Aikuisuus on myytti & muuta sarjakuva-asiaa

Hello! Välillä menee niin, että olisi kirjoitusinspiraatiota, mutta ei luettuja kirjoja, joista kirjoittaa, ja joskus innostuu lukemisesta niin, ettei taas huvita kirjoittaa. (Ja onhan niitä opiskeluhommiakin ollut kiitettävästi.) Nyt ehkä viime aikoina ollut kyse jälkimmäisestä, mutta vaikkei mikään pakko olekaan, niin mielelläni postaisin kuitenkin lukeilla olevista kirjoista – sen verran kivoja löytöjä on tullut vastaan joulun jälkeen!

Lomalla en paljon edes lukenut, mutta sen jälkeen lainasin kasan toinen toistaan kutkuttavampia teoksia. Aika paljon on tulossa perhe/kasvatus- sekä matkustus/kulttuurit -genrejä, elämäkertoja ja ylipäätään non-/autofiktiota. Yksi klassikkonäytelmäkin tuli luettua. Ennen joulua luin useamman aika rankan kirjan, mutta nyt kevään lähestyessä innostaa lukea kevyempää tekstiä eri kulttuureista, ja muun muassa pari-kolme Ranska-aiheista kirjaa on yöpöydällä. (Aah, Ranska ❤ ) Kuten mainitsin Maailman onnellisimmat lapset -postauksessa, esimerkiksi kulttuurieroista ja perhe-elämästä eri maissa voisin lukea lähes loputtomiin. Jokaisessa kirjassa on aina jokin uusi kulma!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lasketteko te muuten sarjakuvat kirjallisuudeksi?
En minäkään ennen, mutta kirjallisuuden opinnoissa tuli yllätyksenä, että kyllä ne vaan vakavasti otettavaa kirjallisuutta ovat, ja yliopistolla on kirjallisuuden puolella jopa sarjakuvatutkijoita! Jotenkin käsitys sarjakuvista on ehkä yleisesti ollut, että ne ovat a) lasten kirjallisuutta b) ns. halpaa viihdettä paremman puutteessa c) ei korkeakulttuuria. Kuitenkin sarjakuvien lukeminen voi olla myös valinta, jonka ei tarvitse ilmentää huonompaa makua kuin romaanien lukijalla. Sarjakuvia on sitä paitsi yllättävän paljon myös ja nimenomaan aikuisille.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Aikuisiällä sarjakuvien lukemiseni ovat rajoittuneet lähes pelkästään sanomalehtien strippeihin (joista vilkaisen Fingerporin, Viivin ja Wagnerin sekä Jeren). Kouluikäisenä luin kyllä paljon sarjakuvia, joista ykkönen on tietysti Aku Ankka. Saatoin esim. kesälomalla ottaa jonkun vuosikerran ja lukea järjestelmällisesti joka lehden. Lempparitekijöitäni ovat Carl Barks (paras!), Don Rosa ja William van Horn.

Sarjakuvat voivat koota perheen myös yhteen hauskasti. Lapsuudenkodissani on kiva perinne, että Barksin Aku Ankkoja luetaan yhdessä ääneen. Näin toimittiin omassa lapsuudessani, mutta tapa on herännyt uudelleen henkiin, kun meidän lapsemme ovat nyt siinä iässä, että jaksavat seurata. Usein me aikuistuneet lapsetkin kokoonnumme kuuntelemaan ja nauramaan, kun pappa lukee ääneen, jos olemme käymässä. Terveisiä vaan sinne! Barksin Akut ovat mielestäni humoristisimpia Akuja.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Luin lapsena paljon myös Tinttiä ja Lucky Lukea, ja molemmat olivat mielestäni tosi hyviä. Sarjakuvakirjapinojen läpikäymisessä sai kivasti kulumaan kesälomien verkkaisia aamuja. Myös noita molempia luettiin meillä ääneenkin välillä. Paljon muita tuollaisia brändejä en olekaan lukenut, paitsi nuorena oli jossain vaiheessa ohimenevä Viivi ja Wagner -kausi, jolloin lainasin niitä ihan kirjastosta. Omien lasten kanssa olen lukenut ainakin hersyviä Peppi Pitkätossu -sarjakuvia (Ingrid Vang Nymanin kuvittamina).

