Month: May 2018

Olisi kiinnostavaa kuulla, minkälaisia sosiaalisen median käyttäjiä siellä ruudun toisella puolella on. Oletteko niin sanottuja diginatiiveja, itseni kaltaisia väliinputoajia vai vanhemman ikäluokan edustajia, jotka ovat hypänneet somekulttuuriin selkeästi vasta aikuisiällä? Vai oletteko kenties onnistuneet jotenkin pysymään kokonaan somen ulkopuolella? (Hahaa, viimeinen oli kompa, koska lukemalla tätä blogia kulutat osaltasi somea.)

Täytän tänä vuonna 30 ja kuulun luultavasti viimeisiin sukupolviin, joille some ei ollut vielä osa nuoruutta. En kuulunut edes irc-galleriaan, joka silloin kyllä oli jo olemassa ja johon jotkut laittoivat kuvia. Kavereiden kanssa läheteltiin perinteisiä tekstiviestejä (rajoitetusti ja vain jos oli oikeaa asiaa, koska ne maksoivat) tai soitettiin puhelu, voitaisiinko nähdä. Kirjeitäkin kirjoitettiin (miten vanhanaikaiselta se kuulostaa!).

Ruutuajasta ei ollut puhetta, koska ruutuja oli vain rajallisesti: perheen yhteinen tietokone sekä kuvaputkitelkkari, jossa oli dvd-soitin elokuvien katsomista varten. Ei ollut älypuhelimia, padeja, snäppejä, instoja, faceja, whatsappeja, twittereitä tai mesejä (no, okei, mese oli tietokoneella ja käytin sitä ehkä yhteensä viisi kertaa). Kukaan ei ollut koko ajan tavoitettavissa eikä kukaan edes olettanut sitä.

Olen maalta kotoisin ja linnunlaulun höystämä hiljaisuus on aina ollut houkuttelevampi äänimaisema kuin piippailevat laitteet. En ole tottunut olemaan aina ulottuvilla vain yhden napinpainalluksen päässä. Siksi olen sopeutunut aika ristiriitaisesti nykyiseen somekulttuuriin. Olen Facebookissa ja nyttemin blogin puolesta myös Instagramissa, mutta enemmän ne ovat minulle työkaluja kuin viihdettä. Joskus olisi paljon kivempi olla teillä tietämättömillä kuin uutisvirrassa toisten seinällä tai uusien ilmoitusten saavutettavissa. Nuorenakaan en pitänyt siitä, että vanhemmat pakottivat pitämään kännykkää mukana – kaiken varalta.

Tavoittamattomuudessa on kyse myös vapaudesta, ihan jo periaatteen tasolla. (Ei siitä, etteikö välittäisi ihmisistä, jotka puhelimen tai somen toisessa päässä ovat.) Nyttemmin ajattelen kylläkin, että on paikallaan, että kaikkein läheisimmät saavat kiinni nopeasti, mutta somen suhteen tämä tuttujen ja tuntemattomien joukko laajeneekin sitten jo aika paljon.

Pidän kuitenkin blogia ja luon itsekin näin ollen somekulttuuria. Välillä koen sen ristiriitaisena, sillä minulla on usein aidosti annettavaa ja blogi on siihen mainio kanava sekä keino toteuttaa luovuutta, mutta toisaalta välillä haluaisin kadota kokonaan internetistä, viskata puhelimen pois ja kadota jonnekin periferiaan, jossa ihmiset kohdataan vain kasvokkain eikä kukaan odota päivityksiä tai aktiivisuutta. Paluu sellaiseen yhteiskuntaan on kuitenkin utopiaa, ja jo ihan työelämän kelkassa pysyäkseen on hallittava eri somekanavia ja tarkkailtava sähköpostia. En ole mikään online-ihminen enkä ihmettele, että nykyään sisällöntuottaja on monelle jo ihan ammatti, niin paljon se vie aikaa ja aika on kallista.

Itselläni on parannettavaa siinä, etten ota somettamisesta paineita. Pidän kyllä usein jopa rentouttavana sitä, että voin selailla muiden juttuja lempiblogeistani tai Instagramista – silloin kun huvittaa. Yksityishenkilönäkään en oikeastaan koe paineita olla aktiivinen somessa. Kuitenkin ehkä tämä jonkinlainen bloggaajarooli asettaa joskus paineita siitä, että pitäisi tuottaa itse enemmän, useammin ja laadukkaampaa materiaalia myös somen puolelle. Vaakakupeissa tasapainottelevat toisaalta halu kehittyä ja kehittää blogia ja sen (some)imagoa, toisaalta vapaus olla ihan hiljaa, jos siltä tuntuu.

Niin kauan, kun minulle ei makseta sisällöntuottamisesta, pitäisi kuitenkin voida halutessaan olla huolettoman laiska somen suhteen. Some on hyvä markkinointi- ja yhteydenpitokanava ja sillä voi saada paljon hyödyllistä aikaan, mutta sen ei pitäisi kääntyä itseään vastaan, uudeksi stressin aiheuttajaksi. Se ei kuitenkaan ole minulle ansiotyötä, ainakaan tällä hetkellä. Todellisuudessa ihmisillä on niin paljon seurattavaa, että somesta aina löytyy jotakin mielenkiintoista, eivätkä yhden ihmisen kuulumiset tai kulumatta jättämiset keikuta venettä kumpaankaan suuntaan. Sen kun muistaisi! Ei pidä tehdä itsestään liian tärkeää.

Eräällä kurssilla meidän piti visioida median lähitulevaisuutta, jolloin muun muassa puettavan teknologian (“silmälasit”, asusteet, jopa vaatteet) veikataan yleistyvän ja tavallistuvan, kun hinnat saadaan laskemaan. Älykellot ovat tästä esimakua. Puettava teknologia mahdollistaisi uutisten jatkuvan päivittymisen kirjaimellisesti iholle. Oma näkemykseni oli, että vaikka teknologia koko ajan kehittyisi, tiedon vastaanottokyky pysyy ihmisellä kuitenkin aina rajallisena. Ihanteeni olisikin varata tietty aika päivästä (tai viikosta) somen selaamiseen tai päivittämiseen, ja antaa muun ajan olla vapaasti kokonaan some free zone. Puhelinkin on tietyllä tavalla asuste, mutta välillä sekin saisi rauhassa unohtua laukkuun pitemmäksikin aikaa.

On tiettyjä tilanteita ja paikkoja, joihin en omassa elämässäni toivoisi somen kuuluvan: ruokapöytä, kuulumisten vaihto puolison kanssa, lapsen kaipaama huomio, hetki vähän ennen nukkumaanmenoa. Näin some pysyy parhaimmillaan mukavana juttuna, joka ei ala ahdistaa. Joskus onnistun paremmin, joskus en. Pahinta on tuntea syyllisyyttä siitä, että ei ole pitkään aikaan laittanut blogin puolesta mitään mihinkään kanavaan. Oikeasti pitäisi vain onnitella itseään, että on tehnyt jotain muuta. Itsekään bloggaajana en siis pidä somea lähtökohtaisesti huonona asiana, mutta siinä on omat vaaransa. Kaikkia se ei välttämättä ahdista koskaan. Omasta sometuksestaan on kuitenkin hyvä olla tietoinen ja somelomaa kaivatessaan ottaa sitä hyvällä omallatunnolla, esimerkiksi nyt kesäloman yhteydessä.

Koetteko te paineita siitä, että pitäisi olla aktiivinen somessa? Vai onko se yhtä luontaista kuin muukin sosiaalinen elämä?