Linnassa ja laivalla

Tässä vajaa pari viikkoa sitten meidän perhe jakaantui eri reissuille, kun mieheni lähti veljiensä kanssa road tripille Norjaan asti ja minäkin tein lasten kanssa kolmistaan pienen kivan kesälomareissun. Meillä oli tosi hauskaa ihan tyttöporukallakin ja kaikki meni hyvin, vaikka eka kerta oli, kun lähdin lasten kanssa laivalle ainoana aikuisena! Suuntasimme tällä kertaa auton kohti Turkua, jossa tulee käytyä tosi harvoin pitkän matkan takia. Otin kuitenkin matkankin jo loman kannalta, pysähdyttiin Ikeaan syömään puolivälissä ja kuunneltiin äänikirjaa Turkuun körötellessä.
Ajoimme suoraan satama-alueelle parkkiin, ettei tarvinnut lähteä auton kanssa keskustaan sompailemaan. Ennen lähtöselvityksen alkua meillä oli muutama tunti aikaa, mikä riitti hyvin viereisessä Turun linnassa käymiseen. Se oli oikein passeli kohde lasten kanssa, ja siellä oli liikkeellä paljon muitakin lapsiperheitä. Historiasta kiinnostuneena oli tosi kiva käydä siellä itsekin, edellisestä ja ainoasta kerrasta on tosi, tosi kauan. Lapsetkin jaksoivat tosi hienosti kiertää koko linnan jokaisen sokkelon ja sopukan ja olisivat vielä mielellään jääneetkin sinne. Heitäkin kiehtoi se vanhassa linnassa huokuva ritariaikojen tunnelma: kapeita, hämäriä käytäviä, karmivia tyrmiä, kuninkaansaleja ja tornihuoneita.
Turun linnassa oli kyllä tosi paljon nähtävää! Varsinaisen vanhan renessanssilinnan lisäksi esilinnan puolella oli paljon upeita eri tyylikausien mukaan sisustettuja huoneita, vanhoja vankisellejä, lapsille linna-aiheisia tehtäväpisteitä, taidetta ja museokamaa kuten historiallisten vaatteiden, astioiden ja lelujen kokoelmia. Tosi paljon katsottavaa siis. Näimme myös Albert Edelfeltin kuuluisan teoksen Kaarle Herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista. Kävin muuten samaisella viikolla ystäväni kanssa myös Hämeenlinnan taidemuseossa, jossa en myöskään ole vuosikausiin käynyt. Hyvä kokemus sekin. Kultakauden taiteen ystävälle siellä oli uudella puolella tunnettujen taiteilijoiden teoksia, lisäksi vanha puoli oli kokonaan Verner Holmbergin näyttelyä. Kauniita luontoaiheita.
Linnalta käppäilimme Siljan terminaaliin, jossa en ollutkaan ennen käynyt. Meillä oli hyvin aikaa odotella ja ensin terminaalissa olikin ihanan avaraa, mutta lopussa tila oli kyllä tupaten täynnä ihmisiä. Menimme vaihteeksi Siljalla, kun pari viimeistä kertaa olemme menneet Vikingillä. Tällä kertaa menimme ihan pelkälle risteilylle, joka kävi kyllä Tukholmassa, mutta ei ehtinyt mennä maihin. Nyt kun on ollut niitä kaikkia terrorijuttuja, niin ei tehnyt mieli lähteä yksin kahden lapsen kanssa maihin. Jotenkin sitä vähän pelkää kuitenkin, entä jos jotain tapahtuisi juuri kun olemme keskenään siellä, vaikka todennäköisesti pelko on aivan turha. Muutenkin oli tosi leppoisaa olla pelkästään laivalla, siellä kun voi aika vapaasti puuhailla ja on oma hytti, jonne voi mennä välillä lepäilemään.
Tylsää hetkeä ei tuolla risteilyllä kyllä tullut. Lastenohjelmaa oli järjestetty tosi paljon ja lisäksi kesän ajan siellä oli tavallisen pallomeren lisäksi pomppulinaa, kiipeilyseinää ja paljon muuta tekemistä. Harri Hylkeen lisäksi myös Muumipeikko ja Pikku Myy olivat lapsia viihdyttämässä. Kävimme myös buffetissa syömässä ja monta kertaa kannella ihailemassa saaristolaismaisemia. Niin kiva reissu oli, että uudestaankin voisin hyvin lähteä. Lisäksi laivalla on halvempaa yöpyä kuin hotellissa, joten sekin tuossa merimatkailussa houkuttaa. Laivan saavuttua Turkuun ajelimme kauniissa kesäillassa vielä pariksi yöksi Hämeenlinnan mummilaan ennen kotiinpaluuta.