Mutta summa summarum, sarjakuvat olisivat näin aikuisenakin ihan passelia luettavaa, varsinkin esim. kipeänä, kun ei jaksa keskittyä pitkiin sepustuksiin. Olisiko teillä suosituksia aikuisten sarjakuvista? Mielellään jotain kevyen humoristista kuitenkin. Tiedän, että on myös vakavia, jopa ahdistavia sarjakuvia, mutta pidän kuitenkin tässä genressä jonkinlaisesta huumorin tuikkeesta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tässä yksi vinkki täältä sinne: Sarah Andersenin Aikuisuus on myytti (2017). Tätä on näkynyt bookstagramissa paljon, joten sieltä minäkin sen bongasin. Kirjassa ei ollut muuta vikaa kuin että se loppui liian nopeasti! Andersenin hieman sarkastinen huumori kyllä osui ja upposi tähän lukijaan ja myönnän, että moneen strippiin pystyin samaistumaankin. Kirjan pääkohderyhmä onkin juuri nuoret aikuiset naiset, ja jos on vielä lukutoukka ja introvertti niin silloin erityisesti. Päähenkilö on nuori nainen, jolle aikuisuus on oikeastaan ihan myytti, koska toiminta ei aina vastaa yleistä mielikuvaa aikuisuudesta. Yksinkertaisesti hauskaa.

Millaisia sarjakuvamuistoja sinulla on?

 

Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti – “Sarah Scribbles -kokoelma” [Adulthood Is A Myth: A “Sarah’s Scribbles” Collection]
Sammakko, 2017 [2016]
109 s.

 

 

 

Rina Mae Acosta & Michele Hutchison: Maailman onnellisimmat lapset

Paras tapa tehdä lapsia on tehdä heidät onnellisiksi.
 – Oscar Wilde –

Aasianamerikkalainen Rina Mae Acosta ja englantilainen Michele Hutchison avioituivat kumpikin hollantilaismiehen kanssa ja muuttivat Hollantiin. Lapsia saatuaan naiset pistivät hämmentyneenä merkille hollantilaisen kasvatustavan erilaisuuden angloamerikkalaiseen verrattuna. Havainnoista syntyi kokonainen kirja, Maailman onnellisimmat lapset – kasvatus hollantilaisittain (2017), joka etsii kulttuurisia syitä sille, miksi hollantilaislapset ovat tutkimusten mukaan maailman onnellisimpia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Minusta on aina mielenkiintoista lukea eri kulttuureista, ja pikkulasten vanhempana kiinnostavat tietysti myös kasvatustapojen erilaisuudet. Acosta ja Hutchinson nimeävät muutamiksi onnellisuuden lähteiksi lapsille annetun vapauden, kilpailemattomuuden ja vanhempien rentouden sekä sen, ettei vanhemmuudelle omistauduta liikaa. Osittain samoja teemoja kuin Pamela Druckermanin Kuinka kasvattaa Bebéssä. Mukaansatempaavuudessaan Druckerman vie voiton, mutta kyllä Maailman onnellisimmat lapsetkin on silti kelpo kirja avatessaan kulttuurieroja, joita itse ainakin voisin spekuloida loputtomiin.

