Kesä jatkuu, kesä

Syyskesän viipyilevän kauneuden keskeltä lähetän teille ajatuksiani kesästä, kirjallisuudesta ja onnesta.
Kesää on Suomessa ja suomalaisessa kirjallisuudessa perinteisesti pidetty haikeasävytteisen onnen ja rakkauden aikana. Täällä pimeässä Pohjolassa kesän ihanuus kumpuaa tietysti muiden vuodenaikojen pimeydestä ja kylmyydestä. Ennen vanhaan, kun kaikille ei ollut edes omia kenkiä, saattoi koko suku, etenkin naisväki, istua sisällä ahtaassa tuvassa pitkän ja pimeän pakkastalven. Erityisesti Itä-Suomessa monia sukupolvia yhdistävät savupirtit olivat tavallisia.

Muuallakin Suomessa kesä tarjosi ihan erilaisia mahdollisuuksia kuin talvi. Riemu repesi entisajan maalaismiljöössää suven koittaessa, kun pääsi taas kunnolla ulos, luonto heräsi eloon tarjoten ympärivuorokautista valoa, lämpöä ja tuoretta ruokaa. Arkiaskareet helpottuivat. Nuoriso saattoi nukkua kesäyöt aitoissa ja juoksennella riiuureissuilla pitkin metsiä. Lapset kirmasivat vapaina ja lehmät pääsivät laitumelle tuoreen ruohon ääreen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Nykyään käsitys onnesta on korkeamman elintason ansiosta toki laajentunut, eikä se ole enää yhtä lailla sidoksissa vuodenaikoihin kuin ennen. Koska vuodenaikojen rajua vaihtelua ei näillä leveysasteilla voi välttää, säätelevät ne kuitenkin edelleen jonkin verran käyttäytymistämme ja onnen kokemistammekin. Kesä läpivaloisine öineen on monille suomalaisille – minullekin – edelleen vuodenaika ylitse muiden.

Juhannuksena kansa villiintyy, kesällä on lomaa, aikaa ja energiaa ja luonnon yltäkylläisyyttä. Suomalaisilla on olevinaan onnea, rakkautta ja kauneutta eivätkä lehdet lööppeile kesämasennuksella, mutta kaamosmasennus on tavallinen ilmiö. Myös kollektiivisen onnellisia lapsuusmuistoja (olivat ne tosia tai ei) herättävissä maakuntalauluissa ja kansanlauluissa on lähes aina kesä. Ne lapsuuden kultaiset kesäpäivät, ken voisi ne unohtaa!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kesä–onni–rakkaus–luonto -yhdistelmä on suomalaisessa kirjallisuudessa toisinaan ollut  niin erottamaton, että esimerkiksi nobelisti F. E. Sillanpään teoksissa kaikki rakkaus tapahtui vain kesällä. Kesä on liitetty rakkauden heräämiseen, onnen kukoistukseen, perheen perustamiseen ja sillä on sananakin kirjallisuudessa usein vahva symbolinen kaiku. Väinö Linnan Pohjantähti-trilogian ensimmäinen osa päättyy kauniin haikeaan kuvaukseen Akselin ja Elinan häiden jälkeisenä aamuna:

Tuolin selkänojalla leveili valkea hääpuku, jossa leikki aamuauringon säteiden punerrus. Se paistoi vinoon luoden ikkunaan tikapuiden varjon. Vaimeina tunkeutuivat huoneeseen kesäaamun äänet: pääskysten viserrys, kukon laulu sekä lehmän ammunta pihamäen takaa sen huutaessa lypsäjää.

Suomen suvi on kaunis. Mutta lyhyt.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Syksy tarkoittaa luonnonkierrossa väistämätöntä kuolemaa, joten suven lyhyys luo kirjallisuudessa vertauskuvallistakin surumielisyyttä. Esimerkiksi Sillanpään Nuorena nukkuneessa Siljan, ”nuoren, kauniin maalaistytön elämä päättyi noin viikon päivät juhannuksen jälkeen kesän vielä ollessa nuoremmalla puolellaan.” Kesä oli nuoremmalla puolellaan kuten Siljan elämäkin. Silja kuoli kuitenkin ”kauniin lemmentunteen” täyttäessä hänen mielensä.

