Nonfiktiota äänikirjoina: Idiootit ympärilläni, Tavarataidot & Lost in Suomi

Äänikirjat mullistavat lukemisen, sillä niitä voi napostella silloinkin, kun varsinaista kirjaa ei olisi aikaa avata. Urheilu, autolla ajaminen, kotityöt tai lounashetki ovat esimerkiksi hyviä tilaisuuksia äänikirjojen hyödyntämiseen. Etenkin suht keveää nonfiktiota on minusta helppo kuunnella samalla, kun tekee jotain muuta, koska se ei vaadi suurta keskittymistä. Tässä muutama keväällä kuunneltu äänikirja.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Thomas Eriksonin Idiootit ympärilläni – kuinka ymmärtää muita ja itseään on noussut suureen suosioon analysoimalla neljää eri persoonallisuustyyppiä. Erikson jakaa ihmiset karkeasti neljään eri tyyppiin: määrätietoiseen punaiseen, sosiaaliseen keltaiseen, sopeutuvaan vihreään ja analyyttiseen siniseen, ja painottaa, että vain 5 % edustaa puhtaasti vain yhtä tyyppiä. Erilaiset tavat luokitella persoonallisuuksia kiehtovat eivätkä mielestäni sulje toisiaan pois. Kirjan tarkoitus onkin toimia työkaluna ja helpottaa nimensäkin mukaisesti itsensä ja lähimmäistensä ymmärtämistä. Esimerkit keskittyvät vahvasti työelämään, ja Erikson onkin vuosia käynyt kouluttamassa ja konsultoimassa eri työyhteisöjä.

Eriksonin neljä tyyppiä ovat ymmärrettävästi aika karikatyyrisiä ja paikoittain hihittelin jopa ääneen hullunkurisille tosielämän tilanteille, joita Erikson kuvailee. Hyvät käytöstavat tietenkin siloittavat näiden tyyppien huonoja puolia, mutta ääriesimerkit ovat kuin screwball-komediasta. Loppukaneetti onkin, että työyhteisö toimii parhaiten, kun siellä on kaiken värisiä tyyppejä!

Ps. En identifioi itseäni täysin mihinkään lokeroon, mutta mitä pitemmälle kuuntelin, uskoisin kallistuvani viher-siniselle introverttilinjalle kuitenkin, vihreään kaiketi painottuen. Tilanteesta riippuen löydän itsestäni ripauksen jokaisesta tyypistä. Mikä tyyppi sinä olet?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jenni Sarraksen Tavarataidot – Arkijärjellä koti kuntoon oli loistavaa kuunneltavaa kevätsiivousta vauhdittamaan. Haen aina inspiraatiota milloin mihinkin ikuisuusprojektiin totta kai kirjoista. Alkuun vähän epäilin, onko kirja vain kopio Ilana Aallon teoksesta Paikka kaikelle, mutta Sarras oli saanut Tavarataidoista omannäköisensä. Kulttuurihistorian sijaan se on käytännönläheinen opas kodin järjestelyyn, tavaroiden raivaamiseen ja talon siistinä pitämiseen. Jos etsit laillani puhtia perusteellisempaan kevätsiivoukseen, suosittelen Tavarataitojen lisäksi Aallon Paikkaa kaikelle sekä Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaappia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tim Walkerin Lost in Suomi – Miten tapasin suomalaisen vaimoni ja muita kertomuksia on leppoisaa nonfiktiota nuoresta amerikkalaisesta opettajasta, joka yrittää suomalaistua. Walker meni naimisiin suomalaisen naisen kanssa ja joutui kasvotusten suomalaisten kummallisuuksien kanssa. Meikäläisittäin tavallisen kuuloiset asiat kuten vaikkapa mökkeily, päiväkahvit, jääkiekko-ottelu tai vaitonaisuus saattavat tuntua ulkomaalaisesta eksoottisilta. Opettajana Walker vertailee myös suomalaisen ja yhdysvaltalaisen koulujärjestelmän eroja. Ihailtu suomalainen koulu on Yhdysvaltojen opettajapiireissä kuulemma lähes pyhiinvaelluskohteen maineessa.

