L. M. Montgomery: Anna ystävämme

Sinä et pääse perille yhtenä päivänä, ja sinulla on monta päivää edessäsi, sanoi Marilla. – Sinun vikasi on siinä, Anna, että uskot voivasi opettaa noille lapsille kaiken auringon alla ja kaupan päällisiksi kitkeä heistä pois virheet. Ja ellet siinä onnistu, luulet ettet kykene mihinkään.

8A8A9068

Annan nuoruusvuosien jälkeen siirryin loogisesti sarjan seuraavaan kirjaan, Anna ystävämme (1909). Tuntui, että nautin näistä kirjoista – jos mahdollista – jopa enemmän tai ainakin eri tavalla kuin keskenkasvuisena lukiessani. Muistan kirjojen tuntuneen silloin paljon pidemmiltä kuin ne nyt tuntuivat. Nyt toivoin, etteivät ne ollenkaan loppuisi. Avonlean rauhallisessa ja kauniissa elämänpiirissä on ihana viipyillä.

Anna ystävämme -kirjassa jatko-opistosta valmistunut Anna aloittaa opettajana kotikylänsä koulussa. 16-vuotiaalla opettajaneidillä on kirkkaat ja kunnianhimoiset kasvatustavoitteet, jotka on todellisuudessa helpompi sanoa kuin toteuttaa. Kasvattaessaan Anna kasvaa itsekin opettajana ja ihmisenä, ja oppii samalla armollisuutta itseään kohtaan. Anna on joissakin asioissa perfektionisti: hänellä on korkeita ihanteita, joilla ei aina ole tekemistä todellisuuden kanssa. Tunnistan tässäkin suhteessa itseäni Annassa joiltakin osin, mutta yhtä vahvasti tunnistan myös muuttumista ja realiteettien tiedostamista. Joku asiantuntija sanoi kerran mainiosti, että paras on hyvän pahin vihollinen. Siinä yksi elämänohjeistani.

Oppilaiden lisäksi Annalla on kasvatettavaa Vihervaarassa, sillä Marilla on ottanut hoiviinsa orvoiksi jääneet kaksoset Doran ja Davyn. Vapaa-ajalla Anna, Gilbert ja muut paikkakunnan nuoret puuhailevat Avonlean uudistusseuran nimissä ja koittavat kohentaa kylän asioita vaihtelevalla menestyksellä.

8A8A9063

Minä tahtoisin mielelläni tuoda maailmaan vähän enemmän kauneutta, sanoi Anna haaveksivasti. – En välitä hankkia ihmisille enemmän tietoa – vaikka se on tietysti kaikkein jaloin tavoite –, mutta haluaisin mielelläni lisätä heidän viihtymystään, antaa heille jonkin pienen ilon tai onnekkaan ajatuksen, jota he eivät olisi saaneet, ellen minä olisi syntynyt maailmaan…

Kirjan loppupuolella Anna tutustuu Kaikuranta-nimistä tilaa asustavaan yksinäiseen Lavendel-neitiin, josta tulee suuresta ikäerosta huolimatta Annan hyvä ystävä ja sukulaissielu. Lavendel on kyläläisten mielestä erikoinen keski-ikäinen nainen: hänellä on vilkas mielikuvitus, jota hän ei välitä salata. Vaikka mielikuvitus ja kuvitteleminen esitetään Anna-kirjoissa lähtökohtaisesti positiivisessa valossa, Lavendel-neidin kohdalla asiassa on kaksi puolta. Lavendel on minusta kauniilla tavalla surullinen henkilö. Kuvittelemalla hän saa vaihtelua vanhanneidin arkeensa, mutta jää toisaalta mielikuvituksen vangiksi sen sijaan, että lähtisi ihmisten ilmoille. Vanhat pettymykset kaihertavat. Annaan tutustuttuaan Lavendel saa huomata, että ehkä elämällä on tarjota hänelle vielä jotain todellistakin.

8A8A9069

Anna ja Gilbert ovat ystäviä mutta eivät enempää. Anna on päättänyt parhaan ystävänsä Dianan kanssa jo kauan sitten, että ihannemies on pitkä, tumma ja surusilmäinen synkistelijä, joka on kuin napattu suoraan traagisista rakkaustarinoista. Vähempään tytöt eivät aio tyytyä. Pettymys onkin suuri, kun Dianan nimettömään ilmestyy sormus ja Anna jää yksin haaveilemaan täydellisestä ritaristaan. Gilbert tunnistaa Annassa enemmän kuin ystävän, mutta romantiikannälkäisen Annan ei ole helppoa luopua itse luodusta mielikuvastaan. Lavendel-neidin tarina ja Annan periaatteellisuus tarjoavat sen tarpeellisen opetuksen, että ehdottomuus on joissakin asioissa hyväksi, mutta useimmiten se on vain turhaa ylpeyttä, joka estää saamasta elämässä asioita, joilla todella olisi merkitystä.