Yksittäinen onnenhetki voikin tuottaa onnea vielä kauan, lämpimänä muistona, jota helliä. Melankolisen suomalaisen mentaliteetin mukaan on kuitenkin ollut viisaampaa olla onnellinen nostamatta siitä turhaa hälyä. Eino Leinokin runoili kuuluisat säkeet, joista on otettu oppia ja joiden sanomaa on siirretty kasvatustarkoituksessa jälkipolville: ”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön / [–] ja eläköhön hiljaa, hiljaa vaan / ja hiljaa iloitkohon onnestaan.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Onnen ja kesän liitto on toisinaan myös erotettu, siitä kertoo suomalainen sananlaskukin Onni yksillä, kesä kaikilla. Kesä on itsessään nähty hyvänä asiana, joka kaikille ilmaiseksi suodaan, vaikkei muuta idylliä olisikaan. Aurinko paistaa hyville ja pahoille. Onneen puolestaan voi liittyä paradokseja, kuten kesän väistämätön lyhyys ja kaiken katoavaisuus. Kirjailija Lauri Viita julkaisi Onni-runosikermänsä vuonna 1965 ja kuoli auto-onnettomuudessa saman tien. Viidan sikermässä kesä jatkuu eikä pysähdy, vaikkei runoilijaa enää ole.

Ehkä onnikin jatkuu meidän mentyämme: samoissa paikoissa, seuraavien ihmisten ja rakastavaisten tarinoina, vanhoissa taloissa, villiintyneillä niityillä ja lehmälaumoina koivujen alla. Ja rinnakkain jossain ajan tuolla puolen: kesä mutta ilman haikeutta, aavistusta siitä, että syksy tulee pian.

Onni

Kaita polku kaivolta ovelle
nurmettuu.
Ikkunana edessä
pystyyn kuivunut omenapuu.
Reppu naulassa oven pielessä,
Siinä linnunpesä.
Kun olen kuollut, kun olen kuollut.
Kesä jatkuu. Kesä. 

– Lauri Viita –

Astrid Lindgren: Saariston lapset

Menepä Tukholmassa jonakin kesäaamuna Strandvägeniin katsomaan, onko siellä pieni valkea saaristolaiva, jonka nimi on Saltkråkan 1. Jos se on siellä, astu vain laivaan. Täsmälleen kello kymmeneltä se antaa lähtömerkin ja peruuttaa irti laiturista aloittaakseen tavallisen matkansa, joka päättyy kaukana avomeren äärellä oleviin saariin. [–] Ja aurinko on jo alhaalla, kun laiva saapuu viimeiseen laituriin. Saltkråkaniin, saareen, jonka mukaan se on saanut nimensä. Kauemmaksi sen ei tarvitse mennä. Saltkråkanin ulkopuolella ovat avomeren paljaat luodot ja riutat, joilla asuu vain haahkoja, lokkeja ja muita merilintuja.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ylivertainen suosikkini koko Astrid Lindgrenin mainiosta tuotannosta on Saariston lapset. Onhan Peppi kumouksellinen, Eemeli koominen, Melukylän lapset idyllinen ja muutkin luomukset teoksia paikallaan, mutta mikään niistä ei soita sieluni säveltä niin kuin Saariston lapset. Ja erityisesti kuunneltuna, sillä Jarmo Heikkinen lukee teoksen kerrassaan mainiosti eläytyen.

Saariston lapset kertoo tukholmalaisesta Melkerssonin perheestä, joka saapuu kesäasukkaiksi vuokraamaansa taloon Saltkråkanin kauniiseen saareen, viimeiseen asuttuun saareen ennen avomerta. Äidin menettäneen perheen pää on isä-Melker, kirjailija, joka on tyttärensä rinnalla toinen suosikkihahmoistani. Lindgren luo Melkerin kohdalla aivan mainion henkilökuvauksen herkästä, lapsenmielisestä, hieman tohelosta kirjailijasta, joka on hyväsydäminen, sielukas ja humoristinen mutta auttamatton käytännön asioissa. Melker on idealisti, joka masentuu, liikuttuu ja riemuitsee täydesti, koko kirjailijansielullaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Meren yllä leijui usvaa, kaikki oli kaunista hieman surumielisellä tavalla. Puista ja pensaista tippui vettä ja ilmassa oli sateen ja maan, suolaveden ja märän ruohon tuoksu.
“Istutaan pihalla auringonpaisteessa ja tunnetaan, että on kesä”, oli Melker kuvitellut heidän ensimmäistä iltaansa Nikkarilassa. Toisenlainen se oli, mutta kesän ainakin tunsi. Malin aisti sen niin voimakkaasti, että kyyneleet kihosivat silmiin.

