Keski-Suomen kesätärppejä

Kesällä on kiva puuhata aina jotain vähän arjesta poikkeavaa siinä ihan omassa kotikaupungissa ja lähiympäristössä. Kokosin tähän muutamia kesävinkkejä, joista monet ovat meidän perheen suosikkipaikkoja Keski-Suomessa. Koska usein parhaat asiat eivät maksa mitään, siksi näistäkin suurin osa on ilmaisia tai ainakin edullisia. Kesällä on kiva myös katsella hieman muitakin mestoja kuin omaa kotipaikkaansa, voin suositella Keski-Suomea lapsiystävällisenä retkikohteena myös muualta tuleville.
Harju on Jyväskylän ylpeys. Lapsille on elämys jo ihan vain kiivetä ylös ja käydä vaikka näkötornissa ihailemassa kaupunkia. Harjun juurella sijaitseva Mäki-Matin perhepuisto on Jyväskylän paras leikkipuisto eikä samanlaista joka kaupungissa olekaan. Uimarannoista Tuomiojärven ranta on meidän ehdoton suosikki mataluuden ja lapsiystävällisyyden takia.
Museot! Uskaltauduin Jyväskylän pieneen taidemuseoon ekaa kertaa lasten kanssa, kun siellä oli Suomi 100-vuotta -teemainen näyttely. Ihan hyvin meni, pienempi oli varmuuden vuoksi sylissä, koska teoksiinhan ei-saa-koskea. Isompaa kiinnostivat jo taulutkin. Kiersimme sattuneesta syystä hyvin nopeasti itse näyttelyn, ja kiinnostavin osuus lapsille oli yläkerran 1960-luvun asunnoksi sisustettu “huoneisto”, josta näki, millaiselta mummojen ja pappojen lapsuudessa on näyttänyt. Keskusta on kauniilla kelillä muutenkin kiva pihakatuineen ja kirkkopuistoineen. Toivolan vanhan pihan aluperäisen näköiseksi sisustettu käsityöläiskoti pitemmän ajan takaa on myös kiinnostava lastenkin kanssa. Ja Harjun ilmainen luontomuseo on lasten kanssa kiva ja ilmainen!
Haapamäen höyryveturipuisto on tosi kiva paikka lapsiperheelle ja junista kiinnostuneille. Siellä on siis niitä vanhoja höyryvetureita ja leikkipaikka, ei mitään hirveän hienoa ja hyvin laitettua, mutta ihanan uinuva pikkupaikkakunnan tunnelma ja onhan ne veturit upeita. Keuruun takana sijaitseva Haapamäki itsessäänkin on kiva, uneliaan idyllinen kesäpaikka, mutta ei kannata odottaa, että siellä tapahtuisi mitään. Meillä nyt liittyy paikkaan tunnesyitä sukujuurien takia.
Keuruu on meille huippu kesäpikkukaupunki. Meidän tulee pyörittyä siellä useita kertoja kesässä, koska appivanhempien mökki on Keurusselän rannalla. Keuruun vanha kirkko on näkemisen arvoinen (kuten myös Petäjäveden siinä matkan varrella), Vanha Pappila on myös kiva ja se ranta-alue ylipäätään. Keuruulla on myös hyvä kiinalainen ja Pappilan Vanhasta Tavernastakin saa hyvää ruokaa. Keuruulta pääsee myös näppärästi Mänttään, jossa onkin vaikka mitä nähtävyyksiä.
 –
Oravivuorelta

 