Ehkä, kun kaikki käy ympäri, tuo “ihmeellinen” ei tulekaan ihmisen elämään riemun pauhinassa kuten uljas ritari, joka lähestyy tulisella ratsullaan, ehkä se hiipii luokse hiljaa ja tyynesti vanhan ystävän muodossa, ehkä se esiintyy arkihahmossa, kunnes äkkiä valonsäde osuu siihen ja tuo ilmoille siinä piilevän kauneuden.

 

L. M. Montgomery: Anna ystävämme (Anne of Avonlea)
WSOY, 2003 [1909]
263 s.

 

L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet

– On suloista olla kotimatkalla ja tietää, että tulee todella kotiin, hän sanoi. – Minä rakastan jo Vihervaaraa; koskaan ennen en ole rakastanut mitään paikkaa. Ei mikään paikka ole tuntunut minusta kodilta. Voi, Marilla, minä olen onnellinen! Voisin rukoilla tässä paikassa eikä se tuntuisi ollenkaan vaikealta!

8A8A6108

Klassikoista puheen ollen kävi niin, että palasin ihan arvaamatta Prinssi Edwardin saarelle. Otin vain spontaanisti Annan nuoruusvuodet (1908) hyllystä ja aloin lukea enkä meinannut malttaa laskea käsistäni.

L. M. Montgomeryn Anna oli minulle hyvin merkityksellinen voimahahmo ja niin sanottu sukulaissielu teini-ikäisenä, mutta aikuisena en ole enää Annoja lukenut: luulin niiden olevan liian lapsellisia ja vanhanaikaisia nykyiseen makuuni. Pelkäsin, että olen kasvanut niistä ohi. Blogin alkuaikoina kirjoitin kyllä ihanasta Anna-elokuvasta, mutta tuossakin postauksessa mainitsin, että ehkä kirjat itsessään tuntuisivat liian koukeroisilta, jos niihin palaisi. Tässä postauksessa kirjoitin sen sijaan Annan ja Runotytön lukijoista, ja L. M. Montgomeryn elämäkerrasta kirjoitin täällä. Kuitenkaan itse kirjoja en ole blogissa esitellyt.

Nyt kun olen Annan nuoruusvuodet taas vuosikausien jälkeen lukenut, voi, miten rakastinkaan sitä! Se on kerta kaikkiaan ihana! Mitkään vuodet välissä eivät ole voineet himmentää Vihervaaran Annan tenhoa. Ja vastoin epäilyksiäni, kirja ei tuntunut koukeroiselta eikä liioin lapselliselta. Ehkä klassikkoputki alla on virittänyt minut vanhan kirjallisuuden taajudelle, mutta nyt myös asenteeni oli valmis tähän matkaan: en alkanut lukea Annaa tyttökirjana vaan kirjana, sillä oletuksella, että sillä voi olla minulle annettavaa myös juuri nyt. Olin lukiessani se unelmoiva tyttö, joka alunperin Annasta viehättyi, olin aikuinen nainen, joka katseli tapahtumia hymyilevällä viisaudella, ja olin äiti, jonka tytär lähestyy kovaa vauhtia Anna-ikää ystävyyssuhteineen ja projekteineen.

8A8A6105

– Voi, miten ihana päivä! sanoi Anna nostaen nenänsä ilmaan ja hengittäen täysin siemauksin. Eikö ole ihanaa elää tällaisena päivänä? Täytyy oikein surkutella niitä, jotka eivät ole vielä syntyneet eivätkä saa nauttia siitä. Kyllähän he voivat nauttia muista ihanista päivistä, mutta juuri tätä heillä ei ole.

Annan nuoruusvuodet (1908) kertoo Anna Shirley -nimisestä orpotytöstä, joka 11-vuotiaana päätyy erehdyksen kautta ottolapseksi naimattomien sisarusten, Marilla ja Matthew Cuthbertin, kotiin. Tarina sijoittuu Kanadaan ja siellä luonnonkauniille Prinssi Edwardin saarelle. Annan kotitila on nimeltään Vihervaara, ja romantiikannälkäinen Anna rakastuu vehreään paikkaan välittömästi. Anna on hyväntahtoinen, mutta aiheuttaa monia kommelluksia ajattelemattomuuttaan. Naapurin Dianasta Anna saa kaipaamansa sydänystävän, ja sekä ilot että murheet tuntuvat Annan sielun pohjalla asti. Anna rakastaa tarinoita ja traagisia kohtaloita, ja kunnostautuu etenkin ainekirjoituksessa. Koulussa hän kilpailee Gilbert Blythen kanssa, jonka leikinlaskua herkkätunteisen Annan on vaikea antaa anteeksi.

