Timo Kyllönen: Aava

Kaikille niille, jotka aamusumussa kylpevän suon laidalla pysähtyvät huomaamaan, että tämä on ihme.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen viime aikoina lukenut suurella mielenkiinnolla Timo Kyllösen esikoisromaania Aavaa, jonka sain Aikamedialta tässä syksyllä. Lukemiselle rauhoitetut suvantohetket ovat olleet harvassa, joten alkupuolen lukeminen sujui harmillisen lyhyissä pätkissä. Aava on nimittäin jännityskirja, joka olisi parhaimmillaan kiva lukea kokonaan läpi muutamassa päivässä voidakseen kunnolla upota sen salamyhkäiseen maailmaan – tai Pajulampeen, joka on pohjamutiaan myöten tärkeä tapahtumapaikka. Aava onkin esimerkiksi joululomalle kiva sohvakaveri siis, joten jos on lahjoja vielä hankkimatta, niin vink vink. Onneksi loppupuolta oli aikaa lukea pidemmissä pätkissä, koska jännityksen tiivistyttyä ei olisi millään malttanutkaan enää laskea kirjaa käsistään.

Aava kertoo luontoa rakastavasta ammattivalokuvaajasta Matiaksesta, joka huomaa retkellään tutussa kuvauspaikassa keskellä korpea outoa toimintaa. Hiljaisen erämaalammen rannalle on tuotu kontteja ja työkoneita eikä vastaanotto ole erityisen lämmin. Matias alkaa selvittää, millainen yritys on tunkeutunut hänen rakastamalleen Pajulammelle hätistelemään herkkiä lintuja pois pesimäpaikaltaan ja turmelemaan metsämaisemaa. Jututettuaan Pajulammella puuhailevia ihmisiä Matiakselle selviää, että rannalle ollaan rakentamassa pumppaamoa Aava-lähdevettä varten. Yrityksellä on korkealentoisia suunnitelmia viedä lähdevettä ulkomaille ja menestyä, mutta Matiaksesta kaikki ei vaikuta aivan loogiselta. Matias alkaakin omin luvin tutkia juttua ja selvittää lisää. Yhtäkkiä Matias huomaa olevansa tekemisissä kovan luokan rikollisliigan kanssa, jonka paljastaminen vaatii myös henkilökohtaisia riskinottoja…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olipa hauskaa lukea pitkästä aikaa rikoskirjallisuutta. En ole genren paras asiantuntija, mutta teoksen maailma ja tapahtumat vaikuttivat minusta uskottavilta tai ainakin kuviteltavissa olevilta. Autenttisuuden tuntua toivat myös todelliset kaupungit kohtausten näyttämöinä ja silloin tällöin vilahtavat tutut paikannimet tai rakennukset. Teos alkaa rauhallisesti kehitellen ja kypsytellen, puolivälin maissa tunnelma tiivistyy ja lopulta päädytään toimintaleffamaisiin takaa-ajokohtauksiin asti. Pidin tästä kehittelystä, jossa lankoja punotaan rauhassa yhteen. Kirjan syke ikään kuin kohoaa vähitellen ollen huipussaan juuri ennen loppua. Alussa merkityksettömiltä vaikuttavia seikkoja tai henkilöitä nostellaan myöhemmin esiin ratkaisevissa kohdissa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Luonto on Aavassa olennainen ja toki yhteiskunnallisestikin erittäin ajankohtainen teema. Matiakselle luonto ja sen suojeleminen ovat itseisarvo eikä hän siedä piittaamattomuutta ympäristöä kohtaan. Itsekkyys ja toisaalta oikeudenmukaisuuden etsintä joutuvat vastakkain. Tarinan sivupolkuna vilahtaa myös linkki kyberrikollisuuteen, ja ainakin minua säväytti ajatella, kuinka paljon pahaa taitavat hakkerit voisivat halutessaan saada aikaan. Ja kuinka tiukkoja ja lähes mahdottomia ketjuja kansainväliset rikosliigat ovat murtaa. Kiinnostavin henkilökuva oli mielestäni perheellinen rekkakusi Cheslav Jasinski, joka joutuu pelinappulaksi isompien tekijöiden laudalle.