Uneksivan Melkerin vastapaino on hänen 19-vuotias tyttärensä Malin, joka on mitä käytännöllisin. Malin edustaa aika lailla täydellistä naista. Hän on kaunis, pystyvä, huumorintajuinen ja miellyttävä. Kirjailijan tyttärenä myös Malin kirjoittaa, mutta vain päiväkirjaansa, ja Malin on jollain tavalla kirjan päähenkilö, vaikka tarinassa seurataan paljon myös lasten touhuja. Vaikka Malin tietää isäänsä paremmin, kuinka arjen rattaat pidetään pyörimässä, hän on Melkerin lailla myös kauneudentajuinen, ja sopii henkilönä saaristolaisidylliin täydellisesti. Isän ja tyttären lisäksi perheeseen kuuluu kolme kouluikäistä poikaa, joista Malin äidillisesti huolehtii. Malin on kuitenkin raikas eikä yhtään tätimäinen, vaikka onkin joutunut astumaan suuriin saappaisiin jo nuorena.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vaikka Malin ja Melker ovat kirjan sieluja, myös varsinaiset saariston lapset ovat mainiosti kuvattuja. Kirja soveltuukin hienosti koko perheelle tarjoten vivahteita myös aikuisille. Ihmiset ovat moniulotteisia ja kiinnostavia. Lapsihahmotkin on kuvattu niin, että heille voi sekä nauraa että samalla ymmärtää heitä. Saaren topakka  “majesteettilapsi” Pampula pitää bernhardilaiskoiransa Laivurin kanssa huolen siitä, että asiat sujuvat hänen pillinsä mukaan. Hän on kekseliäs ja hänellä on hyvä sydän, jos häntä vain huvittaa käyttää sitä. Pampulan leikkitoverina nähdään Stina, pieni ja viisasteleva tyttö, joka kilpailee Pampulan kanssa Melkerssonien perheen nuorimman jäsenen, Pellen, suosiosta. Herkkä eläinystävä Pelle taas ei piittaa tyttöjen kotkotuksista. Myös isommat lapset, Pampulan ja Pellen isosisarukset, löytävät toisistaan ystävät ja perustavat salaseuran. Kirjassa koetaan ilon, surun ja liikutuksen hetkiä miljöössä, joka on kuin liian ihanaa ollakseen totta. Täydellistä kesäkuunneltavaa tai  -luettavaa!

Hän päätti vielä toisenkin asian. Olkoon kaivossa sammakoita miten paljon tahansa ja talon ikkunat vaikka säpäleinä, olkoon Nikkarila miten ränsistynyt hyvänsä, mikään ei estäisi häntä olemaan onnellinen juuri täällä ja nyt. Sillä oli kesä. Pitäisi aina olla kesäkuun ilta, hän ajatteli. Tyyni ja unelmoiva kuten tämäkin ilta. Ja hiljainen.

 

Astrid Lindgren: Saariston lapset [Vi på Saltkråkan]
WSOY, 2018 [1964]
Suom. Laila Järvinen
Lukija: Jarmo Heikkinen
8 h 33 min

Kimmo Takanen: Tunnelukko-kirjat

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kimmo Takasen suositut tunnelukkokirjat ovat pätevää asiaa, vaikka alaotsikot kuulostavatkin äkkiseltään helpolta self helpiltä. Kuuntelin pari ensimmäistä viime syksynä ja hiljattain palasin tunnelukkojen pariin kuuntelemalla Takasen uusimman teoksen Parisuhteen tunnelukot. Tunnelukkotyöskentely pohjautuu skeematerapiaan ja kirjojen lisäksi Takanen on luonut suositun tunnelukkosi.fi -sivuston, jolla voi esimerkiksi testata omat tunnelukkonsa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Takanen lähtee kirjoissaan liikkeelle siitä oletuksesta, että kaikilla on tunnelukkoja. Tunnelukko on Takasen mukaan “lapsuudessa ja nuoruudessa opittu tapa reagoida, kokea, tuntea, ajatella ja käyttäytyä.” Tunnelukkojen aktivoituessa aikuisuudessa toimimme tiedostamattamme lapsuuden selviytymismallien kautta. Selvää tietysti on, että lapsuudessa opitut selviytymiskeinot ovat aikuisuuden ihmissuhteissa haitallisia. Kirjat auttavatkin tunnistamaan ja avaamaan tunnelukkoja, joita onkin hyvin suuri kirjo. Monista tunnelukoista saattaa löytää joitakin piirteitä itsestään, mutta yleensä vain muutama ilmenee selvästi. Toki tunnelukkojen voimakkuuksissa on eroja, ja mitä enemmän ihminen työskentelee lukkojensa parissa, sen varmemmin ne laimenevat tai aukeavat.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kirjojen lukeminen auttaa tosin tunnistamaan lukkoja, mutta ei hävitä niitä millään hokkuspokkus-tempulla. Takanen onkin koonnut harjoituksia, jotka auttavat tunnelukkotyöskentelyssä ja aivojen uudelleenohjelmoinnissa. Toki lukkojen tiedostaminen eri tilanteissa myös auttaa suhtautumaan asioihin uudella tavalla. Takasen kirjat ovat selkeitä, helppotajuisia ja maalaisjärjellä ymmärrettäviä. Ne eivät myöskään tuomitse tai syyttele. Suosittelen näitä kyllä kaikille, Takanen nimittäin sanoo, että tunnelukkojen syntymistä lapsuudessa on suorastaan mahdotonta välttää, vaikka kasvuympäristö olisikin näennäisen tavallinen. Voin siis tällä perusteella väittää, että sinullakin, rakas lukijani, on – tai on joskus ollut – tunnelukkoja, joten aihe koskettaa kaikkia. Aste-erot toki vaihtelevat.

