Ulla-Lena Lundberg: Jää

Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei mitenkään voi ajatella, ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen viime päivinä itkenyt suunnilleen silmät päästäni, kun olen kuunnellut Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkittua Jäätä (2012) loppuun. Nyt se on ohi ja vieläkin itkettää varmasti pitkään aina, kun vähänkin ajattelen kirjaa, joka nousi heittämällä parhaiden koskaan lukemieni (tässä tapauksessa kuuntelemieni) kärkijoukkoon.

Jää on suuri romaani, joka pohjautuu osittain Lundbergin oman perheen tarinaan. Lundberg on syntynyt saaristossa, huikaisevan kauniilla luodoilla pappi-isän, äidin ja siskon perheeseen. Pidetty Kökarin pappi kuitenkin hukkui kotirannassa jäihin Lundbergin ollessa niin pieni, ettei hänellä ole isästään yhtään muistikuvaa.

Muistikuvien sijaan jäljellä on kuitenkin kertomuksia, kirjeitä, saarnoja ja artikkeleita. Lundberg onkin sanonut haastattelussa, että häneltä meni tavallaan 60 vuotta kirjoittaa isänsä tarina kirjaksi, löytää tarvittava perspektiivi. Ja sen hän on toden totta löytänyt. Vaikka teoksen inspiraatio on tosielämästä, siihen on sekoitettu fiktiota ja kirja on romaani, mutta niin taitavasti kirjoitettu, että itse ainakin uskoin ja uskon edelleen juuri kyseisiin hahmoihin, pienen luodon asukkaisiin kauan sitten.

Rohkaisuna Jäähän tarttuville voisin alkuunsa sanoa, että kannattaa jatkaa, vaikka ei heti pääsisikään tarinan imuun mukaan. Alussa ei ahnehdita vaan edetään rauhallisesti, saariston yksinkertaisessa rytmissä, kauniit sanat ja lauseet seuraavat toisiaan kuin aaltojen hidas pauhu tai jään verkkainen narahtelu saariston pakkasillassa. Rauhallinen ja näennäisen hidas kerronta on kuitenkin ovela ja armoton ratkaisu, se nimittäin ehtii pitkän teoksen kuluessa rakastuttaa lukijan pieneen, onnelliseen perheeseen niin syvästi, ettei itkusta ole tulla loppua, kun tarina kyselemättä etenee kohti väistämätöntä. Aluksi naiivin tuntuinen, mutta erittäin toimivaksi osoittautuva preesensissä tapahtuva kerronta on mainio erikoisuus. Kaikki tapahtuu ikään kuin juuri nyt.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jää kertoo nuoresta, hyväsydämisestä ja iloisesta papista, Petter Kummelista, joka saapuu touhukkaan vaimonsa Monan sekä pienen Sanna-tyttärensä kanssa sotien jälkeen mantereelta Ahvenanmaan ulkosaaristoon Luotojen seurakunnan uudeksi papiksi. Sota on ohi ja rauhasta iloitaan täysin siemauksin. Petter ja Mona rakastuvat heti luotoihin, niiden karuun kauneuteen, omavaraisuuteen ja konstailemattomiin asukkaisiin. Käytännöllinen, lujatahtoinen Mona ja lempeän epäkäytännöllinen Petter täydentävät toisiaan niin pariskuntana kuin vanhempina. Niin, ja mainitsinko jo, että myös rakastavat toisiaan syvästi. Käytännöllistä, sitoutunutta rakkautta ja kiintymystä, konstailematonta ja kaunista kuin saariston jylhä luonto.

Nuoresta ja elämäniloisesta papista tulee nopeasti suosittu ja rakastettu henkilö koko paikkakunnalla. Hän ymmärtää luotojen asukkaita eikä suhtaudu heidän ongelmiinsa ylhäältä päin, vaan kuuntelee heitä ja osaa sanoa oikeat sanat oikeaan aikaan, toimia todellisena armon välikappaleena. Niin paljon kuin minäkin aloin Petteristä pitämään, ymmärsin ainakin yhtä kovasti myös Monaa, Sannaa ja monia muitakin henkilöitä. He ovat samaistuttavia ja kiinnostavia. Heistä tuli läheisiä ja heidän paikalleen pystyi astumaan, niin että ilot ja surut, onnistumiset ja pettymykset myötäeli heidän kanssaan.

