Helena Jouppila & Sanna Wallenius: Neloset – Jouppilan sisarusten tarina

8A8A1928

“Kaikki me äiteetä peljättihin.”

Ajauduin ihan vahingossa Jouppilan sisarusten tarinan pariin. En ollut koskaan kuullutkaan Jouppiloista, mutta teos pisti silmään e-kirjapalvelun uutuuksissa, ja aloinkin siltä istumalta lukea. Alussa minua houkutti aikakausi, 1950-luku, mutta hyvin pian myös itse tarina veti syvyyksiinsä ja kirja tuli luettua parissa päivässä, mikä on minulle aika harvinaista.

Jouppilan maanviljelijäperheeseen Isoonkyröön syntyi vuonna 1951 esikoisina neloset: kolme veljestä ja sisko. Perhe sai nelosten lapsuudessa paljon mediahuomiota, heistä tehtiin idyllisiä perhejuttuja ja lapset esiintyivät messuilla ja mainoksissa. Jouppilat olivat “koko kansan neloset”.  Nyt yksi nelosista, Helena Jouppila, on kirjoittanut kirjan siitä, millaista elämä kotona oikeasti oli.

Kirja onkin sen puolesta sydäntäsärkevää luettavaa.
Perheen äiti, Hilkka Jouppila, kohtelee lapsia järkyttävällä tavalla: alistaa, mitätöi, pakottaa, on väkivaltainen. Veljetkin saavat osansa äidin raivokohtauksista, mutta erityisesti äiti ottaa silmätikukseen Helenan, jota alkaa “vainota” tämän ollessa noin neljävuotias. Helena saa tuta niin nokkosista kuin haloistakin, äiti pakottaa syömään saippuavaahtoa ja pyörittää tukasta ympäri tupaa. Ei kosketa, halaa tai kehu.

Kun neloset ovat kymmenvuotiaita, perheeseen syntyy vielä yksi lapsi, Päivi, josta tulee äidin suosikki. Äiti eristäytyy Päivin kanssa kahdestaan omaan huoneeseen, jota Helena kutsuu neitsytkamariksi. Kun isän ja äidin välit lopullisesti viilenevät, isä alkaa juoda enemmän.

Murrosiän kynnyksellä Helenan kokema väkivalta muuttuu henkiseksi. Äiti piikittelee, solvaa, vähättelee ja aloittaa lopulta mykkäkoulun, jota jatkuu seitsemän vuotta. Kun Helena pääsee ylioppilaaksi, äiti ei tule paikalle, ei järjestä juhlia, ei reagoi eikä onnittele. Pettynyt Helena vie ylioppilasruusun rakkaan mummansa hautakummulle.

Isä on hyväntahtoinen muttei oikein voi vaimolleen mitään. Mumma jopa paljastaa isän sanoneen, että tämä olisi ampunut kuulan kalloonsa kauan sitten, ellei Helenaa olisi. Eikä isä tiedä kaikkea äidin käytöksestä. Pahimmat jutut tapahtuvat, kun muita aikuisia ei ole näkemässä. Äiti pelottelee, ettei kenellekään saa kertoa.

Helena miettii kirjassa syitä äitinsä käytökselle.
Hilkka oli ensinnäkin evakko, jättänyt kotinsa sodan vuoksi Karjalaan. Esikoisia tuli kerralla niin monta, että se oli Hilkalle shokki. Neloset muuttivat kotiin sairaalasta vasta kymmenen kuukauden ikäisinä. Ehkä äiti ei siksi kyennyt muodostamaan kiintymyssuhdetta vauvoihin, Helena miettii, mutta jatkaa, että isältä se kutenkin onnistui. Hilkka näki neloset vain rasitteena, kulueränä, toisinaan kilpailijoinaankin, ja suhtautui heihin vihamielisesti. Äidin kuoltua Helena löysi lääkärin kirjoittaman paperin, jossa äidille oli määritelty aikalaistermein luonnehäiriö. Tämä selittäisi poikkeuksellisen empatian puutteen ja epävakaan käytöksen. Masentunutkin Hilkka oli ja riippuvainen muun muassa Codesan-yskänlääkkeestä, jota litki pullotolkulla.

