Negatiiviset tunteet ja kokemukset kirjallisena aarreaittana

Viha. Pelko. Inho. Alakulo. Yksinäisyys. Ahdistus. Ujous. Kateus. Pettymys. Häpeä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ei-niin-tavoiteltavat tilanteet ja niiden herättämät tunteet ovat kaikille edes jossain määrin pakollinen paha, mutta kirjoittajalle ne voivat olla työkaluja. Minua on monesti lohduttanut tämä ajatus, jos olen joutunut esimerkiksi todella noloon tilanteeseen. Häpeä, joka valuu läpi kehon ja tuntuu heittävän vatsan ympäri, voi kirjoittajan käsissä kääntyä roolihenkilön häpeäksi. On kyse samaistumisesta ja eläytymisestä. Kun tiedän, miltä kaiken kattava häpeä tuntuu, osaan kirjoittaa sen henkilölleni. Kun tiedän, mitä on pelätä turhaan tai yrittää kätkeä pettymys hymyn taakse, pääsen oikeissa kohdissa henkilöideni sisälle, ja heistä tulee uskottavampia.

Onneksi kaikkea kirjoittamaansa ei tarvitse kokea itse eikä varsinkaan täydellä volyymilla. Perustunteita voi kasvattaa paperilla. Vaikka en olisi kokenut avioeron häpeää 1950-luvun ilmapiirissä, olen epäonnistunut monissa muissa asioissa, joihin olen lähtenyt rinta rottingilla. Vaikka en olisi nukahtanut vartioon vihollisen hyökätessä leiriin, olen mokannut muita tilanteita. Tiedän, mitä on hävetä omien erehdysten tähden ja tiedän, mitä on hävetä ilman syytä. Viime aikoina olen ihaillut Pirjo Heikkilän taitoa  hyödyntää noloja tilanteita autofiktiivisessä sarjassa, jossa nolous on käsikirjoitettu viihteeksi. Pirjon toilailuja katsellessa myötähäpeä on niin suuri, että välillä täytyy laittaa silmät kiinni.

Vaikka häpeä tai jokin muu negatiivinen tunne ei olisikaan tekstin pääasia, tunteet näkyvät tarinoissa aina jollain tavalla. Vaikka niitä ei aina tarvitse tai kannata nimetä tekstissä, ne vaikuttavat henkilöiden ratkaisuissa ja repliikeissä. Ne ovat aina jollain tavalla läsnä, ja tunteettomuuskin on tunneilmiö. Tietysti myös positiiviset tunteet ja kokemukset voi peilata tekstiin, mutta negatiivisten tunteiden hyödyntäminen kirjoittaessa hieman hyvittää sitä mielipahaa, joka niistä muutenkin aiheutuisi. Tunteita kannattaa siis tarkkailla, koska jos oma tunnerekisteri on tyhjä, voi olla vaikeaa kirjoittaa henkilöiden tunteita. Tarkkailun voi aloittaa vaikka kehollisuudesta. Negatiivisen tunteen hyökyaallon tullessa voit tarkkailla fyysistä reaktiotasi: missä päin kehoa tämä tunne tuntuu? Kihelmöikö, aaltoileeko, kuumottako tai painaako se? Minkälaisia ajatuksia päässäsi pyörii? Ovatko ne realistisia?

Kirjoittaja, kun seuraavan kerran joudut noloon tilanteeseen tai koet epämiellyttäviä tunteita, huomioi ne ja kirjoita niistä. Jos uskallat, voit jopa katsella niitä armollisesti jälkikäteen. Ehkä saat aidompia ja samaistuttavampia henkilöitä kuin olisit koskaan saanut pelkkien positiivisten tunteiden voimalla.