 

Thomas Erikson: Idiootit ympärilläni – Kuinka ymmärtää muita ja itseään
Atena, 2018
8 h 24 min

Jenni Sarras: Tavarataidot – Arkijärjellä koti kuntoon
Tammi, 2016
4 h 42 min

Tim Walker: Lost in Suomi – Miten tapasin suomalaisen vaimoni ja muita kertomuksia
S & S, 2016
4 h 42 min

 

R. J. Palacio: Ihme

Lääkärit tulevat kaukaa
vain katsomaan minua
he seisovat sänkyni vierellä
eivätkä usko silmiään

He sanovat, että minun täytyy olla
jumalan luoma ihme
eivätkä he osaa lainkaan
selittää minua

– Natelie Merchant, Wonder

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Näin minä mietin: ainoa syy siihen, etten ole tavallinen, on se, ettei kukaan muu näe minua tavallisena.

R. J. Palacion Ihme on ihmeellinen kirja, täysi kymppi. Se kertoo Augustista, tavallisesta kymmenvuotiaasta pojasta, joka ei enemmistön mielestä ole yhtään tavallinen. Augustin kasvot ovat harvinaisen oireyhtymän seurauksena epämuodostuneet ja muiden on hankala suhtautua häneen kuin normaaliin lapseen. Kasvojensa takana August on ihan normaali: hän fanittaa Star Warsia, pelaa pleikkaria, rakastaa koiraansa, hengailee perheensä kanssa ja hänellä on älyä.

Kotiopetuksessa ollut August siirtyy kirjan alussa tavalliseen kouluun, jossa hänen elämäänsä seurataan yhden lukuvuoden ajan. Kymmenvuotiaan elämän ilot ja surut on ikuistettu tekstiin niin vakuuttavasti, että aikuinen liikuttuu. Se kuvaa uskottavasti, kuinka vaikeaa on mennä uutena vieraaseen luokkaan – ja kuinka vaikeaa on tehdä se kasvoilla, jotka nähdessään monet avoimesti kavahtavat. Teos on lämmin kuvaus ystävyyden voimasta ja puhutteleva kannanotto ennakkoluuloja vastaan. Se kyseenalaistaa käsityksiämme tavallisuudesta ja haastaa meitä olemaan hyviä – kaikille.

August on teoksen keskiössä, mutta minäkertojat vaihtelevat. Augustin lisäksi ääneen pääsee myös sisko, joka on jäänyt paitsioon vanhempien helliessä sairasta pikkuveljeä. Kertojina käyvät myös Augustin ystävät. Augustia on onnistanut, sillä hänellä on todella lämmin ja rakastava perhe, joka on aina valmis puolustamaan ja tukemaan poikaa. Tämä on hyvä kirja. Tämä on h-y-v-ä. Lukekaa tämä!

   Äiti halasi minua lujasti ja kumartui suukottamaan päälakeani.
“Kiitos sinulle, Auggie”, hän vastasi pehmeästi.
“Mistä muka?”
“Kaikesta siitä, mitä olet meille antanut”, hän sanoi. “Siitä, että tulit elämäämme. Että olet sinä.”
Hän kumartui kuiskaamaan korvaani. “Sinä todella olet ihme, Auggie. Sinä olet ihme.”

 

R. J. Palacio: Ihme [Wonder]
WSOY, 2017 [2012]
336 s.

Irene Naakka: Hullu kuin äidiksi tullut – Äitiyden pilvilinnat ja todellisuus

Täydellinen äiti on onnellinen, sillä onnellinen kuuluu olla, kun saa lapsen.

Bloggaaja, toimittaja Irene Naakka pohtii tuoreessa kirjassaan Hullu kuin äidiksi tullut – Äitiyden pilvilinnat ja todellisuus, että entä jos onni ei synnykään samalla kuin lapsi. Entä jos onkin paha olla, pelottaa, ahdistaa, väsyttää, oma keho tuntuu vieraalta, äitiys sitovalta ja yksinäiseltä ja ulkopuolisten kommentit syyllistäviltä?

Naakka käy kirjassa läpi oman polkunsa äidiksi ja kertoo, kuinka kontrollifriikistä odottajasta kuoriutui kelpo perheenäiti, ja kuinka siihen väliin mahtui muun muassa synnytyksenjälkeinen masennus. Tuoreena äitinä Naakka kuitenkin koki, ettei negatiivisista tunteista olisi saanut puhua, koska pitäisi olla onnellinen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Aamupahoinvointi ajatuksena kuulosti korvissani rentouttavalta paratiisilomalta.

