Aalto: Paikka kaikelle

Kotia pidetään paikkana, jossa voi turvallisesti olla oma itsensä. Tämä tekee meistä myös haavoittuvia. Kotini on yhtä kuin minä itse, joten jos kotini ei ole hieno tai siisti, minäkään en kelpaa. Ennen vieraiden tuloa siivotaan kuumeisesti (ja koska kyläilemme vain siivotuissa kodeissa, kuvittelemme toisten koteja siistimmiksi kuin omaamme) tai sitten vieraita ei kutsuta ensinkään. Kotia koskevat moitteet ja kehut otetaan usein henkilökohtaisesti.
Olen lukenut tässä kesällä useita kiinnostavia kirjoja, joista aion kirjoittaa tännekin, mutta en ole vaan vielä lomailulta ehtinyt. Tällä viikolla meillä alkoikin arki jo puoliksi, eli osapäiväiset eskarit ja hoidot, joten meikäläisellä on aika vapaata kirjatentteihinluku- ja yleistä kirjoitteluaikaa ainakin muutamana aamupäivänä viikossa, kunnes syyskuussa alkavat tositoimet myös opinnoissa. En kauheasti odota sitä kiirettä ja intensiivisyyttä, mutta onneksi on saanut olla kunnolla kotona kesäkauden.
Tästä aasinsiltana päästäänkin tähän Ilana Aallon uuteen kirjaan, jonka suorastaan ahmin sanasta sanaan muutama viikko sitten, kun hain inspiraatiota kodin järjestelyyn ja raivaamiseen loppuloman puhteena. Eli, tadaa, Paikka kaikelle – Mistä tavaratulva syntyy ja kuinka se padotaan (2017). Tekisi mieli huudahtaa perään, että “Sen kun tietäisi!”, mutta totta puhuen kirjan luettua on taas vähän viisaampi edellämainittuihin kysymyksiin nähden.
Paikka kaikelle on todella innostavaa luettavaa, mutta suosittelen lukemaan sen silloin kun todella on hieman ylimääräistä aikaa käyttää järjestelyyn. Minäkin luin sitä suurinpiirtein rätti toisessa kädessä. Kirja ei kuitenkaan ole onneksi liian käytännöllinen. Minäkin kun olen tällainen ajattelija–hajattelija, joka on vielä viehättynyt historiasta, niin kaltaiselleni emännälle teos oli juuri sopiva. Aalto on nimittäin sekä ammattijärjestäjä että myös kulttuurihistorioitsija, joten hänellä on paljon mielenkiintoista tietoa siitä, miksi kotitaloudet nykyään ovat juuri sellaisia kuin ovat.
Kirjassa käydään läpi talon jokainen huone autotallia myöten ja suurin osa on juurikin kulttuurihistoriaa. Pohditaan myös esimerkiksi, miksi siisteystasolla usein mitataan ihmisen kunnollisuutta muillakin elämän osa-alueilla ja miksi tavaroilla on muutakin kuin vain välinearvoa. Joitakin käytännön vinkkejäkin tarjotaan aina lukujen lopussa, mutta ne eivät ole hyökkääviä tai painostavia. Kukin tehköön kuten parhaaksi näkee. Kirjan ilmapiiri vain innostaa järjestelemään, vaikka yhtä hyvin teoksen voisi lukea vain oppiakseen annoksen kulttuurihistoriaa.
Teoksessa on armollinen asenne koteja ja niiden asukkeja kohtaan ja siinä osuvasti kritisoidaan myös mainontaa, jonka ruokkimina jotenkin oletamme ihannekodin näyttävän automaattisesti avaralta, vaalealta ja tyhjältä design-kodilta. Koska tämä onnistuu käytännössä vain harvoilta, olemme pettyneitä omaan lääväämme, vaikka toisaalta se voi olla kodikas kolo juuri omiin tarpeisiimme. Kirjassa myös todetaan, että vain rikkailla on varaa olla minimalisteja ja tyhjä tila on luksusta. Niin se tavallaan onkin, vaikka ylimääräisen, oikeasti tarpeettoman rojun raivaamisesta hyötyvät kyllä muutkin. Mutta rikkaat eivät tarvitse vähän nuhjuisia vaatteita tai muuta vastaavaa kamaa pyörimään nurkkiin, koska tarvittaessa voi ostaa uuttakin. Tavan talliaisella ei useinkaan ole myöskään varaa sommitella huonekaluja ja sisustusta mätsäämään täysin toisiinsa, jolloin yleisvaikutelma ei ole sisustuslehtiseesteinen, vaikka puhdasta olisikin.
Kodin raivaaminen on vaikea operaatio. Se olisikin ihan ok, jos kyseessä olisivat vain omat tavarat. Mutta kun tilaa on niukalti ja perheeessä neljä henkilöä, koti on kuin jatkuvasti muotoaan hakeva eliö, jonka kamamäärän täydellinen hallitseminen hipoo mahdottomuutta ( = on mahdotonta). Etenkin, kun toisten tavaroita ei voi raivata eteenpäin oikein neuvottelematta ja moni tässä perheessä pitää aarteina sellaisia juttuja, joita joku toinen taas kutsuisi roskiksi. Siisteys ja tavaran määrä onkin kompromissi. Lomalla on kiva yrittää järjestää ja raivata tilaa niille säästettäville kamppeille, mutta auta armias, kun arki taas täysillä koittaa! Olisikin se paikka kaikelle!
 –
Pointsit kuitenkin Aallolle kirjasta! Hän vaikuttaa juuri sellaiselta ihmiseltä, jonka voisin kutsua ammattijärjestäjäksi kotiimme, jos sellaista harkitsisi. Paikka kaikelle sopii myös suomalaiselle mentaliteetilleni paremmin kuin japanilaisen Marie Kondon teokset, sillä siinä ei niin tiukkaa linjaa vedetä. Kirja käykin osittain vuoropuhelua Kondon kanssa, muttei varsinaisesti arvostele tätä. Myös Kondon shintolainen tapa jutella esineille on itselleni vieras ja kuulehan sitä välillä urbaanilegendoja Konmariin hurahtaneista, jotka ovat marittaneet jopa miehensä veks kaiken kaman mukana. Paikka kaikelle onkin kirjoitettu hyvin suomalaisista lähtökohdista, joten tähän kulttuuriin se istuu hyvin. Teos ei kuitenkaan pyri kilpailemaan muiden alan teosten kanssa, vaikka kommentoikin niitä, vaan loppusivuilla on oikein vinkkejä lisälukemisesta.



Ilana Aalto: Paikka kaikelle 
Atena, 2017
278 s.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s