Lukeminen yhdistää sukupolvia

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Päädyin pohtimaan lukemisen syvempää olemusta, kun hiljattain avasin tositarkoituksella Victor Hugon Kurjat. Alunperin vuonna 1862 ilmestyneestä teoksesta minulla oli käsillä todellinen aarre, isoäidiltäni peritty painos vuodelta 1945. En tiedä, kuka teoksen on alunperin ostanut tai saanut, mutta nyt se on joka tapauksessa luettavana vähintään kolmannella sukupolvella. Ehkä omatkin tyttäreni joskus lukevat klassikon.

On juhlallisia lukea konkreettista kirjaa, jota tiedän aiempienkin sukupolvien lukeneen yhtä antaumuksella. Maailmankirjallisuuden klassikkoa, jonka eri painoksiin niin monet lukijat ovat tarttuneet melkein parin sadan vuoden ajan ja joka kuitenkin on sisällöltään koko ajan pysynyt samanlaisena. Esimerkiksi juuri Kurjien lukeminen toimii kahdellakin tasolla kuin aikamatkana menneisyyteen: lukiessani liityn sekä teoksen kuvaamaan ajankohtaan että kaikkien sitä vuosikymmenten ja -satojen varrella lukeneiden ihmisten kaanoniin. Pääsen osalliseksi teoksesta, johon myös viitataan niin monessa yhteydessä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Minulle lukeminen on lähtökohtaisesti jotain enemmän kuin vain tarinoiden ahmimista. Erityisesti klassikoissa minua viehättää ajatus niistä linkkeinä menneisiin sukupolviin, heidän elinpiiriinsä ja ajatusmaailmaansa. Nykyään puhutaan paljon postmodernista yhteiskunnasta, joka on radikaalilla tavalla erilainen kuin edeltäjänsä. Totta, mutta vain osin. Elämänmuoto on ehkä muuttunut, mutta ihmisyys on edelleen hyvin samanlaista kuin viisikymmentä tai sata vuotta sitten – tai paljon kauemminkin. Mikä muuten selittäisi vanhojen kirjojen tenhon yhä uusien sukupolvien käsissä?  Esimerkiksi Anna– ja Runotyttö -kirjat kiehtovat edelleen kohderyhmäänsä, kauneudenkaipuisia nuoria sukupolvia niin kuin kaikkina vuosikymmeninä sadan vuoden ajan, ja historian suurista hetkistä kertovat romaanit ansaitsevat edelleen paikan monen suosikkiteoksina.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lukeminen yhdistää sukupolvia myös näiden vielä eläessä. Yritän esimerkiksi tarjota oman lapsuuteni suosikkeja lapsilleni ja usein ne menevätkin hyvin kaupaksi. Osa lapsuuteni suosikeista on sitä paitsi kulunut jo omien vanhempieni käsissä. Jopa Carl Barksin Aku Ankka -klassikkosarjat ovat meillä parhaillaan hyvin luettuja ja pidettyjä, kuten ovat olleet omassa lapsuudessani – ja vanhempieni. Toisinaan kyseisiä sarjakuvia luetaankin sängyllä pötkötellen jopa kolmen sukupolven voimin. Aikuiset tuntevat nostalgiaa ja lapset luovat sitä itselleen.

Kunhan lapset vielä hieman kasvavat, ehkä ylisukupolviseen lukupiiriimme sisällytetään myös klassikkonuortenkirjoja. Meidän suvussamme ne voisivat olla esimerkiksi Jenningsejä, Anna– ja muita tyttökirjoja, Enid Blytonin Seikkailu-sarja sekä Zane Grayn lännenkirjoja. Sarjakuvien puolella Aku Ankan lisäksi Tintti ja Lucky Luke ajaisivat saman asian. Sukupolvikokemusta lisää kirjoista keskustelu tai parhaimmillaan myös ääneen yhdessä lukeminen. Yhdessä lukeminen toki yhdistää, vaikka kirja olisi uudempikin, mutta erityistä, sukupolvien yli kantavaa tenhoa sykkivät vanhat kirjat. Mitähän kirjamuistoja omat lapseni jatkavat aikuisena eteenpäin?

 

 

Anniina Jakonen: Onko meillä huominen

Juuri pimeässä toukat muuttuvat perhosiksi, hiekka helmiksi ja hiili timanteiksi. 

