Haluaisin tekstini kuulostavan musiikilta. Että sen sanat ja rivit ja lauseet ja sivut seuraisivat toisiaan kevyesti ja vaivattomasti kuin horsmansiemenet jotka leijuvat elokuun pehmeässä tuulessa tai aallot, jotka lyövät vuoron perään rosoista kallioita vasten. Niillä on rytmi, eivätkä ne lakkaa lyömästä.
Että vaikka kirjoittaminen välillä takkuaisi, valmis teksti olisi kuitenkin luontevaa, pakotonta, virtaavaa. Kuin sävellys, klassikko. Ihme tapahtuu, kun nuotit, jotka ovat yksinään vain merkityksettömiä mustetäpliä viivastolla, laitetaan oikeaan järjestykseen ja taitava pianisti soittaa ilmoille kauniin kappaleen, joka herättää tunteita, muistoja ja toivoa.
Samalla tavalla kirjaimet, merkityksettömät merkit, voi saada oikein aseteltuina järjestymään kauniiksi kuvioiksi kuin lumikidetähdet ikkunassa pakkasaamuna. Kokoan kirjainten palapeliä, hahmotan isoa kuvaa, sommittelen symmetriaa.
Muodolla on tekstissäni väliä. Tekstin on edettävä joustavasti ja pehmeästi ja lempeästi, sen on oltava itsessään elämys. Tärkeä sisältö ei riitä, jos sitä ei ole ilmaistu niin, että muotoa voi pitää itsessään kauniina.
Näin minä haluaisin kirjoittaa.
Kuinka yksinkertaista kirjoittaminen on – kirjainten asettelua oikeille paikoilleen. Teknistä askartelua. Laittaa kirjaimet paikoilleen. Tai nuotit. Ei sen vaikeampaa. Ja samalla kaikkein vaikeinta. Vain laittaa. Peräjälkeen.
Niin
että
niihin
tulee
järki
joka
jättää
jäljen
Tuulin viemää 