon, että näkemämme ja kuulemamme voivat vaikuttaa ajatteluumme ilman että tiedostamme sitä. Osa näkee painajaisia, osaa ahdistaa. Maailma, media ja netti ovat täynnä väkivaltaa, kauhua, hirveitä asioita, pornoa ja kaikenlaista, jotka eivät ole kauhean hyväksi meille. Tämä ei tarkoita sitä, että jos joku tulee kertomaan huolistaan, pitäisi sulkea korvansa, vaan lähinnä sitä, että kannattaa opetella erottamaan haitalliset mediasisällöt muista ja opettaa se taito myös lapsilleen. Medialukutaito ja mediakriittisyys pitäisi nostaa uusiksi kansalaistaidoiksi.

6. E-pillerit ovat p*****stä.
En ole koskaan tajunnut, miksi naisten pitäisi tuutata itsensä täyteen hormoneita?? Monille nuorille tytöille annetaan kouraan e-pilleriresepti kertomatta juuri mahdollisista vaikutuksista. Jotkut sanovat, että toimii, mutta niin monet myös kertovat siitä, kuinka ovat muuttuneet ihan eri ihmisiksi lopetettuaan vuosien pilleren käytön. Ne ovat kuitenkin hormoneja, jotka vaikuttavat kehossa ja useilla myös mielissä päivittäin. Pillerit ovat varmaan yksi ikuisia väittelynaiheita. Minusta ne eivät ole mikään naisten vapauttaja, päinvastoin. Ei sillä, että niin perustaisin muistakaan hormonivalmisteista. Lisäksi yksi, joskaan ei yleensä ensisijainen, hormonivalmisteiden toimintamekanismeista on torpata jo hedelmöittynyt munasolu, joten tämäkään ei sovi yhteen sen ajatuksen kanssa, että elämä alkaa hedelmöittymisestä.     

7. Hyvinvointi on painoa parempi terveysmittari
En oikein usko noihin kurinalaisiin pikadieetteihin ja laihdutusmömmöihin. Enkä siihenkään, että jonkun toisen asettamaan muottiin istuva vartalo ylipäätään olisi jotenkin tae onnellisuudesta (tämä sisältää myös asenteeni kauneuskirurgiaa kohtaan). Kohtuus kaikessa. Vaakakapina-sivustolla on hyviä mielipiteitä aiheesta. Mielestäni hyvinvoinnin tulisi olla etusijalla näissäkin asioissa eikä koon tai varsinkaan painoindeksin. Itse ainakin tunnistan kyllä kehossani, voinko hyvin vai en. Ja yleensä esimerkiksi hyvää ja terveellistä ruokaa syömällä ja säännöllisesti liikkumalla ja tarpeeksi nukkumalla voin paremmin kuin epäterveellisin elämäntavoin, joten huomion kiinnittäminen “pelkkään” hyvinvointiin ei ole itsensä huijaamista vaan siinä juuri ollaan ytimessä. 

8. Tehokkuusajattelu on syvältä.
Miksi kyselemme toisiltamme aina niin paljon vain saavutuksistamme ja suorituksistamme ja määritämme heitä sen mukaan? Vaikka ei olisi työkokemusta tai koulutusta tai omaisuutta tai yhtään mitään, olet silti arvokas ihminen ja yhtä hyvä kuin ulkonaisesti menestyneemmät. Välillä tuntuu siltä, että elämme yhteiskunnassa, jossa vain kovat ja kylmät arvot merkitsevät. Olet sitä parempi, mitä enemmän saat rahaa ja teet työvuosia. Höpsis, ei pidä ajatella vain numeroita. En suosi laiskottelua, mutta en pidä aikaansaavuutta minään menestymisen mittarina. Jokaisen on hoidettava oma tonttinsa hyvin, oli se pieni tai suuri. Sitä paitsi saavutusten lisäksi myös henkinen pääoma, välittäminen, toisista huolehtiminen, rehellisyys, kärsivällisyys ynnä muut ovat tärkeitä kohtia, jotka pitäisi huomioida esimerkiksi työnhaussa. Myös monet lyhyemmällä cv:llä varustetut ihmiset ovat hyvin potentiaalisia eri tehtäviin, kun heidät vain osattaisiin nähdä pintaa syvemmältä. Sosiaalisuus ja itsensä markkinoimininen korostuvat työnhaussa mielestäni enemmän kuin todellinen soveltuvuus kyseiseen työhön. 

