Kesällä luettuja Christieitä 1

 

 

Hikkori tikkori toikki.
Hiiri kelloon loikki.
Kello meni poikki
ja hiiri pois loikki.
Hikkori tikkori toikki.

(trad. suom. Kirsi Kunnas)

Neiti Lemon erehtyy (1955) on Hercule Poirot -dekkari. Poirotin jämpti sihteeri, neiti Lemon, huolestuu sisarestaan rouva Hubbardista, joka emännöi opiskelija-asuntolaa Hikkoritiellä. Hikkoritiellä on tapahtunut kummallisia, näennäisen harmittomilta näyttäviä varkauksia: on anastettu puuterirasiaa, huulipuikkoa, boorijauhetta, yöhousuja, tanssiaiskenkää ja niin edelleen. Tavaroiden katoamisepisodi kärjistyy murhaan jos toiseenkin – mistä on oikein kyse? Ovatko kaikki opiskelijat sittenkään niin huolettoman viattomia? Poirotin huomion kiinnittää ensimmäiseksi palasiksi silputtu reppu, josta tutkimukset aloitetaan. Christie osaa kirjoittaa luontevasti myös opiskelijoiden äänellä.
Agatha Christie: Neiti Lemon erehtyy [Hickory Dickory Dock]
WSOY, 2010 [1955]
246 s.
 –

 

Paddingtonista 16.50 (1957) on neiti Marple -dekkari, ja siinä murha tapahtuu heti alkuun mitä erikoisimmalla tavalla. Neiti Marplen hyvä ystävä, rouva McGillicuddy nousee jouluostostensa kanssa junaan Paddingtonin asemalta, mutta kesken matkan toinen juna ohittaa McGillicuddyn vaunun ja tämä joutuu näkemään ikkunasta epämiellyttävän kuristamiskohtauksen. Kukaan – paitsi neiti Jane Marple – ei kuitenkaan usko iäkkään rouvan uskomatonta tarinaa, koska kuristetun naisen ruumista ei löydy mistään. Neiti Marple ottaa ohjat omiin käsiinsä ja ryhtyy apulaisen avulla tutkimaan asiaa. Jäljet vievät rautatien varteen komealle sukukartanolle, jossa ratkottavaksi tulee lisää mysteerejä ennen kuin murhaaja selviää. Näistä kolmesta kirjasta pidin eniten tästä! Neiti Marple on suosikkini ja hänen kanssaan johtolankoja tutkiva Lucy Eylesbarrow on myös nainen paikallaan.

 

Agatha Christie: Paddingtonista 16.50 [4:50 from Paddington]
WSOY, 1999 [1957]
247 s. 



Myös Salaperäiset rukiinjyvät (1953) on Neiti Marple -dekkari. Mutta vaikka pidänkin Marplesta, kokonaisuutena kirja ei ollut niin, tiedättekö, lämminhenkinen kuin jotkut muut. Se johtuu ehkä siitä, että murhamysteeriin sekaantunut perhekunta on harvinaisen kylmäkiskoiosta ja vihamielistä porukkaa. Menestynyt, mutta vihattu liikemies, Rex Fortescue, kuolee ja jäljet vievät hänen hienoon kotiinsa Marjakuusimajalle. Marjakuusilla on jotain tekemistä kuoleman kanssa, kuten taskusta löytyneillä rukiinjyvilläkin, mutta epäystävällisestä perhepiiristä ja henkilökunnasta ei meinaa saada mitään irti. Onneksi neiti Marple tuntee yhden palvelijoista ja saapuu paikan päälle muina miehinä tekemään tiedusteluja.
Agatha Christie: Salaperäiset rukiinjyvät [A Pocket Full of Rye]
WSOY, 2006 [1953]
264 s.