Raikas valinta oli myös se, että Matias ajautuu tavallisena ihmisenä keskelle vaarallista seikkailua, sattuman lisäksi toki myös uteliaisuutensa ajamana. Keskiössä ei siis ole kokenut etsivä tai poliisijoukko. Vaikka Keskusrikospoliisi kutsutaan selvittämään juttua, sekään ei näe kaikkea ja Matiaksen on läheisineen luotettava intuitioonsa, jotta todellinen ratkaisu saataisiin kaivettua esiin. Tämä on lukijan kannalta mukava valinta, koska siinä on selvä samaistumispinta. Kuka tahansa voisi periaatteessa olla Matias. Teoksessa on jännityskirjallisuuden tunnusmerkit, mutta se ei ole raaimmasta päästä. Ainakaan minun mielestäni Aavassa ei kuitenkaan sorruttu silti liian helppoihin ratkaisuihin. Pidin erityisesti siitä, että jännityskirjan lähtökohta oli luonnon puolustaminen ja se sisälsi moniulotteista henkilökuvausta. Erityismaininta upeista kansista!

 

Timo Kyllönen: Aava
Aikamedia 2019
349 s.

Kirja on saatu Aikamedialta arvostelukappaleena.

Lukeminen yhdistää sukupolvia

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Päädyin pohtimaan lukemisen syvempää olemusta, kun hiljattain avasin tositarkoituksella Victor Hugon Kurjat. Alunperin vuonna 1862 ilmestyneestä teoksesta minulla oli käsillä todellinen aarre, isoäidiltäni peritty painos vuodelta 1945. En tiedä, kuka teoksen on alunperin ostanut tai saanut, mutta nyt se on joka tapauksessa luettavana vähintään kolmannella sukupolvella. Ehkä omatkin tyttäreni joskus lukevat klassikon.

On juhlallisia lukea konkreettista kirjaa, jota tiedän aiempienkin sukupolvien lukeneen yhtä antaumuksella. Maailmankirjallisuuden klassikkoa, jonka eri painoksiin niin monet lukijat ovat tarttuneet melkein parin sadan vuoden ajan ja joka kuitenkin on sisällöltään koko ajan pysynyt samanlaisena. Esimerkiksi juuri Kurjien lukeminen toimii kahdellakin tasolla kuin aikamatkana menneisyyteen: lukiessani liityn sekä teoksen kuvaamaan ajankohtaan että kaikkien sitä vuosikymmenten ja -satojen varrella lukeneiden ihmisten kaanoniin. Pääsen osalliseksi teoksesta, johon myös viitataan niin monessa yhteydessä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Minulle lukeminen on lähtökohtaisesti jotain enemmän kuin vain tarinoiden ahmimista. Erityisesti klassikoissa minua viehättää ajatus niistä linkkeinä menneisiin sukupolviin, heidän elinpiiriinsä ja ajatusmaailmaansa. Nykyään puhutaan paljon postmodernista yhteiskunnasta, joka on radikaalilla tavalla erilainen kuin edeltäjänsä. Totta, mutta vain osin. Elämänmuoto on ehkä muuttunut, mutta ihmisyys on edelleen hyvin samanlaista kuin viisikymmentä tai sata vuotta sitten – tai paljon kauemminkin. Mikä muuten selittäisi vanhojen kirjojen tenhon yhä uusien sukupolvien käsissä?  Esimerkiksi Anna– ja Runotyttö -kirjat kiehtovat edelleen kohderyhmäänsä, kauneudenkaipuisia nuoria sukupolvia niin kuin kaikkina vuosikymmeninä sadan vuoden ajan, ja historian suurista hetkistä kertovat romaanit ansaitsevat edelleen paikan monen suosikkiteoksina.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lukeminen yhdistää sukupolvia myös näiden vielä eläessä. Yritän esimerkiksi tarjota oman lapsuuteni suosikkeja lapsilleni ja usein ne menevätkin hyvin kaupaksi. Osa lapsuuteni suosikeista on sitä paitsi kulunut jo omien vanhempieni käsissä. Jopa Carl Barksin Aku Ankka -klassikkosarjat ovat meillä parhaillaan hyvin luettuja ja pidettyjä, kuten ovat olleet omassa lapsuudessani – ja vanhempieni. Toisinaan kyseisiä sarjakuvia luetaankin sängyllä pötkötellen jopa kolmen sukupolven voimin. Aikuiset tuntevat nostalgiaa ja lapset luovat sitä itselleen.