Olen liikuttunut onnellisen papinperheen vuoksi hetkellisesti jo useita kertoja kirjan aikana, mutta loppupuolella olen yhtä aikaa puolison, lapsen, vanhemman, ystävän ja työtoverin asemassa, itken heidän kyyneleitään eivätkä ne lopu. Tällaista kokee harvoin kirjojen parissa. Itku pääsee yllättämään, koska Jää ei ole synkkä kirja. Menetys ja suru ovat vain osa sävelistä, mutta niitä edeltää rakkaus, usko ja toivo, joka jää jäljelle. Se on kuvaus omasta aikakaudestaan ja yksinkertaisesta elämästä, jonkakaltaisesta on opiksi otettavaa.

Oli kerran Kökarin pappi, jolla oli elämäntehtävä, pieni perhe ja usko tulevaisuuteen. Pappi, joka tuli jättääkseen jäljen. Vaikka kirja pohjautuisikin vain osittain oikean Kökarin papin tarinaan, on äärettömän kiehtovaa ja lohdullista ajatella, että hänen turhalta tuntuva kuolemansa on kuitenkin puhutellut jälkikäteen niin monia, ja edelleen jotain hänen nöyrästä uskostaan ja lempeän armollisesta suhtautumisesta läheisiinsä saa olla kirjan muodossa valona meille myöhemmille sukupolville, jotka emme ole luodoilla käyneetkään. Hänelle riitti pieni, monien karsastama seurakunta kaukana luodoilla, hänen oma laumansa, luottamuksella uskottu. Ja nyt hänen pieni elämänsä puhuttelee jälkikäteen tuhansia ja taas tuhansia.

Vaikka sanoisin: “Nyt olen pimeyden kätköissä, yö peittää päivän valon”, sinulle ei pimeys ole pimeää, vaan yö on sinulle kuin päivänpaiste, pimeys kuin kirkas valo. Ps. 139: 11–12

Ulla-Lena Lundberg: Jää [Is]
Teos & Schildts & Söderströms, 2012
15 h 52 min

Syksyn aikana kuunneltuja romaaniklassikoita

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tänä syksynä en ole lukenut juuri yhtään, mutta olen kuitenkin kuunnellut kuusi romaania ja kaksi tietokirjaa (sekä lisäksi lasten kirjoja, joita olen myös lukenut ääneen). Tällä hetkellä menossa on järkälemäinen Ulla-Lena Lundbergin Jää.

Kesällä pidin kirjataukoa lastenkirjallisuutta lukuunottamatta. Aikuisten romaaneista kaipasin jotain klassista, tuttua ja turvallista sekä vanhaan aikaan sijoittuvaa, joten aloitin syksyn Mika Waltarin Komisario Palmun erehdyksellä – kirja, joka kestää monta lukukertaa. Vaikka olenkin aiemmin lukenut teoksen, kokemus oli aika erilainen kuunneltuna, ja suosittelen sitäkin. Lars Svedberg on Palmujen lukijana aivan mainio, ja voin kuvitella hänen möreän äänensä suoraan Palmun nahkoihin. Kun komisario Palmun erehdys oli selvitetty, siirryin loogisesti Kuka murhasi rouva Skrofiinjoka on myös oikein hyvä. Halusin viipyä vielä waltarimaisessa tunnelmassa ja kuuntelin myös Tähdet kertovat, komisario Palmu, vaikka mielestäni se ei aivan vedäkään vertoja kahdelle edelliselle.

Palmujen jälkeen luontainen jatkumo kulki sitten Agatha Christieen, jonka kirjoja oli Bookbeatiin ilmestynyt pari minulle uutta lisää. Odotan edelleen, että Christien tuotantoa tulisi laajemminkin suomen kielellä luettuna jatkossa! Kuuntelin ensin yhden Christien klassisimmista teoksista, Roger Ackroydin murhan, joka oli aikoinaan hänen läpimurtonsa suuren yleisön suosioon. Dekkarikuningatar hämää lukijoita mielikuvituksellisella ja yllättävällä juonella ja päätöksellä. Viimeiseen asti toivoin, ettei loppu menisi niin kuin meni, mutta Christieen jo sen verran tutustuneena aloin kuitenkin loppupuolella pelätä pahinta. Kirjan kuluessa ehdin kuitenkin epäillä ensin jo suunnilleen kaikkia, kuten Christiellä varmasti oli tarkoituksenakin. Roger Ackroydin murhan ratkaisi muuten Ackroydin oma ystävä, kukapa muukaan kuin Hercule Poirot.

Kuuntelin myös toisen minulle uuden kirjan, Ruumis kirjastossa, joka Christien tuotannossa on aika keskikastia, peruskauraa, eli hyvä ja mukaansatempaava, muttei erityisen mieleenpainuva. Neiti Marplella oli sormensa pelissä tämän jutun ratkaisemisessa.