Suomalaisnäkökulmasta hollantilainen kasvatus ei nyt ole täysin ihmeellistä. Kuten suhteessa Ranskaan, myös akselilla Hollanti–Yhdysvallat Suomi sijoittuu jonnekin keskivälille, joskin Hollanti kyllä tuntuu suomalaisemmalta kuin Ranska. Lasten vapaushan on Suomessa melko tuttua, kun pienetkin koululaiset kävelevät iltapäivisin kotiin keskenään. Englannissa ja Amerikassa tämä ei tulisi kysymykseenkään, saati autoon hetkeksi jättäminen. Tosin Suomessakin käsitykset siitä, mikä on soveliasta tai turvallista, ovat mielestäni ajautuneet tiukempaan suuntaan 1990-luvulta, jolloin itse olin lapsi. Suomessa on hyvin kirjavia mielipiteitä esimerkiksi siitä, milloin lapsi on kyllin vanha leikkimään omalla pihalla siten, että vanhempi on sisällä. Mitä te sanotte?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Teoksessa ihastutti maalaisjärkisen levollinen ajatus siitä, että äidiksi tai isäksi tulo ei tarkoita, että on pakko muuttua ns. höösääjävanhemmaksi. Esimerkiksi Hollannissa lasten syntymäpäivät eivät ole kuukausia järjestelty show kaikkine härpäkkeineen ja ohjelmanumeroineen vaan yksinkertaiset ja rennot kakkukahvit, joissa lapset leikkivät pihalla keskenään ja aikuiset juttelevat. Myös kilpailullisuus puuttuu eikä lapsia kuskata pienestä pitäen kaikenlaisiin kehittäviin harrastuksiin vaan mielummin syödään joka ilta yhteinen ateria saman pöydän ääressä ja ulkoillaan. Peukutan tälle! Elämänmuoto on aika simppeli.

Kuitenkin parasta Hollannissa on se, että siellä vanhempien – erityisesti äitien – välinen kilpailu puuttuu lähes kokonaan. Äidit eivät kuulemma tunne syyllisyyttä valinnoistaan. Kuten Ranskassa, vauvat opetetaan nukkumaan kokonaisia öitä hyvin pieninä, mutta jos tämä ei onnistu, siitäkään ei stressata. Osa-aikatyötä tehdään myös paljon ja isät osallistuvat aktiivisesti lastenhoitoon. Työtunteja ylipäätään tehdään maassa kesimäärin hieman vähemmän kuin muualla. Suomeenkin kaipaisin joustavien tuntimäärien yleistymistä työpaikoilla. Jos perustarpeet saa täytettyä hieman vaatimattomammilla tuloilla, on luonnollista, että vähäisempi kiire tekee tilaa onnellisuuden kokemukselle. Aika on rahaa, myös käänteisesti.

Rina Mae Acosta & Michele Hutchison: Maailman onnellisimmat lapset – Kasvatus hollantilaisittain [The Happiest Kids in The World]
Siltala, 2017
285 s.

Yksi etappi saavutettu

Success is not final, failure is not fatal: it is the courage to continue that counts. 
– Winston Churchill –

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hyvää alkanutta vuotta! Täällä ollaan palattu sorvin ääreen kevään opintoja suunnitellen ja pikkuhiljaa aloitellen. Sain aika kivan joululahjan postissa: kandin paperit eli alemman korkeakoulututkinnon! Kyseinen opintopaketti oli viime keväänä jo yhtä kurssia vaille valmis, ja nyt joulun alla, viimeistenkin opintopisteiden kirjauduttua rekisteriin saatoin hakea tutkintoa. Toki olen tässä samalla edistänyt myös maisteriopintoja.

Olen _pikkuisen_ ylpeä itsestäni! Siis ihan tosi fiiliksissä! Joku voisi ajatella, ettei ole kummoistakaan saada kandin papereita 29 täytettyään, mutta ehkä juuri siksi se on minulle _tosi_ iso juttu. Olen ollut reilu kymmenen vuotta koulutukseltani ylioppilas ja nyt minulla on tutkinto yliopistosta, tuntuu vieläkin lähes uskomattomalta!