 

Kimmo Takanen: Tunne lukkosi. Vapaudu tunteiden vallasta.
WSOY, 2011
Lukija: Aku Laitinen
10 h 8 min

Kimmo Takanen: Murra tunnelukkosi. Työstä tunteet, toimi toisin.
WSOY, 2017
Lukija: Aku Laitinen
5 h 55 min

Kimmo Takanen: Parisuhteen tunnelukot. Avaimia toimivaan rakkauteen.
WSOY, 2019
Lukija: Timo Välisaari
10 h 40 min

C. S. Lewis: Narnian tarinat 1–3

Olipa kerran neljä lasta, joiden nimet olivat Peter, Susan, Edmund ja Lucy. Tämä on kertomus siitä mitä heille tapahtui, kun heidät oli sodan aikana lähetetty pois Lontoosta pommitusten takia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Romaaneja en ole juurikaan lukenut tänä vuonna lukuun ottamatta C. S. Lewisin kolmea ensimmäistä Narnia-kirjaa. Kirjat olivat minulle uusia tuttavuuksia, mutta Narniaan olin ihastunut jo aiemmin elokuvien kautta. Narnia-kirjat on luokiteltu lasten fantasiakirjallisuudeksi, joten ne ovat melko helppolukuisia. Ihan pienelle koululaiselle en itse näitä kuitenkaan vielä antaisi. Lapsilukijoille kirjat ovat ehkä eniten fantasiaa ja seikkailua, mutta aikuislukijaa (minua) viehättää erityisesti kirjojen runsas symboliikka. 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Narnia on rinnakkaistodellisuus, johon vain lapset voivat päästä. Ensimmäisen kerran englantilaiset Pevensien sisarukset päätyvät Narniaan sodanaikaisen evakkokotinsa vaatekaapin kautta. Narnia on fantasiamainen maailma ja siellä olennotkin ovat aivan erilaisia kuin meidän maailmassamme. Suosikkihahmoni niin kirjoissa kuin elokuvissa on suuri leijona Aslan, merentakaisen majesteetin poika. Aslanista säteilee sanojenkin läpi niin valloittavaa rakkautta, lempeyttä, hyvyyttä ja viisautta, että lukijan tekisi heti mieli kapsahtaa hänen kultaista harjaansa vasten. Aslan on salaperäinen hahmo, eikä hänestä tiedetä kuin se, minkä hän itse on ilmoittanut. Silti hän on aina paikalla silloin kuin tarvitaan. Aslanin maassa ei kukaan ole käynyt.

Jotkut ihmiset, jotka eivät ole olleet Narniassa, ovat sitä mieltä, ettei jokin seikka voi olla samalla kertaa pelottava ja hyvä. Jos lapset joskus olivat ajatelleet niin, se luulo karisi heistä nyt yhdellä iskulla. Sillä yrittäessään katsoa Aslanin kasvoihin he tavoittivat vain välähdyksen kultaisesta harjasta ja suurista, kuninkaallisista, ylhäisistä silmistä; ja sitten he huomasivat etteivät voineet katsoa häneen ja alkoivat vapista.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Aslan on siinäkin mielessä kiinnostava hahmo, että hänen ympärillään on kaikkein eniten hyvinkin raamatullista allegoriaa. C. S. Lewis olikin julkisesti kristitty kirjailija, joten sattumasta tuskin on kysymys. Aslan on suuren merentakaisen majesteetin poika, leijona, joka viittaa selvästi Jumalan poikaan, Juudan leijonaan. Aslan on yksinkertaisesti rakastettava, yhtä aikaa voimakas ja hellä, ymmärtävä ja isällinen.  Ensimmäisessä kirjassa Aslan suostuu kuolemaan petturin tähden ja kärsimään tälle kuuluvan, häpeällisen ja tuskallisen rangaistuksen. Hän kuitenkin herää eloon kuolemansa jälkeen ja vapauttaa koko Narnian pahan vallasta.