Oravivuori, Struven ketju on hieno luontokohde Jyväskylän ja Jämsän välillä. Ajetaan siitä monta kertaa vuodessa ohi muttei oltu koskaan pysähdytty ennen tätä kesää. Siellä on hieno näkötorni, upeat maisemat. Tuli vähän Alppirinteet mieleen. Melko jyrkkääkin kiipeämistä. Ihan pienten lasten kanssa en lähtisi, koska kalliojyrkänteet voivat olla vaarallisia. Kuitenkin lasten kanssa voi mennä, jos vaan huolehtii ettei kukaan juokse alas kalliolta. Me päästiin tällä kertaa ihan kahdestaan käymään siellä.
Laajavuoren Seikkailupuisto on tämän listan ainoa vähän kalliimpi juttu. Laitoin sen kuitenkin tähän, koska käytiin siellä viime kesänä ekaa kertaa ja se oli ihan mielettömän kivaa! Ehdottomasti sellainen juttu, johon voisin uhrata sen reilu parikymppiä kesässä.  Niin mahtava fiilis kiipeillä siellä puiden latvustoissa. Meikäläinen voitti itsensä taistelemalla sen rankimmankin radan läpi, vaikka alkuun tuntui, ettei ole mitään tsäänssejä. Ratoja on eri tasosia kaikenkuntoisille lapsista aikuisiin. Muihin seikkailupuistoihin verrattuna Laajiksessa on mahtavan paljon pitkiä ja hauskoja liukuja.
Takapihan takana
Lähiluonto on usein se paras retkikohde kuitenkin. Mekin asumme taajamassa melko lähellä keskustaa, ja meidän takapihan takana on aivan upea minimetsä vesiputouksineen. Siellä on usein ihan taianomainen tunnelma ja kulmakunnan lapset puhuvatkin satumetsästä. Myös marjaan pääsee loppukesästä halutessaan ihan nurkan takana. Aivan kaupunkilaisille yksi keidas on Tourujoen luontopolku, joka on lähes keskellä kaupunkia ja lyhyytensä ansiosta helppo mennä lastenkin kanssa. Ja lapset rakastavat pitkospuita!
Jyväskylän satamankin voisin mainita, se, kuten koko Jyväsjärveä keirtävä rantaraittikin, on meidän perheen suosikkitaukopaikkoja pyöräretkillä. Jyväskylän satama on vaan niin kaunis jotenkin, siinä on jotain suuren maailman tuntua ja *mansikoita* maksaneet portaat. Sataman toisessa päässä, Kuokkalan sillan alla on kaksi kivaa ulkoruokapaikkaa, joihin pysähtyä: thaimaalainen ruokakioski ja Vohvelsson, jossa on varmaankin Jyväskylän parhaat vohvelit.
Tässä muutamia, jakakaa omia kesävinkkejänne! Kiva keksiä aina jotain uutta tekemistä joka kesä.

Waltari: Tähdet kertovat, Komisario Palmu

Mika Waltarin Palmu -kolmikon viimeistä osaa, Tähdet kertovat, komisario Palmu (1962), en ollut lukenut koskaan aiemmin. Teos on kirjoitettu selvästi myöhemmin kuin kaksi edeltäjäänsä ja miljöökin on samassa suhteessa uudenaikaisempi piiska-autoineen ja piukkapöksyineen. Aikaa on kulunut romaanin maailmassakin rouva Skrofin ja Bruno Rygseckin tapauksista. Minäkertojana esiintyvä, nimeltämainitsematon Palmun alainen on nyt kohonnut varatuomariksi ja Palmun esimieheksi, oikein päälliköksi. Hieman viisastunut mutta ei vielä mainittavasti.
Tähdet kertovat, komisario Palmu oli eräänlainen välipala Waltarin uralla, miehen nopeasti tekaisema käsikirjoitus ohjaajan toiveesta jatkoksi kahdelle menestyneelle Palmu-elokuvalle. Waltari on kirjoittanut salapoliisiromaanin jälkeenpäin käsikirjoituksen pohjalta. Ja sen kyllä valitettavasti huomaa. Aiempiin, jopa loistaviin teoksiin verrattuna Tähdet kertovat jää laimeahkoksi. Ei se huono varsinaisesti ole, paitsi ehkä edeltäjiensä rinnalla. Mielestäni tämän teoksen kohdalla elokuva on onnistunut kirjaa paremmin.
Kirja tarjoaa kyllä jännitystä, mutta kirjoitustyyli on muuttunut parissakymmenessä vuodessa melko paljon. Kirjan alussa on jonkin verran turhalta tuntuvaa jaarittelua. Ja lauseet ovat töksähtelevän lyhyitä. Useassa kohtaa. Yhdenkin. Sanan. Lauseita. Ja paljon. Ja vielä. Ei nyt koko aikaa. Mutta pisti. Silmään. Tyylikeinona sitä on käytetty. Liikaa. Teho menee.
Juonesta lyhyesti: Helsingin Tähtitorninmäellä murhataan puliukoksi luultu sivullinen, jonka kuolema painetaan aluksi villasella, vanhan juopon tapaturmaisena kuolemana. Kun lööpit nostavat asiasta metakan, on poliisin ryhdyttävä pikaisiin toimiin ja yhtä sun toista selviää. Kaupungilla riehuva nahkatakkijengi saa osansa epäilyistä. Myöhemmin tarina kääntyy erikoiseen ja ankaraan, omaa Kotkanpesäänsä rakentavaan majuri Vadenblickiin vaimoineen ja poikineen. Majuri itse on kyllä Palmu-kirjojen kammottavin hahmo. Ihan puistattaa. Kirjassa hänet on kuvattu vielä inhottavammin kuin elokuvassa. Mutta monia muitakin salaperäisiä ja epäilyttäviä hahmoja esiintyy.
Elokuva ja kirja eroavat toisistaan kaikkein eniten tämän Palmu-romaanin kohdalla. En paljasta tarkemmin miten, mutta vaikka olin nähnyt elokuvan, tuntui välillä, liittyvätkö ne lainkaan yhteen. Oli joitakin suuriakin eroja esimerkiksi tarinan ihmiskohtaloissa. Teos oli myös sävyltään tummin Palmu-kolmikosta. Vaikka moitin teoksen tyyliä, kyllä Waltari tarjosi taas myös kiinnostavan ympäristön ja henkilökavalkadin, jotka kuvitella silmien eteen. Aiempiin Palmu-romaaneihin verrattuna rikoksen selvittely jakaantui mielestäni ehkä liikaa kahteen sektoriin: lättähattuliigaan ja Vadenblickeihin. Osat olivat melko erillään toisistaan, kuin kaksi erillistä kertomusta. Muissa teoksissa koko epäiltyjen konkkaronkka on liittynyt toisiinsa ja heistä on kerrottu lomittain.