Kunhan lapset vielä hieman kasvavat, ehkä ylisukupolviseen lukupiiriimme sisällytetään myös klassikkonuortenkirjoja. Meidän suvussamme ne voisivat olla esimerkiksi Jenningsejä, Anna– ja muita tyttökirjoja, Enid Blytonin Seikkailu-sarja sekä Zane Grayn lännenkirjoja. Sarjakuvien puolella Aku Ankan lisäksi Tintti ja Lucky Luke ajaisivat saman asian. Sukupolvikokemusta lisää kirjoista keskustelu tai parhaimmillaan myös ääneen yhdessä lukeminen. Yhdessä lukeminen toki yhdistää, vaikka kirja olisi uudempikin, mutta erityistä, sukupolvien yli kantavaa tenhoa sykkivät vanhat kirjat. Mitähän kirjamuistoja omat lapseni jatkavat aikuisena eteenpäin?

 

 

Anniina Jakonen: Onko meillä huominen

Juuri pimeässä toukat muuttuvat perhosiksi, hiekka helmiksi ja hiili timanteiksi. 

Anniina Jakosen tuore romaani Onko meillä huominen kertoo Mariannan ja Jarmon kriisiin ajautuneesta avioliitosta. Nuorena ensirakkautensa kanssa naimisiin mennyt Marianna huomaa nelikymppisenä, ettei mies enää katso häntä samalla tavalla kuin ennen, kosketuksesta puhumattakaan. Kiintymys on jäänyt jonnekin kiireen, työn ja ruuhkavuosien alle ja eksynyt sinne. Molemmat ovat muuttuneet vuosien kuluessa ja kaikki on käynyt kuin huomaamatta. Yhtäkkiä Marianna näkee itsensä tätimäisenä puheterapeuttina, jolle edes oma mies ei halua osoittaa rakkautta, vaikka sitä hän juuri kipeästi kaipaisi. Lisäksi hän on kuolettavan yksinäinen, kaikki tuntuu mustalta ja yöt kuluvat tuskaillessa. Vaimo miettii, olisiko kuitenkin helpompi elää kokonaan yksin kuin yksin parisuhteessa, mutta samalla murskautuisivat nuoruuden haaveet yhteisistä vanhuudenpäivistä ja ehjästä perheestä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Teos on Anniina Jakosen ensimmäinen romaani, joka onkin looginen jatkumo hänen aiemmalle, haastattelupohjaiselle kirjalleen Rakkaus on väkevämpi – Tositarinoita avioliitosta, aviokriisistä ja avioerosta. Aviokriisin keskellä lisämausteen pettymysten soppaan tuo Mariannan usko Jumalaan, jonka piti taata liiton onni ja kestävyys. Siunauksin solmittua liittoa ei noin vain pureta, vaikka pahalta tuntuisi. Usko antaa pimeydenkin keskelle kuitenkin myös lohtua ja toivoa, jota muuten ei uskaltaisi edes ajatella. Surkeinta Mariannalle on huomata rakastavansa miestä, jolta ei tunnu saavan enää minkäänlaista vastakaikua. Halut, toiveet ja tarpeet eivät kohtaa.

Pimeys ei enää ole kaiken nielevää mustaa. Se on muuttunut hellemmäksi hämäräksi, ja sen hampaat ovat pehmenneet.

Teemallisesti ja tyylillisesti teoksesta tuli etäisesti mieleen Pauliina Rauhalan Taivaslaulu, vaikka jälkimmäisessä kriisi ei kytenytkään parisuhteessa vaan yleisessä jaksamisessa. Jakosen teoksessa Marianna on päähenkilö ja samalla minäkertoja, mikä tuo tekstiin henkilökohtaisen sävyn. Alussa minua hieman häiritsi kertojan ajoittainen harhautuminen sivupoluille, mutta teoksen imuun päästyäni se tuntui vain vahvistavan autenttisuuden tuntua ja sopivan minäkertojalle. Niinhän me puhuessakin teemme, mutkittelemme ja toisinaan laskettelemme tajunnanvirtaa. Tarina kuitenkin eteni, ja tunnelma välittyi vahvasti. Teos onkin hyvin emotionaalisesti latautunut ja sen halusi aloitettuaan lukea nopeasti läpi toivoen kovasti tarinan päättyvän onnelliseen loppuun. Parisuhdedynamiikan lisäksi tarina kuvaa ennen kaikkea yksilöiden kasvua toisiaan kohti. Marianna päivitteleekin, kuinka identiteettikriisi ja parisuhdekriisi kietoutuvat usein vahvasti toisiinsa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lämpiminä aamuina linnut tuntuvat laulavan aivan erityisellä tavalla. Ja lokit. Ne huutavat kovempaa ja niiden huuto hajoaa siniselle taivaalle. Sen kuullessaan tietää, että tulee hyvä päivä.