“Vaikka velho tunsi suuren taian, on olemassa suurempi taika, jota hän ei tiennyt. Hänen tietonsa ulottuu vain ajan sarastukseen. Mutta jos hän olisi katsonut vähän kauemmaksi taaksepäin, hiljaisuuteen ja pimeyteen ennen ajan alkua, hän olisi sieltä voinut lukea toisenlaisen taian. Hän olisi tiennyt, että kun joku vapaaehtoinen uhri, joka ei ole tehnyt mitään rikosta, tapetaan petturin sijasta, paasi halkeaa ja itse kuolema alkaa liikkua taaksepäin.”

Kiinnostavaa on myös se, että Lucy nuorimpana ja vilpittömimpänä näkee Aslanin useimmin.  Raamatun sanoin: “Totisesti, joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse.” (Mark. 10:15) Isommat sisarukset usein epäilevät Lucyn vain kuvittelevan, kun tämä kertoo Aslanin haluavan johdattaa häntä. Jumalan viisaus näyttäytyykin maailman viisaiden silmissä usein hullutena: “Mikä maailmassa on vähäpätöistä ja halveksittua, mikä ei ole yhtään mitään, sen Jumala valitsi tehdäkseen tyhjäksi sen, mikä on jotakin. Näin ei yksikään ihminen voi ylpeillä Jumalan edessä.” (1.Kor. 1: 27–29)

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kolmannessa kirjassa Aslan muun muassa riisuu lohikäärmeeksi muuttuneen Eustacen paksusta käärmeennahastaan, kastaa tämän altaassa ja pukee tämän ylle uudet vaatteet. Kastamisen lisäksi tähän kohtaan viittavat hengellisenä tapahtumana muun muassa seuraavat Jeesuksen sanat: “Jos minä en pese sinua, ei sinulla ole sijaa minun luonani.” (Joh. 13:8). “Se joka voittaa, saa ylleen puhtaan valkeat vaatteet enkä minä pyyhi hänen nimeään elämän kirjasta vaan tunnustan hänet omakseni Isäni ja kaikkien hänen enkeliensä edessä.” (Ilm. 3:5)

“Jonkin ajan kuluttua leijona otti minut lähteestä ja puki –
“Puki sinut? Käpälillään?”
“Niin, en oikeastaan muista kuinka se kävi. Mutta joka tapauksessa hän puki minut uusiin vaatteisiin – ne ovat ylläni vieläkin. Ja sitten olin äkkiä jälleen täällä. Ja sen vuoksi minusta tuntuu, että olen nähnyt unta.”
[–] “Luulen, että olet nähnyt Aslanin” sanoi Edmund.

Lempikohdakseni muodostui kolmannen kirjan loppu, jossa lapset joutuvat jälleen palaamaan ihanasta Narniasta omaan maailmaansa. Aslan kuitenkin lohduttaa ikävöiviä lapsia kertomalla, että hän on todellinen myös oikeassa maailmassa:

“Mutta siellä minulla on toinen nimi. Teidän on opittava tuntemaan minut sennimisenä. Juuri siitä syystä teidät tuotiin Narniaan, että tutustuttuanne minuun jonkin verran täällä tuntisitte minut paremmin siellä.”

Uskoisin Lewisin suunnanneen loppukaneettinsa Pevensien lasten lisäksi myös lukijoille. Mainiot kirjat!

 

C. S. Lewis: Velho ja leijona [The Lion, the Witch and the Wardrobe]
Suom. Kyllikki Hämäläinen
Otava, 2014 [1950]
238 s.

C. S. Lewis: Prinssi Kaspian [Prince Caspian]
Suom. Kyllikki Hämäläinen
Otava, 1997 [1951]
188 s.

C. S. Lewis: Kaspianin matka maailman ääriin [The Voyage of Dawn Treader]
Suom. Kyllikki Hämäläinen
Otava, 2010 [1952]
249 s.

Mika Waltari: Aiotko kirjailijaksi?