 

Mika Waltari: Tähdet kertovat, komisario Palmu
WSOY, 2006 [1962] 
254 s.

Waltari: Komisario Palmun erehdys

Oli syksyinen maanantaiaamu niinä aikoina, jolloin kaikki ei ollut vielä muuttunut toiseksi.
Oli syksyinen maanantaiaamu. [—] syksyn harmaus torilla tuo mieleen vankilan kumisevat käytävät ja halvan suovan ja juovikkaiden vaatteiden hajun.
Komisario Palmu oli tavallista ikävämmällä maanantaiaamutuulella. [—]
“Murha –” hän sanoi hajamielisesti, “murha on kaikista rikoksista lopullisin ja ratkaisevin, sillä sitä ei voi koskaan sovittaa.”
Hän kohensi asentoaan, katsoi arvostelevasti lyijykynänsä taiteellisia saavutuksia kuulustelupöytäkirjan marginaalissa ja jäi taas tuijottamaan syksyisen Suurtorin harmauteen ikkunan takana.
“Varastetun tavaran voi palauttaa” hän jatkoi marisevaan maanantaisävyynsä, “väärennyksen voi hyvittää, pahoinpitelyn arvet paranevat, kavalluskin unohtuu joskus – – – kaikki, kaikki unohtuu aikanaan, sillä ihmisten muisti on sanomattoman lyhyt. Mutta murhattua ihmistä ei kukaan enää koskaan voi palauttaa henkiin.”

Mika Waltarin salapoliisikertomus Komisario Palmun erehdys (1940) on minun makuuni todella hyvä, niin romaanina kuin elokuvana. Matti Kassilan samanniminen elokuva onkin Suomessa äänestetty jopa kaikkien aikojen parhaaksi suomalaiseksi elokuvaksi. Romaani on myös vetovoimainen. Minäkertoja, Palmun nuori lakia lukenut alainen, tuo tekstiin kevyttä (usein ironista) huumoria pienine kömmähdyksineen. Hän kuvailee mukavuudenhaluista Palmua vikoineen hyvin osuvasti.
Komisario Palmun erehdyksessä perataan varakkaan ja vaikutusvaltaisen Rygseckin teollisuussuvun koukeroita. Palmu alaisineen lähetetään paikalle, kun hulttiomaisesti elänyt Bruno Rygseck on kuollut tapaturmalta näyttäneen kuoleman, joka Palmun huomiokyvyn ansiosta paljastuukin murhaksi. Paikalla kaupunkikartanossa on myös asiaankuuluvasti hillitty hovimestari Batler, murhatun ex-vaimo Alli Rygseck, tomera kissanystävä Amalia-täti, sisarukset Aimo ja Airi Rykämö, insinööri Vaara, hajamielinen kirjailija Laihonen sekä hänen tuore mielitiettynsä Irma Vanne. Sanailu on nokkelaa ja käänteet hyviä.
En osaa sanoa, kummasta pidin enemmän, Kuka murhasi rouva Skrofin, vai Komisario Palmun erehdys. Molemmat ovat hyviä, vaikkakin elokuvana varmaankin jälkimmäinen voittaa. Luin kesäloman ratoksi myös Tähdet kertovat, komisario Palmu, siitä myöhemmin. Blogin kirja-anti on nyt hieman yksipuolista, koska luen aina sitä mitä milloinkin sattuu huvittamaan ja nyt on näköjään tällainen kausi. Lomalla ja kesällä ei kovin paljon vakavampi ja raskaslukuisempi kirjallisuus maistu, mutta välillä tulee taas niitä kausia, että ahmii oikein traagisia elämänkohtaloita ynnä muita. Näitä Palmuja suosittelen leppoisaksi lomalukemiseksi jännityksellä höystettynä.