Teoksessa oli joitakin todellisia helmiä: kauniita lauseita, ajatuksia ja symboliikkaa. Vaikka teksti ei tyylillisesti ollutkaan läpeensä parhaiden kohtiensa veroinen, sitä oli kuitenkin helppo lukea, se oli uskottavaa, eläväistä ja jotenkin inhimillistä minäkertojineen. Teos tarjoaa luultavasti jonkin verran samaistumispintaa kaikille naimisissa oleville tai ruuhkavuosia viettäneille ja vielä erityistä vertaistukea ja toivoa tietysti Mariannan ja Jarmon kaltaisessa väljähtyneessä liitossa eläville. Tarinana se toki käy kaikille lukijoille. Liitto on aina kahden kauppa eikä yhden tahtominen kanna vielä kovin pitkälle. Toisen avaama keskustelu voi kuitenkin olla alku, jota ei koskaan tulisi, jos molemmat pitäisivät suunsa kiinni. 

Vaikka kaikki avioliitot eivät onneksi ajaudu vastaavanlaiseen kriisiin kuin Mariannan ja Jarmon liitto, kaikissa parisuhteissa joudutaan kuitenkin puhumaan läpi asioita, tekemään kompromisseja, tulemaan vastaan ja – tahtomaan. Sellaista elämä on pienessäkin mittakaavassa ja ilman kriisejäkin. Edelliseen postaukseen viitaten oli muuten hauska huomata, kuinka koko kirjan rakenne seuraa myös symbolisesti vuodenaikojen vaihteluja syksyn synkeydestä alkukesän huumaavaan tuomentuoksuun.

Menneisyyttä ei voi saada takaisin. Takaisin voi saada ainoastaan tulevaisuuden.

 

Anniina Jakonen: Onko meillä huominen
Aikamedia 2019
197 s.

Kirja on saatu Aikamedialta arvostelukappaleena.

Anna Ystävämme

 

 