Helena jäi vaille lastensuojelua, jota olisi tarvinnut. Aikuisena hän hakeutuikin alalle hyödyntäen myös kokemusasiantuntijuuttaan. Yllättävä käänne oli Helenan avioituminen sen synnytyslääkärin kanssa, joka oli auttamassa Jouppilan nelosia maailmaan. Neloset kerrotaan ensisijaisesti Helenan kautta, mutta lopussa äänen saavat myös muut sisarukset: veljekset sekä äitinsä eristämä ja kontrolloima pikkusisko Päivi.

“Kestä nyt vielä, kyllä tämä jonakin päivänä loppuu.”

 

Helena Jouppila & Sanna Wallenius: Neloset. Jouppilan sisarusten tarina.
Docendo, 2020
E-kirja

 

Jane Austen: Viisasteleva sydän

8A8A1916

Jane Austenin Viisasteleva sydän yllätti positiivisesti.

Pidän Ylpeydestä ja ennakkoluulosta niin paljon, että olen ollut liian ennakkoluuloinen tarttumaan Austenin muihin kirjoihin. On vain tuntunut siltä, etteivät ne mitenkään voi kilpailla suosikkini kanssa. Ennakkoluuloni on pohjautunut osittain siihen, että olen vuosien varrella katsonut minisarjan tai elokuvan lähes kaikista Austenin kirjoista. Ovathan ne olleet mukavia, mutta monista on mielestäni silti puuttunut sitä jotain, joka vain Ylpeydestä ja ennakkoluulosta löytyy. Neito vanhassa linnassa -teoksen kuuntelin aikoinaan myös  cd-äänikirjana, eikä kokemus ainakaan horjuttanut piintynyttä käsitystäni. Päätin kuitenkin antaa Viisastelevalle sydämelle mahdollisuuden, kun löysin sen äänikirjana.

Teoksen päähenkilö, hyväsydäminen Anne, kuuluu kunnianarvoisaan Elliotin perhekuntaan. Ellioteilla on nimeä ja asemaa, mutta varakkuus on kärsinyt turhamaisten ja tuhlailevien isän ja isosisaren vuoksi. Äiti on kuollut jo vuosia sitten. Talousvaikeuksien vuoksi perhe joutuu vuokraamaan hienon sukukartanonsa vieraille ja muuttamaan pienempään asuntoon Bathiin. Annen toinen sisar, luulosairas Mary, on jo naimisissa ja asuu vanhan kotikartanon lähistöllä. Perhepiiriin kuuluu myös lesikirouva lady Russel, joka on aikoinaan estänyt Annen kihlautumisen sopimattomana pitämänsä henkilön kanssa. Miehellä ei ollut komeaa sukutaustaa kuten Annella.

Isän ja isosisko Elizabethin lähdettyä jo uuteen kotiinsa Bathiin Anne lupaa jäädä seuraa kaipaavan Maryn luokse joksikin aikaa, jolloin hän joutuu väkisinkin tekemisiin myös kartanon vuokranneen perheen kanssa. Uuden isännän rouva sattuu olemaan Annen entisen heilan, kapteeni Frederick Wentworthin, sisar. Niinpä Anne tapaa ennen pitkää myös entisen kihlattunsa, jota ei ole voinut unohtaa kahdeksan vuoden jälkeenkään. Jännitteet näkyvät entisten rakastavaisten kohtaamisissa puolin ja toisin eikä mustasukkaisuudeltakaan vältytä.