9. Alle kouluikäiset eivät tarvitse harrastuksia.
Pienetkin lapset voivat harrastaa, mutta mielestäni tärkeää on suhtautua harrastamiseen lapsen tempperamentin ja muun elämäntilanteen mukaan, myös isompana. Olisin aika julma mutsi, jos pitkän päiväkotipäivän jälkeen vielä patistelisin lapset heti uudestaan lähtemään jonnekin. Jos lapsi itse on kovin innokas ja jaksaa ja nauttii harrastuksesta, tai varsinkin jos lapsi on kotihoidossa, se on eri asia. Mutta lapset eivät tarvitse mitään järjestettyjä aktiviteetteja päivähoidon lisäksi. Hekin haluavat olla välillä rauhassa. 

10. Itsevarmuus kaunistaa. 
Terveellä tavalla itsevarmat ihmiset ovat niin kauniita. Varsinaisella ulkonäöllä ei ole sen kanssa mitään tekemistä. Jos ihminen tuntee oman arvonsa ja pitää itseään tärkeänä ja rakastettavana, silloin muutkin katsovat häntä samalla tavalla. Hän yksinkertaisesti on kaunis. Piste. 

Äitifiiliksiä

Meillä oli mukava äitienpäivä. Sain ihania itsetehtyjä kortteja ja lahjoja sekä ruusuja. Paistettiin ja syötiin blinejä (suosikkiherkkuani) hyvien täytteiden kera, ulkoiltiin ja puistoiltiin ja käytiin illansuussa anoppilassa.
Jälleen kerran, vaikka olen nyt 28-vuotiaana vielä vailla tutkintoa ynnä muita meriittejä, joita varmaan olisi cv:tä koristamassa ilman äitiyttä, en vaihtaisi mihinkään. Kukapa vaihtaisi? Lapset ovat todellakin aarteita, yksiä elämän parhaista lahjoista. Se on sellaista pääomaa, jota en voisi saavuttaa enää kovin paljon myöhemmin, vaikka ehtisinkin töitä paiskimaan vielä kymmeniä vuosia. Olen niin iloinen, että saan jo nyt olla äiti.

 

Äitejä voitaisiin arvostaa enemmän myös yhteiskunnan tasolla. Olisi kiva, jos ätiyslomia ja hoitovapaita ei nähtäisi pakollisina pahoina vaan arvokkaana sijoituksena tulevaisuuden hyvinvoinnille. Siellä kotona juuri kasvatetaan niitä tulevaisuuden toivoja, rakastetaan rakastamaan, opetetaan välittämään. Äidit ja isät ovat huipputyyppejä ja parhaita roolimalleja, siksi kotien hyvinvointia ja jaksamista pitäisi tukea ja ennaltaehkäistä ongelmia. Koti on yhteiskunta mikrokoossa: jos kotona opitaan elämän perusasiat ja empatian alkeet, on paremmat mahdollisuudet selviytyä myös isossa yhteiskunnassa vahingoittamatta siinä sivussa muita.
Meidän perhe -lehden slogan “Sinun arkesi on jonkun lapsuus” on aina välillä pysäyttänyt. Niin, totta. Minun arkeni, puurokattiloiden, opintopisteiden ja pyykkivuorten viidakko, on noiden kahden lapsuus. Tässä on se äitiys, jonka he näkevät ja jota joskus muistelevat. Mitä he muistavat? Pitää suhtautua siihen “minun arkeeni” sillä tavalla, että se ei ole vain oma asiani, minun arkeni, vaan jotain korvaamatonta ja perustavanlaatuista – joidenkin koko lapsuus.