Finnemore: Robin Hood

Robin Hood otti jousensa ja asetti nuolen jänteelle. Metsänvartijat näkivät hänen asennostaan heti, ettei hän ollut mikä tahansa jousimies. Jousi taipui helposti Robinin käsissä. 
    “Muista, että pääsi on panttina!” huusi metsänvartijoiden johtaja kesken tähtäämisen…
    Sitten jousi helähti! Nuoli singahti ilman halki kuin kiukkuinen ampiainen. Samassa hirvien johtajauros loikkasi ilmaan ja putosi kyljelleen kuolleena. 
    “Olet minulle rahapussisi velkaa. Minä voitin”, sanoi Robin. Mutta johtaja virnisti ilkeästi ja vastasi ivaa puhkuen: “Minäpä kerron, mikä sinun palkintosi on. Noin taitava jousimies kyllä tietää mitä seuraa, jos tappaa hirven kuninkaan metsässä. Miehet! Ottakaa hänet kiinni ja sitokaa köysiin!”
 
Robin Hood on niin legendaarinen henkilö, että varmasti kaikki ovat kuulleet nimen. Jos ja mahdollisesti kun Robin Hood tai hänen esikuvansa oli todellinen historian henkilö, hän eli keskiaikaisessa Englannissa, noin 1100–1200 -lukujen paikkeilla. Tuolloin maan parempiosaiset normannit alistivat ja riistivät saksiväestöä, josta syntyi voimakasta vastakkainasettelua. Oli Robin Hood todella elänyt tai ei, ainakin hänestä on sepitetty kautta aikojen valtavasti legendoja, lauluja, runoelmia, tarinoita. Näitä hajanaisempia vanhoja tarinoita tutkinut John Finnemore kirjoitti Robin Hoodin elämästä oman, yhtenäisen versionsa, johon on upottanut näitä alkuperäisiä kertomuksia.

Robin Hood on rehellinen ja iloluontoinen nuori mies, joka vastoin tahtoaan joutuu lainsuojattomaksi ja kerää ympärilleen joukkion taitavia taistelijoita, Robin Hoodin iloiset veikot. Porukka asustaa Sherwoodin metsässä ja heidän pahin vastuksensa on läheisen Nottinghamin kaupungin sheriffi, joka haluasi Robinin hirteen. Robin ja hänen ystävänsä ryöstävät rikkailta (aateliset ja kirkonmiehet), jotka ovat ensin kohtuuttomilla veroilla ryöstäneet köyhiltä. He auttavat ihmisiä ja tuntuvat selviytyvän kaikesta. Robin itse on kaikkien aikojen taitavin jousimies ja suureen joukkioonsa hän huolii vain erinomaisia jousen tai ryhmysauvan käyttäjiä.

Sheriffi kumppaneineen häviää kerta toisensa jälkeen Robinille ja tämän miehille. He suorastaan nöyryyttävät itseriittoista sheriffiä. Sheriffi vaikuttaa melko harmittomalta vastukselta, sillä vaikka onkin täynnä pahaa tahtoa Robinia kohtaan, hän lankeaa kerta toisensa jälkeen Robinin virittämiin ansoihin ja valepukuihin. Kirja onkin enimmäkseen sheriffin jallittamista ja uusien jousimiehien etsimistä. Monenlaisia seikkailuja ja hyvää tuulta.

Eräänä toukokuisena sunnuntaina oli kevätaamu ehkä kauniimpi kuin koskaan. Pikku-John oli juuri palannut kerjuumatkaltaan. Aurinko oli kirkas ja lämmitti mukavasti. Puiden nuoret lehdet havisivat lempeässä tuulessa, joka kantoi mukanaan metsän kaikkia tuoksuja. Maa oli täynnä kukkia, ja pulskat hirvet olivat jättäneet aurinkoiset kukkulat ja tulleet puiden varjoon lepäämään.

Pidin tästä oikein paljonkin. Ihan erilaista mitä olen taas pitkään aikaan lukenut. Kunnon seikkailukirja, jossa hyvät aina voittavat! Tietysti kirja on myös romanttisesti värittynyt. Ei sillä tavalla romanttisesti, vaikka Marian-neitokin nopeasti esitellään, vaan enemmänkin tyylilajina. Se on niinkuin satu, jossa vaikeudet voitetaan ja usko Robinin ja miesten kekseliäisyyteen ja kuolemattomuuteen on lähes rajaton. Luonto on upea, Robinin joukkio saa elää vapaana ja onnellisena kauniissa Sherwoodissa. Mutta se on ihana satu.