Pidin kirjasta: siinä oli lämminhenkisyyttä, syvällisyyttä, austenmaista ihmiskuvausta, miellyttävät päähenkilöt, englantilainen maalaismiljöö sekä tietysti ehta rakkaustarina. Samanlaista valloittavan pirskahtelevaa humoristisuutta siinä ei kuitenkaan ollut kuin Ylpeydessä ja ennakkoluulossa. Mutta olen saanut Austen-ennakkoluulojani sen verran karistettua, ettei kaikkien kirjojen tarvitsekaan tehdä samanlaista vaikutusta ollakseen silti ihan hyviä. Eikä tämän kirjan kohdalla tarvita edes ihan-sanaa.

 

Jane Austen: Viisasteleva sydän [Persuasion]
WSOY, 2015 [1818]
Lukija: Erja Manto
9 h 27 min

Jules Verne: Sukelluslaivalla maapallon ympäri

8A8A0406

Jules Verneltä kuuntelin seuraavaksi Sukelluslaivalla maapallon ympäri. Minuun upposi selvästi enemmän Maailman ympäri 80 päivässä, mutta ei tämäkään huono ollut. Maailman ympäri oli melko napakka ja selkeä rakenteeltaan ja idealtaan, mutta sukelluslaivatarina kesti pitempään, kiemurteli enemmän ja oli epärealistisempi. Eikä siinä ollut selvää romantiikkaa. Se on kuitenkin kiehtova, fantasiamainen kuva merenalaisesta maailmasta ja siinä on kiinnostavia henkilöhahmoja.

Teoksesta on useita suomennoksia, joita on ilmeisesti kaikkia hieman lyhennelty eli todennäköisesti ranskankielisissä alkuteksteissä lavertelua ja kuvailua on enemmän. Suomennosten välilläkin voi olla eroja. En tiedä, päteekö sama versiointi myös selkeänä pitämäni Maailman ympäri 80 päivässä -kirjan kohdalla. Tuntuu hieman huijaukselta saada jälkikäteen selville, että jokin teos ei ole aivan pilkulleen alkutekstiä, mutta pitää toki muistaa, että myös kääntäminen muuttaa aina hieman kieltä ja on tarkoituksenmukaistakin, jotta myös uudet sukupolvet ymmärtävät, mitä lukevat. Ajan henki, juonen sisältö ja henkilöiden persoonallisuudet olisi kuitenkin aina hyvä säilyttää.

Sukelluslaivalla maapallon ympäri alkaa siitä, että maailman merillä laivoja on vaurioitunut, kun jokin salaperäinen, erittäin voimakas “merieläin” on sattunut niiden reitille. Lopulta hirviöstä saadaan tarpeeksi ja varustetaan retkikunta etsimään ja pyydystämään tuo merten kauhu. Retken asiantuntijaksi lähtee syvänmeritutkimukseen erikoistunut professori Aronnax. Pitkän etsimisen jälkeen retkikunta törmääkin “jättiläisvalaaseen” ja törmäyksessä Aronnax, hänen palvelijansa Conseil sekä laivan harppuunamestari Ned Land joutuvat veden varaan. He pelastuvat täpärästi, kun merihirviö paljastuukin hyvinvarustelluksi sukelluslaivaksi, joka poimii heidät kyytiin.

Sukelluslaiva Nautilus on ylellinen meren alla kulkeva laitos. Sen kapteeni Nemo paljastuu kohteliaaksi mutta salaperäiseksi ja jopa julmaksi persoonaksi, joka antaa heidän kuljeskella laivalla kuin kotonaan mutta ei voi taata heille koskaan vapautta maan päällä. Kapteeni Nemon kanssa Aronnax kumppaneineen kiertää maapallon veden alla ja näkee mitä mielikuvituksellisimpia ihmeitä. Toisaalta merenpohjan kuvailu on kiehtovaa ja satumaista, toisaalta kirja menee reilusti yli realismin, mikä hieman tökkäsi. Mitä muutakaan olisin tosin voinut odottaa, sillä omana aikanaan teos oli oikeastaan tieteiskirjallisuutta. Vieläkään emme tietysti tiedä kaikkea valtameren pohjasta. 1800-luvulla kirjoitetussa teoksessa kaikki Nemon aluksessa oli kuitenkin vähän liian hienoa. Jopa vaatteet ja upeat ateriat oli tehty vain meren antimia hyödyntäen.

