Helena Jouppila & Sanna Wallenius: Neloset – Jouppilan sisarusten tarina

8A8A1928

“Kaikki me äiteetä peljättihin.”

Ajauduin ihan vahingossa Jouppilan sisarusten tarinan pariin. En ollut koskaan kuullutkaan Jouppiloista, mutta teos pisti silmään e-kirjapalvelun uutuuksissa, ja aloinkin siltä istumalta lukea. Alussa minua houkutti aikakausi, 1950-luku, mutta hyvin pian myös itse tarina veti syvyyksiinsä ja kirja tuli luettua parissa päivässä, mikä on minulle aika harvinaista.

Jouppilan maanviljelijäperheeseen Isoonkyröön syntyi vuonna 1951 esikoisina neloset: kolme veljestä ja sisko. Perhe sai nelosten lapsuudessa paljon mediahuomiota, heistä tehtiin idyllisiä perhejuttuja ja lapset esiintyivät messuilla ja mainoksissa. Jouppilat olivat “koko kansan neloset”.  Nyt yksi nelosista, Helena Jouppila, on kirjoittanut kirjan siitä, millaista elämä kotona oikeasti oli.

Kirja onkin sen puolesta sydäntäsärkevää luettavaa.
Perheen äiti, Hilkka Jouppila, kohtelee lapsia järkyttävällä tavalla: alistaa, mitätöi, pakottaa, on väkivaltainen. Veljetkin saavat osansa äidin raivokohtauksista, mutta erityisesti äiti ottaa silmätikukseen Helenan, jota alkaa “vainota” tämän ollessa noin neljävuotias. Helena saa tuta niin nokkosista kuin haloistakin, äiti pakottaa syömään saippuavaahtoa ja pyörittää tukasta ympäri tupaa. Ei kosketa, halaa tai kehu.

Kun neloset ovat kymmenvuotiaita, perheeseen syntyy vielä yksi lapsi, Päivi, josta tulee äidin suosikki. Äiti eristäytyy Päivin kanssa kahdestaan omaan huoneeseen, jota Helena kutsuu neitsytkamariksi. Kun isän ja äidin välit lopullisesti viilenevät, isä alkaa juoda enemmän.

Murrosiän kynnyksellä Helenan kokema väkivalta muuttuu henkiseksi. Äiti piikittelee, solvaa, vähättelee ja aloittaa lopulta mykkäkoulun, jota jatkuu seitsemän vuotta. Kun Helena pääsee ylioppilaaksi, äiti ei tule paikalle, ei järjestä juhlia, ei reagoi eikä onnittele. Pettynyt Helena vie ylioppilasruusun rakkaan mummansa hautakummulle.

Isä on hyväntahtoinen muttei oikein voi vaimolleen mitään. Mumma jopa paljastaa isän sanoneen, että tämä olisi ampunut kuulan kalloonsa kauan sitten, ellei Helenaa olisi. Eikä isä tiedä kaikkea äidin käytöksestä. Pahimmat jutut tapahtuvat, kun muita aikuisia ei ole näkemässä. Äiti pelottelee, ettei kenellekään saa kertoa.

Helena miettii kirjassa syitä äitinsä käytökselle.
Hilkka oli ensinnäkin evakko, jättänyt kotinsa sodan vuoksi Karjalaan. Esikoisia tuli kerralla niin monta, että se oli Hilkalle shokki. Neloset muuttivat kotiin sairaalasta vasta kymmenen kuukauden ikäisinä. Ehkä äiti ei siksi kyennyt muodostamaan kiintymyssuhdetta vauvoihin, Helena miettii, mutta jatkaa, että isältä se kutenkin onnistui. Hilkka näki neloset vain rasitteena, kulueränä, toisinaan kilpailijoinaankin, ja suhtautui heihin vihamielisesti. Äidin kuoltua Helena löysi lääkärin kirjoittaman paperin, jossa äidille oli määritelty aikalaistermein luonnehäiriö. Tämä selittäisi poikkeuksellisen empatian puutteen ja epävakaan käytöksen. Masentunutkin Hilkka oli ja riippuvainen muun muassa Codesan-yskänlääkkeestä, jota litki pullotolkulla.

Helena jäi vaille lastensuojelua, jota olisi tarvinnut. Aikuisena hän hakeutuikin alalle hyödyntäen myös kokemusasiantuntijuuttaan. Yllättävä käänne oli Helenan avioituminen sen synnytyslääkärin kanssa, joka oli auttamassa Jouppilan nelosia maailmaan. Neloset kerrotaan ensisijaisesti Helenan kautta, mutta lopussa äänen saavat myös muut sisarukset: veljekset sekä äitinsä eristämä ja kontrolloima pikkusisko Päivi.

“Kestä nyt vielä, kyllä tämä jonakin päivänä loppuu.”