Jos haaveksit tulevaisuutta ammattikirjailijana, muista, että sinua tällöin odottaa melkein varmasti kuluttava nuoruus, rauhaton miehuus ja turvaton vanhuus, jolloin aika on heittänyt sinut syrjään ja uusi polvi hymyilee teoksillesi. Luuletko haudallesi laskettujen seppeleiden, keräyslistoilla pystytetyn hautakiven ja sivun kirjallisuuden historiassa korvaavan kaiken sen, minkä jollakin muulla alalla olisit voinut saavuttaa? Niin – ellet millään muulla rehellisellä tavalla voi itseäsi elättää, silloin tapaus on auttamaton ja olet ansainnut kohtalosi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mika Waltarin Aiotko kirjailijaksi?, opaskirja nuorille kirjoittajille vuodelta 1935, on hauskaa luettavaa. Arvostan Waltaria kirjailijana älyttömästi: hänen monipuolisuuttaan, tuotteliaisuuttaan, ihmistuntemustaan, välittömyyttään, huumoriaan ja pettämätöntä tyyliään. Tämäkään kirjoittamisopas ei ole kuivan pönäkkä vaan tyylillisesti luonteva ja humoristinenkin. Olen hymyillyt lähes jokaisella sivulla tätä lukiessani. Teos sisältää  “kirjailemisesta” haaveileville käytännön vinkkejä kirjoituskoneen valinnasta ja liuskojen ulkoasusta kustannustoimittajan kanssa asioimiseen, mutta myös edelleen pätevää asiaa kirjoittamisen lajeista, tyylistä, aiheenvalinnasta ja kirjailijan syvimmästä olemuksesta.

Ellei kirjoittaminen tuota sinulle itsellesi kaiken vaivan uhallakin sisäistä iloa ja tyydytystä, on työsi arvotonta. [–] Kirjoititpa mitä hyvänsä, pidä aina päämääränäsi kirjoittaa mahdollisimman hyvin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Eniten minua huvittaa se, kuinka ironisen skeptisesti Waltari omaan ammattikuntaansa ja siihen pyrkiviin suhtautuu. Kirjansa alussa hän toteaa lakonisesti, että opaskirja on onnistunut, jos joku sen avulla tajuaa jättää kirjoittamisen sikseen ja etsiä muita kiinnostuksenkohteita. Itsekin kustannustoimittajana työskennellyt Waltari näyttää kyllästyneen yritteliäisiin kirjoittajiin, jotka kerta toisensa jälkeen tarjoavat samaa käsikirjoitusta hieman muunneltuna. Niille harvoille, jotka eivät säikähdä alkupuolen pelotteluja, Waltari tarjoaa myös toivon hippusen kirjoittajana ja siten myös persoonana kehittymisen tielle. Kuitenkaan myöskään lahjakkaita kirjoittajia hän ei ainakaan ansioiden vuoksi alalle houkuttele. Vain sisäinen palo luoda jotakin suurta ja henkevää voi olla kyllin iso motiivi.

Waltari näyttää itse ottaneen vakavasti omat puheensa huonoista ansaitsemismahdollisuuksista ja lisänneen pökköä pesään tuotantonsa määrässä. Waltaria ja hänen tuotantoaan paljon tutkinut Ritva Haavikko onkin arvioinut, että Waltari loi elämänsä aikana kirjallisia tuotoksia noin kuuden tavallisen kirjoittajan elämänuran verran. Romaaniensa, näytelmiensä ja muiden kaunokirjallisten teostensa rinnalla hän toimi muun muassa kustannustoimittaja ja kriitikkona. Mutta nuoria kirjailijoita hän varoittaa ankarasti laskemasta rahallista perustaansa pelkästään kirjoittamisen varaan.

Yksinomaisena ammattina se ei elätä harjoittajaansa. Sen tuottamat tulot ovat tilapäisiä, sattumanvaraisia ja varsin pieniä. Suurenkin menestyksen saavuttanut kirjailija voi meidän oloissamme elää yksinomaan tuotannollaan vain sillä ehdolla, että alentaa elintasonsa ja supistaa tarpeensa mahdollisimman vähäisiksi. Perheen perustamista hän ei voi tällöin ajatellakaan. 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Waltarin määritelmät hyvän kirjailijan ominaisuuksista eivät mielestäni ole muuttuneet miksikään sitten 1930-luvun. Pääasioiksi nousevat uteliaisuus ja kiinnostus kaikkea ja kaikkia kohtaan. Waltari myös muistuttaa, että uskottava ilmaisu riittää eikä kaikesta tarvitse olla omaa kokemusta. Tyylin tärkeyden hän nostaa ylle muiden. Omaleimainen tyyli on Waltarin mukaan se, josta oikeasti hyvän kirjailijan tunnistaa. Tyyliä on vaikea eritellä, tai arvioida, mistä se varsinaisesti muodostuu. Yhtenä tyylin kehittämisen keinona Waltari korostaa lukemisen välttämättömyyttä. Hän tyrmää ajatuksen, että lukeminen antaisi omaan tekstiin liikaa piirteitä toisten kirjailijoiden tyylistä. Näin yleensä käykin aluksi, mutta Waltari sanoo sen olevan vain väistämätön välivaihe, ja paljon lukeneella oma tyyli alkaa puskea vieraista vaikutteista läpi, kun aika on kypsä. Waltarin oma tyyli on niin tunnistettava, että ihmettelen, miten hän oikein tekikään sen. Omaperäinen tyyli on kuin käsiala – tunnistettava, mutta hankala kopioitava. Mielestäni tyylin muotoutumisessa ja kypsymisessä on jotain mystistä, se on salaisuus, josta ei tietoisella tasolla pääse perille.