Aronnax kumppaneineen suunnittelee silloin tällöin pakoa, mutta se ei ole kovin helppoa veden alla kulkevasta aluksesta. Tasapainoisen ja miellyttävän Aronnaxin vastinparina lyhytpinnainen ja suorasukainen Ted Land on mainio piristys. Kuuntelin teoksen loppuun ennen kaikkea siksi, koska halusin saada kapteeni Nemon salaisuuden selville. Nemon henkilöhistorian ja kumppanusten pelastumisen suhteen jännite olikin saatu hyvin säilymään teoksen loppuun asti. Miksi Nemo on painunut veden alle ja vihaa koko maanpäällistä ihmiskuntaa? Mikä on tehnyt hänestä julman ja sulkeutuneen? Mitä hän on puuhannut ennen Nautilusta? Pettymys oli, ettei selviä vastauksia hänen kohtaloonsa ollutkaan luvassa, ainoastaan viitteitä ja vihjeitä. Kirja ei saanutkaan lopussa täyttymystään kuin osittain. Ilmeisesti teoksessa Salaperäinen saari kerrotaan kapteeni Nemosta enemmän, mutta olisin odottanut sitä jo tässä kirjassa.

Jules Verne: Sukelluslaivalla maapallon ympäri [Vingt mille lieues sous les mers]
WSOY, 2019 [1870]
Lukija: Jarmo Heikkinen
11 h 14 min

 

 

 

Jules Verne: Maailman ympäri 80 päivässä

8A8A0362

En ollut koskaan lukenut tai kuunnellut yhtään Jules Verneä, joka on kuitenkin aika klassinen nimi kirjallisuuden historiassa. Monia muitakin aukkoja on edelleen, vaikka viime vuosina olenkin innostunut niin lukemaan kuin kuuntelemaan entistä enemmän maailmankirjallisuuden klassikkoja. Lista karttuu hitaasti mutta varmasti.

Jules Verneltä kuuntelin Maailman ympäri 80 päivässä ja olin todella positiivisesti yllättynyt! Tämä teos tempaisi mukaansa etenkin verkkaisen Robinson Crusoen jälkeen, joka oli viimeisin kuuntelemani klassikko. Mutta ilman vertailukohtaakin pidin oikeasti kirjasta. Jännitys sen kuin kiihtyi loppua kohti eikä romantiikkaakaan puuttunut, vaikka tarina onkin ehta seikkailu. Kirjan konsepti on selkeä: se on kuin satu, jolla on tietty päämäärä, jota kohti se etenee vääjäämättä. Kuitenkin se voisi olla realistinen.

Maailman ympäri 80 päivässä on ideana useimmille ikätovereilleni tuttu samannimisestä piirretystä, joka pyöri tv:ssä ainakin 1990-luvulla. Tuo piirretty oli aikoinaan minunkin lempparini, ja sinänsä hyvä suositus itse kirjalle. Mutta vaikka alkuperäinen teos onkin lähtökohtaisesti kirjoitettu aikuisille, en voinut välttyä kuvittelemasta vähän väliä piirretyn Phileas Foggin leijonankasvoja edessäni kirjaa kuunnellessani.