 

Mika Waltari: Komisario Palmun erehdys
WSOY, 1998 [1940]
239 s.

Naisten oikeudet

Minä olen nainen. On minulla oikeuteni. Olen “malja kaikkien naisten kunniaksi”. Minulla on oikeus kehooni, ajatuksiini, tunteisiini. Olen modernin yhteiskunnan kasvatti. Minun oikeuteni ovat tärkeät, minun oikeuksiani ei saa polkea. 

Hänkin on nainen. Modernin yhteiskunnan lapsi. Hänellä ei ole oikeuksia, hänen kehonsa ei ole hänen, hänen tahtonsa on toisten taskussa. Hänellä ei ole väliä. 

Minä olen nainen, suomalainen, itsenäinen nainen. Minulla on oikeus päättää omasta kehostani. Minä luulen päättäväni omasta kehostani, mutta en päätä siitä. Päätän hänen kehostaan. Me emme ole samaa ruumista. Emme alun alkaenkaan. Ruumiini on hänelle vain koti, majailupaikka kuten sylini sitten kun hän vaihtaa seinänsä uusiin. 

Minun oikeuteni polkevat hänen oikeuksiaan. Eikä hänellä ole ääntä, jolla väittää vastaan. Ei voimia, joilla nousta barrikadeille taistelemaan naisen, itsensä, oikeuksiensa puolesta. Hän on minun armoillani, koska minä olen iso nainen. Olen moderni. Olen arvokkaampi kuin pieni nainen. Olenko? Olen myös äitinä isää arvokkaampi, koska minulla on päätösvalta jälkeläisestämme. Jos minä en halua sitä, ei isäkään sitä saa. 

Minä olen moderni, länsimainen nainen. Minä haluan olla itsenäinen. Se on minun itsekunnioitukseni mitta. En voi olla riippuvainen enkä varsinkaan halua, että kukaan on minusta riippuvainen. Minulla on kehoni, se on minun. Se on itsepintaisesti vain minun. Riippumattomuus on minun ihmisarvoni perusta. 

Tunkeilija kehossani ei pärjää ilman minua, se on täysin minussa kiinni. Siis sillä ei ole arvoa. Jos se syntyy, oikeuteni kapenevat. Niitä rajoitetaan brutaalilla tavalla. Minun itsenäisyyttäni poljetaan! Se on vieläkin riippuvainen. Minut vangitaan, jos en huolehdi siitä, miksi? Ihmisoikeusrikkomuksia. Olenhan ihminen, olenhan nainen. Mikä se on?  

Jos ihmisyys lasketaan sormissa ja varpaissa, minä ja hän olemme molemmat ihmisiä. Jos ihmisyys lasketaan kyvyssä tuntea, kuulla, nähdä, kokea kipua tai mielihyvää, me olemme ihmisiä, vaikka hän asuukin sisälläni. Hän on persoona. Toinen. Hän ei ole minä. Onko hänellä oma huone

Mutta ei ihmisyyttä voi mitata sormissa ja varpaissa tai sisäelimissä tai tuntemuksissa vaikka meillä molemmilla onkin ne kaikki. Maailma olisi siinä tapauksessa täynnä aikuisia epäihmisiä. Ihmisyys on jotain muuta. Hedelmöityshetkestä kuoleman hetkeen ja sen ylikin ulottuva annettu arvo. Minun oikeuteni. Hänen oikeutensa. Meidän yhteinen oikeutemme. Meidän oikeutemme omiin kehoihimme, omaan tahtoomme ja omaan elämäämme. Valitkaamme oikeutemme hyvin. 