Teoshan on alunperin kirjoitettu jo 1909, ja vanhat suomennokset ovat kuulemma aika runomaisia ja koukeroisia. Tämä uusi suomennos on kuitenkin ihan selvää suomea ja miellyttävä lukea. Verrattuna muuten Disneyn Robin Hood -elokuvaan (yksi lempipiirrettyni), kirjan juoni on aika erilainen ja Marian-neidon rooli paljon minimalistisempi. Myöskään ilkeää prinssi Juhanaa ei kirjassa ole vastuksena ennen kuin aivan lopussa. Ennen kaikkea Finnemoren Robin Hood on minusta kirja ystävyydestä, varsinkin Robinin ja Pikku Johnin. Loppu on koskettava.


John Finnemore: Robin Hood [The Story of Robin Hood and His Merry Men]
Minerva Kustannus Oy, 2012 [1909]
244 s.

Terras: Stocmann Yard – Myymäläetsivän muistelmat

Tämä kirja, Antto Terraksen Stockmann Yard – Myymäläetsivän muistelmat (2015), saa hymyilemään ja hymistelemään, tirskahtelemaankin. Monta kertaa! Kirjassaan Terras muistelee noin parin vuosikymmenen mittaista uraansa Helsingin Stockmannin myymäläetsivänä. Jos tämä olisi romaani, kaikki sanoisivat, että tosi epäuskottavaa, mutta totuus on aina tarua ihmeellisempää ja niinpä saamme nyt lukea toinen toistaan absurdeimmista näpistelijöistä, hiippailijoista ja kiinniottotilanteista. Että ihan Helsingin Stockalla! Arvovaltaisen kaupan sädekehä rapisee kun Terras sekä ihailee että kaunistelemattomasti arvostelee  työnantajaansa ja sen asiakaskuntaa. Liekö teoksella ollut osuutta siihen, että myymäläetsiväjärjestelmä Stockmann Yard on nyt lakkautettu. (Kauppajätin mukaan ei, mutta johto ei kai ollut perin iloinenkaan hulvattomista paljastuksista.)
Teoksessa on hyvin paljon yksittäisiä, toinen toistaan uskomattomampia keissejä Terraksen uralta. Suurin osa jutuista on huvittavia pikku sattumuksia, osa jutuista hieman roisejakin, mutta elämä on. Jopa Stockalla. Kaikkea sielläkin on tapahtunut ja useimmissa tapauksissa voro saa ansionsa mukaan. Ikävä sanoa, mutta olisiko kannattanut esimerkiksi varastaa liian pienet farkut, jos sepaluksen kanssa käy “Sekaisin Marista” ja lyhyeksi jäänyt pakomatka päätyy lopulta ambulanssiin? Tai kannattiko varastaa kaktus piilottamalla se juuri takin alle kainaloon ja sitten iskeytyä kiinniottotilanteessa seinää vasten juuri sillä kyljellä? Entä miten meni niinkun omasta mielestä sillä tuoreella aviomiehellä, joka päätti hetken mielijohteesta pölliä sortsit ja myöhästyi sitten poliisikuulustelujen takia muutaman tonnin häämatkalta Thaikkuihin? Sori, lento meni jo…
Kirjassa kerrotaan myös muun muun muassa Herkkuosastolla leivän sisuksia kovertaneesta vakioasiakkaasta, henkilökunnan epärehellisyyksistä, hääpukuja tuhoavasta vanhastapiiasta sekä anastelevista virolaisherroista nimeltä Nussik, Pöllik ja Säälik, jotka eivät ymmärtäneet, miksi kaikki nauroivat poliisikuulusteluissa. Kun Stocmann Yard on asialla, kiinni jää kaiken hämäräperäisen sakin lisäksi myös hienostorouvia ja kalliisti pukeutuvia liikemiehiä. Kevyttä historiakatsausta Stockan menestyksen päiviinkin kirja hauskalla tavalla valottaa. Terraksen humoristinen kirjoitustyyli tempaa mukaansa. En ihmettele, että Terras tekee myös stand up -keikkoja. Kirjan jälkeen hänen etsivänuransa Stockalla nimittäin päättyi, omasta tahdostaan tosin.