Phileas Fogg on 1870-luvulle sijoittuvan kirjan päähenkilö. Hän on lontoolainen herrasmies, jolla on paljon rahaa mutta ei läheisiä. Fogg on erittäin säntillinen ja tulee lyöneeksi herrasmiestovereidensa kanssa vedon, että voisi kiertää maapallon 80 päivässä, mikä siihen aikaan oli todella huimapäinen yritys. Foggin matkaan lähtee myös hänen ranskalainen palvelijansa Passepartout, joka on luonteeltaan aivan erilainen kuin tyynen viileä ja aina asiallinen Fogg. Yhdessä he näkevät maan jos toisenkin ja joutuvat vaikka mihin tiukkoihin tilanteisiin. Intiasta seurueen mukaan päätyy nuori leski, jonka he pelastavat rovion liekeiltä. Kauhea leskenpolttokohtaus on jäänyt myös piirretystä sarjasta elävästi mieleeni, vaikka muuten en sarjan yksityiskohtia muistakaan.

Tarinan vastavoimana ei ole vain aika, jota vastaan Fogg taistelee, vaan myös salapoliisi, joka luulee Foggia varkaaksi ja pysyttelee alituisesti tämän kintereillä. Maita ja kaupunkeja oli mielestäni kuvattu uskottavasti ja kirjailija loihtii silmien eteen aidon tuntuisen miljöön milloin mistäkin päin maapalloa. Päähenkilöt ovat sympaattisia ja heille toivoisi pelkkää hyvää. Loppu on todella jännittävä ja jopa liikuttava. Liikutuinkin lopussa kyyneliin keskellä kaupan vihannesosastoa. Tämä on klassikko, jota ei minusta ole turhaan nostettu klassikoksi! 

Jules Verne: Maailman ympäri 80 päivässä
[Le tour du monde en quatre-vingts jours]
Saga, 2018 [1872]
Lukija: Ilkka Hautala

8 h 12 min

Waris Dirie & Cathleen Miller: Aavikon kukka

Vaimea ääni herätti minut, ja kun avasin silmäni, näin edessäni leijonan naaman. Säpsähdin täysin valveille, ja silmäni rävähtivät selko selälleen kuin pidätelläkseen edessä olevaa eläintä. Yritin nousta, mutta koska en ollut syönyt moneen päivään, voimattomat jalkani horjuivat ja pettivät altani. Lysähdin uudelleen puuta vasten, missä olin levännyt suojassa keskipäivällä armottomasti paahtavalta Afrikan aavikon auringolta. [–] Leijona oli niin lähellä, että tunsin kuumassa ilmassa sen hengityksen tunkkaisen lemun.

8A8A9929

Pitkästä aikaa luin (hyvää) nonfiktiota ja muistin taas, miten mukavaa on päästä hyvän tositarinan imuun. Totuus kun on usein tarua ihmeellisempää. Aavikon kukka (1998) ei todellakaan ole mikään uutuus enkä varmaan olisi sitä koskaan löytänytkään, ellen olisi tavannut kirjailijaa vuosi sitten. Siitä lähtien Aavikon kukka on ollut painettuna mieleni muistikirjan kohtaan lue joskus.

Viime keväänä oli tosiaan ainutlaatuinen tilaisuus tavata Cathleen Miller omassa persoonassaan, kun hän oli meillä yliopistolla kirjailijavieraana. Parin luennon jälkeen ehkä paras osuus oli pienimuotoinen iltatilaisuus, jossa hän istui suunnilleen metrin päässä saman pöydän ääressä, lipitteli viiniä ja kertoili kaikkea hurjista matkoistaan ja kirjoittamisestaan. Miller sai kirjoittajan työn kuulostamaan todella jännittävältä.

Aavikon kukka kertoo somalitaustaisen huippumalli Waris Dirien tarinan köyhistä paimentolaisoloista catwalkeille. Teoksen kirjoittajatiedoissa lukee sekä Dirien että Millerin nimet, mutta ymmärsin Millerin puheista, että hän on se varsinainen kirjoittaja ja Dirien osuus tulee oman tarinansa jakamisesta. Olikin hauskaa kuulla Millerin kertovan siitä, miten hän päätyi projektiin, hänen ja Dirien ensikohtaamisesta ja koko prosessista haasteineen ja onnistumisineen.