 

Projekti nimeltä kandi

Se alkoi jo lokakuussa, syysloman aikoihin. Sitä on väännelty ja käännelty kohta seitsemän kuukautta ja toukokuun lopussa on viimeisin palautuspäivä. On jo aikakin.

Kaikki jonkinlaista opinnäytetyötä tehneet varmaankin tietävät, minkälainen pitkäpiimäinen projekti se voi olla. Matkan varrelle voi mahtua innostusta, flow’ta, luovia taukoja, kisaväsymystä, roskakoriin lentäviä ideoita sekä ehkä niitä briljanttejakin. Saan tuosta koko hommasta vaivaiset 10 opintopistettä ja minusta se on aika vähän työmäärään nähden. Kaksi viiden pisteen kurssia menee lähes poikkeuksetta helpommalla. Itse kandintyön lisäksi meillä on kuitenkin ollut paljon läsnäoloa ja muita tehtäviä kandiseminaariin liittyen. 

Omaa kandintyötäni olen tehnyt otsikolla Tunteita ja tarinoita – narratiivisuus, fokalisaatio ja tyylikeinot sanomalehtijutuissa. Lähdin alunperin etsimään aihetta, jossa voisin jotenkin yhdistää kirjallisuutta ja journalistiikkaa, vaikka kirjallisuuden puolelle kandin teenkin. Media on parin viime vuosikymmenen aikana muuttunut tunteellisempaan ja tarinallisempaan suuntaan ja narratiivinen eli kerronnallinen tai kaunokirjallinen journalismi on suosittua. Minua kiinnostaa tämä faktan ja fiktion leikkauspinta. Tutkin, kuinka kaunokirjallisuudesta tuttuja keinoja on hyödynnetty asialliseksi mielletyssä sanomalehtiympäristössä. 

Minulla on mielenkiintoinen aihe, mutta siitä olisi asiaa vaikka väitöskirjaksi asti, ja vähän harmittaa, kun työ / oma tutkimus jää väistämättä hyvinkin suppeaksi, kun se pitää mahduttaa reiluun 20 sivuun. Meinasin haukata liian ison palan kakkua. Kun lähdin aihetta miettimään, en ymmärtänytkään, miten suppea kandintyö loppujen lopuksi onkaan. Oma esittelyni oli jo maaliskuun alussa, mutta opponoinnin / palautteen jälkeen on vielä aikaa muokata ja syventää tekstiä. Itse yritän tuoda työhöni vielä lisää teoriaa kuten narratologiaa eli kertomuksen tutkimusta. Olisi ideoita, mutta miten paljon on aikaa ja jaksamista vielä käyttää siihen? Yöunista en sitä ala vääntämään, se on selvä.

Olenko oppinut mitään tästä projektista? Ainakin tutkimuksen teon alkeita. Ennen minulla ei ollut mitään hajua niistä. Olen myös oppinut kantapään kautta joitakin läksyjä huonoista ratkaisuista, joita olen kokemattomuuttani tehnyt. Tämä on ollut hyvää ja välillä ärsyttävääkin harjoittelua gradua varten. Samasta aiheesta tuskin jatkan, minulla on jo muita suunnitelmia. Toisaalta tässä olisi kyllä ihan hyvä pohja gradulle, jota aloitan varmaan vasta  vuoden päästä syksyllä. 

Tuntuu aika hyvältä, että yksi isohko projekti alkaa lähetä loppuaan. Vielä viimeiset pinnistelyt ja parannuksia, sen mukaa kuin jaksan. Eiköhän se läpi ole jo tällaisenaan, mutta tosi vaikea arvioida, minkä arvosanan saattaisin saada siitä. Eniten kandi on kuitenkin ollut harjoittelua perusteltuun argumentointiin ja akateemisen tekstin kirjoittamiseen kuin varsinainen, maailmaa mullistava tutkimus.

Onko siellä muita kandia tai muuta opparia vääntäviä tai vääntäneitä? 
  