Odotusajalta Naakka muistelee muun muassa vaikeaa raskauspahoinvointiaan, joka kuulostaa sympaattisen tutulta (peukutan jokaista kirjaa, jossa siitä puhutaan.) Raskaus todellakin voi olla invalidisoiva sairaus, jota ei voi kuitata näkkileivällä ja vesilasilla aamutuimaan. Pahoinvointiosuus resonoi minuun henkilökohtaisella tasolla, sillä tiedän kokemuksesta, ettei hyperemeesiin ole mitään kikkakolmosia ja että se on h-i-r-v-e-ä-ä.

Äitiydestä itsestään Naakka tuo esiin sen ristiriitaisen puolen. Hän puhuu esimerkiksi surutyöstä, johon äideillä halutessaan olisi oikeus lapsen syntymän jälkeen. Itse hän kertoo  surreensa esimerkiksi  muuttunutta kehoaan ja lopullisesti menetettyä vapauttaan. Lapsen tulo on iso muutos. Kaikilla negatiiviset tunteet eivät tietenkään muutu hallitseviksi tai koske samoja asioita. Kyse onkin luvasta kaikkiin tunteisiin, joita vanhemmuus tuo, niin ylitsevuotavaan onneen kuin kriiseilyynkin ja molempiin yhtä aikaa.

Itse olin niin nuori lapsen saadessani, ettei muutos oikeastaan tuntunut kovin suurelta. En ollut muutenkaan elänyt vielä kauan aikuisen elämää. Raskainta oli väsymys, ei niinkään muutos sinänsä. Vasta myöhemmin on ehkä hieman ahdistanut ja ylipäätään selkeytynyt se sitovuus, joka lasten saamiseen liittyy. Kun vauvavuonna ajatteli, että kohta tämä valvominen helpottaa, myöhemmin huomaa, että vastuu säilyy aina. Pitää ikuisesti huolehtia muista ennen itseään, ei voi mennä mukaan moniin projekteihin tai sairaana keskittyä vain omaan sairastamiseen eikä esimerkiksi voi lähteä puolison kanssa kahdestaan matkoille. Ei voi ottaa vain rusinoita perhe-elämän pullasta, niitä ihania, sopuisia hetkiä koko konkkaronkan kanssa, vaan on mentävä välillä (usein) myös epämukavuusaluelle. Ja kuitenkin tämä on juuri sitä, mitä olen aina halunnut.

Toisista huolehtiminen on opettavaista ja tuo elämään paljon iloa ja merkitystä, mutta ymmärrän myös Naakan ajatuksen “surutyöstä”, joka helpottaa sen hyväksymistä, että on seuraavat kymmenet vuodet vastuussa jälkeläisistään. Samalla, kun lapsi kasvaa, kasvaa myös äiti. Esikoiseni on kuusi ja puoli, niin minäkin – äitinä. Naakka ei halua lietsoa tyytymätöntä äitiyttä, vaan tuoda oman realistisen ripauksensa äitimyyttien keskelle korostaen samalla myös äitiyden ihmeellisyyttä, jonka vuoksi siihen kaikkeen kannattaa lähteä pelotta.

Kun käsität, kuinka korvaamattoman arvokas aarre sinun ainutlaatuinen lapsesi on – saat siitä ajatuksesta voimaa vielä monesti. Jokainen vaihe on vain vaihe.

 

Irene Naakka: Hullu kuin äidiksi tullut – Äitiyden pilvilinnat ja todellisuus
Minerva, 2018
282 s.

Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia

Ikinä ei tule aivan vapaaksi, jos ihailee toista liikaa.
– Nuuskamuikkunen

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Muumit on osattu kaupallistaa aika hyvin ja niitä on kaikkialla. Minäkin koen tuntevani Muumilaakson henkilöineen varsin tarkasti. Muumit-piirretty oli lapsena lempiohjelmani ja toki Muumi-kirjoja on tullut luettua aika paljon niin itse kuin omille lapsille – muttei koskaan niitä alkuperäisiä. Monet (aikuiset) bookstagrammaajat ovat hehkuttaneet Tove Janssonin teoksia, joten halusin sivistää itseäni yhden äänikirjan verran.

Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia (1962) ei ole romaani, vaan joukko novelleja, joissa jokaisessa on jokin opetus. Eniten pidin ensimmäisen tarinan Nuuskamuikkusesta, suorastaan samaistuin häneen! Mikä vapaudenkaipuinen erakkoluonne, joka kuitenkin pohjimmiltaan haluaa välittää muista. Tarinassa oli monta hyvää oivallusta, ja oikeastaan oivallukset ovat koko teoksen parasta antia. Kirja on täynnä mietelauseita, joista kustakin voisi tehdä oman huoneentaulun tai koota erillisen kirjan.