Minulla oli tietysti aika suuret odotukset kirjaa kohtaan kuultuani ensin vähän taustoja enkä kyllä joutunutkaan pettymään. Dirien tarina on todella pysäyttävä muutamastakin näkökulmasta. Ensinnäkin se on mieletön rohkean ja nokkelan tytön selviytymistarina. Dirie kun pakenee kotoaan aavikolta yksin maailmalle vain 13-vuotiaana, koska hänen isänsä on naittamassa häntä somalitavan mukaan vanhalle ukolle muutamia kameleita vastaan. Dirie ei tähän suostu, joten ainoa vaihtoehto on paeta. Monien vaiheiden ja vaikeuksien jälkeen hän päätyy Lontooseen kotiapulaiseksi ja sieltä myöhemmin New Yorkiin, kun mallintyöt alkavat vetää.

Uskomattoman ryysyistä rikkauksiin -tarinan lisäksi Aavikon kukalla on tärkeä agenda. Tarinan lomassa se kertoo somalien (ja monen muun kansan) vuosituhantisesta tavasta eli tyttöjen silpomisesta. Aavikon kukka oli käsittääkseni ensimmäisiä avauksia, joka otti asian esille länsimaissa. Dirie on silvottu viisivuotiaana ja järkyttävä toimenpide aiheuttaa hänelle suuria terveysongelmia aikuisuuteen asti – traumoista puhumattakaan. Kaikkein herkimmille lukijoille tämä on myös varoitus, sillä toimenpiteestä puhutaan kirjassa melko suoraan. Se on kuitenkin nähdäkseni ainoa keino ymmärtää asia kaikessa kauheudessaan ja tehdä jotain tilanteen muuttumiseksi. Lopulta Dirie ottaakin vaikean askeleen synnyinkulttuurinsa perinteitä vastaan, sillä hänestä tulee silpomisen julkinen vastustaja ja YK:n erityislähettiläs. 

Järkyttävää on myös kirjan alkupuolella esiintyvä hyväksikäyttö, jota pikku-Waris kokee niin lähipiiriin kuuluvan henkilön taholta kuin yksinäisellä karkumatkallaan satunnaisten miespuolisten “auttajien” taholta. Ikävien kokemusten jälkeen hänellä menee kauan ennen kuin pystyy luottamaan kenenkään miehen vaikuttimiin. On hirveää, miten joku kehtaakin käyttää hyväkseen avutonta lasta tai nuorta vaikka voisi myös auttaa tätä. Oikein puistattaa. Kirjassa oli siis me too -teemaa jo ennen me toota

8A8A9938

Sydämeni murtuu, kun ajattelen, että tänä vuonna jälleen kaksi miljoonaa pikku tyttöä joutuu kokemaan saman minkä minä. Se saa minut tajuamaan, että jokaisena päivänä, jona kidutus jatkuu, syntyy minun kaltaisiani vihaisia naisia, jotka eivät koskaan saa takaisin sitä mikä heiltä on viety.

Waris Dirie & Cathleen Miller: Aavikon kukka [Desert Flower]
WSOY, 2010 [1998]
288 s.

Daniel Defoe: Robinson Crusoe

8A8A9947

Daniel Defoen Robinson Crusoe (1719) on teos, joka on nimenä tuttu varmaan jokaiselle. Minäkin aloin kuunnella sitä juuri legendaarisen nimen takia, jonka olen lapsesta asti kuullut monissa eri yhteyksissä. Robinsoniin kun on viitattu niin Aku Ankassa kuin lukemattomissa muissakin teksteissä. Nyt halusin tietää, mikä se Robinson lopulta onkaan miehiään. Teoksen meri- ja saariteemasta tuli hieman mieleen toinen seikkailuklassikko, R. L. Stevensonin Aarresaari. Tosin jälkimmäinen on kirjoitettu myöhemmin ja tarkoitettu alunperinkin historialliseksi romaaniksi.