Uusi ulkoasu

Kuten varmaan huomasitte, blogin ulkoasu on nyt muuttunut, mutta sama bloggaaja on edelleen ruudun tällä puolen. Bloggeriin tuli hiljattain uusia, mielestäni raikkaampia ulkoasuvaihtoehtoja ja innostuin niistä heti. Olen aika ylpeä, että osasin ihan itse tehdä tämän muutoksen, vaikken ole koskaan ollut mikään nörtti. Tosin pientä hienosäätöä todennäköisesti tulee vielä olemaan, en saanut ihan kaikkea toimimaan kuten halusin. Ainakin sivupalkkiin varmaankin tulee vielä jotain, se on nyt aika tyhjän näköinen. Lisäksi yritän ehkä hieman vielä selkeyttää sivuja, jos mahdollista. Mutta kaiken kaikkiaan pidän itse kyllä vaihteen vuoksi paljonkin tästä hieman freesimmästä ulkoasusta, vaikka vaatii vähän totuttelua itsellenikin. 

Yksi suurimmista syistä, miksi halusin tehdä tämän muutoksen, oli mobiilinäkymä. Luen itse blogeja lähes pelkästään puhelimella, joten arvelen, että niin lukee moni muukin. Vaikka alkuperäinen blogini ulkoasu olikin ihan mukava tietokoneen ruudulla, se oli minusta aika kökkö puhelimella katsottuna eikä sitä voinut muokata. Nyt myös älypuhelimen ruudun näkymä on omasta mielestäni hieman selkeämpi ja raikkaampi. (En vain tajua, miksi bannerikuva näyttää siinä epätarkalta, mutta ehkäpä mieheni osaa neuvoa…)

Otin, tai siis otatin miehelläni nämä kuvat, joista yksi valikoitui sitten uudeksi bannerikuvaksi. Nämä tuli otettua aivan ex tempore 91-vuotiaan isoäitini luona, kun olimme vappuna Hämeenlinnassa käymässä. Isoäiti on ollut aina kova lukemaan ja hänellä on pitkät hyllylliset vanhoja ja uudempia kirjoja faktaa ja fiktiota. Ajattelin kirjarivistöjen sopivan blogin teemaan, ja kaikenlisäksi tuo isoäitini koti on muutenkin minulle rakas paikka, ja olenpahan lainaillut vuosien (vuosikymmenten?) aikana itsekin monia kirjoja tuosta hyllystä. Olin ajatellut, että laittautuisin blogin uutta kuvaa varten ja otettaisiin se jossain ulkona, mutta se tapahtuikin spontaanisti ehkä minuutissa, ja ainakin kuvista tuli aika luonnollisia, kun en ollut erityisemmin pynttäytynyt. Palaillaan!  