Nopola & Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset

Kuuntelimme lasten kanssa autossa tunnettujen kirjailijasiskosten Sinikka ja Tiina Nopolan lastenromaanin Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset äänikirjana. Kyllä muuten maistui kaikille! Nopoloiden hersyvä komiikka on suomalaisten lasten- tai oikeammin perhekirjojen aatelia. Ei ihme, että Risto Räppääjätkin ovat niin suosittuja. Samantapaista absurdia huumoria on Heinähatussa ja Vilttitossussakin. Oikein odotan, että päästään loppusyksystä katsomaan Rubensin veljekset, kun se tulee elokuvateattereihin Suomen eturivin koomikoiden näyttelemänä.
Heinähattu ja Vilttitossu ovat kaksi vallatonta pientä tyttöä, joiden perhe, Kattilakosket, on lähdössä lomalle vuokraamaansa hienoon huvilaan, Villa Commodoriin. Perheen äiti Hanna unelmoi kultivoituneesta ja rentouttavasta lomaviikosta ilman naapurin höseltäviä Alibullenin neitejä ja kulmakunnan törttöileviä poliiseja. Vastaavasti poliisimiehet Isonapa ja Rillirousku haaveilevat kesälomaviikosta ilman äänekästä ja hankaluuksia aiheuttavaa Kattilakosken perhettä. Kuinka ollakaan, poliisit ja Kattilakosket päätyvät sattumalta lomailemaan vierekkäisiin mökkeihin, jotka kaiken lisäksi sekoittuvat kenenkään tietämättä. Pelätessään paljastumista poliisit naamioituvat taiteellisiksi Rubensin veljeksiksi, mutta Heinähattu ja Vilttitossu epäilevät, että jotain hämärää on tekeillä. Lopulta Halise ja Helga Alibullenkin päätyvät paikalle ja soppa on valmis.
Kävimme tässä kesällä koko perhe katsomassa AdAstra -teatterin näytelmän Heinähattu, Vilttitossu ja Littoisten riiviö, ja se oli kyllä tosi hauska myös. Siinä ei ollut Rubensin veljeksiä, mutta samat henkilöt kuitenkin ja nauroin itsekin monta kertaa ääneen varsinkin hulvattomille ja miehenekipeille Alibullenin neideille. AdAstra oli kyllä onnistunut versiossaan, ja Toivolan vanhan pihan miljöö sopi hyvin lavaksi. Heinähattu ja Vilttitossu -elokuva vuodelta 2002 on myös oikein hyvä, mutta vakavammanpuoleinen. Kuulemma uudesta elokuvasta on tulossa selvästi humoristisempi.

 

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset (äänikirja)
Tammi, 2016 [2001]
2 h 4 min