Robinson Crusoe on tietyllä tavalla pitkäpiimäinen, ja ymmärrän kyllä, miksi eräs lähipiiriini kuuluva henkilö kertoi pitäneensä sitä todella puuduttavana luettuaan sen joskus varhaisteininä. Mutta en aivan yhdy tuohon kommenttiin, sillä muuten en olisi varmaankaan kuunnellut pitkää teosta loppuun. Onhan sen tahti nykykirjoihin verrattuna hitaahko ja siinä on vain vähän dialogia (haloo, Robinson viettää suurimman osan kirjasta yksin), mutta se on myös aika ihanan rauhoittava matka menneisyyteen ja utopiaan. Ja onhan se todellinen klassikko. Jo itse kirjan ikä, 300 vuotta, herättää kunnioitusta. Aivan mitäänsanomaton kirja olisi varmaankin unohtunut jo tuossa ajassa.

Robinsonin pääidea on siinä, että nimihenkilö haaksirikkoutuu autiolle saarelle, jossa yrittää parhaansa mukaan selviytyä. Kuten Aarresaaressa, hieman Robinsonissakin minua mietitytti, mahtoiko kirjoittajalla olla kovin kattavaa käsitystä vastaavan saaren eläimistöstä ja kasveista. No, enpä ole itsekään asiantuntija, mutta muutamat yksityiskohdat hieman arveluttivat. Aika hieno selviytymiskertomus Robinson Crusoe kuitenkin on. Luonnon armoilla selviytyminen kiinnostaa ihmisiä edelleen, siitä ovat esimerkkeinä muun muassa lukuisat tv-sarjat. Robinsonissa kiehtoo hänen kykynsä rakentaa itselleen oma valtakunta ihan tyhjästä.

Lukiessa täytyy kuitenkin muistaa, että teos on todella 300 vuotta vanha ja oman aikansa ihanteiden tuote. Niin sanottu valkoisen miehen taakka sieltä vähän kuultaa, mutta ei kuitenkaan niin pahasti kuin voisi olla. Korvaan särähti esimerkiksi kirjan alkupuolella kohta, jossa kunnon Robinson on lähdössä orjalastia hakevan laivan mukaan eikä asiaa esitetä millään tavalla huonossa valossa. Lopulta, elettyään ensin pitkään rauhassa saarellaan Robinson lopulta törmää “ihmissyöjiin”, jotka aterioivat vihollisena. Tämän rituaalin näkemin saa miehen syystäkin kauhun valtaan eikä niinkään ihmisten erilainen kulttuuri tai ulkonäkö sinänsä. Ihmissyöjien kynsistä Robinson nimittäin pelastaa Perjantain – toisen heimon “alkuasukas” hänkin – josta tulee mitä uskollisin ystävä ja palvelija. Perjantaista on pelkkää hyvää sanottavaa.

Teoksessa oli jonkun verran myös aika syvällistä pohdintaa, joihin Robinson yksinäisyytensä vuosina ajautui. Tyyli on nykykirjoihin verrattuna hieman alleviivaavan opettavainen, mutta sisältö kuitenkin puhuttelee. Kiinnitin muuten huvittuneena huomiota siihen, että kirjan loppupuolella kuitataan – suurin piirtein yhdellä lauseella –, että Robinson pelastuttuaan meni naimisiin, sai lapsia ja jäi leskeksi.  Ja Robinson kun on kuvannut sivutolkulla mitättömämpiäkin asioita kuin puolison löytäminen ja avannut suurin piirtein koko elämänsä. Että mitä kukakin sitten pitää tärkeänä. No, eihän tämän genre olekaan rakkausromaani, mutta silti. Robinsonin vaimo ei nyt tällä kertaa jäänyt historiaan.

