Miksi kirjoitan menneestä ajasta

Käteni saat, sydämen saat, kaiken, mitä teen.
Muuta ei ole antaa, etkä muuta toivokaan.
Liekehtivän, murenevan eessä mua kannattaa
Elämä, jonka ehkä joskus saamme aloittaa

– Paula Vesala ja Pekka Kuusisto, Häävalssi –

Miksi kaivella vanhoja asioita romaanin pohjaksi, kun nykyajassakin on paljon tarinoita kerrottavana? Miksi hankkia lisätöitä perehtymällä sellaisen aikakauden tapoihin, jota ei ole itse elänyt? Kerron, miksi minä olen löytänyt inspiraationi lähihistoriasta.

Oma kaivautumisretkeni lähihistoriaan on ollut romaanikäsikirjoitus, jonka päähenkilön löyhä esikuva on oma mummini. Tarina sijoittuu menneille vuosikymmenille alkaen 1920-luvulta. Myös sota-aika on merkittävässä roolissa. Käsikirjoitus oli samalla graduni taiteellinen osa, ja kirjoitusprosessi tutkimuskohde. Näin paljon vaivaa taustatyön tekemiseen: luin kirjoja, vierailin tapahtumapaikoissa, jututin ihmisiä, otin selvää. Perehdyin yleiseen historiaan ja oman suvun historiaan.

49a5c-img_9250

Ajattelen, että menneisyydestä kirjoittaminen auttaa ymmärtämään nykyisyyttä paremmin, ja arvelen kaunokirjallisuuden toimivan tässä tarkoituksessa yhtä hyvin – ellei jopa paremmin – kuin virallisen historiankirjoituksen. Suomalaisille esimerkiksi sotatraumat ovat monin osin kollektiivisia. Sodasta on toki myös kirjoitettu paljon melko piankin sodan jälkeen: muun muassa Linnan Tuntematon sotilas ravistutti vänrikkiståhlmaista sotilasmyyttiä. Aiemmat sotakuvaukset ovat kuitenkin pääosin miesten kirjoittamia, ja vasta 2000-luvulla myös naisten näkökulmasta kerrotut sotatarinat ovat nostaneet päätään. Viime vuosiin asti niitä on tuntunut ropisevan melko tiuhaankin.

Naisen näkökulmasta kirjoitetuista sotakuvauksista yksi sykähdyttävimpiä minulle on ollut Sofi Oksasen Puhdistus, jonka pääosassa ovat kahden sisaruksen kokemukset Neuvosto-Virossa. Ihailen Oksasen taituruutta, mutta tyylillisesti Puhdistus on makuuni turhan naturalistinen ja onhan se myös hyvin traaginen. Toisinaan toivottomuuden kuvaus voi olla paikallaan, sillä usein se on totta, mutta omaan tekstiini haluaisin tuoda pirskahduksen toivoa. Haluaisin, että lukijalle jäisi olo, että vaikka menneet asiat ovat faktoja, niiden ei tarvitse määritellä monien sukupolvien ajan toimintaamme ja ajatuksiamme. Historian tunteminen lisää tätä ymmärrystä. Monesti sanotaan, että historiasta, esimerkiksi holokaustista, pitäisi puhua ja opettaa, jotta samoja tragedioita ei pääsisi tapahtumaan uudelleen.

Rustiikkinen kuvauspaikka

Kun porstuassa narahti, riensin heti katsomaan
joko toi joku viestiä nyt meidänkin tupaan.
Joka päivä rukoilin häntä sieltä takaisin.
Jos en ehjänä miestäni saa, kunhan vaan palaa.

– Paula Vesala, Hiljaiset vuodet –

Projektini on ollut vaiheessa jo vuosia, ja olen tuona aikana ihmetellyt, kuinka moni muukin naiskirjoittaja on keksinyt juuri nyt hakea inspiraationsa Suomen sotavuosilta. Uskon kuitenkin, että näitä tarinoita vielä mahtuu kirjalliseen kenttään. Luulen, että nykyajan nuorehkot naiskirjoittajat, itseni mukaanlukien, ovat vihdoinkin kyllin etäällä voidakseen kirjoittaa ilman suuria henkilökohtaisia kipuja. Moni edeltävästä sukupolvesta on joutunut kärsimään sodan seurauksista traumatisoituneiden vanhempiensa käytöksen, tunnekylmyyden tai alkoholismin kautta. Moni myös konkreettisesti menetti perheenjäsenensä sodassa tai joutui Ruotsiin vieraiden kasvatettavaksi.

Mielestäni näistä on tärkeää kirjoittaa tarinoita – ja varsinkin nyt, kun sukupolvia ei ole vielä kovin monta välissä. On tärkeää nähdä, kuinka tapahtumat ovat vaikuttaneet ja kertautuneet sukupolvien läpi, ja kuinka suuri asia sota on ollut yhteiskunnallemme monin tavoin. Tekstissäni sotaa kuvataan pääosin kotirintamalta käsin, eikä se ole koko kirjan pääaihe. Seuraukset ovat kiinnostavampia, sillä rintamakuvauksia on olemassa jo tarpeeksi. Eivät niinkään tapahtumat vaan tunteet – tai tunteettomuus. Toivottavasti fiktiiviset kirjat elävöittävät historiankirjasta tuttuja sanoja ja lukuja. Torjuntavoitosta huolimatta sota oli valtava ponnistus, jonka lieveilmiönä seurasi pula-aika, kohtuuttomien sotakorvausten maksaminen ja monta onnetonta perhetarinaa.

Palattuaan kotiin hän oli joku vieras mies.
Vaikka kasvoissa tuttua, niin silmät on kuolleet.
Kesät jälkeen talvien, kylvöt jälkeen kyntöjen
illat pitkät hän vaiti istui, tuijotti tuleen.

– Paula Vesala, Hiljaiset vuodet –

 

 

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s