Kuinka kirjoittaa lapsille?

Siinä kysymys, johon olen kaipaillut vastausta jo pitkään. Olen lastenkirjallisuuden suuri ystävä ja ihailen monia lastenromaanien kirjoittajia, jotka saavat seikkailut elämään, herättävät lapsissa lukuhalun ja aikuisissa hauskuuden tai haikeuden. Mutta mikä on salaisuus, jolla sen saa aikaan? Onko se luontaista lahjakkuutta ja välittömyyttä vai voiko sitä opetella?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen miettinyt, voisiko minusta olla lastenkirjailijaksi(kin). Se on aluevaltaus, joka olisi mieluinen, mutta on tuntunut tähän asti melko vieraalta. Äkkiseltäänhän lastenkirjan kirjoittaminen kuulostaa helpolta oikotieltä kirjailijuuteen. Ikään kuin lastenromaani olisi aikuisten romaanista kevytversio, jonka voi sutaista nopeasti kasaan. Oikeastaan se on aikamoinen taitolaji ja tuntuu jopa aikuisten romaania vaikeammalta ottaa haltuun.

Luulisin hankaluuden johtuvan siitä, että lasten maailma on yhtä aikaa tuttu ja vieras. Oman lapsuuden kautta olemme kaikki lapsuuden kokemusasiantuntijoita, mutta emme kuitenkaan ole lapsia. Kokemuksemme omasta lapsuudestamme on aina valikoivaa, muistojen ja vuosien värittämää, ja sitä tarkastellaan analysoivan, erittelevän ja tulkitsevan aikuisuuden linssin läpi eikä sellaisenaan. Toki lapsen kokemusmaailmaan voi perehtyä todellisia asiantuntijoita – lapsia – tarkkailemalla ja haastattelemalla kuten mihin tahansa muuhun teemaan, joka ei ole kirjoittajalle henkilökohtaisesti ajankohtainen. Ansa onkin ehkä siinä, että luulemme tuntevamme lapsuuden vaikka eri sukupolvien lapsuus on erilaista. Pitäisi olla yhtä aikaa suunnitteleva ja välitön.

Monissa aikuisten kirjoissa kuvataan lapsuutta, mutta ne eivät silti ole lastenkirjoja. Miten hyvää lastenkirjaa sitten pitäisi kirjoittaa? Tässä havaintojani, jotka on helpompi sanoa kuin toteuttaa:

  1. Teksti ei saa olla liian monimutkaista, vaikeaa ja aikuismaista, mutta ei kuitenkaan naiivia ja lapsia aliarvioivaakaan. Vaikeita asioita ei tarvitse vältellä, mutta niitä pitäisi käsitellä lapsen käsityskyvyn tasolla.
  2. Tekohauskuus on ansa, johon on helppo langeta. Mahdollisen huumorin täytyy olla perusteltua. Ehkä sen tulisikin syntyä hyvän tarinan siivellä eikä väkisin vääntämällä.
  3. Parhaita lastenkirjoja ovat minusta ne, joissa on kaksi tasoa, niin huumorin kuin mahdollisen syvällisyyden osalta. Ne, joissa kommellushuumori puree lapsiin ja ironia aikuisiin. Tai jotka iskevät aikuisilla johonkin syvempään ytimeen, kun lapset lukevat pintatasoa. Jotka saavat aikuiset kyynelehtimään liikutuksesta ja kaikki hymistelemään tai nauramaan.
  4. Lastenkirjassa pienestä tehdään suurta ja suuresta pientä. Se on ihan oma lajinsa, jossa on oikein tarttua arkipäiväisiltä ja mitättömiltä tuntuviin ongelmiin ja ilon aiheisiin ja tehdä niistä elämän kokoisia. Maailmanpolitiikka on toisarvoista. 