Daniel Defoe: Robinson Crusoe
WSOY, 2019 [1719]
Lukija: Lars Svedberg
12 h 34 min

 

Negatiiviset tunteet ja kokemukset kirjallisena aarreaittana

Viha. Pelko. Inho. Alakulo. Yksinäisyys. Ahdistus. Ujous. Kateus. Pettymys. Häpeä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ei-niin-tavoiteltavat tilanteet ja niiden herättämät tunteet ovat kaikille edes jossain määrin pakollinen paha, mutta kirjoittajalle ne voivat olla työkaluja. Minua on monesti lohduttanut tämä ajatus, jos olen joutunut esimerkiksi todella noloon tilanteeseen. Häpeä, joka valuu läpi kehon ja tuntuu heittävän vatsan ympäri, voi kirjoittajan käsissä kääntyä roolihenkilön häpeäksi. On kyse samaistumisesta ja eläytymisestä. Kun tiedän, miltä kaiken kattava häpeä tuntuu, osaan kirjoittaa sen henkilölleni. Kun tiedän, mitä on pelätä turhaan tai yrittää kätkeä pettymys hymyn taakse, pääsen oikeissa kohdissa henkilöideni sisälle, ja heistä tulee uskottavampia.

Onneksi kaikkea kirjoittamaansa ei tarvitse kokea itse eikä varsinkaan täydellä volyymilla. Perustunteita voi kasvattaa paperilla. Vaikka en olisi kokenut avioeron häpeää 1950-luvun ilmapiirissä, olen epäonnistunut monissa muissa asioissa, joihin olen lähtenyt rinta rottingilla. Vaikka en olisi nukahtanut vartioon vihollisen hyökätessä leiriin, olen mokannut muita tilanteita. Tiedän, mitä on hävetä omien erehdysten tähden ja tiedän, mitä on hävetä ilman syytä. Viime aikoina olen ihaillut Pirjo Heikkilän taitoa  hyödyntää noloja tilanteita autofiktiivisessä sarjassa, jossa nolous on käsikirjoitettu viihteeksi. Pirjon toilailuja katsellessa myötähäpeä on niin suuri, että välillä täytyy laittaa silmät kiinni.

Vaikka häpeä tai jokin muu negatiivinen tunne ei olisikaan tekstin pääasia, tunteet näkyvät tarinoissa aina jollain tavalla. Vaikka niitä ei aina tarvitse tai kannata nimetä tekstissä, ne vaikuttavat henkilöiden ratkaisuissa ja repliikeissä. Ne ovat aina jollain tavalla läsnä, ja tunteettomuuskin on tunneilmiö. Tietysti myös positiiviset tunteet ja kokemukset voi peilata tekstiin, mutta negatiivisten tunteiden hyödyntäminen kirjoittaessa hieman hyvittää sitä mielipahaa, joka niistä muutenkin aiheutuisi. Tunteita kannattaa siis tarkkailla, koska jos oma tunnerekisteri on tyhjä, voi olla vaikeaa kirjoittaa henkilöiden tunteita. Tarkkailun voi aloittaa vaikka kehollisuudesta. Negatiivisen tunteen hyökyaallon tullessa voit tarkkailla fyysistä reaktiotasi: missä päin kehoa tämä tunne tuntuu? Kihelmöikö, aaltoileeko, kuumottako tai painaako se? Minkälaisia ajatuksia päässäsi pyörii? Ovatko ne realistisia?

Kirjoittaja, kun seuraavan kerran joudut noloon tilanteeseen tai koet epämiellyttäviä tunteita, huomioi ne ja kirjoita niistä. Jos uskallat, voit jopa katsella niitä armollisesti jälkikäteen. Ehkä saat aidompia ja samaistuttavampia henkilöitä kuin olisit koskaan saanut pelkkien positiivisten tunteiden voimalla.