 


 

Miksi kirjoitan menneestä ajasta

Käteni saat, sydämen saat, kaiken, mitä teen.
Muuta ei ole antaa, etkä muuta toivokaan.
Liekehtivän, murenevan eessä mua kannattaa
Elämä, jonka ehkä joskus saamme aloittaa

– Paula Vesala ja Pekka Kuusisto, Häävalssi –

Miksi kaivella vanhoja asioita romaanin pohjaksi, kun nykyajassakin on paljon tarinoita kerrottavana? Miksi hankkia lisätöitä perehtymällä sellaisen aikakauden tapoihin, jota ei ole itse elänyt? Kerron, miksi minä olen löytänyt inspiraationi lähihistoriasta.

Oma kaivautumisretkeni lähihistoriaan on ollut romaanikäsikirjoitus, jonka päähenkilön löyhä esikuva on oma mummini. Tarina sijoittuu menneille vuosikymmenille alkaen 1920-luvulta. Myös sota-aika on merkittävässä roolissa. Käsikirjoitus oli samalla graduni taiteellinen osa, ja kirjoitusprosessi tutkimuskohde. Näin paljon vaivaa taustatyön tekemiseen: luin kirjoja, vierailin tapahtumapaikoissa, jututin ihmisiä, otin selvää. Perehdyin yleiseen historiaan ja oman suvun historiaan.

49a5c-img_9250

Ajattelen, että menneisyydestä kirjoittaminen auttaa ymmärtämään nykyisyyttä paremmin, ja arvelen kaunokirjallisuuden toimivan tässä tarkoituksessa yhtä hyvin – ellei jopa paremmin – kuin virallisen historiankirjoituksen. Suomalaisille esimerkiksi sotatraumat ovat monin osin kollektiivisia. Sodasta on toki myös kirjoitettu paljon melko piankin sodan jälkeen: muun muassa Linnan Tuntematon sotilas ravistutti vänrikkiståhlmaista sotilasmyyttiä. Aiemmat sotakuvaukset ovat kuitenkin pääosin miesten kirjoittamia, ja vasta 2000-luvulla myös naisten näkökulmasta kerrotut sotatarinat ovat nostaneet päätään. Viime vuosiin asti niitä on tuntunut ropisevan melko tiuhaankin.

Naisen näkökulmasta kirjoitetuista sotakuvauksista yksi sykähdyttävimpiä minulle on ollut Sofi Oksasen Puhdistus, jonka pääosassa ovat kahden sisaruksen kokemukset Neuvosto-Virossa. Ihailen Oksasen taituruutta, mutta tyylillisesti Puhdistus on makuuni turhan naturalistinen ja onhan se myös hyvin traaginen. Toisinaan toivottomuuden kuvaus voi olla paikallaan, sillä usein se on totta, mutta omaan tekstiini haluaisin tuoda pirskahduksen toivoa. Haluaisin, että lukijalle jäisi olo, että vaikka menneet asiat ovat faktoja, niiden ei tarvitse määritellä monien sukupolvien ajan toimintaamme ja ajatuksiamme. Historian tunteminen lisää tätä ymmärrystä. Monesti sanotaan, että historiasta, esimerkiksi holokaustista, pitäisi puhua ja opettaa, jotta samoja tragedioita ei pääsisi tapahtumaan uudelleen.

Rustiikkinen kuvauspaikka

Kun porstuassa narahti, riensin heti katsomaan
joko toi joku viestiä nyt meidänkin tupaan.
Joka päivä rukoilin häntä sieltä takaisin.
Jos en ehjänä miestäni saa, kunhan vaan palaa.

– Paula Vesala, Hiljaiset vuodet –

Projektini on ollut vaiheessa jo vuosia, ja olen tuona aikana ihmetellyt, kuinka moni muukin naiskirjoittaja on keksinyt juuri nyt hakea inspiraationsa Suomen sotavuosilta. Uskon kuitenkin, että näitä tarinoita vielä mahtuu kirjalliseen kenttään. Luulen, että nykyajan nuorehkot naiskirjoittajat, itseni mukaanlukien, ovat vihdoinkin kyllin etäällä voidakseen kirjoittaa ilman suuria henkilökohtaisia kipuja. Moni edeltävästä sukupolvesta on joutunut kärsimään sodan seurauksista traumatisoituneiden vanhempiensa käytöksen, tunnekylmyyden tai alkoholismin kautta. Moni myös konkreettisesti menetti perheenjäsenensä sodassa tai joutui Ruotsiin vieraiden kasvatettavaksi.