Annan nuoruusvuodet kuten Anna-sarja laajemminkin, on kasvutarina, jossa Anna kehittyy henkilönä. Suurimmat särmät hioutuvat pehmeämmiksi, mutta herkkyys, kauneudentaju ja hersyvä elämänjano säilyvät. Annasta tulee miellyttävämpi, kun itsepäisyys, ylpeys ja mustavalkoisuus laimenevat. Anna tosin on alusta alkaen ihmeen myönteinen lapsi siihen nähden, että on elänyt rakkaudettoman varhaislapsuuden, mutta ajatelkaamme sen johtuvan siitä, että hän on poikkeuksellinen yksilö. Rikas mielikuvitus kuviteltuine ystävineen on auttanut häntä selviytymään, ja Vihervaarassa hän saa oikeaa rakkautta eikä pelkää näyttää räiskyviä tunteitaan. Riemukkaiden hetkien lisäksi Anna joutuu yhtä lailla kahlaamaan toisinaan myös häpeän ja epäonnistumisien suossa.

8A8A6094

– Käy sääliksi ihmisiä, joilla ei ole omassa maassaan kieloja, sanoi Anna. – Diana kyllä arvelee, että heillä voi olla muuta vielä parempaa, mutta eihän mikään voi olla parempaa kuin kielot, vai mitä, Marilla? – Ja sitten Diana sanoo, että elleivät he ole nähneet niitä, eivät he voi niitä kaivatakaan. Mutta se on minun mielestäni kaikkein järkyttävintä. Ajattelehan, Marilla – olla tietämättä minkälaisia kielot ovat!

Olen aina tuntenut sukulaissieluutta Annan kanssa, ja vaikka en ole ollut orpo, hänessä on monta ominaisuutta, joihin voin samaistua. Esimerkiksi kaunosieluisuus, vilkas mielikuvitus, kirjalliset pyrkimykset ja kehittyminen kirjoittajana, kunnianhimo koulussa ja myöhemmin opinnoissa ja tietty kotikutoisuus ja maalaisuus puhuttelevat. Mahdotonta arvioida, kuinka paljon kirjalliset esikuvat ovat olleet kannustamassa eteenpäin esimerkiksi kirjoittajana, toimineet vertaistukena ja valaneet uskoa yrittämiseen (ja tekevät sitä edelleen). Varmaa on vain, että paljon!

Annan nuoruusvuosissa on lempeää, tarkkanäköistä huumoria ja kauneutta, joka pysäyttää. Luonto on loppumaton ihastuksen kohde. Kirja kertoo muutoksesta myös Marillassa ja Matthewssa: Annan läsnäolo ja varaukseton rakkaus tekevät heille vähintään yhtä hyvää kuin heidän huolenpitonsa Annalle. Tuntuu, että minäkin tarvitsin Annaa juuri tähän kohtaan, muistuttamaan, että elämä on ihme kaikista vastoinkäymisistä huolimatta.

Näittekö kaikkia noita timantteja, joita noilla naisilla oli yllään, huokasi Jane. – Haluaisitteko te olla noin rikkaita, tytöt?
– Me olemme rikkaita, sanoi Anna hyvin varmasti. – Me olemme kuusitoistavuotiaita ja meillä on elämä edessämme, ja kaikilla meillä on mielikuvitusta, enemmän tai vähemmän. Katsokaahan tuota merta, tytöt, hopeanhohdetta ja varjoja ja ihmeellisiä heijastuksia. Emme voisi nauttia sen kauneudesta enempää, vaikka meillä olisi miljoonia dollareita ja säkeittäin timantteja.

 

L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet [Anne of Green Gables]
WSOY, 2002 [1908]
287 s.

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani

 

8A8A6122

Luin tuossa joululoman tienoilla pitkästä, pitkästä aikaa Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanin (1847), josta pidin nuorena hyvin paljon. Edellisestä lukukerrasta oli kuitenkin jo niin kauan, että yksityiskohdat olivat painuneet sujuvasti unholaan. Kuten Kurjiinmyös tähän innosti tarttumaan kaunis, vanha painos, jonka otin muistoksi isoäitini suuresta kirjahyllystä hänen kuoltuaan.