Ei tätä kummemmin olla juhlistettu, mutta pitää vaikka jonain päivänä käydä miehen kanssa lounaalla juhlan kunniaksi, vaikka thaimaalaisessa opiskelijaruokalan sijaan! Juttu on iso siksikin, että olen pystynyt kahden lapsen jälkeen palaamaan opiskelijaksi ja saattamaan yhden etapin loppuun, vaikka helpointa olisi tavallaan ollut luovuttaa. Olen saanut väkerrettyä kandin työn ja mennyt sen verran mukavuusalueen ulkopuolelle, että onhan monen vuoden opiskelu tässä vaiheessa myös taloudellinen uhraus. Minimiopintotuki kun ei kata kokonaan edes päivähoitomaksuja. Onneksi toinen meistä on jo valmistunut ja töissä! Olen kuitenkin edelleen tyytyväinen, että hoidin lapsia kotona usemman vuoden heidän ollessaan ihan pieniä, ne kasvavat niin äkkiä… Ensi syksynä esikoinen menee jo kouluun.

Nyt kun kevätkauden puolelle ollaan päästy, tuntuu niin hassulta ja huikealta sanoa, että valmistun maisteriksi todennäköisesti ensi keväänä, jos kaikki menee suunnitelmien mukaisesti. Siis reilun vuoden päästä! Minun ikuisuusprojektinikin loppu siis häämöttää jo! Mitä sen jälkeen? En todellakaan tiedä. Mutta nyt olen humanististen tieteiden kandidaatti, jippii ja kippis!

Onko sinulla juttuja, joiden saavuttamisesta olet ylpeä, vaikka ne eivät ehkä yleisen mittapuun mukaan tuntuisikaan kovin erikoisilta saavutuksilta? Minusta meidän on syytä juhlistaa reippaasti niitä pienempiäkin askeleita, ovathan ne omassa elämässämme suuria harppauksia!

Rauhallista joulua!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tahtoisin päästä paimenten mukaan
Unohtaa kiireen ja melun rasittavan
Aamu kun koitti, tiesikö kukaan
Tuo ensi joulu sai muuttaa historian

Joulu on taas, riemuitkaa nyt
Lapsi on meille tänä yönä syntynyt
Tulkoon toivo kansoille maan
Pääsköön vangit vankiloistaan
Uskon siemen nouskoon pintaan
Olkoon rauha loppumaton

Joulu on taas, kulkuset soi
Jossakin äiti lasta seimeen kapaloi
Tulkoon juhla todellinen
Tulkoon Jeesus Herraksi sen
Tulkoon rakkaus ihmisrintaan
Silloin joulu luonamme on

Pekka Simojoki

 

Levollista joulua itse kunkin kotiin!

❤ Tuuli

William Golding: Kärpästen herra

“Eikö täällä todella ole ketään aikuisia?”
“En ainakaan usko olevan.”
Vaalea poika sanoi tämän miltei juhlallisella äänellä, mutta sitten hän äkkiä tajusi omien sanojensa riemastuttavan merkityksen. [–]
“Ei ketään aikuisia!”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

William Goldingin kulttilassikko Kärpästen herra (1954) on yhtä aikaa hirveä ja hirveän hyvä. Kirja sijoittuu toisen maailmansodan ajalle ja kertoo joukosta koulupoikia, jotka haaksirikkoutuvat lentokoneonnettomuudessa keskenään autiolle, trooppiselle saarelle. Alkutilanne on tietenkin melko hypoteettinen, mutta kuitenkin mahdollinen. Ensin pojat toimivat kuin kunnon englantilaiset: järjestäytyvät, pitävät kokouksia, tekevät suunnitelmia, mutta vähitellen eripura alkaa häiritä joukkoa ja seikkailu muuttuu selviytymistaisteluksi.

Viidakon armoilla pojista (ainakin suuresta osasta) kuoriutuu keihäät kädessä juoksentelevia verenhimoisia villi-ihmisiä, jotka joutuvat sotaisiin väleihin keskenään. Jännite on rakennettu teokseen oivallisesti ja koko ajan pelkää, että jotain vielä hirveämpää tapahtuu. Samalla on kuitenkin jatkettava lukemista, vaikka sitten toinen silmä kiinni.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

“Peto tappakaa! Kurkku leikatkaa! Veri laskekaa!” 