Mielestäni näistä on tärkeää kirjoittaa tarinoita – ja varsinkin nyt, kun sukupolvia ei ole vielä kovin monta välissä. On tärkeää nähdä, kuinka tapahtumat ovat vaikuttaneet ja kertautuneet sukupolvien läpi, ja kuinka suuri asia sota on ollut yhteiskunnallemme monin tavoin. Tekstissäni sotaa kuvataan pääosin kotirintamalta käsin, eikä se ole koko kirjan pääaihe. Seuraukset ovat kiinnostavampia, sillä rintamakuvauksia on olemassa jo tarpeeksi. Eivät niinkään tapahtumat vaan tunteet – tai tunteettomuus. Toivottavasti fiktiiviset kirjat elävöittävät historiankirjasta tuttuja sanoja ja lukuja. Torjuntavoitosta huolimatta sota oli valtava ponnistus, jonka lieveilmiönä seurasi pula-aika, kohtuuttomien sotakorvausten maksaminen ja monta onnetonta perhetarinaa.

Palattuaan kotiin hän oli joku vieras mies.
Vaikka kasvoissa tuttua, niin silmät on kuolleet.
Kesät jälkeen talvien, kylvöt jälkeen kyntöjen
illat pitkät hän vaiti istui, tuijotti tuleen.

– Paula Vesala, Hiljaiset vuodet –

 

 

Kuinka kirjoittaa lapsille?

Siinä kysymys, johon olen kaipaillut vastausta jo pitkään. Olen lastenkirjallisuuden suuri ystävä ja ihailen monia lastenromaanien kirjoittajia, jotka saavat seikkailut elämään, herättävät lapsissa lukuhalun ja aikuisissa hauskuuden tai haikeuden. Mutta mikä on salaisuus, jolla sen saa aikaan? Onko se luontaista lahjakkuutta ja välittömyyttä vai voiko sitä opetella?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen miettinyt, voisiko minusta olla lastenkirjailijaksi(kin). Se on aluevaltaus, joka olisi mieluinen, mutta on tuntunut tähän asti melko vieraalta. Äkkiseltäänhän lastenkirjan kirjoittaminen kuulostaa helpolta oikotieltä kirjailijuuteen. Ikään kuin lastenromaani olisi aikuisten romaanista kevytversio, jonka voi sutaista nopeasti kasaan. Oikeastaan se on aikamoinen taitolaji ja tuntuu jopa aikuisten romaania vaikeammalta ottaa haltuun.

Luulisin hankaluuden johtuvan siitä, että lasten maailma on yhtä aikaa tuttu ja vieras. Oman lapsuuden kautta olemme kaikki lapsuuden kokemusasiantuntijoita, mutta emme kuitenkaan ole lapsia. Kokemuksemme omasta lapsuudestamme on aina valikoivaa, muistojen ja vuosien värittämää, ja sitä tarkastellaan analysoivan, erittelevän ja tulkitsevan aikuisuuden linssin läpi eikä sellaisenaan. Toki lapsen kokemusmaailmaan voi perehtyä todellisia asiantuntijoita – lapsia – tarkkailemalla ja haastattelemalla kuten mihin tahansa muuhun teemaan, joka ei ole kirjoittajalle henkilökohtaisesti ajankohtainen. Ansa onkin ehkä siinä, että luulemme tuntevamme lapsuuden vaikka eri sukupolvien lapsuus on erilaista. Pitäisi olla yhtä aikaa suunnitteleva ja välitön.