Terras myös ivailee – käytännön kokemuksensa nojalla – tietyille stereotyyppisille asiakasryhmille kuten suomenruotsalaisille, äkkirikastuneille, ulkomaalaisille ja, niin, kirjailijoille. Jälkimmäisille oli pakko nauraa ihan ääneen, ja alla on siis Terraksen luonnehdinta kirjailija-ammattikunnasta, jota ennen oli tapana kestitä Akateemisessa Taiteiden Yön yhteydessä. Allekirjoittanutkin kun kirjailijaksi on haikaillut. Onneksi päihteitä en käytä, sillä pääsee jo johonkin asti…
 ————————————————————————————————————————
Sen, että kirjailijat olivat saapuneet, huomasi siitä, että johtajan huoneesta leijui sankka tupakansavu ja viiniä kannettiin kahden tarjoilijan voimin. Väkeä oli kuin Pentinkulman päivillä parhaimmillaan ja tunnelma usein sellainen, että jos yöllä saatiin ovet säppiin niin ettei kukaan ollut illan aikana ketään lyönyt, oltiin onnistuttu. Kaikkialla pyöriskeli tokkuraisia novellisteja, riidanhaluisia esikoiskirjailijoita, pulskantukevia romaanintekijöitä ja kaikkia vältteleviä kustannustoimittajia. Enemmistö porukasta kahlasi oman nokkeluutensa suossa, ja siitä harvemmin kuivin jaloin selvitäänkään. 
          Suurin osa kirjaväestä inhoaa eniten sellaisia kirja per vuosi -tyyppejä. Niitä pidetään pyrkyreinä ja moukkina. Oikea kirjailija sitä vastoin on sellainen, että se kirjoittaa yhtä kirjaa koko elämänsä eikä sitäkään parhaassa tapauksessa valmiiksi asti. Silloin voi sanoa, että on menty sielu edellä ja veresliha perässä. Korkeintaan kirja per elämä – kaikki muu on teeskentelyä. 
            Vuosien saatossa on tullut hyvinkin selväksi, että humanismi ja alkoholismi viihtyvät usein samassa sepässä. Ja siitä voi melkein lyödä vetoa, että mitä kovempi happo sen todennäköisemmin lastenkirjailija. Se on vaan niin kuluttavaa kuulemma. – –


Antto Terras: Stockmann Yard – Myymäläetsivän muistelmat
Like, 2016 [2015]
285 s. 

Honkasalo: Nuukaillen

“Perheenemännän ensimmäinen velvollisuus on tässä kohden säästäväisyys. Varakkaallakin säästäväisyys on avu, hupuus vika. On yhtä paha, jos annetaan vähän pahentua kuin paljon. Ei koskaan saa perheessä millään ehdoilla se mielipide päästä vallalle, että on yhdentekevää, kuinka paljon menee. Siten turmellaan sekä lapset että palkolliset sanomattomaan määrään.” (Mathilda Langlet: Täydellinen käsikirja kotitalouden kaikilta aloilta perheenemännille kaupungissa ja maalla I, 1885.) 
Laura Honkasalo pohtii ja perustellen arvosteleekin länsimaisia kulutustottumuksia kirjassaan Nuukaillen eli kuinka pelastin kukkaroni ja samalla maailman (2014). Jouduttuaan yksinhuoltajaksi Honkasalon kukkaronnyörit kiristyivät, joten nuukailuprojekti oli välttämättömyys. Kirjassa Honkasalo avaa omia säästämistapojaan, jakaa isoäidin aikuisia säästövinkkejä sekä pohtii yleisemmälläkin tasolla, miksi ostaminen usein koetaan  valheellisesti onnellisuuden synonyymina. 
 