Nyt kun olen juuri lukenut pohjalle kaksi muutakin toista maailmansotaa käsittelevää kirjaa (Kaikki se valo jota emme näe ja Poika joka pelastui), Kärpästen herran absurdi julmuus ei kummastutakaan enää niin paljon. Lähtöoletukseni oli hieman vähättelevästikin, että Kärpästen herra nyt on vain sellainen satu, miten ei koskaan oikeasti voisi käydä. Ja onhan se hyytävä satu. Mutta näen sen vahvasti nyt myös allegoriana toisesta maailmansodasta ylipäätään! Kun koulupojat autiolla saarella tappavat toisiaan, vastaavaa tekevät aikuiset oikeassa maailmassa samaan aikaan. Koko maailma sotii.

Ja julmuudesta. Esimerkiksi se mitä aiemmin mainitsemissani teoksissa Frederikille tai vaikkapa nyt holokaustissa tuhotuille juutalaisille tehtiin, on täyttä sadismia. Toisten tuskalla huvittelua ja empatian kuolettamista. Eikä siihen tarvittu autiota saarta tai kasvomaaleja. Luin Wikipediasta, että teoksen nimi Kärpästen herra viittaa Belsebuliin eli Raamatun alkukielessä käytettyyn ilmaukseen paholaisesta. Ja niin tässä kirjassa kuin esimerkiksi siellä keskitysleireillä meininki on niin yli-inhimillisen julmaa, että nimitys on varsin osuva.

En ole lukenut kauhukirjallisuutta, mutta tämä teos liippaa tunnelmaltaan läheltä sitä. Se on kuitenkin realistinen siten, että yliluonnollisia elementtejä ei varsinaisesti ole, vaikkakin pelot nostattavatkin poikien mieliin epäilyksiä pedosta, joka saarta hallitsee. Itse en tästä ollut aivan varma, joten pelkäsin koko ajan, tuleeko sieltä kohta jokin hirviö esiin. Se olisi kuitenkin pilannut teoksen allegorisuuden. Pahuus voi löytyä ja löytyykin ihan ihmisen omista tekosista. Ja vaikka konkreettista hirviötä ei saarella ole, sen tuntee taustalla kuitenkin näkymättömänä voimana, joka voi ottaa valtaansa ja ajaa kamaliin tekoihin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kärpästen herrassa tulee mielestäni hienosti ilmi, kuinka vallanhimo ja paha johtaja voivat sotkea kaiken. Vallan havitteleminen voi ajaa äärimmäisiin tekoihin, ja jos johtajaksi pääsee ja päästetään hieman päästään seonnut kaveri, hän saa vedettyä tavalliset jees-miehetkin mukanaan julmuuksiin. Laajamittaista holokaustiakaan tuskin olisi tapahtunut ilman Führeriä eli Adolf Hitleriä, joka joukkoisti tuhoamisen. Tällöin monista tavallisistakin saksalaisista tuli tappajia, koska jollakin puolella nyt vain oli oltava. Sika muuten näyttäytyi eläimenä samankaltaisessa irvokkaassa valossa kuin Orwellin Eläinten vallankumouksessa. Sian pää sai peräti kunnian olla koko teoksen nimikkohahmona.

Mutta Ralph seisoi heidän keskellään likaisena, takkuisena ja niistämättömänä itkien heidän viattoman lapsuutensa loppua, ihmissydämen synkkää pahuutta.

 

William Golding: Kärpästen herra [The Lord of the Flies]
Otava, 2007 [1954]
336 s.