Viimeisimpänä muttei todellakaan vähäisimpänä kuuntelin englanniksi Ylpeyden ja ennakkoluulon Steve Patriarcan lukemana. En koskaan, siis K-O-S-K-A-A-N lue tai kuuntele kirjoja englanniksi vapaa-ajalla, mutta en kai löytänyt mitään muuta kiinnostavaa, niin tartuin sitten tähän, kun sitä ei ollut saatavilla suomeksikaan. Kokemus olikin yllättävän positiivinen! Luulen, että osuutensa oli sillä, että tunsin juonen niin hyvin, ettei haitannut, etten ymmärtänyt joka ikistä sanaa tai lausetta. Ja koska kyseessä oli juuri Pride and prejudice, niin ihana brittienglanti toi kirjaan lisäarvoa, alkuperäisyyttä, joka välittyi eläytyvän lukijan kautta.

Oli myös hauskaa bongailla Pride and Prejudice -äänikirjasta tuttuja repliikkejä, joista monet muistan suunnilleen ulkoa BBC:n sarjasta. Sarjan käsikirjoituksessa onkin seurattu mahdollisuuksien rajoissa melko tarkasti alkuperäistä kirjailijaa. Positiivisesta kokemuksesta opin, että tässä tapauksessa kannatti mennä kieliasiassa mukavuusalueen ulkopuolelle (mutta vain hetkeksi, luulen…)

 

Mika Waltari: Komisario Palmun erehdys
WSOY, 2017 [1940]
9 h 16 min

Mika Waltari: Kuka murhasi rouva Skrofin?
WSOY, 2017 [1939]
8 h 27 min

Mika Waltari: Tähdet kertovat, komisario Palmu
WSOY, 2017 [1962]
10 h 11 min

Agatha Christie: Roger Ackroydin murha [The Murder of Roger Ackroyd]
WSOY, 2018 [1926]
9 h 11 min

Agatha Christie: Ruumis kirjastossa [The Body in the Library]
WSOY, 2012 [1942]
6 h 17 min

Jane Austen: Pride and Prejudice
2018 [1813]
11 h 47 min

 

Blogissa esitellyt kirjat – TOP 10

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen pitänyt blogia nyt hieman yli kaksi vuotta ja postauksia olen julkaissut yli 200. Jokaisessa postauksessa en toki ole esitellyt kirjoja, mutta kuitenkin blogissa on ehditty esitellä ja käydä läpi kymmeniä ja kymmeniä kirjoja. En ole edes laskenut, sillä kaikki blogissa esitellyt kirjat eivät näy Books-sivulla, koska en ole blogimuuton läpi käynyt jokaista postausta läpi ja linkannut sinne.

Aloitin bloggaamisen Blogger-alustalla, ja vanha blogi on edelleen siellä olemassa, sillä vanhojen postausten kuvat päivittyivät tänne uuteen vain linkillä vanhaan blogiin.  En ole blogimuuton jälkeen, eli lähes vuoteen, päivittänyt mitään Bloggeriin, mutta edelleen kuukausittain siellä käydään lukemassa satoja kertoja kirjapostauksia, joista muutamat ovat selvästi enemmän suosiossa. Erityisesti postaukset klassikoista ovat luettuja, esimerkiksi Hyryn novelli Maantieltä hän lähti, Waltarin, Laurin ja Mustapään runot, Komisario Palmut, Linnan Täällä Pohjantähden alla, Sillanpään Nuorena nukkunut ja uudemmista Jenni Haukion sekä Vilja-Tuulia Huotarisen runot. Teoksista päätellen luulen, että osa kävijöistä on kirja- tai kirjailijaesitelmää vääntäviä koululaisia, mutta varmasti muitakin kirjoista kiinnostuneita. Itsekin googlailen välillä klassikoita muiden blogeista ennen kuin päätän, kannattaako lukea.