Toisinaan minulla on ollut ideoita, jotka eivät ole edenneet toteutusvaiheeseen. Tänä syksynä kuitenkin tartuin tuumasta toimeen ja aloin hetken mielijohteesta kirjoittaa, kun ajatus teemasta pulpahti vahvana esiin. Lähtökohta oli oikeastaan tarkempia yksityiskohtia paljastamatta metsä, joka toistuu motiivina. Kirjoitin alkuhuumassa joitakin lukuja, mutta nyt teksti on odottanut parempaa aikaa. Vaikka rakastankin hauskoja lastenkirjoja ja kunnon sitcomia, tämä ei ole sellainen. Oli helpompi aloittaa linjalla, joka ei ole näkyvän humoristinen, koska huumori on vaikea laji. Olen yrittänyt tavoittaa koululaisen maailmaa omien, muinaisten muistojeni kautta, mutta olisi mahdotonta kirjoittaa ilman ikkunaa nykykoululaisen elämään. Tällainen oivallinen näköalapaikka on syntynyt lapseni koulun ja kaveripiirin kautta. Täytyy vain varoa, etten kirjoita vain aikuisille kirjaa, jonka päähenkilö on lapsi. Huomaan, että siihen olisi helppo ajautua.  

Onko teillä vinkkejä tai kokemusta lapsille kirjoittamisesta?

 

 

 

