Antti Malinen & Tuomo Tamminen: Jälleenrakentajien lapset

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kuten olen välillä ohimennen maininnutkin: rakastan tietokirjoja! Niiden teemoista etenkin historia, muut reaaliaineet ja taide ovat aina kiinnostaneet. Blogissa tietokirjoja harvemmin esittelen, sillä painotus täällä on kaunokirjallisissa tai muuten narratiivisissa kirjoissa. Muun muassa monet historia-aiheiset tietokirjat kuitenkin sisältävät myös tarinoita ja haastatteluita, ja tarinan ja virallisen historiankirjoituksen välinen raja onkin usein hiuksenhieno. Gradua väkertäessäni törmäsin lähdemateriaalissa monta kertaa siihen, kuinka tarinat itse asiassa synnyttävät tietoa, ja kuinka tieteelliset historiateokset, elämäkerrat, muistelut ja historialliset romaanit usein kertovat samaa tarinaa hieman eri puolilta ja vaikuttavat yhtä lailla ja usein myös yhtä oikeutetusti ihmisten historiakäsitykseen. 

Antti Malisen ja Tuomo Tammisen teos Jälleenrakentajien lapset – Sotienjälkeinen Suomi lapsen silmin on löytö, joka osuu kiinnostushaarukkaani kuin nakutettu, etenkin kun työstämäni romaanikäsikirjoituskin sijoittuu samoille vuosikymmenille. Sotienjälkeistä aikaa kuvataan tietoteoksessa erityisesti lasten näkökulmasta, sivuten heidän kauttaan toki myös aikuisten maailmaa. Eniten minua taitaa kiinnostaa juuri arjen historia, naisten, lasten ja perheiden, mitenkään sota- tai poliittista historiaakaan väheksymättä. Romaanikäsikirjoituksen taustatietojen kartuttamisen lisäksi Malisen ja Tammisen teosta on toki, ja ehkä ennen kaikkea, kiinnostavaa lukea myös oman sukuhistoriani kannalta. Ovathan omatkin isovanhempani sodan kokeneita.

Tietokirjojen luonteen (ja paksuuden) vuoksi en yleensä lue niitä sivu sivulta vaan huokuttelevia poimintoja ja lukuja etsien. Tässä kirjassa kenties kiinnostavinta antia ovat entisten lasten – nykyisten vanhusten ja keski-ikäisten – muistelut lapsuudestaan. Teemoina ovat lapsen elämää koskettaneet osa-alueet kuten perheen ilmapiiri, suhde vanhempiin, kaverit, leikit, koulu, kotityöt, sodan seuraukset ja mahdolliset traumat. Teos on mainiota ajankuvaa, mutta laajentaa myös yksipuolisia käsityksiä sodanjälkeisestä elämästä, vaikka toki tietyille yleistyksillekin on perusteensa. Kiinnostavaa on kuulla, kuinka erilaisia kokemuksia lapsilla on ollut. Siinä, missä joku on kokenut kodin ja vanhemmat lohtuna ja turvana jopa sodan riehuessa ulkopuolella, joku toinen taas on saanut kotoa turvattoman tai kenties alkoholisoituneen mallin. Moni sodan kauhut kokenut aikuinen kanavoi keinottomana ahdistuksensa perheeseensä, mutta on myös onnellisempia tarinoita, jossa mahdolliset traumat eivät ainakaan lapsille asti näyttäytyneet.

Muistelujen lisäksi runsas tietoanti ansaitsee tietysti myös kiitokset, kuten myös autenttiset valokuvat teksteineen. Ilman niitä kirjasta puuttuisi jotain oleellista. Koskettavaa on huomata, kuinka lapset ovat aina olleet lapsia muuttuvista olosuhteista huolimatta. Leikkejä on etsitty sieltä, mistä on voitu. Kirjassa kuvataan esimerkiksi lasten sotaleikkejä oikeilla räjähteillä Pohjois-Suomessa, jossa niitä löytyi sodan jälkeen maasta erityisen paljon. Liikuttavia ovat myös pienet, arkiset hetket, jotka ovat painuneet muistelijoiden mieliin onnellisina mahdollisen epävarmuudenkin keskellä.

“Kauneimpia muistoja lapsuudestani: tuli Lauantain toivotut radiosta, soi Metsäkukkia, isä sieppasi äidistä kiinni ja alkoivat tanssia, me lapset alasängyn reunalla yleisönä.”

