Victor Hugo: Kurjat

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mielikuvani Victor Hugon Kurjista (1862) on muuttunut noin viidentoista vuoden aikana lähes äärilaidasta toiseen. Kun olin teini, Kurjat kökötti kahtena vanhana niiteenä isoäitini suuressa kirjahyllyssä, ja toisinaan vilkuilin teosta yrittäen aloittaa – tuloksetta. Paria sivua pidemmälle en koskaan päässyt. Olin kuullut, että kyseessä oli klassikko, mutta teos vaikutti äkkiseltään klassikolta vain tylsyyden huipentumana. Ehkä en ollut vain kypsä antamaan kirjalle mahdollisuutta.

Pinnallinen käsitykseni Kurjien puisevuudesta muuttui parempaan suuntaan noin kuusi vuotta sitten, kun näin Tampereen teatterissa huikean Kurjat-musikaalin. Esitys nousi helposti yhdeksi parhaista näkemistäni. Riipivä tarina, Jean Valjean ja piispan kyntteliköt säväyttivät. Kirjalle en kuitenkaan ollut moneen vuoteen vielä valmis antamaan mahdollisuutta. Ennen kuin viime syksynä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kurjat oli minulla luettavana oikeastaan koko syksyn, eikä se ollut vähääkään tylsä. Halusin vain nauttia rauhassa, sillä kyseessä on todella suuri teos, niin sivumäärällisesti kuin sisällöltään. Ehkäpä voisin sanoa Kurjia jopa yhdeksi parhaista lukemistani kirjoista. Sen lukemiseen minut innostivat samaiset vanhat niteet, jotka perin isoäidiltäni. Niissä on ajan patinaa vähintään yhtä paljon kuin itse tarinassa. On kiehtovaa, kuinka lukeminen yhdistää sukupolvia, niin todellisia kuin fiktiivisiä. Kurjia ovat lukeneet niin monet ympäri maailmaa ennen minua ja siihen on muissa kirjoissa paljon viittauksia. Esimerkkinä muistelen nuoruuteni lempikirjaa, 1860-luvulle sijoittuvaa Tuulen viemääOn hauskaa, että eräässä sen ratkaisevimmista kohdista luetaan Kurjia ääneen.

Kurjat sijoittuu 1800-luvun alkupuolen Ranskaan, erityisesti Pariisiin. Minusta siinä on havaittavissa piirteitä sekä realismista että romantiikasta, ajoittain myös minnacanth-tyyppisestä naturalismista, kuten Fantinen kohtalossa. Tendenssiä kirjassa on. Se haastaa parantamaan kurjien, köyhien ja muiden yhteiskunnan ylenkatsomien asemaa. Se on myös kertomus hyvyydestä, armosta ja epäoikeudenmukaisuudesta. Toisinaan Kurjat on jopa raastavaa luettavaa.

Päähenkilö Jean Valjean on entinen rangaistusvanki, joka on alunperin tuomittu kaleeriorjaksi yhden leivän varastamisesta. Katkeroituneena ja ihmisten hylkäämänä hän tapaa ystävällisen Dignen piispan (mikä esikuva!), joka osoittaa lempeyttä ja armahtavaisuutta, ja jotain Jean Valjeanissa alkaa muuttua. Pikkuhiljaa hänestä tulee monilla mittapuilla erittäin hyvä ihminen, mutta yhteiskunnan silmissä hän on edelleen pelkkä hylkiö, joka joutuu pakoilemaan lain kouraa. Laki ja armo kamppailevat oikeutta vaativan poliisi Javertin ja uusia pakokeinoja keksivän Jean Valjeanin hahmoissa. Kirja saa todella pohtimaan, mikä on kohtuutta, mikä on oikein ja onko oikeus absoluuttista vai suhteellista.

Toisena vastavoimana Javertin lisäksi Kurjissa nähdään inhottavat Thénardierit, jotka eivät kaihda mitään keinoja rikastuakseen. Heidän kaltoinkohtelemastaan holhokista Cosettesta tulee Jean Valjeanin loppuelämän ilo ja merkitys. Thénardiereissä ikään kuin ruumiillistuvat kaikki Pariisin paheet ja kurjuudet, ja heihin törmätään useissa yhteyksissä. Perheen lapset ovat kyllä enemmänkin vain sääliä herättäviä, koska heillä ei ole vaihtoehtoja, ja etenkin Eponinen ja omilleen jätetyn pikku-Gavrochen kohtalot koskettavat.

Kaiken kaikkiaan Kurjat on valtava teos. Se on kuvaus Jean Valjeanin taistelusta ja oikeudesta omaan elämäänsä, mutta sen varrelle mahtuu monia muitakin kiinnostavia kohtaloita. Puolitoista vuosisataa sitten kirjoitettu kirja puhuttelee edelleen ja on teemoiltaan monella tavalla myös ajankohtainen. Lisäksi se tarjoaa loistavan ajankuvan. Suosittelen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Victor Hugo: Kurjat (Les Miserables)
WSOY, 1945 [1862]
978 s.

Kuinka kirjoittaa lapsille?