“Sinä olet luonut minut sisintäni myöten,
äitini kohdussa olet minut punonut.
Minä olen ihme, suuri ihme,
ja kiitän sinua siitä.

Ihmeellisiä ovat sinun tekosi,
minä tiedän sen.

Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä,
muotoni kuin syvällä maan alla,
mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa.

Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani,
sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. 
Ennen kuin olin elänyt päivääkään,
olivat kaikki päiväni jo luodut.”

Ps. 139: 13–16 



Sinäkin, iso tai pieni ihminen, olet vaalimisen arvoinen helmi.




Terapeuttinen kirjoittaminen

Oletteko muuten joskus kirjoittaneet päiväkirjaa? Pidin toukokuussa englannin tunnilla esitelmän terapeuttisesta kirjoittamisesta ja vastauksena edeltävään kysymykseen lähes kaikkien kädet nousivat. Niinpä, päivä- tai muistikirjan kirjoittaminen on tuttuakin tutumpi juttu monelle jossakin elämänvaiheessa, mutta sillä on tutkitusti positiivisia vaikutuksia kirjoittajalleen.
Tutustuin terapeuttisen kirjoittamisen käsitteeseen tänä keväänä luovan kirjoittamisen kurssilla, ja enkun esitelmää varten otin asiasta lisää selvää. Kirjoittamisella on uskomatonta potentiaalia hyvin monenlaisiin asioihin! Kirjoittaminen, esimerkiksi päivä- tai muistikirjan, on aina myös terapeuttista, mutta lisäksi kirjoittamis- ja kirjallisuusterapiaa käytetään metodina myös esimerkiksi yhdessä psykoterapian kanssa. Terapeuttinen kirjoittaminen onkin varsin monitieteinen alue. Sitä on tutkittu ja opetettu muun muassa kirjallisuuden / kirjoittamisen (my field), lääketieteen ja psykologian saralla. Olen itsekin hyvin kiinnostunut aiheesta ja minua kiinnostaisi syventyä siihen lisää. Graduaihettakin tähän liittyen mietin.
Suomen psykoterapiakeskuksen mukaan kirjoittaminen tekee asiat todellisiksi ja siten esimerkiksi asioiden kieltämistä on vaikeampi jatkaa. Syy- ja seuraussuhteet hahmottuvat paperilla paremmin kuin pään sisällä, jolloin vaikeita asioita on helpompi työstää. Kirjoittaminen myös auttaa asiakasta purkamaan ahdistusta, huolta ja pelkoa terapiaistuntojen välillä. Keskuksen mukaan tavallisellakin, vailla syvempiä tarkoitusperiä toteutetulla päiväkirjakirjoittamisella on puhdistava vaikutus.
Löysin yliopiston tietokannoista monia tutkimuksia terapeuttisen kirjoittamisen hyödyntämisestä. Esimerkiksi kroonisesta (fyysisestä) kivusta kärsineet kokivat tutkimusjakson jälkeen terapeuttisen kirjoittamisen helpottaneen heidän tilannettaan, oppimaan hyväksymään ja sietämään sitä paremmin ja tehneen heistä aloitekykyisempiä oman elämänsä suhteen. Potilaat olivat työstäneet erilaisia kirjoittamistehtäviä itsekseen ja myöhemmin keskustelleet niistä vertaisryhmissä. Myös esimerkiksi vanhusten masennusoireet olivat selvästi vähentyneet elämänkerrallisen kirjoittamisen myötä. Ihmisellä onkin tietynlainen “tarve” narratiivisuuteen: nähdä oma elämänsä merkityksellisenä jatkumona, jonka hahmottamisessa kirjoittaminen on hyvä väline.
Useat tutkijat ovat raportoineet kirjoittamisen positiivisista vaikutuksista. Esimerkiksi päiväkirjan kirjoittamisen on todettu lisäävän muun muassa (itse)ymmärrystä, päätöksenteko-, suunnittelu- ja ongelmanratkaisutaitoja. Kirjoittamisella nähdään olevan yhteys niin fyysiseen kuin henkiseen hyvinvointiin. Kirjoittaminen, edes tarkoituksellisen terapeuttinen, ei tietenkään ole taikakeino vaivaan kuin vaivaan. Ongelmallista voi olla, jos paperilla jää noidankehämäisesti pyörimään saman ongelman ympärillä sen sijaan että päästäisi irti ja menisi eteenpäin. Kuitenkin kirjoittamisen positiivinen potentiaali on hyvin suuri!
Suutarilla itsellään ei kuitenkaan ole tällä hetkellä kenkiä, eli ei, en kirjoita päiväkirjaa. Minulla “ei ole aikaa”. Minulla ei siis ole tällä hetkellä kovakantista elämän kirjaa täynnä kaunista käsialaa. Minulla on kyllä pitkä historia päiväkirjojen parissa, mutta tällä hetkellä perinteinen päiväkirja ei tunnu luontevalta. Blogi on tavallaan julkinen päiväkirjani, jonne kokoan ajatuksiani valituista aiheista. Satunnaisesti kirjoitan ei-julkaistavaksi muuallekin ajatuksiani ylös, faktan tai fiktion muotoon. Luovan kirjoittamisen kurssin “pakkokirjoittaminen” eri aiheista oli kyllä hyvin antoisaa, terapeuttistakin. Myös ajoittaisen kausittainen kiitollisuuspäiväkirja on hyväksi havaittu, suosittelen. Päiväkirjakirjoittamisen rajoja voi myös rikkoa käyttämällä esimerkiksi listoja tai kuvia, sitä muistiinpanotekniikkaa, joka itselle parhaiten sopii.