Anniina Jakosen tuore romaani Onko meillä huominen kertoo Mariannan ja Jarmon kriisiin ajautuneesta avioliitosta. Nuorena ensirakkautensa kanssa naimisiin mennyt Marianna huomaa nelikymppisenä, ettei mies enää katso häntä samalla tavalla kuin ennen, kosketuksesta puhumattakaan. Kiintymys on jäänyt jonnekin kiireen, työn ja ruuhkavuosien alle ja eksynyt sinne. Molemmat ovat muuttuneet vuosien kuluessa ja kaikki on käynyt kuin huomaamatta. Yhtäkkiä Marianna näkee itsensä tätimäisenä puheterapeuttina, jolle edes oma mies ei halua osoittaa rakkautta, vaikka sitä hän juuri kipeästi kaipaisi. Lisäksi hän on kuolettavan yksinäinen, kaikki tuntuu mustalta ja yöt kuluvat tuskaillessa. Vaimo miettii, olisiko kuitenkin helpompi elää kokonaan yksin kuin yksin parisuhteessa, mutta samalla murskautuisivat nuoruuden haaveet yhteisistä vanhuudenpäivistä ja ehjästä perheestä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Teos on Anniina Jakosen ensimmäinen romaani, joka onkin looginen jatkumo hänen aiemmalle, haastattelupohjaiselle kirjalleen Rakkaus on väkevämpi – Tositarinoita avioliitosta, aviokriisistä ja avioerosta. Aviokriisin keskellä lisämausteen pettymysten soppaan tuo Mariannan usko Jumalaan, jonka piti taata liiton onni ja kestävyys. Siunauksin solmittua liittoa ei noin vain pureta, vaikka pahalta tuntuisi. Usko antaa pimeydenkin keskelle kuitenkin myös lohtua ja toivoa, jota muuten ei uskaltaisi edes ajatella. Surkeinta Mariannalle on huomata rakastavansa miestä, jolta ei tunnu saavan enää minkäänlaista vastakaikua. Halut, toiveet ja tarpeet eivät kohtaa.

Pimeys ei enää ole kaiken nielevää mustaa. Se on muuttunut hellemmäksi hämäräksi, ja sen hampaat ovat pehmenneet.

Teemallisesti ja tyylillisesti teoksesta tuli etäisesti mieleen Pauliina Rauhalan Taivaslaulu, vaikka jälkimmäisessä kriisi ei kytenytkään parisuhteessa vaan yleisessä jaksamisessa. Jakosen teoksessa Marianna on päähenkilö ja samalla minäkertoja, mikä tuo tekstiin henkilökohtaisen sävyn. Alussa minua hieman häiritsi kertojan ajoittainen harhautuminen sivupoluille, mutta teoksen imuun päästyäni se tuntui vain vahvistavan autenttisuuden tuntua ja sopivan minäkertojalle. Niinhän me puhuessakin teemme, mutkittelemme ja toisinaan laskettelemme tajunnanvirtaa. Tarina kuitenkin eteni, ja tunnelma välittyi vahvasti. Teos onkin hyvin emotionaalisesti latautunut ja sen halusi aloitettuaan lukea nopeasti läpi toivoen kovasti tarinan päättyvän onnelliseen loppuun. Parisuhdedynamiikan lisäksi tarina kuvaa ennen kaikkea yksilöiden kasvua toisiaan kohti. Marianna päivitteleekin, kuinka identiteettikriisi ja parisuhdekriisi kietoutuvat usein vahvasti toisiinsa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lämpiminä aamuina linnut tuntuvat laulavan aivan erityisellä tavalla. Ja lokit. Ne huutavat kovempaa ja niiden huuto hajoaa siniselle taivaalle. Sen kuullessaan tietää, että tulee hyvä päivä.

Teoksessa oli joitakin todellisia helmiä: kauniita lauseita, ajatuksia ja symboliikkaa. Vaikka teksti ei tyylillisesti ollutkaan läpeensä parhaiden kohtiensa veroinen, sitä oli kuitenkin helppo lukea, se oli uskottavaa, eläväistä ja jotenkin inhimillistä minäkertojineen. Teos tarjoaa luultavasti jonkin verran samaistumispintaa kaikille naimisissa oleville tai ruuhkavuosia viettäneille ja vielä erityistä vertaistukea ja toivoa tietysti Mariannan ja Jarmon kaltaisessa väljähtyneessä liitossa eläville. Tarinana se toki käy kaikille lukijoille. Liitto on aina kahden kauppa eikä yhden tahtominen kanna vielä kovin pitkälle. Toisen avaama keskustelu voi kuitenkin olla alku, jota ei koskaan tulisi, jos molemmat pitäisivät suunsa kiinni. 

Vaikka kaikki avioliitot eivät onneksi ajaudu vastaavanlaiseen kriisiin kuin Mariannan ja Jarmon liitto, kaikissa parisuhteissa joudutaan kuitenkin puhumaan läpi asioita, tekemään kompromisseja, tulemaan vastaan ja – tahtomaan. Sellaista elämä on pienessäkin mittakaavassa ja ilman kriisejäkin. Edelliseen postaukseen viitaten oli muuten hauska huomata, kuinka koko kirjan rakenne seuraa myös symbolisesti vuodenaikojen vaihteluja syksyn synkeydestä alkukesän huumaavaan tuomentuoksuun.

Menneisyyttä ei voi saada takaisin. Takaisin voi saada ainoastaan tulevaisuuden.

 

Anniina Jakonen: Onko meillä huominen
Aikamedia 2019
197 s.

Kirja on saatu Aikamedialta arvostelukappaleena.