Honkasalo: Pöytä yhdelle

Huoh ja nyyh. Laura Honkasalon kirja Pöytä yhdelle – Yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta (2016) on surullista tai ainakin haikeaa luettavaa. En ehkä kauhean usein lue tällaisia kirjoja, mutta jokin kannen layoutissa kiinnitti huomioni kirjastossa. Ja olinhan lukenut aiemmin Honkasalon haastettelun jostakin lehdestä, haastattelun, joka mietitytti vielä jälkeenpäinkin. Siinä Honkasalo kertoi avoimesti kipeästä erostaan, joka oli erityisen viiltävä siksi, että kirjailija tuli jätetyksi täysin puun takaa, kun hänen miehensä vain kirjaimellisesti häipyi eräänä kauniina päivänä. Honkasalon mielestä kaikki oli ollut hyvin, tavallisesti, lapsiperheen elämää. Kirjailija kertoi haastattelussa avoimesti eroa seuranneesta surutyöstä ja yksin olemisen vaikeudesta. Tässä kirjassa Honkasalo sukeltaa syvemmälle yksinäisyyden ja yksin olemisen taidon pohtimiseen sivuten myös omia, kipeitä kokemuksiaan.
Teoksessa on Honkasalon oman tarinan lisäksi yleistä pohdintaa sekä anonyymejä tarinoita yksinäisyydestä, jota Honkasalo nimittää tabuksi. Harva asiahan enää Suomessakaan on tabu, mutta totta on, ettei yksinäisyydestä usein omalla nimellä puhuta. Olen kyllä joitakin juttuja nähnyt, esimerkiksi hiljattain Helsingin Sanomissa. Joka tapauksessa kirjan tarinat ovat monet niin surullisia ja jopa ahdistusta herättäviä, etten lukenut sana sanalta kaikkea vaikka jotenkin kaikki sivut kahlasinkin läpi. Monessa kohtaa tunnelma herätti halun kyynelehtiä. Itkeä muiden tuskaa ja samalla omaa onnea, koska saan olla siinä ei-itsestäänselvässä tilanteessa, ettei tarvitse tuntea olevansa yksinäinen.
Huomionarvoista on, että yksin oleminenhan on hyvinkin eri asia kuin yksinäisyys. Joku voi kokea yksinäisyyttä ihmisten keskellä tai toisaalta yksin oleva saattaa myös nauttia omasta tilastaan. Ja vaikka olisi yksin, ei ole yksinäinen, jos tietää, että puhelimen päässä on joku, jolle voi soittaa, että on olemassa edes joku, joka kaipaa. Mutta kaikilla ei ole ketään. Totaaliyksinäisiltä puuttuvat perheen, suvun ja ystävien yhteys. Vähäiset ihmiskontaktit saattavat rajoittua kaupan kassalle huikattuun tervehdykseen. Entäs laitokseen tai koteihin unohdetut vanhukset, kaikilla ei ole ketään läheistä, joka kävisi katsomassa. Tai yksinäiset, koulukiusatut teinit koulun ruokalan nurkkapöydässä.
Vaikka olisi siunattu välittävillä, läheisillä ihmisillä, silti uskoisin, että yksinäisyys on kuitenkin vähintään häivähdyksinä tuttu jokaiselle jossakin elämän vaiheessa. Kukapa ei olisi joskus vaikkapa ajatellut, ettei kukaan ymmärrä tai epäröinyt, kehtaako mennä yksin ravintolaan. Toisaalta luulen myös, että mitä turvatumpi ja välitetympi olo on ylipäätään, sitä huolettomammin ehkä uskaltaa tehdä myös yksin asoita ilman että ne nolottavat. On eri asia tehdä yksin jotain hauskaa tietäen, että seuraa olisi kyllä tarvittaessa saatavilla kuin pakotettuna, koska ei ole ketään, jonka kanssa voisi hengailla. Minäkin pidän yksinolosta(kin), mutta jos en olisi ympäröity tavanomaisella arjen ja perheen suloisella melskeellä, myös ne odotetut yksinolon hetketkin menettäisivät hohtoaan. Ne olisivat jotain, josta pyrkiä pois, ei jotain mitä tavoitella.
Honkasalon yksinäisyyspelko alkoi yllättävän avioeron jälkeen, ja vaikka naisella oli aina ollut ystäviä, oli tietenkin hirveää olla kotona yksin ilman puolisoa, jonka kanssa oli ennen jaettu kaikki. Sen täytyy olla musertavaa. Honkasalo kuitenkin kirjoittaa myös muunlaisista yksinäisyyden kokemuksista, ja kirjassa on kuitenkin kaiken surullisuuden jälkeen haikeaa toivoakin. Honkasalo oppii ja opettelee olemaan yksin ja nauttiikin siitä. Eräänä päivänä yksinäisyyden kokemus kaikkoaa. Honkasalon pehmeä, soljuva kieli, joka pääsee esiin erityisesti joissakin luvuissa, tuo surulliseen tekstiin hivenen haikeaa kauneutta. Ihminen kaipaa toisia ihmisiä, edes jonkinlaista, välittävää yhteyttä muihin, eikä sitä ole häpeä tunnustaa. Ja jospa myös me ei-yksinäiset kohtaisimme enemmän varsinkin niitä ihmisiä, joilla ei ole ketään muuta. Jonakin päivänä osat voivat vaihtua, sillä yksinäisyys on usein elämäntilannekohtaista.
Kuvittelin, että poissaolo vierelläni kasvaisi, muuttuisi kylmemmäksi ja mustemmaksi ajan kuluessa, mutta kävikin päinvastoin. Se haaltui, himmeni harmaaksi, sitten usvaiseksi ja katosi kokonaan. Kun kävelin yksin hautuumaalla, ei enää tuntunut siltä, että minulta oli irrotettu jäseniä. Olin kokonainen. [—] Eräänä päivänä koko elämän ajan seurannut yksinäisyyden varjo vain oli poissa.