 

Kuvat: Kimmo Korpela

Lastenkirjat: Tunteet

Libby Waldenin (teksti) ja Richard Jonesin (kuvat) lastenkirja Tunteet (2016) tutustuttaa lapsen tunteiden maailmaan. Kaikillahan on erilaisia tunteita, mutta niiden tunnistaminen ja nimeäminen ei niinkään ole aina helppoa, aikuisellekaan. Kirja esittelee yleisimmät tunnekokemukset hyvin ja lapsentajuisesti runomuodossa ja ennen kaikkea virittää lukiessa lapsen kanssa keskustelua siitä, mitä tunteet oikeastaan ovat ja miltä milloinkin tuntuu (ja miksi). Tunteita tunnistamalla kun on helpompaa ymmärtää itseään ja muita ja ehkä myös säädellä käyttäytymistä tunnistamalla tunteiden alkuperän. Tunnekasvatusta siis. Kuvituskin on raikas. 

Libby Walden & Richard Jones, suom. Tuula Korolainen: Tunteet
Lasten Keskus, 2016
25 s.

Kirjoittamisen taide ja taito

“Käsitys kirjailijasta itseoppineena nerona on vanhentunut. Kirjoittaminen on taito, jota voi opetella ja harjoitella.”
Emilia Karjulan toimittama Kirjoittamisen taide ja taito (2014) on mielenkiintoinen ja monipuolinen opas kirjailijoiksi haaveileville ja toki muillekin, jotka muuten vain haluaisivat kehittyä kirjoittajina. Törmäsin tähän teokseen vähän sattumalta yliopiston kirjastossa etsiessäni lähdeteoksia kandia varten, ja sieltähän paljastuikin oikea kirjoittajan aarreaitta. Teosta on saatavilla myös kaupunginkirjastoissa.
Teos sisältää artikkeleita eri tekijöiltä, hyvin mielenkiintoisia lukuja. Juuri artikkelimuotoisuuden takia teoksesta on helppo valita luettavaksi vain itseä kiinnostavat osuudet. Minulle kiehtovin osuus oli ehdottomasti “Karttoja”, jossa käydään nimenomaan kaunokirjallisen kirjoittamisen ydinasioita läpi. Tällaiset houkuttelevat artikkelit vetivät minua harrastelijakirjoittajaa puoleensa: “Aineisto kirjailijan apuna” (Linturi), “Romaanin rakenteesta” (Rauma), “Kohtaa minut! Todellisten henkilöiden luominen proosan kertojaratkaisuilla ja runon puhujaratkaisuilla” (Rauma & Harju), “Luova omaelämäkerrallinen kirjoittaminen” (Kosonen).
Lisäksi kirjassa käsitellään muitakin teemoja, jotka eivät liity varsinaisesti itse tekstin sisältöön. Muita aiheita ovat muun muassa kirjoittaminen prosessina, palautteen hyödyntäminen, kirjoittaminen ryhmätyöskentelynä ja kirjailijan elämä. Suosittelen teosta luovan kirjoittamisensa kehittämisestä kiinnostuneille, erityisesti tuota “Karttoja” -osiota.

 

Emilia Karjula (toim.): Kirjoittamisen taide ja taito
Atena, 2014
272.