Monissa aikuisten kirjoissa kuvataan lapsuutta, mutta ne eivät silti ole lastenkirjoja. Miten hyvää lastenkirjaa sitten pitäisi kirjoittaa? Tässä havaintojani, jotka on helpompi sanoa kuin toteuttaa:

  1. Teksti ei saa olla liian monimutkaista, vaikeaa ja aikuismaista, mutta ei kuitenkaan naiivia ja lapsia aliarvioivaakaan. Vaikeita asioita ei tarvitse vältellä, mutta niitä pitäisi käsitellä lapsen käsityskyvyn tasolla.
  2. Tekohauskuus on ansa, johon on helppo langeta. Mahdollisen huumorin täytyy olla perusteltua. Ehkä sen tulisikin syntyä hyvän tarinan siivellä eikä väkisin vääntämällä.
  3. Parhaita lastenkirjoja ovat minusta ne, joissa on kaksi tasoa, niin huumorin kuin mahdollisen syvällisyyden osalta. Ne, joissa kommellushuumori puree lapsiin ja ironia aikuisiin. Tai jotka iskevät aikuisilla johonkin syvempään ytimeen, kun lapset lukevat pintatasoa. Jotka saavat aikuiset kyynelehtimään liikutuksesta ja kaikki hymistelemään tai nauramaan.
  4. Lastenkirjassa pienestä tehdään suurta ja suuresta pientä. Se on ihan oma lajinsa, jossa on oikein tarttua arkipäiväisiltä ja mitättömiltä tuntuviin ongelmiin ja ilon aiheisiin ja tehdä niistä elämän kokoisia. Maailmanpolitiikka on toisarvoista. 

Toisinaan minulla on ollut ideoita, jotka eivät ole edenneet toteutusvaiheeseen. Tänä syksynä kuitenkin tartuin tuumasta toimeen ja aloin hetken mielijohteesta kirjoittaa, kun ajatus teemasta pulpahti vahvana esiin. Lähtökohta oli oikeastaan tarkempia yksityiskohtia paljastamatta metsä, joka toistuu motiivina. Kirjoitin alkuhuumassa joitakin lukuja, mutta nyt teksti on odottanut parempaa aikaa. Vaikka rakastankin hauskoja lastenkirjoja ja kunnon sitcomia, tämä ei ole sellainen. Oli helpompi aloittaa linjalla, joka ei ole näkyvän humoristinen, koska huumori on vaikea laji. Olen yrittänyt tavoittaa koululaisen maailmaa omien, muinaisten muistojeni kautta, mutta olisi mahdotonta kirjoittaa ilman ikkunaa nykykoululaisen elämään. Tällainen oivallinen näköalapaikka on syntynyt lapseni koulun ja kaveripiirin kautta. Täytyy vain varoa, etten kirjoita vain aikuisille kirjaa, jonka päähenkilö on lapsi. Huomaan, että siihen olisi helppo ajautua.  

Onko teillä vinkkejä tai kokemusta lapsille kirjoittamisesta?

 

 

 

Luova kirjoittaminen

Olen kirjoitanut niin pitkään kuin muistan. Opin viisivuotiaana kirjoittamaan ja sen jälkeen olen sepitellyt isompia ja pienempiä tarinoita. Mielikuvitus on laukannut. Kouluun mennessä sain ensimmäisen päiväkirjan, jota vaihtelevasti kirjoitin ihan lukion loppuun asti (en tosin samaa päiväkirjaa, vaan vihkoja ja kovakantisia muistikirjoja kului pinotolkulla). Omilleni muutettua kävin hieman läpi noita “aarteita” ja säästin varhaisimmat ja muuten vain hyvää mieltä tuottavat ja heitin revittyinä roskiin ne pahimmat. Ne olivat jo täyttäneet tehtävänsä enkä halunnut enää palata niihin.