Muumien maailmassa ei ole kiirettä. Ei sitten yhtään. Teksti tuntui verk-kai-sel-ta, kun on tottunut johdonmukaisesti etenevään tarinaan. Eteneehän Janssonkin, mutta sivupolkujakaan ei karteta. Esimerkiksi pienen Homssun tarina sai haukottelemaan: jos on mutkia pienen Homssun ajatuksenjuoksussa, niin ne kaikki käydään takuulla kiertämässä. Huolestuneen Vilijonkan tarinasta pidin (vaikkakin se olisi voinut olla puolet lyhyempikin), ja Näkymättömässä lapsessa on hieno symbolinen opetus siitä, miten käy lapselle, jota vain moititaan.

Rauhallisuus on kuitenkin myös arvo sinänsä. Mihinkäs valmiissa maailmassa kiire olisi, ja muumit ovat tunnettuja juuri siitä, että he eivät hötkyile. Satuin vain kuuntelemaan tämän saumaan, jolloin olen itse juuri yrittänyt välttää rönsyilyä (ks. edellinen postaus), joten olen tavallista tarkempi myös huomaamaan sitä muualla. En silti sano, ettenkö voisi kuunnella jossakin vaiheessa toisenkin Muumi-kirjan, jonkun romaaneista. Mielentilan pitää vain olla oikea, kiireetön, valmis viipyilemään maailmassa, jossa vain mielikuvitus on rajana.

Oletteko lukeneet Janssonin alkuperäisiä Muumi-romaaneja? Suosittelisitteko jotain erityisesti?

 

Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia [Det osynliga barnet och andra berättelser]
WSOY, 2015 [1962]
3 h 52 min

Havaintoja kirjoittamisesta – konmarita sanojasi

Kun aloitin journalistiikan opinnot vuonna 2009, opettajanamme oli tiukan linjan toimittaja, jonka tärkein ohje meille toimittajiksi aikoville keltanokille oli: Kill your darlings. Ei mitään hempeilyä, ei mitään lepertelyä, vain: Kill your darlings. 

Vaikka tuolloin oli kyse sanomalehtitekstistä, ohje on pyörinyt mielessäni myös romaania työstäessäni. Vuodenvaihteessa olin tilanteessa, jossa minulla oli 150 tietokoneen sivua tiheästi kirjoitettua tekstiä, enkä tiennyt yhtään, mitä niiden kanssa tekisin. En ollut moneen kuukauteen koskenutkaan tuohon mörköön, tekstihirviöön, jonka jossakin sisällä oli ajatus, tarina, ja ympärillä aivan liikaa. Erään kirjoittamisen kurssin myötä aloin kuitenkin työstää tekstiäni gradun taiteellista osuutta ajatellen, ja tein radikaalin ratkaisun, joka kauhistutti vielä vähän aikaa sitten: avasin kokonaan uuden tiedoston, tyhjän, valkoisen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tiedättekö sen tunteen, kun on nähnyt paljon vaivaa saadakseen aikaan ei-mitään? Sellainen tunne minulla oli tekstini kanssa. Uskoin tarinaani, tunsin sympatiaa päähenkilöäni kohtaan, mutta kokonaisuus oli liian heterogeeninen. Olen kielellinen tyyppi, minua on leikkimielisesti pilkattu siitä, että murteet tarttuvat puheeseeni helposti, samoin käy myös kirjoitetun tekstin kanssa. Luen paljon, siispä erilaiset kirjoitustyylit tarttuvat myös omaan tekstiini kuin huomaamatta, ja kun on työstänyt tekstiä useamman vuoden, lopputulos ei ole kovin yhtenäinen. Johan siinä ajassa omakin tyyli muuttuu, kehittyy.

Hieman epätoivoisena luin tekstiäni pettyneenä uudelleen ja uudelleen ja yritin miettiä, mistä vielä pidän siinä. Vastaus oli selvä: tiiviistä ilmaisusta, joka ei selittele turhia. Briljanttisia kohtia löytyi, mutta koko muu teksti tuntui olevan vain turhaa täytettä, jotta muka saisin juonta kuljetettua eteenpäin. Kokonaisuus ei toiminut, mutta tuntui ajatuksena pahalta hylätä lukemattomien tuntien työ ja aloittaa alusta. Aloitin kuitenkin, ja se oli tekstini kannalta paras päätös ikinä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tiedättekö, on todella vapauttavaa poistaa kokonaisia kappaleita taivaan tuuliin. Samalla ajatus juonestakin on kirkastunut ja kehittynyt. Ei mitään turhaa, vain merkityksellistä. Kirjoittaminen on usein turhauttavaa, mutta nyt se on innostavaa, ja tuntuu kuin näkisin vielä tuhkasta nousevan Fenixin. Tärkeintä on, minä itse tekstiäni pidän, ja odotan oikein, että saan sen joskus loppuun ja pääsen lukemaan ensimmäiseltä viimeiselle sivulle. Toivon, että teksti olisi silloin looginen, ehyt, jännitteinen ja kaunis. Siinä on tavoitetta yhdelle kirjoittajalle!