Olin jo Kurjien kohdalla totuttautunut kuvailevaan ja hieman rönsyileväänkin vanhanaikaiseen kertomistapaan, jossa ei yritetä pinkoa päätä pahkaa loppuratkaisuun, joten mielentilani sopi hyvin Kotiopettajattaren romaanin lukemiseen. Oikeastaan tällä pikaviestien aikakaudella tuntui suorastaan rauhoittavalta lukea tarinaa, jolla ei ole kiire mihinkään. Silmien eteen maalataan kokonaisuus – melkein koko elämä – eikä vain yhtä nopeaa ikkunaa siihen. Toisaalta on vähän sääli, ettei nykyään voi enää kirjoittaa noin. Ehkä fantasia on genrenä vähän kuvailevampaa? Yleisesti nykykirjallisuuden ihanne on kuitenkin tiiviys, ja pyrin itsekin siihen. Joskus olisi kuitenkin mukava kertoa waltarimaisesti tarina ihan alusta ihan loppuun.

8A8A6124

Kotiopettajattaren romaani sijoittuu 1800-luvun Englantiin ja sen päähenkilö, Jane Eyre, on orpo, lapsena kaltoinkohdeltu tyttö, joka opiskelee hyväntekeväisyyskoulussa kotiopettajattareksi asti. Hän saa paikan Thornfield Hall -nimisestä kartanosta ja tutustuu talon ystävällisiin mutta omalaatuisiin asukkaisiin. Jane alkaa vähitellen pitää paikkaa kotinaan ja ihastuu talon persoonalliseen isäntään, Mr. Rochesteriin. Taloon kätkeytyy kuitenkin salaisuuksia, kuuluu yöllisiä huutoja ja tapahtuu onnettomuuksia, jotka pistetään erikoisen palvelijan piikkiin. Tarinassa on goottilaisia vivahteita, mutta kivilinnan tapahtumat ovat kuitenkin selitettävissä luonnollisesti.

Ennen kaikkea Kotiopettajattaren romaani on rakkaustarina, mutta samalla kertomus Jane Eyrestä lapsuudesta lähes keski-ikään. Tarinassa on paljon romantiikan piirteitä, ja esimerkiksi säätilat myötäilevät pitkälti henkilöiden mielentiloja ja juonenkäänteitä. Vaikka päähenkilöiden välinen dialogi on hetkittäin hyvinkin romanttista, jopa siirappista, kokonaisuus on kuitenkin tarpeeksi hillitty upotakseen minuun. Jane itse on introvertti jalat maassa -tyyppi, mutta löytäessään sielunkumppanin tosi rakkaus roihahtaa. Jane pitää kuitenkin tunteensa pitkälti sisällään. Hän on älykäs ja itsenäinen. Usein sankarittaria kuvataan kauniiksi, mutta Janella ei ole kertojan mukaan juurikaan ulkoisia avuja. Se on minusta modernia. Hän on ihastuttava sydämeltään, ja onnellisena kaunis myös ulkoisesti.

8A8A6118

Ehkäpä romantiikan (kirjallisena aikakautena) henkeen kuuluen Kotiopettajattaren romaanissa kuvataan sivujuonteena hulluutta melko hurjalla tavalla, joka tuntuu nykyajan ihmisestä jopa brutaalilta. Niin sanotusti hullu on mielipuoli, joka kuvataan eläimellisten piirteiden kautta. Mielenterveyspotilaiden kirjo ja oireilu ymmärretään ja kuvataan nykyään hyvin toisella tavalla, mutta toki 150 vuotta sitten vaikeasti mielisairas ihminen on voinut vaikuttaa eri tavalla pelottavalta, kun esimerkiksi lääkitystä ei ole ollut. Huomioitakoon tässä ajallinen konteksti.

Vaikka Kotiopettajattaren romaani ei ehkä ole täydellinen, se kuitenkin ansaitsee hyvinkin paikkansa silloin tällöin uudelleen luettavien klassikkojen joukossa. Siinä on syvällisyyttä ja kauneutta ja olin tyytyväinen, että pystyin eläytymään tarinaan edelleen vähintään yhtä täydesti kuin joskus keskenkasvuisena. Ja lopussa tuli itku. Se on aina hyvä merkki.

8A8A6127

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani [Jane Eyre]
WSOY, 1945 [1847]
478 s.

Victor Hugo: Kurjat

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mielikuvani Victor Hugon Kurjista (1862) on muuttunut noin viidentoista vuoden aikana lähes äärilaidasta toiseen. Kun olin teini, Kurjat kökötti kahtena vanhana niiteenä isoäitini suuressa kirjahyllyssä, ja toisinaan vilkuilin teosta yrittäen aloittaa – tuloksetta. Paria sivua pidemmälle en koskaan päässyt. Olin kuullut, että kyseessä oli klassikko, mutta teos vaikutti äkkiseltään klassikolta vain tylsyyden huipentumana. Ehkä en ollut vain kypsä antamaan kirjalle mahdollisuutta.