Teos on kiinnostavaa luettavaa ja osa sisällöstä on läheistä sukua myöskin tämänvuotiselle Ilana Aallon Paikka kaikelle – mistä tavaratulva syntyy ja kuinka se padotaan, jonka luin äskettäin. Molemmissa on samaa kulutuskriittisyyttä ja pyrkimystä yksinkertaisuuteen. Syytkin ovat osittain samat. Vaikka Honkasalon Nuukaillen lähtee liikkeelle rahasta, siinä pyritään säästämään yhtä lailla myös luontoa, aikaa ja hermojakin. Tietynlaista downshiftaamista, jossa shoppailu vaihdetaan luontoretkeilyyn. 
 
Vaikka rahasta ei edes olisi varsinaista pulaa, Honkasalo tarjoilee useita päteviä syitä olla ostamatta tai keräilemättä turhaan yli todellisen tarpeen. Hänellä on esimerkkejä niin kolmannen maailman tehdasoloista kuin rompekasojen alle menehtyneistä Colleyerin veljeksistä (samaa, legendaksi noussutta esimerkkiä käytti myös Aalto kirjassaan). Honkasalo kritisoi osuvasti myös koetun tarpeen ja todellisen tarpeen eroa. Suomessa ihminen esimerkiksi tarvitsee välttämättä kengät, mutta kuinka monet erilaiset eri käyttötarkoituksiin? Esimerkiksi juuri kenkäostoksia saattaa perustella itselleen aina erilaisella tarpeella, vaikka olisi jo kymmenen paria kaapissa. (Paris Hiltonin kaapissa on muuten yli 2000 paria.)
 
Jotkut vanhan ajan kotitalousvinkit kuulostavat tavallaan huvittavilta, mutta osasta voi olla hyötyäkin, joukossa on ihan nykyaikaankin sovellettavia. Mutta osa, kuten kahvin korvikkeen tai muurahaisviinan valmistusohje, on ehkä esillä vain vintage-hengessä? Pidin kirjasta ja Honkaslaon tyylistä kirjoittaa, ajattelemisen aihettakin jäi matkaan.    
  

Laura Honkasalo: Nuukaillen eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman
Kirjapaja, 2014
200 s.

Christie: Askel tyhjyyteen

Agatha Christien teosta Askel tyhjyyteen mainostettiin takakannessa yhtenä Christien tuotannon hauskimmista dekkareista. En ehkä kutsuisi sitä hauskaksi mutta on se hieman keskimääräistä salapoliisijuttua keveämpi ja valoisampi. Ehkä siksi, että onnettomuudelta näyttävää juttua, jossa tuntematon mies putoaa kalliolta astuttuaan vahingossa askeelen tyhjyyteen, alkaakin omatoimisesti tutkia kaksi paikkakunnan nuorta: onnettomuuspaikalle ensimmäisenä sattunut papinpoika Bobby ja reipasotteinen aatelistyttö Frankie. Ystävykset pääsevät murhaan viittaavan mysteerin jäljille ja joutuvat toki itsekin pinteeseen. Kirja on siitä erilainen, että siinä ei poliiseja, tarkastajia tai muita etsiviä ole juttua selvittämässä, koska tapaus on olevinaan ilmiselvä onnettomuus. 
 
Koko murhajutun selvittäminen kulminoituu kalliolta pudonneen uhrin viimeisiin, ratkaiseviin sanoihin, jotka on myös nostettu englanninkielisen teoksen nimeksi. 
 
Bobby nousi nopeasti ja meni lähemmäksi. Ennen kuin hän ehti miehen luo, tämä alkoi puhua. Hänen äänensä ei ollut heikko – se kajahti selkeänä ja sointuvana. 
   “Miksi he eivät pyytäneet Evansia?” mies sanoi. Sitten merkillinen, pieni värähdys kävi hänen lävitseen, silmäluomet sulkeutuivat, leuka loksahti…
    Mies oli kuollut.