 

Antti Malinen & Tuomo Tamminen: Jälleenrakentajien lapset. Sotienjälkeinen Suomi lapsen silmin.
Gaudeamus, 2017
493 s.

Valikoiva lukija

On tavallaan hassua, että pidän kirjablogia, vaikka loppujen lopuksi luen melko vähän. Tai ainakin luen paljon vähemmän kuin moni lukutoukka, muista kirjabloggaajista puhumattakaan. Ja kaikista lukemistani kirjoista en edes kirjoita tänne. Siksi kutsunkin blogiani mieluummin kirjallisuusblogiksi, joka laajentaa aihepiiriä pelkästä kirjojen esittelystä ja arvioinnista laajempaankin kirjallisuus- ja kirjoittamispohdiskeluun. Tiuhaan tahtiin uutuuksia ja trendejä esittelevillä kirjablogeilla on yhtä lailla paikkansa, mutta olen huomannut, ettei se ole oma luontainen tapani ja tyylini. Jos yrittäisin lähteä mukaan kilpailuun, en kuitenkaan pysyisi mukana. Olen siihen liian valikoiva ja hidas lukija. Ja näin olkoon.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kirjat eivät ole minulle pikaruokaa, eivät ole koskaan olleet. Jopa niin sanotussa ahmimisiässä luin sivumäärällisesti paljon vähemmän kuin monet ystäväni, jotka kahlasivat tuosta vain läpi hyllymetritolkulla Neiti etsiviä ja Babysittersclubeja. Minä olin kuitenkin ainoa, jota kirjallisuus kiehtoi siinä määrin, että lähdin sitä peräti opiskelemaankin. Ne kirjat, joita luin, jättivät jäljen. Tiedän kyllä senkin tunteen, kun jokin kirja on niin hyvä, ettei sitä kerta kaikkiaan meinaa malttaa laskea käsistään, ja ehkä juuri siksi haluankin nähdä hieman vaivaa löytääkseni ne minulle oikeat kirjat. Laimea kirja ei yksinkertaisesti tunnu missään.

Olen aina halunnut, että lukemani kirjat ovat jotenkin merkityksellisiä – joko yhteiskunnallisella tai henkilökohtaisella tasolla. Ymmärrän kyllä hyvin niitä, jotka lukevat ajankuluksi, mutta oma aikani kuluu tällä hetkellä kuluttamattakin. Kaikki lukemani teokset eivät ole kuitenkaan todella syvällisiä tai tärkeitä, vaan oma arvonsa on myös hauskoilla ja viihdyttävällä kirjoilla. Kuitenkin myös viihteen ja huumorin on oltava nokkelaa, oivaltavaa ja hyvän maun rajoissa. Voitte siis arvata, ettei uutta luettavaa aina löydy sormia napsauttamalla. Siksi luenkin toisinaan uudestaan vanhoja, hyväksihavaittuja teoksia samalla tavalla kuin menen Ateneumiinkin katsomaan vanhoja lempiteoksiani tai kuuntelen lempikappaleitani. Silloin pääosassa ovat tunnelma, tyyli ja estetiikka, ei niinkään yllättävyys. Klassikoista ja tietokirjoista löytyy onneksi usein hyvää luettavaa myös silloin, kun suomalainen nykykirjallisuus ei satu houkuttamaan.

Vaikka olen kirjojen suhteen hieman kranttu, kirjallisuus on kuitenkin minulle tärkeää ja jopa osa identiteettiäni. Olen kirjakulinaristi, joka haluaa nauttia laadusta ja koko ateriasta alkusanoista viimeiselle sivulle. Eihän tämä aina toteudu, mutta se olisi ihanteeni. Lukea hitaasti hyvää ja jokaisesta sanasta nautiskellen. Totta kai luen kirjoja myös kirjoittajan positiosta käsin. Olen lukijana ja kirjoittajana yhtä aikaa kahdella maaperällä, jotka yhdistyvät valmiissa kirjassa. Koska haluan kirjoittaa mahdollisimman hyvin, haluan myös lukea mahdollisimman hyvin. Enhän halua liiaksi huonoja esikuvia – niitä tulee silloin tällöin etsimättäkin, kun aloittaa kirjan, jota ei koskaan tule lukeneeksi loppuun. Millaisia lukijoita te olette? Tarina-ahmatteja vai nirsoja nautiskelijoita?