Pinnallinen käsitykseni Kurjien puisevuudesta muuttui parempaan suuntaan noin kuusi vuotta sitten, kun näin Tampereen teatterissa huikean Kurjat-musikaalin. Esitys nousi helposti yhdeksi parhaista näkemistäni. Riipivä tarina, Jean Valjean ja piispan kyntteliköt säväyttivät. Kirjalle en kuitenkaan ollut moneen vuoteen vielä valmis antamaan mahdollisuutta. Ennen kuin viime syksynä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kurjat oli minulla luettavana oikeastaan koko syksyn, eikä se ollut vähääkään tylsä. Halusin vain nauttia rauhassa, sillä kyseessä on todella suuri teos, niin sivumäärällisesti kuin sisällöltään. Ehkäpä voisin sanoa Kurjia jopa yhdeksi parhaista lukemistani kirjoista. Sen lukemiseen minut innostivat samaiset vanhat niteet, jotka perin isoäidiltäni. Niissä on ajan patinaa vähintään yhtä paljon kuin itse tarinassa. On kiehtovaa, kuinka lukeminen yhdistää sukupolvia, niin todellisia kuin fiktiivisiä. Kurjia ovat lukeneet niin monet ympäri maailmaa ennen minua ja siihen on muissa kirjoissa paljon viittauksia. Esimerkkinä muistelen nuoruuteni lempikirjaa, 1860-luvulle sijoittuvaa Tuulen viemääOn hauskaa, että eräässä sen ratkaisevimmista kohdista luetaan Kurjia ääneen.

Kurjat sijoittuu 1800-luvun alkupuolen Ranskaan, erityisesti Pariisiin. Minusta siinä on havaittavissa piirteitä sekä realismista että romantiikasta, ajoittain myös minnacanth-tyyppisestä naturalismista, kuten Fantinen kohtalossa. Tendenssiä kirjassa on. Se haastaa parantamaan kurjien, köyhien ja muiden yhteiskunnan ylenkatsomien asemaa. Se on myös kertomus hyvyydestä, armosta ja epäoikeudenmukaisuudesta. Toisinaan Kurjat on jopa raastavaa luettavaa.

Päähenkilö Jean Valjean on entinen rangaistusvanki, joka on alunperin tuomittu kaleeriorjaksi yhden leivän varastamisesta. Katkeroituneena ja ihmisten hylkäämänä hän tapaa ystävällisen Dignen piispan (mikä esikuva!), joka osoittaa lempeyttä ja armahtavaisuutta, ja jotain Jean Valjeanissa alkaa muuttua. Pikkuhiljaa hänestä tulee monilla mittapuilla erittäin hyvä ihminen, mutta yhteiskunnan silmissä hän on edelleen pelkkä hylkiö, joka joutuu pakoilemaan lain kouraa. Laki ja armo kamppailevat oikeutta vaativan poliisi Javertin ja uusia pakokeinoja keksivän Jean Valjeanin hahmoissa. Kirja saa todella pohtimaan, mikä on kohtuutta, mikä on oikein ja onko oikeus absoluuttista vai suhteellista.

Toisena vastavoimana Javertin lisäksi Kurjissa nähdään inhottavat Thénardierit, jotka eivät kaihda mitään keinoja rikastuakseen. Heidän kaltoinkohtelemastaan holhokista Cosettesta tulee Jean Valjeanin loppuelämän ilo ja merkitys. Thénardiereissä ikään kuin ruumiillistuvat kaikki Pariisin paheet ja kurjuudet, ja heihin törmätään useissa yhteyksissä. Perheen lapset ovat kyllä enemmänkin vain sääliä herättäviä, koska heillä ei ole vaihtoehtoja, ja etenkin Eponinen ja omilleen jätetyn pikku-Gavrochen kohtalot koskettavat.

Kaiken kaikkiaan Kurjat on valtava teos. Se on kuvaus Jean Valjeanin taistelusta ja oikeudesta omaan elämäänsä, mutta sen varrelle mahtuu monia muitakin kiinnostavia kohtaloita. Puolitoista vuosisataa sitten kirjoitettu kirja puhuttelee edelleen ja on teemoiltaan monella tavalla myös ajankohtainen. Lisäksi se tarjoaa loistavan ajankuvan. Suosittelen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Victor Hugo: Kurjat (Les Miserables)
WSOY, 1945 [1862]
978 s.