Agatha Christie: Askel tyhjyyteen [Why Didn’t They Ask Evans]
WSOY 2010 [1934]
272 s.

Taidetta Mäntässä: Riiko Sakkisen Rajat kiinni

 

“Afrikan tähti” Kaikki kuvat täältä.
Käytiin viikonloppuna Mäntässä parinakin päivänä Keuruun mökiltä käsin, sieltä kun on vain puolen tunnin matka. Mänttä on kyllä ihana kesäkohde, nyt ensimmäistä kertaa olimme lasten kanssa siellä. Kierrettiin toisena päivänä Joenniemen kartano eli taidemuseo Gösta ja toisena Serlan entinen Pääkonttori eli Gustav-museo. Taide-elämyksistä päälimmäisenä jäi mieleen Riiko Sakkisen puhutteleva näyttely Rajat kiinni Gösta-museon uudella puolella. Lasten kanssa kävelimme sen läpi aika nopsaan, koska osa materiaalista on aika rajua (näytti siellä kävelevän muitakin lapsia), mutta käytiin sitten vuorotellen rauhassa kiertämässä näyttely läpi. 
 
Riiko Sakkinen määrittelee itsensä poliittiseksi taiteilijaksi ja sitä hän kyllä onkin. Sakkinen on itse tehnyt matkoja Euroopan raja-alueille ja pakolaisterritorioihin, kerännyt materiaalia ja tehnyt siitä poptaidetta. Hän on käyttänyt vaihtelevia tekniikoita kuten kollaasia, hän on yhdistellyt asioita siten, että ne saavat uusia, irvokkaita merkityksiä. Sakkinen on hyödyntänyt paljon esimerkiksi espanjalaisia ja syyrialaisia mainoksia. Hän ottaa vahvasti kantaa ajankohtaiseen pakolaiskysymykseen ja määrittelee ei-kenenkään-mailla majailevat välitilapakolaiset viidennen maailman kansalaisiksi, koska heitä ei papereilla ole edes olemassa. 

 

Näyttelystä on vaikea olla vaikuttumatta. Merkitysten avautumista helpottavat hyvin paljon niiden viereen liitetyt tekstit, joissa kerrotaan hieman kunkin teoksen taustasta. Yksi vaikuttavimmista teoksista on pienen tytön kuva, jossa hänelle on lätkäisty 10 euron hinta ja alennustakin tarjotaan. Sakkisella on pieniä lapsia ja ehkä juuri siksi hän ottaakin kantaa myös siihen, että moni pienistä ja isoista pakolaistytöistä päätyy Euroopassa prostituoiduiksi tai muihin orjan asemaa vastaaviin ammatteihin. 
 
Sakkinen ottaa kantaa myös rasismiin ja eurooppalaisen kolonialismin jäänteisiin esittelemällä suositun espanjalaisen makeismerkin Conguitos (suom. Pikku kongolaiset) mainosfiguureja, jotka ovat kieltämättä erittäin rasistisen näköisiä. Kun lasten kanssa hiihtelimme näyttelyn läpi, toinen osoitti ihmeissään rivissä olevia Conguitos-muovihahmoja ja kysyi, mitä nuo ankat ovat. (En kertonut, että ne esittävät oikeasti ihmisiä.) 
 

Julistemaisten poptaideteosten lisäksi näyttelyssä on myös aihepiiriin liittyviä esineitä kuten repivää piikkilankaa ja improvisoidut tikkaat, piikeillä varustettuja kenkiä (joilla kiivetä yli tiheäsilmäisten raja-aitojen), lasten uimaleluja, joilla yritetään selvitä vaarallinen merenylitys sekä Volga-auto, joka on takavarikoitu maahanpyrkijöiltä Venäjän ja Suomen rajalla. Eräässä raja-alueella kuvatussa videoteoksessa puolestaan irvaillaan Euroopan Unionin ylevälle tunnuslaululle “Oodi ilolle”, joka on aika kaukana kansalaistensa arjesta. Sakkinen tiivistää ideologiansa näin: hän haluaisi maailman, jossa voisi muuttaa vapaasti, mutta ennen kaikkea maailman, jossa voisi olla muuttamatta. Ettei kenenkään tarvitsisi lähteä sodan, väkivallan, köyhyyden tai vainon takia pakoon omasta kodistaan. 
 