Anna Shirley, Vihervaaran Anna, Anna ystävämme… Kukapa meistä romantikoista ei olisi lukenut noita L. M. Montgomeryn (1874-1942) ajattomia tyttökirjaklassikoita! Nostalgian aallot oikein lävistivät selkäpiini, kun palasin Vihervaaraan vuosien jälkeen, tällä kertaa elokuvan muodossa eräänä sairastelupäivänä. Vanhempani olivat hankkineet jostain Anna Ystävämme –dvd:n ja aivan pakkohan se oli lainata heiltä.
Kevin Sullivanin ohjaama Anna Ystävämme-elokuva/minisarja pohjautuu siis kanadalaisen Montgomeryn kirjasarjaan, jonka päähenkilö on Prinssi Edvardin saarelle adoptoitu orpotyttö Anna Shirley. Punapäinen Anna rakastaa kirjallisuutta ja on hyvin temperamenttinen ja itsepäinen, mutta pehmenee vanhemmiten. Sekä kirjoissa että elokuvassa parasta on kuitenkin idyllisyys ja miljöö. Hankaluudet ovat verrattaen pieniä ja Prinssi Edvardin saarelaiset tuntuvat elävän Herran kukkarossa. Kaikki on ihailtavan kaunista ja viatonta. Kirjoissa kyllä vilahtelee myös karumpia teemoja kuten orpous, ilkeily, juoruilu, katkeruus, sairaudet ja kuolema, loppupäässä myös ensimmäinen maailmansota, mutta Annan ehtymätön mielikuvitus saa silti kaiken näyttämään kauniilta! Pahat asiat eivät ole pääosassa, joten niitä tuskin huomaa. Näkökulma on myönteinen ja Annan rakkaus- ja luomistuskat ehkä suurimpia murheita, nekin enimmäkseen johtuvat vain Annan syvästi tuntevasta luonteesta. Anna-kirjat ovat viimeisiä osia lukuunottamatta aikalaisromaaneita 1900-luvun alkupuolelta. Ne ovat siten myös mainiota ajankuvaa.
Kun olin katsonut Anna-elokuvan, jonka olin nähnyt joskus nuorempana tv:stäkin, teki mieli selailla myös kirjoja. Ne ovat yksiä harvoista nuortenkirjoista, joita minulla on kirjahyllyssäni edelleen (neljä ensimmäistä osaa kahdeksasta.) Olen saanut niitä nuoruusvuosina lahjaksi ja säilytän ne iloiten vaikken olekaan vuosiin lukenut niitä läpi. Vihervaaran Anna on vaan sellainen tietynlainen must-juttu kaltaiselleni kirjoittajalle. Ehkä palaan kirjoihin tarkemmin sitten kun omat tyttäreni ovat lukuiässä. Toivottavasti Anna-kirjat kiinnostavat vielä monia sukupolvia. Satavuotiainakin ne tuntuvat kuitenkin ajattomammilta kuin vaikkapa monet 1990-luvun nuortenkirjat. Luin itse Anna-kirjoja eniten varmaan yläasteen aikana ja Anna olikin minulle mainio esikuva määrätietoisesta haaveilijasta, jolla oli kirjallisia unelmia – ja joka lopulta sai elämänsä rakkauden. Annaan on helppo samastua. Lempparini Anna-kirjoista olikin Annan unelmavuodet, kai juuri siksi, että vihdoin Anna ja Gilbert…
Aikuisen näkökulmasta Anna-kirjat tuntuivat nyt jopa hieman pitkäveteisiltä vaikka nuorena rakastin niitä. Ehkä siksi, että kouluikäisen Annan murheetkin ovat aika pieniä. Olen kai selvästi yli kohderyhmän keski-iän. Viimeisiä osia en edes tullut koskaan lukeneeksi kunnolla, koska Anna jäi niissä jo sivurooliin, sääli sinänsä. Anna kuitenkin oli juuri se henkilö, jonka takia noita kirjoja niin rakastin. Niinpä minulle Anna-kirjat ovat nimenomaan ne neljä ensimmäistä. Eli Annan nuoruusvuodet, Anna ystävämme, Annan unelmavuodet ja Anna opettajana.
Vaikka kirjat tuntuivatkin nyt hieman koukeroisilta (muistoissani ne ovat silti täydellisiä), kuitenkin elokuva oli minusta nyt aikuisenakin edelleen aivan ihana! Musiikki ja maisemat ovat niin kauniita ja näyttelijät sopivat rooleihinsa täydellisesti, Megan Follows Annana ja Richard Farnsworth Gilbert Blythenä. Myös Marilla ja Matthew ovat aivan omia itsejään elokuvassa. Mutkia oli vedetty elokuvaa varten sopivasti suoraksi. Oli kiinnostavaa havaita, että nyt nuori Anna vaikutti elokuvassa jopa raivostuttavan itsepäiseltä, ylpeältä ja oikukkaalta varsinkin Gilbertiä kohtaan, kun nuorempana pidin Annan käytöstä ihan oikeutettuna, jopa ihailin sitä. Onneksi vanhemmiten Annankin mielipiteet kypsyvät hieman joustavammiksi ja pehmeämmiksi, ehkä samoin on käynyt lukijallekin.
Haluaisin kovasti nähdä myös dvd-sarjan myöhemmät osat, Anna Ystävämme –jatko-osa ja Anna Ystävämme –tarina jatkuu, mutta niitä ei tunnu löytyvän oikein mistään, ei edes kirjastosta. Joka tapauksessa Anna Ystävämme on valloittavan ihana elokuva pienestä orpotytöstä, josta kasvaa älykäs romantikko ja kynäniekka, unelmia ja rakkautta unohtamatta.
Gilbert veti Annan lujasti itseään vasten ja suuteli häntä. Sitten he lähtivät hämärissä kulkemaan kotiin päin. Vieretysten kuin morsiuspari he vaelsivat mutkittelevaa polkua, jota reunustivat maailman kauneimmat kukat, ja samosivat yli niittyjen, joiden yllä puhalsi toivon ja muistojen lauha tuuli.
(katkelma L. M. Montgomeryn kirjasta Annan unelmavuodet)