Kirjailijalla täytyy olla mielikuvitusta.
Kirjailijan täytyy osata nähdä, ajatella ja ymmärtää elämän eri ilmiöitä, ihmisiä ja heidän tekojaan.
Kirjailijan täytyy osata eläytyä mitä erilaisimpien ihmisten elämään, ajatus- ja toimintatapoihin.
Kirjailijan täytyy osata elävöittää näennäisesti tyhjät ja ikävätkin asiat.
Kirjailijalla täytyy olla tyylitaitoa.
Kirjalilijan täytyy olla – kunkin mahdollisuuksien mukaan – sivistynyt ihminen [–]
Kirjailijan täytyy tietää mahdollisimman paljon mahdollisimman monilta aloilta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mutta ihmistä opit ymmärtämään ja kuvaamaan vain sillä ehdolla, että itse kehityt persoonallisuudeksi. Ja persoonallinen tyylikin on lopulta vain muuan persoonallisuuden ilmenemismuotoja, tapa, jolla lahjakas persoonallisuus ilmentää itseään.

Waltarin teoksissa ihailen hänen kykyään kuvata ihmisiä kaikista yhteiskuntaluokista ja elämäntilanteista. Hän kuvailee heitä ymmärtäen, heidän asemaansa asettuen, ja kuitenkin samalla kuin naureskellen kaikelle ja kaikille. Myös oppaassaan hän kehottaa tarkkailemaan ihmisiä ja olemaan kiinnostunut heistä. Ihmisistä täytyy voida kirjoittaa samalta tasolta eikä ylhäältä tai alhaalta päin. Vaikka Waltari sai nauttia mainittavaa menestystä jo omana aikanaan, hänen teoksensa ovat minusta ihailtavan maanläheisiä. Ne eivät pokkuroi paitsi korkeintaan nauraakseen itselleen.

Suuri kirjailija on ennen kaikkea kuvaaja. Muista tämä. Suuri kirjailija ei ole koskaan hosuja, saarnaaja tai maailmanparanataja.

Mika Waltari jos kuka oli itse Suuri Kirjailija.

 

Mika Waltari: Aiotko kirjailijaksi? Tuttavallista keskustelua kaikesta siitä, mitä nuoren kirjailijan tulee tietää.
WSOY 2002 [1935]
216 s.

Tärkeät yksityiskohdat

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Elämä on yhtä aikaa kaunista ja myyttistä. Me elämme ja kuolemme, ikäännymme kauniisti tai rypistymme. Heräämme aamulla, ostamme juustoa ja toivomme, että rahamme riittävät siihen. Samalla vahvat sydämemme tekevät työtä silloinkin kun meillä on suruja, ja ne tekevät työtään kaikkien elämämme talvien läpi. Olemme tärkeitä, elämämme on tärkeätä ja hienoa, ja sen yksityiskohdat ovat muistiinmerkitsemisen arvoisia. Näin kirjoittajan täytyy ajatella, näine ajatuksineen hänen tulee istua kirjoittamaan. Me olimme täällä, me olemme ihmisiä, näin me elimme. Tulkoon se tietoon, että maailma kulki silmiemme edestä. Yksityiskohtamme ovat tärkeitä. Ja elleivät ne olisi, yhtä hyvin voisi pudottaa pommin, eikä sillä olisi mitään merkitystä.

Rakastan yksityiskohtia! Ylläoleva lainaus, kuten muutkin tämän postauksen lainaukset, on Natalie Goldbergin kirjasta Luihin ja ytimiin – kirja kirjoittajalle. Goldberg on tunnettu kirjoittamisen opettaja, ja vaikka en allekirjoitakaan kaikkea hänen kirjojensa opeista,  varsinkin yksityiskohdista hän kirjoittaa mielestäni erittäin hyvin. Ja kirjoittaa kuten opettaa – yksityiskohdat ovat ainoa asia, jolla tekstissä oikeastaan on väliä. Kokonaisuus koostuu yksityiskohdista, tulee ymmärrettäväksi ja inhimilliseksi niiden kautta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Yksityiskohtien tallentaminen on asettautumista massatuhoa aiheuttavia pommeja vastaan, liikaa vauhtia ja tehokkuutta vastaan.