Kun klassikkopostaukset ja kaunokirjallisuus vetävät Bloggerin puolelle, täällä uusilla blogisivuilla suosituimmat kirjapostaukset ovat sitten uudempaa tuotantoa ja enemmänkin nonfiktiota. Voi johtua kyllä siitäkin, että olen ehkä lukenut viime aikoina suhteellisesti enemmän nonfiktiota. Nadia Muradin Viimeinen tyttö – Olin Isisin vankina ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä kertova Maijan tarina vetävät tällä hetkellä eniten porukkaa vanhemmista postauksista. Myös esimerkiksi Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaappi ja Irene Naakan Hullu kuin äidiksi tullut  kerryttävät lukukertoja säännöllisesti. Yhteensä näiden kahden vuoden aikana kirjoittamiani blogipostauksia on luettu jo useita kymmeniä tuhansia kertoja (molemmat sivustot yhteensä), mikä tuntuu aika hassulta ja jopa uskomattomalta. Toki monilla isommilla bloggaajilla tuo määrä täyttyy helposti kuukausittain tai vaikka viikoittain, mutta minulle se on paljon. Etenkin kun kyse on kirjoista eikä lifestylestä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Halusin tehdä myös listan omista suosikeistani blogihistorian ajalta. Valitsin kymmenen kaunokirjallisuuden teosta, jotka ovat jotenkin jättäneet jäljen. Listaan myöhemmin omaan postaukseensa myös suosikkini nonfiktion saralta, mutta nyt pysytellään kaunokirjallisuudessa. Luonnollisesti myös monet tämän listan ulkopuolelle jääneet kirjat ovat sykähdyttäneet omalla tavallaan tai ehkä ainakin viihdyttäneet, ärsyttäneet tai jotain muuta, mutta nyt valitsin raa’asti vain kymmenen. Päätin, että listalle saa tulla vain yksi teos yhdeltä kirjailijalta, eikä teosten tarvitse olla parhaita lukemiani, vaan syy voi olla muukin. Joku asia, mistä teos on vain jäänyt mieleen paremmin kuin muut. Nämä eivät siis ole kaikkien aikojen merkittävimmät kaunokirjallisuuden teokset, vaan ainoastaan blogissa esiteltyjen joukosta valitut, jotka sillä hetkellä ovat jotenkin merkinneet. Parin vuoden päästä lista voisi taas näyttää erilaiselta.

Omat valintani, olkaa hyvät. Teokset eivät ole paremmuusjärjestyksessä.

 

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

Klassikko, joka ei varmaankaan koskaan lähde listaltani. Tämä on oikea lohturomaani: vanhanaikainen, kaunis, viaton, nokkela, humoristinen ja romanttinen. Elizabeth Bennet on yksi lempihahmoistani ja esikuvistani kautta aikain.

Margaret Mitchell: Tuulen viemää

Yksi kaikkien aikojen lempikirjoistani, jonka luen säännöllisesti uudestaan, ja josta blogikin on saanut nimensä. Kirja, jota voisi kutsua jättiläiseksi monestakin syystä eikä vähiten pituutensa vuoksi. Teos sisältää kaiken: suku- kasvu- ja selviytymistarinan, sotaa, rakkautta, historiaa, kiinnostavia hahmoja. Teoksella on minulle myös nostalgia-arvoa, sillä se on yksi ensimmäisistä todella vaikuttavista lukukokemuksista, joita muistan.

Bandi: Syytös – Seitsemän kertomusta Pohjois-Koreasta

Äärimmäistä epäoikeudenmukaisuutta, joka saa melkein tärisemään vihasta. Asioita, joille pitäisi tehdä jotain, mutta ei voi. Teos on täynnä tunnistettavia, samaistuttavia, universaaleja tunteita, vaikka puitteet ovat täysin erilaiset kuin meillä täällä Suomessa. Paneuduin yhteen Bandin novelleista, Aarrejalavaan, myös erityisen tarkasti, kun tein siitä dramatisointia draamakasvatuksen opintoja varten. Oli mielenkiintoista sovittaa näytelmätekstiksi pohjois-korealaista novellia.

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Lucia Berlinin ilmaisuvoima jätti jäljen. Tyyli, joka koruttomuudessaan on valtavan eläväistä. Berlinin teos ei ehkä ole parhaita lukemiani, mutta siinä oli jotain virkistävän erilaista, ja aikansa pohjois- ja eteläamerikkalainen miljöö oli kuvattu tavattoman taitavasti, jopa aistikkaasti. Myös ironia, karuista asioista veistetty musta huumori puri.

Agahta Christie: Eikä yksikään pelastunut

Ensimmäinen kirja, jonka luin Agatha Christieltä, ja joka myös johdatti minut laajemminkin hänen tuotantonsa pariin. En sanoisi, että paras hänen teoksistaan, mutta portti, jonka jälkeen ja ansiosta olen löytänyt uuden suosikkikirjailijan, joka jännittää ja viihdyttää. Tämä on yksi hänen karmivimmista kirjoista muuten, enkä tiedä, suosittelenko tätä, mutta kyllä se säväytti varsinkin ensikertalaista.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Tarina, tyyli, historia ja rakenne. Rakastuin Doerrin tapaan kuljettaa kahta rinnakkaista tarinaa vierekkäin ja lomittain lyhyillä kappaleilla ja jonkin verran myös epäkronologisesti. Ja ennen kaikkea saattaa ne lopulta yhteen, risteämään. Tämä kirja herätti tunteita ja oli kaunis, erilainen. Tärkeä teos myös oman kirjoittamiseni kannalta.