 

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle – Yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta
Kirjapaja, 2016
168 s.

Pari neiti Marplea

Lomalla olen ehtinyt lueskella kiitettävästi ja olen aika lailla jatkanut hyväksi havaittua dekkaripokkarilinjaa. Yritin lukea jotain muutakin kuin Agatha Christietä, mutta olen kai jäänyt vähän koukkuun hetkeksi. En ole lukenut joka päivä tai välttämättä joka viikkokaan, mutta jos jännittävän kirjan imuun pääsee, se saattaa tulla muutamassa päivässä luetuksi. En ole yleensä nopea lukija, mutta nämä Christien dekkaripokkarit ovat aika helppo- ja nopealukuisia minullekin. Itävallassakin sain sen oman oksennustautipäiväni kulumaan, kun oli kirja mukana. Ja kun netin käyttö on ollut vähemmällä, lukemisellekin on jäänyt tilaa enemmän.
Luin tässä esimerkiksi kaksi neiti Marple -kirjaa. Tykästyin neiti Marpleen heti aluksi vaikken tiennyt hänestä etukäteen mitään. Hän on siis yksi Christien hahmoista, joka esiintyy useammassa kirjassa. Vanha, herttainen, mutta terävä-älyinen nainen, joka auttaa “ohimennen” oikeita rikostarkastajia ratkaisevilla pikku vihjeillään. Pidän Marplesta enemmän kuin Poirotista, vaikken olekaan lukenut vielä montaa teosta kumpaakaan.
Luin ensin siellä ulkomaanreissulla Kuolema ilmoittaa lehdessä, joka oli vähän normi pokkaria pidempi. Se oli kyllä aika hyvä, siinä tuntui, ettei mikään ollut varmaa ennen kuin loppumetreillä. Monet dekkarit eivät juuri jää mieltä vaivaamaan, kun ne saa kerran luettua, mutta tämä jäi vähän kolkosti kumisemaan jälkeenkin päin. Pahaenteinen “Hän ei ollut siellä” -lause jäi kummittelemaan päähän ja tuli vähän sellainen kammottavana häilyvä olo, onko mikään välttämättä sitä miltä näyttää (joo, minulla on vilkas mielikuvitus).
Yritin tuon kirjan jälkeen lukea jotain ei-niin-jännittävää, mutta se tuntui ihan lässynlässyltä, joten jatkoin siis Christien parissa. Neiti Marplea ei petetä ei ollut niin hyvä tai yllättävä, mutta se ei myöskään jäänyt kummittelemaan mieleen. Ei se huonokaan silti ollut sinänsä. Siinä murhaa ratkotaan vanhassa kartanossa, kun taas siinä toisessa ollaan ihan tavallisessa pikku maalaiskylässä. Pidän siitä, jos tarinassa on joku murhaan liittyvä erikoisuus, kuten Kuolema ilmoittaa lehdessä -kirjassa tulevasta murhasta on tehty etukäteen lehti-ilmoitus paikallislehteen. Kuolema ilmoittaa lehdessä olikin koko rikosvyyhtenä omaperäisempi ja monisyisempi kuin Neiti Marpela ei petetä.

Agatha Christie: Kuolema ilmoittaa lehdessä
WSOY 2013 [1950]
308 s.

Agatha Christie: Neiti Marplea ei petetä
WSOY 2011 [1952]
196 s.