Leon Leyson: Poika joka pelastui – Schindlerin listan kuopus

Oli syyskuun kuudes päivä vuonna 1939. Vain vajaan viikon kuluttua siitä, kun saksalaiset olivat ylittäneet Puolan rajan, he olivat jo Krakovassa. Ja vaikkemme tienneet sitä silloin, aikamme helvetissä oli alkanut. 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Täysin suunnittelmatta minulle on päätynyt luettavaksi kolme samaan aikakauteen sijoittuvaa kirjaa perättäin. Tietysti olen itse kirjat lainannut, mutta etukäteen ajattelematta, että siinä on minulla rinnakkain kolme eri näkemystä toisesta maailmansodasta. Todella mielenkintoista lukea ja vertailla peräkkäin. Kaikki se valo, jota emme näe on kuin realistinen satu, jossa näkökulma on Saksan ja Ranskan. Hitler-nuorison, natsikoulutuksen ja ideologian julmuus tuodaan esiin, vaikkei olekaan pääjuoni. Teos osoittaa myös, että “arjalaistenkin” riveissä oli häviäjiä, kuten Werner ja etenkin ystävänsä Frederik.

Tällä hetkellä sen sijaan luen viimeisiä sivuja Goldingin Kärpästen herrasta, josta kirjoitan oman postauksensa. Ihmisen omituinen ja kauhistuttava julmuus tuntuu fiktiivisessä romaanissa jopa utopialta, mutta ei enää, kun on lukenut välissä vavahduttavan Poika joka pelastui. Näistä kolmesta tämä on ainoa tositarina, elämänkerta, jonka on kirjoittanut Leon Leyson – holokaustista selvinnyt Schindlerin listan kuopus. Näkökulma on siis vahvasti uhrien.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Minut oli määrätty lapioimaan lunta miesjoukon kanssa. Ilman talvivaatteita olin niin jäässä, että lapio hädin tuskin pysyi käsissäni. Äkkiä Hauptsturmführer Göth ilmaantui paikalle ja vaati hetken mielijohteesta, että vartijat antaisivat meille jokaiselle kaksikymmentäviisi iskua kauheilla nahkaruoskillaan. Emme ymmärtäneet siihen mitään syytä, mutta se oli samantekevää. Komendantin asemassaan Göth saattoi tehdö mitä ikinä tahtoi, oli siihen syytä tai ei. Hän tuntui nauttivan siitä, että aiheutti tuskaa avuttomille. 

Poika joka pelastui kertoo puolanjuutalaisen Leysonin tarinan aivan varhaislapsuudesta asti. Siksi kontrasti onkin niin suuri, kun melko onnellinen, perhekeskeinen lapsuus kääntyykin pian selviytymistaisteluksi suljetussa ghetossa Krakovassa. Jo ennen maailmansodan syttymistä juutalaisia aletaan syrjiä ja vainota räikeästi, mutta perheen onneksi Leonin isä on päätynyt töihin juuri Oskar Schindler -nimisen miehen tehtaaseen. Tällä yksityiskohdalla on ratkaiseva merkitys perheen myöhemmissä vaiheissa.

Kun sota syttyy ja vainot kiristyvät, myös Leon perheineen päätyy työpainotteiselle keskitysleirille. Leon on selvästi tavallista neuvokkaampi ja ehkä rohkeampikin poika, sillä monessa käänteessä hänet oltaisiin voitu potentiaalisesti tappaa, mutta hänellä on nokkeluutta ja onneakin turvanaan. Meininki keskitysleirillä on aivan hirveää. Mielivaltainen julmuus on jotain, mitä ei voi oikein käsittää. Juutalaisten ihmisarvo poljetaan täysin ja heitä murhataan miljoonittain.

Leon muistaa ihmetelleensä Hitlerin epäloogista rotuoppia: Führer itsehän oli tumma, kun esimerkiksi Leonilla oli siniset silmät eikä hän erottunut ulkonäöltään mitenkään muista puolalaisista. Hitlerin ideologialla ei ollutkaan mitään tekemistä järjen kanssa, se kumpusi puhtaasta vihasta. Myös keskitysleirien johtajat käyttivät sumeilematta valtaansa huvitellakseen julmuudella.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Aina joskus näin saksalaisten upseerien lapsia, jotka saapastelivat edestakaisin Hitler-nuorison univormu yllään ja lauloivat Führeriä eli Adolf Hitleriä ylistäviä lauluja. [–] Vain paksu piikkilanka-aita erotti minun elämäni helvetissä heidän elämästään vapaudessa, mutta yhtä hyvin olisimme voineet olla eri planeetoilla. 