 

Helena Jouppila & Sanna Wallenius: Neloset. Jouppilan sisarusten tarina.
Docendo, 2020
E-kirja

 

Waris Dirie & Cathleen Miller: Aavikon kukka

Vaimea ääni herätti minut, ja kun avasin silmäni, näin edessäni leijonan naaman. Säpsähdin täysin valveille, ja silmäni rävähtivät selko selälleen kuin pidätelläkseen edessä olevaa eläintä. Yritin nousta, mutta koska en ollut syönyt moneen päivään, voimattomat jalkani horjuivat ja pettivät altani. Lysähdin uudelleen puuta vasten, missä olin levännyt suojassa keskipäivällä armottomasti paahtavalta Afrikan aavikon auringolta. [–] Leijona oli niin lähellä, että tunsin kuumassa ilmassa sen hengityksen tunkkaisen lemun.

8A8A9929

Pitkästä aikaa luin (hyvää) nonfiktiota ja muistin taas, miten mukavaa on päästä hyvän tositarinan imuun. Totuus kun on usein tarua ihmeellisempää. Aavikon kukka (1998) ei todellakaan ole mikään uutuus enkä varmaan olisi sitä koskaan löytänytkään, ellen olisi tavannut kirjailijaa vuosi sitten. Siitä lähtien Aavikon kukka on ollut painettuna mieleni muistikirjan kohtaan lue joskus.

Viime keväänä oli tosiaan ainutlaatuinen tilaisuus tavata Cathleen Miller omassa persoonassaan, kun hän oli meillä yliopistolla kirjailijavieraana. Parin luennon jälkeen ehkä paras osuus oli pienimuotoinen iltatilaisuus, jossa hän istui suunnilleen metrin päässä saman pöydän ääressä, lipitteli viiniä ja kertoili kaikkea hurjista matkoistaan ja kirjoittamisestaan. Miller sai kirjoittajan työn kuulostamaan todella jännittävältä.

Aavikon kukka kertoo somalitaustaisen huippumalli Waris Dirien tarinan köyhistä paimentolaisoloista catwalkeille. Teoksen kirjoittajatiedoissa lukee sekä Dirien että Millerin nimet, mutta ymmärsin Millerin puheista, että hän on se varsinainen kirjoittaja ja Dirien osuus tulee oman tarinansa jakamisesta. Olikin hauskaa kuulla Millerin kertovan siitä, miten hän päätyi projektiin, hänen ja Dirien ensikohtaamisesta ja koko prosessista haasteineen ja onnistumisineen.

Minulla oli tietysti aika suuret odotukset kirjaa kohtaan kuultuani ensin vähän taustoja enkä kyllä joutunutkaan pettymään. Dirien tarina on todella pysäyttävä muutamastakin näkökulmasta. Ensinnäkin se on mieletön rohkean ja nokkelan tytön selviytymistarina. Dirie kun pakenee kotoaan aavikolta yksin maailmalle vain 13-vuotiaana, koska hänen isänsä on naittamassa häntä somalitavan mukaan vanhalle ukolle muutamia kameleita vastaan. Dirie ei tähän suostu, joten ainoa vaihtoehto on paeta. Monien vaiheiden ja vaikeuksien jälkeen hän päätyy Lontooseen kotiapulaiseksi ja sieltä myöhemmin New Yorkiin, kun mallintyöt alkavat vetää.

Uskomattoman ryysyistä rikkauksiin -tarinan lisäksi Aavikon kukalla on tärkeä agenda. Tarinan lomassa se kertoo somalien (ja monen muun kansan) vuosituhantisesta tavasta eli tyttöjen silpomisesta. Aavikon kukka oli käsittääkseni ensimmäisiä avauksia, joka otti asian esille länsimaissa. Dirie on silvottu viisivuotiaana ja järkyttävä toimenpide aiheuttaa hänelle suuria terveysongelmia aikuisuuteen asti – traumoista puhumattakaan. Kaikkein herkimmille lukijoille tämä on myös varoitus, sillä toimenpiteestä puhutaan kirjassa melko suoraan. Se on kuitenkin nähdäkseni ainoa keino ymmärtää asia kaikessa kauheudessaan ja tehdä jotain tilanteen muuttumiseksi. Lopulta Dirie ottaakin vaikean askeleen synnyinkulttuurinsa perinteitä vastaan, sillä hänestä tulee silpomisen julkinen vastustaja ja YK:n erityislähettiläs. 

Järkyttävää on myös kirjan alkupuolella esiintyvä hyväksikäyttö, jota pikku-Waris kokee niin lähipiiriin kuuluvan henkilön taholta kuin yksinäisellä karkumatkallaan satunnaisten miespuolisten “auttajien” taholta. Ikävien kokemusten jälkeen hänellä menee kauan ennen kuin pystyy luottamaan kenenkään miehen vaikuttimiin. On hirveää, miten joku kehtaakin käyttää hyväkseen avutonta lasta tai nuorta vaikka voisi myös auttaa tätä. Oikein puistattaa. Kirjassa oli siis me too -teemaa jo ennen me toota

8A8A9938

Sydämeni murtuu, kun ajattelen, että tänä vuonna jälleen kaksi miljoonaa pikku tyttöä joutuu kokemaan saman minkä minä. Se saa minut tajuamaan, että jokaisena päivänä, jona kidutus jatkuu, syntyy minun kaltaisiani vihaisia naisia, jotka eivät koskaan saa takaisin sitä mikä heiltä on viety.

Waris Dirie & Cathleen Miller: Aavikon kukka [Desert Flower]
WSOY, 2010 [1998]
288 s.