Kill your darlings? Nyt puhutaan sanoista. Kun uskalsin tehdä radikaalin uudelleenkirjoittamispäätöksen, jouduin poistamaan paljon rakasta ainesta. Sellaista kuvailua ja haihattelua, joka ehkä oli minulle kirjoittajana jotenkin merkityksellistä, muttei liittynyt oikeastaan mitenkään itse tarinaan. Olin kirjoittanut auki lähes kaiken, millaiseksi olin tekstin maailman kuvitellut. On toki tärkeää, että kirjailijalla on tämä maisema päässään, mutta myös lukijalle on jätettävä tilaa hengittää, ajatella, kuvitella. Kaikkea ei tarvitse ahtaa samaan teokseen, hyvä vain, jos materiaalia jää ylikin – konmarita sanojasi, niin tekstisi fokus pysyy kasassa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tekstin tiiviys ja runsaus ovat myös aikasidonnaisia ihanteita. Rakastan Margaret Mitchellin Tuulen viemää, Austenin Ylpeyttä ja ennakkoluuloa sekä Montgomeryn Annoja, mutta olisi täysin mahdoton ajatus kirjoittaa nykyaikana niin. Sata vuotta sitten henkilöitä, maisemia ja tapahtumia kuvailtiin ja selitettiin paljon yksityiskohtaisemmin, kun nykyään mielummin näytetään kuin kerrotaan. Tämän olen oppinut draamasta: kun ei ole kaikkitietävää kertojaa, toiminnan ja dialogin merkitys korostuu. Pidän ajatuksesta myös romaanissa ja tavoitteeni on, etten selittäisi auki, asiat vain tapahtuvat ja lukija saa päätellä itse.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Teinkö turhaa työtä, kun kirjoitin 150 sivua romaania, jonka pyyhin käytännössä taivaan tuuliin? (Kyseinen 150 sivua on itsessään jo tiivistys runsaasta materiaalista ja pitkästä muokkaustyöstä.) En usko. Jos se on välttämätön osa prosessia, jossa kehityn kirjoittajana ja oma tyylini vahvistuu, se on vain hyväksyttävä. Ja ennen tätä työstössä olevaa tekstiä olen toki kirjoittanut pienen ikäni, kymmeniä ja kymmeniä sivuja, eri tyylejä, eri aiheita. Kaikki materiaalia, joita voisi pitää turhana, jos niitä ei koskaan julkaista. Kuitenkin kirjailijaksi haluavan on pakko tehdä paljon töitä, pelkkä lahjakkuus ei riitä. Muusikotkin harjoittelevat lukemattomia tunteja, soittavat ja soittavat ja lopulta levyllä kuullaan lopputulos kovan treenaamisen, epäonnistumisten ja turhautumisten jälkeen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jos haluan kehittyä, en kerta kaikkiaan saa arvostaa tekstiäni niin paljon, etten voisi kajota siihen radikaalistikin, etten voisi kill my darlings, jos se tekee siitä paremman romaanin. Haluan voida olla joskus romaanistani ylpeä, mutta sitä ennen on pakko olla nöyrä. Jännittää näyttää sitä muille loppukeväästä, jolloin on minun vuoroni saada arvokasta vertaispalautetta. Sitä paitsi nykyinen kirjoittamisen opettajamme sanoi ihanasti: jotta voi kirjoittaa vähän ja hyvää, on todennäköisesti kirjoittanut aiemmin paljon ja huonoa. Sitä kutsutaan harjoitteluksi. Olen siis oikealla tiellä, ja toivon, että se timantti vielä löytyy kaiken mudan ja mullan sisältä.  