Miksi kirjoittaa, jos ei ole pakko? (Kutsun luovaksi kirjoittamiseksi kaikkea, mikä ei liity velvollisuuksiin vaan on vapaaehtoista, vaikkei olisikaan perinteistä kaunokirjallisuutta.) Kirjoittaminen on, ainakin minulle, hyvin luonteva tapa jäsentää ajatuksia. Vähän kuin terapiaa. Kun kirjoittaa mietteitään tai vaikka huoliaan konkreettisesti ylös paperille (tai koneelle) niin aivoista tavallaan vapautuu tyhjää tilaa. Tai kirjoittaminen voi toimia toisinkin päin ja asioista saattaa tulla todellisempia sitä kautta. Näin kävi esimerkiksi kiitollisuusiheiden kanssa, joista kerroin postauksessa Tuhat lahjaa.
Kirjoittaminen on myös erittäin helppo ja halpa tapa käyttää luovuuttaan. Olen pohjimmiltani hyvin luova ihminen ja sisään patoutunut luovuus tarvitsee aika ajoin ulostuloväylän. Kirjoitan luovuudesta myöhemmin ihan oman postauksensa. Kirjoittaminen ei maksa mitään (tai no, tietokone on kyllä siinä ihan näppärä, vaikka periaatteessa kynällä ja paperillakin pärjää). Kirjoittamista ei ole sidottu tiettyyn aikaan tai paikkaan, siksi se on perheenäidille hyvin kiitollinen harrastus. (Hiljaisuus kyllä tuo lisäarvoa.) Voin kirjoittaa silloin kun on mahdollisuus.
Olen tällä hetkellä erityisen innostunut esimerkiksi sukuni historiasta ja ylipäätään suomalaisten lähihistoriasta ja tykkään perehtyä asioihin ja kirjoittaa fiktiivisesti tai miksei faktanakin ihmisten elämänkohtaloista. Ehkä siksi hain alunperin opiskelemaan journalistiikkaa: siinäkin minua kiehtoi erityisesti mahdollisus kertoa ihmisten tarinoita. Pitkät haastattelut ja henkilöjutut ovatkin lemppareitani alan töistä. Pelkkä uutistyö on aika hektistä makuuni, koska olen sydämeltäni enemmänkin tällainen syvällisempi kertoja kuin ytimekäs raportoija. Uusi innostuksen kohteeni on kuvajournalismi. Siinä yhdistetään kaksi rakasta ja tehokkaasti vaikuttavaa asiaa: valokuva ja kertomus. Meeri Koutaniemi rules. Ihailen muitakin hänen tyyppisiään kuvajournalisteja ja olisi mahtavaa, jos itsekin olisi joskus mahdollisuus/aikaa/voimia toteuttaa sellaista hc-kuvajournalismia jossakin muodossa vaikka ihan täällä kotikaupungissa.
Nuorempana kirjoitin ja luin myös paljon runoja. Vanhemmiten se on jäänyt vähemmälle. Ehkä olen tullut elämän myötä enemmän realistiksi, kun nuorempana olin runotyttö? No, onhan runojakin monenlaisia. Mutta erityisesti runoissa tykkään esteetikkona, että ne ovat jollain tavalla kauniita. Herättävät kauniita mielikuvia. Haikeuskin voi olla kaunista. Päiväkirjaa en ole lukion jälkeen juuri kirjoitellut. Aika on mennyt ihan elämiseen. Lapsena kirjoittelin paljon pieniä tarinoita ja loruja, yläasteella aloin kirjoittaa hieman pitempia juttuja ja runoja ja lukiossa kirjoitin ainakin pitkää proosaa, runoja, lauluja, esseitä, kokeilevaa tekstiä ja novelleja. Monenlaisista aihepiireistä.
Enimmäkseen aiheet ovat kuitenkin liittyneet jollakin tavalla käsillä olevaan elämänvaiheeseen, vaikken kirjoittaisikaan itsestäni. On helpompaa kirjoittaa siitä, mistä tietää valmiiksi jotain. Nykyään kirjoitan enimmäkseen pitempiä tekstejä (novelli-/romaaniosastoa) sekä jonkin verran esimerkiksi laulun sanoja. Monesti olen poiminut aiheenpalasia myös tarinoista, joita olen kuullut ihmisten kanssa jutellessani. Joskus myös vaikka taideteos, valokuva, maisema tai vaikka käynti museossa voi synnyttää idean.