Ilman Oskar Schindleriä Leon ja sadat muut juutalaiset olisivat lopulta kokeneet saman kohtalon kuin miljoonat tuhoamisleireillä murhatut. Schindler oli natsi, mutta hänellä oli vielä sydän paikallaan. Hän oli liikemies, joka natsien hirveydet tajutessaan pyrki tietoisesti pelastamaan niin monta juutalaista kuin kykeni. Hän laittoi projektissaan alttiiksi niin oman henkensä kuin rahansakin. Käsittämättömän pahuuden ja pimeyden keskellä tuikki pieni valonsäde.

Mistä kumpuaa ideologia, jossa ihmisen voi tappaa, kun siitä ei ole yhteiskunnalle tarpeeksi hyötyä? Että ihmisarvo on vain välinearvo eikä lopulta sitäkään. Miten on mahdollista mobilisoida valtavat joukot kiinniottamaan ja tuhoamaan kokonainen kansa, jonka lapset käyvät samaa koulua koulua kuin omatkin? En käsitä, miten se on voinut tapahtua. Että ensin vangitaan ghettoon, sitten pakotetaan täysin epäinhimillisiin olosuhteisiin työleirille ja lopulta etsitään kannattavimpia tuhoamismetodeja. Että osa ihmisistä on vain jätettä, josta pitää päästä kustannustehokkasti eroon.

Schindler on tosiaan se sama Schindler kuin Steven Spielbergin elokuvassa Schindlerin lista. Olen nähnyt sen kerran kauan sitten ja se on kyllä todella rankka elokuva. Kirja herätti kiinnostuksen katsoa se uudelleen, kun on saanut Schindleristä nyt “ensi käden tietoa”. Elokuvasta muistan ainoastaan punaisen pikkutytön surullisen hahmon, joka vaeltaa ruumiskasojen päällä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Leon Leyson: Poika joka pelastui – Schindlerin listan kuopus [The Boy on a Wooden Box]
Tammi, 2013
246 s.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Lämpiminä iltoina Marie-Laure avaa huoneensa ikkunan ja kuulostelee illanhämyä, joka lankeaa raukeana ja rauhallisena parvekkeelle, satulakatoille ja savupiipuille, kunnes todelliset kotikulmat ja niiden pienoismalli sekoittuvat hänen mielessään.
[–]
Isä pyyhkäisee hiussuortuvia hänen korviltaan ja lennättää häntä korkealla päänsä yllä. Isä sanoo, että hän on isän oma ihme, émerveillement. Isä sanoo, ettei ikinä jätä häntä, ei ikimaailmassa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe (2015) on kyllä paras lukemani romaani pitkään aikaan. Teos kertoo päällekkäin kahden erilaisen nuoren tarinaa toisen maailmansodan jaloissa. Romaanin rakenne on oivallinen ja saa jännityksen säilymään loppuun asti. Teos liikkuu koko ajan monilla eri tasoilla niin ajan, paikan kuin henkilöiden suhteen. Kieli on kaunista, kuvailevaa, sitä on miellyttävä lukea.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Teoksen toinen päähenkilö, Marie-Laure, on sokea ranskalainen tyttö, jolle Pariisin luonnontieteellisessä museossa työskentelevä isä on kaikki kaikessa. Kaksikon suhdetta kuvataan liikuttavan hellyttävästi. Marie-Laure pitää Jules Vernen seikkailuista ja on kiinnostunut kaikista luonnon ihmeellisyyksistä – erityisesti simpukat ja kotilot ovat hänen suosikkejaan.