Lastenkirjat: Minttu-sarja

Aloitan postaussarjan, jossa käsittelen kerralla aina jotakin lastenkirjaa tai -kirjasarjaa. Todennäköisesti keskityn nostalgiaa herättäviin lastenkirjoihin (joista muuten monet ovat edelleen ihan täyttä kamaa), mutta poimin kyllä mukaan myös uusia tuttavuuksia.
Lastenkirjoja on meillä kulutettu kiitettävät määrät viime vuosina. (Kiitos viisi- ja
kaksivuotiaitten tytärten.) Lähikirjastoissa rampataan lähes viikoittain, ainakin kuukausittain. Lastenkirjoja lähtee mukaan aina kassikaupalla, koska lapset ovat innokkaita kuuntelijoita. Voi olla, että olen hieman ohjannut heitä siihen suuntaan… Yksi lempparitavoistani viettää aikaa lasten kanssa on juuri heille lukeminen. Pidän itsekin monista lastenkirjoista ja samalla saamme yhteisen syli-/kainalohetken. Lasten kanssa lukeminen ei oikeastaan koskaan tunnu tylsältä ja tykkään siitä enemmän kuin leluilla leikkimisestä. Sitä paitsi lapset oppivat paljon kirjoista tai ne herättävät kysymyksiä ja pohdintaa, joista syntyy hyviä keskusteluja eri aihepiireistä. Välillä kirjojen lukeminen tosin on lapsillekin ihan puhdasta viihdettä. Mutta sekin stimuloi mielikuvitusta ja huumorintajua.
Toistaiseksi lapset ovat olleet aika kaikkiruokaisia kirjojen suhteen ja ihan hyvä niin. Kaksivuotiaskin kahmii lastenosastolla sumeilematta kirjoja hyllystä ja laittaa kassiin sen enempää vilkaisematta. Onneksi on kirjasto. Jotkut kirjasarjat ovat meillä kuitenkin nousseet suosiossa yli muiden, mutta tilanne vaihtelee.
Juuri tällä hetkellä lasten (ja äidinkin) lemppareita ovat ainakin Tatu ja Patu, Minttu-kirjat, Paddington-kirjat, Kaarlojen Muumi-kirjat, Pikku Siili –kirjat, Buu ja Bää –kirjat, Aino- ja Tomppa –kirjat, Mauri Kunnaksen kirjat, Miina ja Manu –kirjat, Pekka Töpöhäntä –kirjat, Peppi-kirjat, Nalle Puh –kirjat ja Disneyn satukirjat. Toki lisäksi aina löytyy yksittäisiä uusia suosikkeja, kuten viimeisimpänä Ville Hytösen hauskalla tavalla absurdi Vauvaperhe matkustaa. Lapset ovat vielä niin pieniä, että kuvalliset kirjat ovat meillä se juttu. Isompi jaksaa kuunnella kyllä kuvatonta tarinaakin, mutta yhteisissä lukuhetkissä luemme kuvakirjoja – enemmällä tai vähemmällä tekstillä.
Minttu-kirjat ovat legendaarisen Maikki Harjanteen (s.1944) käsialaa. Ensimmäinen Minttu-kirja on ilmestynyt 1978, joten monet nykyisistä vanhemmista ovat lukeneet niitä itsekin lapsena. Harjanteen muuta tuotantoa ovat muun muassa Santtu ja Vanttu –kirjat. Itse olen Minttua lukenut 1990-luvulla, jolloin meillä oli kotona yksi ainoa Minttu-kirja, sellainen kokoelman tapainen (Lasten parhaat kirjat –kerhosta luultavasti), mutta kyllä sitä tulikin selattua ja luettua uudestaan ja uudestaan ja naurettua siinä samalla! Muistan, että äitinikin luki mielellään meille lapsille juuri sitä kirjaa ja nauroimme välillä yhdessä vedet silmissä joillekin jutuille. Sitä kyseistä kirjaa en ole löytänyt edes kirjastosta, harmi sinänsä. Minttuun kiteytyy jotenkin sellainen ihana välitön hassuttelu ja höpsöily, että aina ei kaiken tarvitse mennä ihan sääntöjen mukaan ja aikuinenkin voi lähteä mukaan leikkiin. Mintun äidin ajoittainen hermostuminenkin on jotenkin tosi hauskaa, tosi inhimillistä.
Tätä nostalgista taustaa vasten ei ole yllätys, että halusin lainata omille lapsillekin Minttu-kirjoja, joita löytyykin kirjastoista ihan kiitettävästi. Tarinat olivat minulle uusia, mutta samat hahmot tuttuine salihousineen ja hapsottavine hiuksineen seikkailevat niissäkin. Verrattuna moniin muihin menneiden vuosikymmenten lastenkirjasuosikkeihin Minttu on myös uudistunut matkan varrella. Vaikka tyyli on samanlainen, uudemmissa painoksissa vilahtelevat älypuhelimet, netti ja ihmisten erilaiset etniset taustat. Näin tarinat eivät tunnu lankapuhelimineen nykyajankaan lapsista täysin kivikautisilta. Pääosa kirjoissa on kuitenkin leikillä ja mielikuvituksella – sitähän Mintulla riittää.
Mielestäni Minttu-kirjojen keskeinen ideologia on, että ei tarvitse omistaa rahaa ja tavaraa, jos omistaa mielikuvituksen: Pariisiin ja Venetsiaan voi lentää pahvilaatikkolentokoneella, prinsessan tanssiaiset voi rakentaa kotiin. Mintun mummokin yltyy aika ajoin vallattoman leikkisäksi, mikä on minusta hauska osoitus siitä, kuinka me aikuiset voisimme useammin mennä lapsen tasolle ja pitää hauskaa. Aikuisen silmin en edes oikein keksi, mikä Minttu-kirjoissa on niin hauskaa. Ehkä se on se ainainen kaaos, lapsen rento vastaan aikuisen kireä asenne, vaatteiden riitelevät kuosit, Mintun hassut kommentit ja ajoittainen slapstick-huumori. Mikä Minttua naurattaa –kirjassa esimerkiksi kaaoksen ainekset ovat sievästi kasassa: Minttu ja mummonsa törmäävät ja kompuroivat ja vanhempia varten koristeltu hääpäiväkakku lätsähtää heidän päähänsä, mutta molemmat vain hymyilevät ja toteavat yhdestä suusta, että onpa erityisen herkullinen hattu. Perinteistä kermakakkuhuumoria siis. Mutta lapsia se naurattaa takuuvarmasti.