Esimerkkinä Goldberg mainitsee Yad Washemin, holokaustin muistomerkin Jerusalemissa, johon on ikuistettuna kuuden miljoonan uhrin nimet, synnyinpaikat, kaikki mitä heistä on saatu selville. Ei massaa vaan ihmisiä, yksityiskohtia – jokainen. Elämän yksityiskohdista kirjoittaminen on tärkeää oman identiteetin kannalta, mutta kirjoittajana myös eläväisen, sykähdyttävän tekstin tuottamisen kannalta. Minusta Goldbergin tavassa ujuttaa yksityiskohtia luontevasti tekstinsä sekaan on jotain hyvin samaa kuin Lucia Berlinin rosoisessa, elämänmakuisessa tyylissä. Kahvilan tiski ja päivän kauneus kuvataan sellaisenaan, yksityiskohtia rakastaen ja kunnioittaen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Opettele kaikkien asioiden nimet: linnut, juustot, traktorit, autot, rakennukset. Kirjoittaja on samanaikaisesti arkkitehti, ranskalainen kokki, maanviljelijä, ja yhtä aikaa hän ei ole mikään niistä.

Yksityiskohtien haalimisesta voi tehdä taiteellisen tarkkaa, siinä voi kehittyä. Yksityiskohtia ei voi tallentaa, jos ei tiedä niiden nimiä. Kirjoittajan tulee ottaa selvää, janota tietoa, olla kiinnostunut kaikesta, että osaa nimetä asiat, tallentaa vivahteet. Goldberg kuitenkin myös huomauttaa, ettei tavallisuuskaan ole innoituksen lähteenä tylsää ja hedelmätöntä, vaan yksityiskohtia tulisi tallentaa nimenomaan omasta elinympäristöstä, oli se sitten hiljainen pikkukaupunki tai suuren maailman syke. Katsoa ympärilleen, kuunnella, haistaa ja maistaa.

Kirjoittaminen on elämän tarkkailua, filosofointia. Itse on oman asuinympäristönsä paras asiantuntija ja havainnoija, ja oma tavallinen voikin lukijoista tuntua eksoottiselta. Kirjoittaa “New Yorkin Aero Tavernan kaltevat ikkunat, hitaasti pyörivän Rheingold-mainoksen, Wise Potato Chip –telineen ja korkeat punaiset jakkarat” tai jyväskyläläisittäin yliopiston kirjaston keltaiset seinät, tietokoneluokan ummehtuneen tuoksun, museologian opiskelijoiden verkkaisen naputtelun ja auringon heijastumat vanhanaikaisissa näytöissä. (Opettajanhuoneen seisoneen kahvin, joka tulvahtelee käytävillä höyryävistä mukeista.) Yksityiskohdat ovat merkittäviä. Ne ovat indeksejä, jotka kertovat jotain kohteestaan, usein itsestämme.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olemme eläneet, hetkemme ovat tärkeitä. Juuri tätä on kirjoittajan elämä: nostaa esiin yksityiskohtia, joista historia muodostuu, muistaa Owatonnan kahvilan oranssit pöydät ja penkit.

 

Kirjoittaisin, mutta…

Oikein harmittaa, etten ole ehtinyt blogin äärelle koko alkuvuonna!

On tullut oivalluksia ja havaintoja kirjoittamisesta, joitakin esittelemisen arvoisia kirjojakin. Eikö olekin hassua, että olen kokopäiväisesti kirjoittamisen kanssa tekemisissä, enkä siksi ehdi kirjoittaa!

Sellaista se tutkimuksen teko on. Ja aika aikaansa kutakin.

Työskentelylle varatut ajalliset ja luovuudelliset resurssit päivistäni ovat menneet tehokkaasti gradun hyväksi. On priorisoitava, sillä gradun lisäksi myös kaikki viimeiset kurssit, esseet, tehtävät, artikkelit, referaatit ja esitelmät pitäisi saada valmiiksi kesään mennessä. Jos keskityn ahkerasti työskentelemään, sen pitäisi onnistua. On vapauttavaa viivata yli tehtäviä opintojen to do -listasta ja olla aina yhtä riviä lähempänä maisterin tutkintoa. Olohuoneemme nurkkaan on huomaamatta pesiytynyt kymmenien lähdekirjojen yhdyskunta, joita koitan ottaa haltuun yksi kerrallaan.

Gradua työstäessä nousee mieleen usein ajatuksia kirjoittamisesta, joita olisi mukava jakaa tänne blogiinkin. Luonnoksissa onkin keskeneräisiä postauksia, jotka toivoisin saavani joskus lähiaikoina ilmoille. Niissä ajatus on jäänyt puolitiehen, kuvat ottamatta tai jotain.

Tulin vain kertomaan, että kirjoittaisin mielelläni tännekin.