Hallstatt

Tehtiin päiväreissu myös reilun tunnin ajomatkan päähän, Hallstattin pieneen, erikoiseen kaupunkiin, joka on tuolla päin ihan nähtävyyden maineessa. Kylä kieltämättä on tosi hieno, aivan korkeitten vuorten juurella, rakennettu hyvin kapealle kaistaleelle veden ja vuoren väliin. Taloja on sommiteltu hyvinkin jyrkkään rinteeseen ja toisaalta melkein kiinni vesirajaan. Upea, jylhä paikka. Siellä oli “muutama” muukin turisti liikkeellä, mutta lasten kanssa liikkuminen oli selvästi helpompaa kuin Salzburgissa, koska kaupungin alueella ei saa liikkua lainkaan autoja paitsi erikoisluvalla. Kylä on aikoinaan perustettu noin omituiseen ja hankalaan paikkaan ilmeisesti vuorenrinteessä sijaitsevan suolakaivoksen vuoksi.
Jylhyyden tuntua vierailuumme toi ukkoskuuro. Oli jopa pelottavaa, kun myrskyn oikein näki puskevan tummina pilvinä vuorten välistä ja salamat leimusivat ja jyrisi ja alkoi sataa kaatamalla juuri kun olimme parhaalla näköalapaikalla. Siitä tuli pikalähtö lähimmän sillan alle turvaan.
Hallstattissa on muuten ollut erikoinen tapa säilyttää, nimetä ja hyllyttää kuolleiden kyläläisten pääkallot ja sääriluut. Tätä vuosisataista luukokoelmaa pääsee katsomaankin, mutta me emme nyt menneet, vähän liian kolkkoa tähän tilanteeseen. Myös suolakaivokseen pääsee lähes pystysuoraa kalliota pitkin vuorijunalla, mutta sekin jäi välistä  muun muassa ukkosmyrskyn takia. Ja katseltavaa riitti muutenkin. Kiva leikkipuistokin löytyi parkkialueen vierestä. Itävallassa ja Saksassa on muuten tosi kivoja leikkipuistoja ylipäätään.
 –
Paluumatkalla Hallstattista ajettiin vähän ekstraa ja käytiin kurkkaamassa vielä sateinen Gosausee, josta aukeaa näkymänä hienosti ne Alppien “ihan oikeat vuoret”. Meidänkin majapaikkaamme ympäröivät kyllä sellaiset ihanat pehmeät ja metsäiset pikkuvuoret, mutta todelliset järkäleet ovat vähän kauempana. Toisaalta niillä pikkuvuorilla on helpompi retkeillä, ettei niissä mitään vikaa ole, mutta jotenkin hienoa nähdä myös noita lumihuippuisia, se tekee olon niin pieneksi.

 

 

Salzburg

Majapaikkamme oli alle puolen tunnin ajomatkan päässä Mozartin syntymäkaupungista, Salzburgista, joten tokihan kävimme sielläkin yhtenä päivänä. Käynti tosin vain vahvisti hämärää muistikuvaa, että pienet lapset ja suuret kaupungit eivät ole paras yhdistelmä rentoa lomaa ajatellen. Lämpimänä päivänä kaupunki oli täynnä turisteja ja tietenkin liikennettä, joten lapsia piti pitää melkein koko ajan tiukasti kädestä. Suurin osa lomaamme vietettiinkin ehkä juuri tästä syystä ihanalla maaseudulla, jossa voi vapaammin juoksennella.
Salzburgiin mennessä ajelimme yhdelle minivuorelle, josta oli upeat näkymät kaupungin yli ja lumihuippuiset jättiläisvuoretkin siinsivät taivaanrannassa.
Salzburghan on kaupunkina ihana, ja olen käynyt siellä useita kertoja ennenkin. Tällä kertaa käynti oli tosiaan aika stressaava juuri muun muassa tungoksen takia, eikä kuitenkaan voinut oikein rauhassa katsella ympärille, kun piti pitää lapset turvassa turistien jaloista. Kun pääsimme Getraidegasselle eli Salzburgin kuuluisimmalle kävelykadulle, ruuhka hieman hellitti eikä autojakaan tarvinnut varoa. Vanhat talot kyltteineen ja näyteikkuinoineen ovat todella kauniita. Vähän kuin Wien pienoiskoossa. Kävimme yhdessä hienossa katedraalissa, söimme eväitä ja palasimme kotikonnuillemme uimaan todeten, että lapsiperheenä reissatessa nautimme paljon enemmän maalaishiljaisuudesta kuin kaupungin vilinästä.