Siinä kysymys, johon olen kaipaillut vastausta jo pitkään. Olen lastenkirjallisuuden suuri ystävä ja ihailen monia lastenromaanien kirjoittajia, jotka saavat seikkailut elämään, herättävät lapsissa lukuhalun ja aikuisissa hauskuuden tai haikeuden. Mutta mikä on salaisuus, jolla sen saa aikaan? Onko se luontaista lahjakkuutta ja välittömyyttä vai voiko sitä opetella?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen miettinyt, voisiko minusta olla lastenkirjailijaksi(kin). Se on aluevaltaus, joka olisi mieluinen, mutta on tuntunut tähän asti melko vieraalta. Äkkiseltäänhän lastenkirjan kirjoittaminen kuulostaa helpolta oikotieltä kirjailijuuteen. Ikään kuin lastenromaani olisi aikuisten romaanista kevytversio, jonka voi sutaista nopeasti kasaan. Oikeastaan se on aikamoinen taitolaji ja tuntuu jopa aikuisten romaania vaikeammalta ottaa haltuun.

Luulisin hankaluuden johtuvan siitä, että lasten maailma on yhtä aikaa tuttu ja vieras. Oman lapsuuden kautta olemme kaikki lapsuuden kokemusasiantuntijoita, mutta emme kuitenkaan ole lapsia. Kokemuksemme omasta lapsuudestamme on aina valikoivaa, muistojen ja vuosien värittämää, ja sitä tarkastellaan analysoivan, erittelevän ja tulkitsevan aikuisuuden linssin läpi eikä sellaisenaan. Toki lapsen kokemusmaailmaan voi perehtyä todellisia asiantuntijoita – lapsia – tarkkailemalla ja haastattelemalla kuten mihin tahansa muuhun teemaan, joka ei ole kirjoittajalle henkilökohtaisesti ajankohtainen. Ansa onkin ehkä siinä, että luulemme tuntevamme lapsuuden vaikka eri sukupolvien lapsuus on erilaista. Pitäisi olla yhtä aikaa suunnitteleva ja välitön.

Monissa aikuisten kirjoissa kuvataan lapsuutta, mutta ne eivät silti ole lastenkirjoja. Miten hyvää lastenkirjaa sitten pitäisi kirjoittaa? Tässä havaintojani, jotka on helpompi sanoa kuin toteuttaa:

  1. Teksti ei saa olla liian monimutkaista, vaikeaa ja aikuismaista, mutta ei kuitenkaan naiivia ja lapsia aliarvioivaakaan. Vaikeita asioita ei tarvitse vältellä, mutta niitä pitäisi käsitellä lapsen käsityskyvyn tasolla.
  2. Tekohauskuus on ansa, johon on helppo langeta. Mahdollisen huumorin täytyy olla perusteltua. Ehkä sen tulisikin syntyä hyvän tarinan siivellä eikä väkisin vääntämällä.
  3. Parhaita lastenkirjoja ovat minusta ne, joissa on kaksi tasoa, niin huumorin kuin mahdollisen syvällisyyden osalta. Ne, joissa kommellushuumori puree lapsiin ja ironia aikuisiin. Tai jotka iskevät aikuisilla johonkin syvempään ytimeen, kun lapset lukevat pintatasoa. Jotka saavat aikuiset kyynelehtimään liikutuksesta ja kaikki hymistelemään tai nauramaan.
  4. Lastenkirjassa pienestä tehdään suurta ja suuresta pientä. Se on ihan oma lajinsa, jossa on oikein tarttua arkipäiväisiltä ja mitättömiltä tuntuviin ongelmiin ja ilon aiheisiin ja tehdä niistä elämän kokoisia. Maailmanpolitiikka on toisarvoista. 

Toisinaan minulla on ollut ideoita, jotka eivät ole edenneet toteutusvaiheeseen. Tänä syksynä kuitenkin tartuin tuumasta toimeen ja aloin hetken mielijohteesta kirjoittaa, kun ajatus teemasta pulpahti vahvana esiin. Lähtökohta oli oikeastaan tarkempia yksityiskohtia paljastamatta metsä, joka toistuu motiivina. Kirjoitin alkuhuumassa joitakin lukuja, mutta nyt teksti on odottanut parempaa aikaa. Vaikka rakastankin hauskoja lastenkirjoja ja kunnon sitcomia, tämä ei ole sellainen. Oli helpompi aloittaa linjalla, joka ei ole näkyvän humoristinen, koska huumori on vaikea laji. Olen yrittänyt tavoittaa koululaisen maailmaa omien, muinaisten muistojeni kautta, mutta olisi mahdotonta kirjoittaa ilman ikkunaa nykykoululaisen elämään. Tällainen oivallinen näköalapaikka on syntynyt lapseni koulun ja kaveripiirin kautta. Täytyy vain varoa, etten kirjoita vain aikuisille kirjaa, jonka päähenkilö on lapsi. Huomaan, että siihen olisi helppo ajautua.  

Onko teillä vinkkejä tai kokemusta lapsille kirjoittamisesta?