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Kuvat: Kimmo Korpela

Nadia Murad: Viimeinen tyttö – Olin Isisin vankina

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Nadia Muradin Viimeinen tyttö – olin Isisin vankina (2018) on niitä kirjoja, jotka saavat sydämen sykkimään nopeammin. Kirja tarjoaa kokemuspohjaisen näköalan Isisin perustaman “islamilaisen valtion” todellisuuteen, kauheuksiin, jotka ovat nykypäivää niin monille. Murad on kotoisin Irakin jesidiyhteisöstä, joka on ollut muiden vähemmistöjen ja toisinuskovien kuten kristittyjen tavoin Isiksen maalitauluna. Jesidien järjestelmällistä tuhoamista voi sanoa kansanmurhaksi, ja siinä on paljon samoja piirteitä kuin esimerkiksi Ruandan kansanmurhassa, josta Leigh Chishugi kirjoitti oman selviytymistarinansa. Myös joitakin holokaustin piirteitä nousi lukiessa mieleen.

Nuorena Murad haaveili omasta kauneussalongista ja vietti rauhallisen onnellista elämää perheensä maatilalla. Vuonna 2014 mustiin pussihousuihin pukeutuneet taistelijat kuitenkin hyökkäsivät myös 21-vuotiaan Muradin kotikylään, josta tappoivat miehet ja veivät naiset mukaansa. Murad päätyi muiden naimattomien naisten kanssa terroristien seksiorjaksi, johon kuului myös ankaraa väkivaltaa. Rohkeuden, onnekkaiden sattumien ja henkensä vaarantaneen perheen avulla Murad pääsi lopulta pakenemaan (kiitos vartalon ja kasvot verhoavan niqabin), mutta kaikki arvokkuus oli viety. Nyt Murad on yksi rohkeista, jotka uskaltavat puhua kokemuksistaan avoimesti, sillä vain se voi muuttaa asioita. Hän haluaa olla viimeinen tyttö, joka joutuu kokemaan vastaavan kohtalon.

Hienon, raastavan ja puhuttelevan selviytymiskertomuksen seassa on mielestäni hieman tarpeetonta syyttelyn katkua. Toki Isistä itseään täytyykin vetää tilille, mutta Murad myös arvostelee voimakkaasti naapurikylien muslimeja (niitä tavallisia ja rauhallisia), jotka eivät tehneet mitään, kun Muradin kotikylää piiritettiin. Asenne on tietysti ymmärrettävä henkilöltä, jonka perhe on yhtäkkiä tapettu, ja jota on kohdeltu mitä kauheimmilla tavoilla. Jäin kuitenkin pohtimaan, mitä kummaa tavalliset ihmiset viereisissä kylissä oikein olisivat konkreettisesti voineet tehdä, kun vastassa ovat konekiväärein varustautuneet ammattitaistelijat? Pienet ihmiset voivat auttaa pienissä asioissa kuten eräs muslimiperhe auttoi myöhemmin Muradia pakenemaan, mutta kokonaisen armeijan taltuttamiseen tarvitaan toinen armeija, muutama köyhä maanviljelijä ammuttaisiin siihen paikkaan.

Avuttoman sivustakatsojan ei ole paljon helpompi kuin uhrin. Varsinkin, jos miettii asiaa siltä kannalta, olisiko valmis uhraamaan vastarinnallaan terroristeille omat lapsensa yrittääkseen auttaa joukkoa tuntemattomia. Tällaista tapahtuu koko ajan. Emmehän mekään tee mitään, vaikka tiedämme, mitä maailmalla tapahtuu. Aina voi kirjoittaa blogipostauksia, mutta voiko mennä paikan päälle ja heittäytyä jonkun terroristin eteen ja tulla ammutuksi? Olisiko siitä edes mitään hyötyä? Mitä oikeastaan edes voisimme tehdä? Ehkä yrittää mobilisoida isompia joukkoja, valtioita ja niiden johtoa. Mutta jos viereisellä asuinalueellasi ammuskeltaisiin, etkö vain lähtisi mielummin pakoon lastesi kanssa, että edes te pelastuisitte, kuin menisit vapaaehtoisesti maalitauluksi? Myönnän, että minä ainakin varmaan yrittäisin pelastaa ensin oman perheeni, vaikka haluaisin auttaa kaikkia. Äh, nämä ovat niin vaikeita asioita. Olisipa nappi, jota painamalla kaikki vääryydet korjaantuisivat.

 

Nadia Murad: Viimeinen tyttö  – Olin Isisin vankina [The Last Girl – My Story of Captivity, and My Fight Against the Islamic State]
Otava, 2018 [2017]
318 s.