Samaa toivoisin minäkin, vaikka se kuulostaakin utopialta. Onneksi en ole poliitikko, jonka olisi pakko tehdä jonkinlaisia päätöksiä tässä valtavassa kysymyksessä, jossa inhimillisesti katsottuna on niin monelle kyse elämästä ja kuolemasta. Taiteilijoitakin (kuten toimittajiakin) tarvitaan, mutta heidän tehtävänsä on päättäjiä helpompi: näyttää ongelma, kuvata epäkohtia ja epätoivoa, osoittaa, että jotain täytyy tehdä, mutta antaa  lopputulos poliitikkojen ratkaistavaksi. 
 
 
Riiko Sakkinen: Rajat kiinni
Serlachius-museo Gösta, Mänttä
7.1.2018 asti       

Aalto: Paikka kaikelle

Kotia pidetään paikkana, jossa voi turvallisesti olla oma itsensä. Tämä tekee meistä myös haavoittuvia. Kotini on yhtä kuin minä itse, joten jos kotini ei ole hieno tai siisti, minäkään en kelpaa. Ennen vieraiden tuloa siivotaan kuumeisesti (ja koska kyläilemme vain siivotuissa kodeissa, kuvittelemme toisten koteja siistimmiksi kuin omaamme) tai sitten vieraita ei kutsuta ensinkään. Kotia koskevat moitteet ja kehut otetaan usein henkilökohtaisesti.
Olen lukenut tässä kesällä useita kiinnostavia kirjoja, joista aion kirjoittaa tännekin, mutta en ole vaan vielä lomailulta ehtinyt. Tällä viikolla meillä alkoikin arki jo puoliksi, eli osapäiväiset eskarit ja hoidot, joten meikäläisellä on aika vapaata kirjatentteihinluku- ja yleistä kirjoitteluaikaa ainakin muutamana aamupäivänä viikossa, kunnes syyskuussa alkavat tositoimet myös opinnoissa. En kauheasti odota sitä kiirettä ja intensiivisyyttä, mutta onneksi on saanut olla kunnolla kotona kesäkauden.
Tästä aasinsiltana päästäänkin tähän Ilana Aallon uuteen kirjaan, jonka suorastaan ahmin sanasta sanaan muutama viikko sitten, kun hain inspiraatiota kodin järjestelyyn ja raivaamiseen loppuloman puhteena. Eli, tadaa, Paikka kaikelle – Mistä tavaratulva syntyy ja kuinka se padotaan (2017). Tekisi mieli huudahtaa perään, että “Sen kun tietäisi!”, mutta totta puhuen kirjan luettua on taas vähän viisaampi edellämainittuihin kysymyksiin nähden.
Paikka kaikelle on todella innostavaa luettavaa, mutta suosittelen lukemaan sen silloin kun todella on hieman ylimääräistä aikaa käyttää järjestelyyn. Minäkin luin sitä suurinpiirtein rätti toisessa kädessä. Kirja ei kuitenkaan ole onneksi liian käytännöllinen. Minäkin kun olen tällainen ajattelija–hajattelija, joka on vielä viehättynyt historiasta, niin kaltaiselleni emännälle teos oli juuri sopiva. Aalto on nimittäin sekä ammattijärjestäjä että myös kulttuurihistorioitsija, joten hänellä on paljon mielenkiintoista tietoa siitä, miksi kotitaloudet nykyään ovat juuri sellaisia kuin ovat.