Sodan alettua Marie-Laure ja isä joutuvat pakenemaan Etelä-Ranskaan, Saint-Malon merenrantakaupunkiin, jossa tutustuvat erikoiseen Etienne-setään, jolla on oma radiolähetin. Kaupunki joutuu lopulta ahtaalle piirityksen vuoksi eikä sokean tytön ole helppo selvitä kaaoksen keskellä. Tarinan läpäisee myös sadunomainen, monen halajama jalokivi, johon liittyy uskomuksia kirouksesta, ja joka pompahtelee esiin tuomaan lisäjännitystä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Samaan aikaan Marie-Lauren tarinan kanssa kerrotaan saksalaisesta, orvosta Werneristä, joka näppäränä ja valkohiuksisena nuorukaisena ajautuu natsien pitämään, nuorille pojille tarkoitettuun sotakouluun, jossa armoa ei tunneta. Juonta ja käänteitä paljastamatta en voi kauheasti spekuloida lukukokemustani, vaikka kovasti tekisi mieli! Kuitenkin ylipäätään minusta Wernerin maailma näyttäytyi kovempana ja julmempana kuin Marie-Lauren, joka sokeudestaan huolimatta oli tietynlaisen hoivan piirissä sodankin sytyttyä. Radioista kiinnostuneen Wernerin tarina leikkaa ihmeellisesti Marie-Lauren tarinaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Haluasin niin sanoa mielipiteeni lopusta, mutten sano, etten pilaa lukukokemustanne. Kannattaa nimittäin lukea tämä, ja varata vähän aikaa, koska se ei ole kevyemmästä päästä. En yleensä pidä pitkistä kirjoista, koska niitä on niin hidas lukea, mutta toisaalta oli myös ihanaa uppoutua tarinaan ihan kunnolla ja lukea vähitellen eteenpäin. Parisen kuukautta luin tätä, joten Marie-Laure ja Werner tulivat läheisiksi.

Kirja sai itkemään ja liikuttumaan useammassa kuin yhdessä kohdassa. Kuitenkin haikeuden lisäksi mukana on kylliksi niitä kauniita ja iloisia hetkiä keventämässä, ettei se ole läpeensä synkkä. Hyvinkin lyhyet kappaleet vievät tarinaa eteenpäin nykäyksittäin, tästä ratkaisusta pidin erityisesti. Lisäksi minua miellytti kovasti sen sijoittuminen oikeaan kontekstiin, Eurooppaan maailmansodan aikana. Myönnän, että minä ainakin olen mieltänyt monet historian tapahtumat romaanien kautta, jotka väläyttävät kuvitteellisia ihmiskohtaloita.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Doerrin teos liippaa muuten aika läheltä sitä tyyliä, mitä itsekin kirjoitan tällä hetkellä (nyt tosin meneillään piitkä luova tauko). En siis tietenkään tarkoita, että noin hyvin kirjottaisin, mutta tuo on se tyyli, mitä haen. Minulla on nimittäin ollut tässä jo pari vuotta kesken käsikirjoitus, joka kertoo juuri samaisesta ajasta ja sodastakin, mutta Suomessa, ja siinäkin on hieman aikahyppäyksiä, ei tosin tuollaista täysin päällekkäistä kerrontatapaa. Jos osaisin kirjoittaa mestariteoksen, tämä Doerrin kirja voisi olla tyylillisesti ja aiheellisesti lähellä sitä, mitä haluasin. Siksi pidinkin siitä niin kovasti. Mutta minä kirjoitan tietysti Suomesta, siitä minkä minä tunnen ja mihin minulla on siteitä parin sukupolven takaa.

   “Tiedätkö Etienne, mitä tapahtuu”, madame Manec kysyy toiselta puolelta keittiötä, “kun kiehuvaan veteen pudottaa sammakon?”
   “Te varmaan kerrotte.”
   “Se hyppää pois. Mutta tiedätkö, mitä tapahtuu, kun sammakon panee kattilaan, jossa on viielää vettä, ja antaa veden sitten hiljalleen lämmetä kiehumispisteeseen? Tiedätkö, mitä silloin tapahtuu?”
Marie-Laure odottaa. Perunoista nousee höyryä.
Madame Manec sanoo: “Sammakko kiehuu.”

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe [All the Light We Cannot See]
WSOY, 2015 [2014]
543 s.