Itävalta

Moikka! Terveisiä lomalta! Ollaan reissailtu niin Suomessa kuin ulkomaillakin ja blogilomaakin olen pitänyt ihan reilusti. Läppäri on saanut lepäillä rauhassa repussaan. Olimme vajaa pari viikkoa tämän kesän ulkomaanreissullamme Itävallassa ja taas vahvistui se tunne, että se on yksi Euroopan kivoimmista, helpoimmista ja kauneimmista alueista omatoimiseen perhematkailuun.
Lensimme Lufthansalla Müncheniin Etelä-Saksan puolelle, koska sinne saa paljon halvemmalla lentoja kuin Itävaltaan. Lufthansa ja Münchenin lentokenttä ovat muutenkin tosi perheystävällisiä, ja lentomatka on ihanan lyhyt, vain 2,5 tuntia. Lentokentällä on jopa siisti, turvallinen ja ilmainen lasten oma lounge, jonne voi jättää lapset ohjaajien kanssa vähäksi aikaa ilman vanhempiakin. Paluumatkalla hyödynsimme tätä ja hyvin lapset viihtyivät pallomeressä ja muissa aktiviteeteissä kielimuurista huolimatta. Saksassa ja Itävallassa on muutenkin niin ihanan siistiä ja kaikki on järjestyksessä, että siellä on lastenkin kanssa helppoa ja mukavaa matkustaa. Eikä taukopaikoilla ole mitään reikä lattiassa -vessoja.
Münchenistä oli noin 200 km matkaa majapaikkaamme, joka sijaitsi Itävallassa Salzgammergutin alueella, Fuschl am Seen kylän liepeillä. Vuokra-autolla karautimme sinne, ja matka taittuikin melko pikaisesti nopeusrajatonta autobahnia pitkin. Meitä perillä odottava asunto oli tosi siisti, sellainen Alpeille tyypillinen ferienwohnung maalaistalossa. Se on edullisempi ja mielestäni myös miellyttävämpi tapa matkustaa kuin hotelliloma, jos on kyseessä pitempi kuin parin yön reissu. Parvekkeeltamme avautuivat aivan ihanat maisemat, joissa sielu sai levätä. Meitä hellivät melkein joka päivä ihanat helteet, joita seurasivat useampana iltana myös ukkoskuurot.
Noissa maisemissa ei ollut edes hirveä katastrofi se, että meille iski reissussa oksennustauti. 3/4 perheestä sairastui, minä mukaan lukien. Onneksi se meni kullakin melko nopeasti ohi eikä koko loma mennyt vain sairastaessa. Ja onneksi se ei alkanut kellään lentokoneessa!
Fuschl am See on tosi nätti pieni kaupunki. Kylän ranta on aivan upea, niin seesteistä, niin kaunista. Muita matkailijoita ei ollut tungokseksi asti, sopivan rauhallista ja kodikasta. Paljon luontoa. Lehmät kuuluvat kuvaan, niitä oli välillä tielläkin.
Alueella olisi loputtomasti tekemistä ja nähtävää. Sitä riittää moneksi matkaksi. Aina uusia suloisia pikku kyliä, kristallinkirkkaita järviä, luontoretkiä, uusia vuoria valloitettaiksi. Tämä oli minulla jo aika mones kerta Salzgammergutin alueella ja perheenäkin jo toinen, mutta taas oli kaikki sopivasti uutta, kun olimme taas hieman eri paikassa kuin viimeksi. Nuo järvet, joita siellä on paljon, ovat uskomattoman kauniita ja läpinäkyviä. Niiden rannoilla on myös usein edullisia ja siistejä maauimaloita, jonne lasten kanssa on mukava mennä. Ihania luonnonrantoja myös. Lähistöllä oli myös kaunis St. Gilgenin pikkukaupunki, josta alla olevat kuvat.
Kävimme yhtenä päivänä myös Salzburgissa ja Hallstattissa, mutta minulla on niin paljon kuvia, että taidan tehdä niistä ihan omat postauksensa.