Astrid Lindgren: Saariston lapset

Menepä Tukholmassa jonakin kesäaamuna Strandvägeniin katsomaan, onko siellä pieni valkea saaristolaiva, jonka nimi on Saltkråkan 1. Jos se on siellä, astu vain laivaan. Täsmälleen kello kymmeneltä se antaa lähtömerkin ja peruuttaa irti laiturista aloittaakseen tavallisen matkansa, joka päättyy kaukana avomeren äärellä oleviin saariin. [–] Ja aurinko on jo alhaalla, kun laiva saapuu viimeiseen laituriin. Saltkråkaniin, saareen, jonka mukaan se on saanut nimensä. Kauemmaksi sen ei tarvitse mennä. Saltkråkanin ulkopuolella ovat avomeren paljaat luodot ja riutat, joilla asuu vain haahkoja, lokkeja ja muita merilintuja.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ylivertainen suosikkini koko Astrid Lindgrenin mainiosta tuotannosta on Saariston lapset. Onhan Peppi kumouksellinen, Eemeli koominen, Melukylän lapset idyllinen ja muutkin luomukset teoksia paikallaan, mutta mikään niistä ei soita sieluni säveltä niin kuin Saariston lapset. Ja erityisesti kuunneltuna, sillä Jarmo Heikkinen lukee teoksen kerrassaan mainiosti eläytyen.

Saariston lapset kertoo tukholmalaisesta Melkerssonin perheestä, joka saapuu kesäasukkaiksi vuokraamaansa taloon Saltkråkanin kauniiseen saareen, viimeiseen asuttuun saareen ennen avomerta. Äidin menettäneen perheen pää on isä-Melker, kirjailija, joka on tyttärensä rinnalla toinen suosikkihahmoistani. Lindgren luo Melkerin kohdalla aivan mainion henkilökuvauksen herkästä, lapsenmielisestä, hieman tohelosta kirjailijasta, joka on hyväsydäminen, sielukas ja humoristinen mutta auttamatton käytännön asioissa. Melker on idealisti, joka masentuu, liikuttuu ja riemuitsee täydesti, koko kirjailijansielullaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Meren yllä leijui usvaa, kaikki oli kaunista hieman surumielisellä tavalla. Puista ja pensaista tippui vettä ja ilmassa oli sateen ja maan, suolaveden ja märän ruohon tuoksu.
“Istutaan pihalla auringonpaisteessa ja tunnetaan, että on kesä”, oli Melker kuvitellut heidän ensimmäistä iltaansa Nikkarilassa. Toisenlainen se oli, mutta kesän ainakin tunsi. Malin aisti sen niin voimakkaasti, että kyyneleet kihosivat silmiin.

Uneksivan Melkerin vastapaino on hänen 19-vuotias tyttärensä Malin, joka on mitä käytännöllisin. Malin edustaa aika lailla täydellistä naista. Hän on kaunis, pystyvä, huumorintajuinen ja miellyttävä. Kirjailijan tyttärenä myös Malin kirjoittaa, mutta vain päiväkirjaansa, ja Malin on jollain tavalla kirjan päähenkilö, vaikka tarinassa seurataan paljon myös lasten touhuja. Vaikka Malin tietää isäänsä paremmin, kuinka arjen rattaat pidetään pyörimässä, hän on Melkerin lailla myös kauneudentajuinen, ja sopii henkilönä saaristolaisidylliin täydellisesti. Isän ja tyttären lisäksi perheeseen kuuluu kolme kouluikäistä poikaa, joista Malin äidillisesti huolehtii. Malin on kuitenkin raikas eikä yhtään tätimäinen, vaikka onkin joutunut astumaan suuriin saappaisiin jo nuorena.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vaikka Malin ja Melker ovat kirjan sieluja, myös varsinaiset saariston lapset ovat mainiosti kuvattuja. Kirja soveltuukin hienosti koko perheelle tarjoten vivahteita myös aikuisille. Ihmiset ovat moniulotteisia ja kiinnostavia. Lapsihahmotkin on kuvattu niin, että heille voi sekä nauraa että samalla ymmärtää heitä. Saaren topakka  “majesteettilapsi” Pampula pitää bernhardilaiskoiransa Laivurin kanssa huolen siitä, että asiat sujuvat hänen pillinsä mukaan. Hän on kekseliäs ja hänellä on hyvä sydän, jos häntä vain huvittaa käyttää sitä. Pampulan leikkitoverina nähdään Stina, pieni ja viisasteleva tyttö, joka kilpailee Pampulan kanssa Melkerssonien perheen nuorimman jäsenen, Pellen, suosiosta. Herkkä eläinystävä Pelle taas ei piittaa tyttöjen kotkotuksista. Myös isommat lapset, Pampulan ja Pellen isosisarukset, löytävät toisistaan ystävät ja perustavat salaseuran. Kirjassa koetaan ilon, surun ja liikutuksen hetkiä miljöössä, joka on kuin liian ihanaa ollakseen totta. Täydellistä kesäkuunneltavaa tai  -luettavaa!

Hän päätti vielä toisenkin asian. Olkoon kaivossa sammakoita miten paljon tahansa ja talon ikkunat vaikka säpäleinä, olkoon Nikkarila miten ränsistynyt hyvänsä, mikään ei estäisi häntä olemaan onnellinen juuri täällä ja nyt. Sillä oli kesä. Pitäisi aina olla kesäkuun ilta, hän ajatteli. Tyyni ja unelmoiva kuten tämäkin ilta. Ja hiljainen.

 

Astrid Lindgren: Saariston lapset [Vi på Saltkråkan]
WSOY, 2018 [1964]
Suom. Laila Järvinen
Lukija: Jarmo Heikkinen
8 h 33 min

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s