Christie: Kohti nollapistettä

– Minä pidän hyvästä salapoliisijutusta, hän sanoi.
– Mutta ne alkavat väärästä paikasta. Ne alkavat murhasta. Mutta murha on loppu. Tarina alkaa paljon sitä ennen – joskus vuosia ennen – kaikista niistä syistä ja tapahtumista jotka saattavat tietyt ihmiset tiettyyn paikkaan tiettyyn aikaan tiettynä päivänä. [—]
Hän nyökytti hiljaa päätään.
– Kaikki suuntautuu yhteen tiettyyn pisteeseen… Ja sitten kun hetki koittaa – ratkaiseva askel! Nollapiste. Niin, kaikki he suuntaavat kohti nollapistettä…
Hän toisti: – Kohti nollapistettä.
Sitten häntä äkkiä värisytti.
Pidin kovasti Agatha Christien dekkarista Kohti nollapistettä (1944). Todella hyvä! Olen ennenkin sanonut, etten ole kovin kokenut lukemaan dekkareita, mutta luulisin, että tässä olisi tottuneemmallekin lukijalle pähkäiltävää. Jossain luki, että tämä olisi yksi hänen laajan tuotantonsa helmiä, siksi valitsin sen. Olen lukenut Christieltä myös Eikä yksikään pelastunut, ja näissä molemmissa oli hieman tavallisesta dekkarista poikkeava rakenne. Kohti nollapistettä ei ala murhasta, se päätyy siihen. Toki teoksessa myös selvitetään murhaa, mutta juonta ja henkilöiden välisiä suhteita kootaan palapelin tavoin taidokkaasti kasaan jo paljon kauempaa ennen varsinaista rikosta.
Kohti nollapistettä kertoo seurallisesta ja menestyneestä tenniksenpelaaja Nevile Strangesta, joka ei saavutuksistaan huolimatta ole onnellinen. Nevilen ympärillä pyörii kaksi  kaunista naista: entinen, seesteinen vaimo Audrey Strange sekä nykyinen räiskyvä vaimo Kay Strange. Kolmikon välit eivät ole oikein kunnossa, mutta silti he päätyvät yhtä aikaa kahden viikon vierailulle Nevilen kasvattiäidin, varakkaan invalidin Lady Tressilianin merenrantakartanoon, Gull’s Pointiin. Samaan aikaan paikan päälle sattuu myös Malaijista Englantiin palannut Thomas Royde, hyvämuistinen vanhaherra Treves sekä Kayn vilkas ystävä Ted Latimer. Kun mukaan lasketaan vielä kartanon hovimestari, palvelusväki sekä lady Tressilianin seuraneiti Mary Aldin, saavat etsivät Battle ja Leach nähdä todella vaivaa selvittääkseen syyllisen, kun erikoinen murha lopulta tapahtuu. Christie on miettinyt tarkasti  yksityiskohtia, ja periaatteessa ketä tahansa voisi epäillä annettujen vihjeiden perusteella. Kirjan loppupuolella käy useasti niin, että lukija ajattelee jo vähän pettyneenä, että “ai, näinkö se sitten olikin”, mutta sitten selviää taas jotain uutta ja jännittävää.
Vaikka käsitteleekin melko karmivalla tavalla tehtyä murhaa, Kohti nollapistettä ei kuitenkaan ole niin synkkä kuin Eikä yksikään pelastunut. Tässä ei ollut samanlaista kauhuelokuvan tuntua, jonka autio saari ja yliluonnolliselta vaikuttava murhaaja saavat jälkimmäisessä aikaan. Kohti nollapistettä on minun makuuni mestarillisesti koottu teos, jossa Christie kuvaa myös henkilöiden luonteita ja reaktioita psykologimaisella tarkkuudella. Psykologialla on muutenkin taas oma osuutensa. Esimerkiksi herra Trevesin tarina pikku murhaajasta, jonka voisi tunnistaa missä tahansa aikuisenakin… Näiden kahden Christien kirjoittaman kirjan perusteella murhaaja on käytännössä kylmäverinen psykopaatti eikä vaan mikä tahansa kuumakalle, jolla vähän kiehuu yli. Se tuo teokseen annoksen karmivuutta: kuka heistä normaalin oloisista ihmisistä onkin pinnan alla täysi mielipuoli? Henkilöiden tarinat kietoutuvat toisiinsa myös mitä erikoisimmilla tavoilla. Kiinnostava hahmo on esimerkiksi itsemurhaa yrittänyt Andrew MacWhriter, jonka vastentahtoisella henkiin jäämisellä on merkittävä tarkoitus Gull’s Pointin myöhempien tapahtumien kannalta.
Hoitaja pudisti päätään. Hän yritti kiihkeästi ilmaista sitä mikä oli niin selvää hänen ajatuksissaan ja niin epämääräistä ääneen lausuttuna.
Te voitte kenties vain olla jossakin – tekemättä mitään – olla vain tietyssä paikassa tiettyyn aikaan – voi, en minä osaa sanoa mitä minä tarkoitan, mutta te voisitte vain – vain kävellä kadulla jonain päivänä ja tehdä siten jotain kamalan tärkeää – kenties edes tietämättä mitä se on. [—]
Ehkä hän näki hämärästi jonkun miehen kävelemässä kadulla syyskuisena iltana ja pelastamassa siten jonkun ihmisen kammottavasta kuolemasta…   

 

Agatha Christie: Kohti nollapistettä
WSOY 2014 [1944]
251 s.