Lukeminen ja kirjoittaminen tukevat hyvin toisiaan. Mitä enemmän lukee, sitä helpompi on tavallaan kirjoittaa. Tekstin rakenne alkaa jäsentyä pään sisällä kuin automaattisesti. Samalla hahmottuu myös, onko juuri tästä aiheesta kirjoittanut jo joku muu. Todennäköisesti on, koska kirjoittajia on paljon ja aihepiirejä rajallisesti. Mutta kuinka tehdä omannäköinen teksti valitusta aiheesta, juuri omannäköinen tarina, runo tai laulu? Ainakin henkilökohtaisuus on plussaa. Vaikka et kirjoittaisi itsestäsi, sinun täytyy antaa tekstiin jotain itsestäsi, kirjoittaa sydämellä. Sen huomaa lukiessa.
Kirjoittaminen on myös tapa vaikuttaa, jos sattuu saamaan teksteilleen lukijoita. Samalla tavalla kuin näyttelijät anatavat lavalla katsojille jotain itsestään, vaikka esittävätkin vain roolihenkilöä, täytyy hyvän kirjoittajankin pystyä eläytymään henkilöidensä tunnelmiin ja motiiveihin, jotta tarina vaikuttaa aidolta. Olen aina pitänyt myös näyttelemisestä ja huomannut, että luova kirjoittaminen ja näytteleminen ovat sukua toisilleen. Kirjoittaminen on tavallaan helpompaa, vähän kuin näyttelemistä kaksiulotteisessa muodossa. Itselläni kaunokirjallisissa teksteissä ehkä suurin tavoite onkin jollain tavalla koskettaa toista ihmistä, herättää tunteita. Itkettää, naurattaa, lohduttaa, liikuttaa – olla vertaistukena, herättää ajatuksia.
Jos haluaisit kehittyä kirjoittajana, mutta et tiedä mistä aloittaa, kannattaa harkita kaikille avoimia luovan kirjoittamisen kursseja, joita järjestetään monessa kaupungissa esimerkiksi kirjaston tai kansalaisopiston toimesta. Myös lukeminen ja ympäristön havainnoiminen auttavat kirjoittajaa. Päiväkirjakin on hyvä lähtökohta kirjoittamiseen. Sen aloittamisen kynnys on matala ja sen avulla voi hahmottaa omia tunteitaan, päästä vauhtiin kirjoittamisen kanssa. Itse olen kirjalijahaaveeni kanssa nyt niin pitkällä, että opiskelen yliopistossa kirjallisuutta (vaihdoin sen sivuaineesta pääaineeksi journalistiikan rinnalle/tilalle) ja maisterivaiheeseen aion valita luovan kirjoittamisen.
Tiedän, että koko humanistisen ja varsinkin kulttuurialan työnäkymät ovat ns. surkeat, ala on hyvin epäkaupallinen, Suomen kirjailijat hädin tuskin tulevat toimeen teksteillään, kilpailu alalle on erittäin kovaa, onnistujatkin ovat yleensä saaneet kokea monta hylkäämistä vuosien ajan ja niin edelleen. Mutta kuitenkin – jos ei itse tavoittele omia unelmiaan, niin kuka sen sitten tekee? Sitä paitsi tuo kirjailijahaave on sellainen linna Espanjassa. Aina voi hakea ja tehdä muitakin töitä, jos siitä ei tule mitään. Esimerkiksi viestintä-/tiedotuspuolella, freelance-toimittajana tai vaikka ruokakaupan kassalla (olen ollut vuoden kassaneitinä ja tykkäsin siitä työstä todella paljon!). Kirjoittamisen ja lukemisen ei ole pakko olla työ, vaikka siitä haaveileekin. Se pysyy joka tapauksessa aina mukana harrastuksena.