William Golding: Kärpästen herra

Varmasti yksi piinaavimmista lukukokemuksista, eikä siinä mielessä nautittava, mutta karmivuudessaan mieleenpainuva. Ihmisen pahuus on visioitu kärjistymään äärimmilleen pikkupoikien leikeissä, ja mikä pahinta, samaan aikaan aikuiset tappoivat toisiaan sodassa, ja sota on oikeaa historiaa. Romaani näyttää fiktion keinoin allegorian todellisuudesta, sitä ihailin tässä teoksessa.

Mika Waltari, Olavi Lauri: Valtatiet

Halusin ottaa myös yhden runokokoelman top kymppiin. Tämä teos herättää minussa halun matkustaa ja elää. Eurooppa, juna-asemat, vanha aika, liike, ilmaisuvoima. 1920-luvun Tulenkantajat. Myös Waltarin nimi itsessään ansaitsee ehdottomasti paikan listallani.

R. J. Palacio: Ihme

Kirja, josta tuli hyvä mieli pitkäksi aikaa. Lämmin ja läikähtävä, kirja joka herättää ja palauttaa uskon ihmisten hyvyyteen, sekä tekee erilaisuudesta tavallista. Jotain tällaista olisi hienoa kirjoittaa itsekin.

Sarah Crossan: Yksi

Teos oli sisällöltään kiinnostava, mutta ei niin sykähdyttävä, että olisi ansainnut paikkaansa tällä listalla. Kuitenkin muoto jätti jäljen, Crossanin teos oli nimittäin ensimmäinen lukemani proosaruno, eli runon muotoon kirjoitettu romaani. Teos avasi minulle oven uuteen maailmaan, ai näinkin voi kirjoittaa! Proosa ja runo ovat molemmat minulle ominaisia kirjoittamisen tapoja, ja lyyrinen proosa kuulostaa täydelliseltä. Crossanin teos rohkaisi itseäni viemään omaa tekstiäni lyyrisestä proosasta vahvemmin selvän proosarunon suuntaan. Ainakin sellainen kokeilu on menossa.

 

 

 

 

 

Teksti kuin sävellys

P6231262.jpg

Haluaisin tekstini kuulostavan musiikilta. Että sen sanat ja rivit ja lauseet ja sivut seuraisivat toisiaan kevyesti ja vaivattomasti kuin horsmansiemenet jotka leijuvat elokuun pehmeässä tuulessa tai aallot, jotka lyövät vuoron perään rosoista kallioita vasten. Niillä on rytmi, eivätkä ne lakkaa lyömästä.

Että vaikka kirjoittaminen välillä takkuaisi, valmis teksti olisi kuitenkin luontevaa, pakotonta, virtaavaa. Kuin sävellys, klassikko. Ihme tapahtuu, kun nuotit, jotka ovat yksinään vain merkityksettömiä mustetäpliä viivastolla, laitetaan oikeaan järjestykseen ja taitava pianisti soittaa ilmoille kauniin kappaleen, joka herättää tunteita, muistoja ja toivoa.

Samalla tavalla kirjaimet, merkityksettömät merkit, voi saada oikein aseteltuina järjestymään kauniiksi kuvioiksi kuin lumikidetähdet ikkunassa pakkasaamuna. Kokoan kirjainten palapeliä, hahmotan isoa kuvaa, sommittelen symmetriaa.

Muodolla on tekstissäni väliä. Tekstin on edettävä joustavasti ja pehmeästi ja lempeästi, sen on oltava itsessään elämys. Tärkeä sisältö ei riitä, jos sitä ei ole ilmaistu niin, että muotoa voi pitää itsessään kauniina.

Näin minä haluaisin kirjoittaa.

Kuinka yksinkertaista kirjoittaminen on – kirjainten asettelua oikeille paikoilleen. Teknistä askartelua. Laittaa kirjaimet paikoilleen. Tai nuotit. Ei sen vaikeampaa. Ja samalla kaikkein vaikeinta. Vain laittaa. Peräjälkeen.

Niin
että
niihin
tulee
järki

joka
jättää
jäljen