Kirjassa käydään läpi talon jokainen huone autotallia myöten ja suurin osa on juurikin kulttuurihistoriaa. Pohditaan myös esimerkiksi, miksi siisteystasolla usein mitataan ihmisen kunnollisuutta muillakin elämän osa-alueilla ja miksi tavaroilla on muutakin kuin vain välinearvoa. Joitakin käytännön vinkkejäkin tarjotaan aina lukujen lopussa, mutta ne eivät ole hyökkääviä tai painostavia. Kukin tehköön kuten parhaaksi näkee. Kirjan ilmapiiri vain innostaa järjestelemään, vaikka yhtä hyvin teoksen voisi lukea vain oppiakseen annoksen kulttuurihistoriaa.
Teoksessa on armollinen asenne koteja ja niiden asukkeja kohtaan ja siinä osuvasti kritisoidaan myös mainontaa, jonka ruokkimina jotenkin oletamme ihannekodin näyttävän automaattisesti avaralta, vaalealta ja tyhjältä design-kodilta. Koska tämä onnistuu käytännössä vain harvoilta, olemme pettyneitä omaan lääväämme, vaikka toisaalta se voi olla kodikas kolo juuri omiin tarpeisiimme. Kirjassa myös todetaan, että vain rikkailla on varaa olla minimalisteja ja tyhjä tila on luksusta. Niin se tavallaan onkin, vaikka ylimääräisen, oikeasti tarpeettoman rojun raivaamisesta hyötyvät kyllä muutkin. Mutta rikkaat eivät tarvitse vähän nuhjuisia vaatteita tai muuta vastaavaa kamaa pyörimään nurkkiin, koska tarvittaessa voi ostaa uuttakin. Tavan talliaisella ei useinkaan ole myöskään varaa sommitella huonekaluja ja sisustusta mätsäämään täysin toisiinsa, jolloin yleisvaikutelma ei ole sisustuslehtiseesteinen, vaikka puhdasta olisikin.
Kodin raivaaminen on vaikea operaatio. Se olisikin ihan ok, jos kyseessä olisivat vain omat tavarat. Mutta kun tilaa on niukalti ja perheeessä neljä henkilöä, koti on kuin jatkuvasti muotoaan hakeva eliö, jonka kamamäärän täydellinen hallitseminen hipoo mahdottomuutta ( = on mahdotonta). Etenkin, kun toisten tavaroita ei voi raivata eteenpäin oikein neuvottelematta ja moni tässä perheessä pitää aarteina sellaisia juttuja, joita joku toinen taas kutsuisi roskiksi. Siisteys ja tavaran määrä onkin kompromissi. Lomalla on kiva yrittää järjestää ja raivata tilaa niille säästettäville kamppeille, mutta auta armias, kun arki taas täysillä koittaa! Olisikin se paikka kaikelle!
 –
Pointsit kuitenkin Aallolle kirjasta! Hän vaikuttaa juuri sellaiselta ihmiseltä, jonka voisin kutsua ammattijärjestäjäksi kotiimme, jos sellaista harkitsisi. Paikka kaikelle sopii myös suomalaiselle mentaliteetilleni paremmin kuin japanilaisen Marie Kondon teokset, sillä siinä ei niin tiukkaa linjaa vedetä. Kirja käykin osittain vuoropuhelua Kondon kanssa, muttei varsinaisesti arvostele tätä. Myös Kondon shintolainen tapa jutella esineille on itselleni vieras ja kuulehan sitä välillä urbaanilegendoja Konmariin hurahtaneista, jotka ovat marittaneet jopa miehensä veks kaiken kaman mukana. Paikka kaikelle onkin kirjoitettu hyvin suomalaisista lähtökohdista, joten tähän kulttuuriin se istuu hyvin. Teos ei kuitenkaan pyri kilpailemaan muiden alan teosten kanssa, vaikka kommentoikin niitä, vaan loppusivuilla on oikein vinkkejä lisälukemisesta.



Ilana Aalto: Paikka kaikelle 
Atena, 2017
278 s.