Vanhemmuuskirjoja, joissa saadaan lapset syömään ja nukkumaan

Rakastan lukea vanhemmuuskirjoja, erityisesti nonfiktiotyylisiä, jossa joku kertoo tarinan muodossa omakohtaisista kokemuksistaan. Ja jos siihen liittyy vielä kulttuurierospekulaatiota, niin vielä parempi!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Karen Le Billonin Miksi ranskalaiset lapset syövät ihan kaikkea? kiinnosti koska Ranska, koska ruoka, koska lapset. Kanadalainen Le Billon avaa perheensä kivikkoisen polun nirsoista pastansyöjistä pikanteiksi maistelijoiksi. Muutos alkaa perheen muutettua pieneen ranskalaiskylään, josta Le Billonin mies on kotoisin. Pohjois-Amerikan ja Ranskan ruokakulttuurit ovat teoksen perusteella kuin yö ja päivä.

Jälleen kerran Suomi sijoittuu mielestäni keskivaiheille, vaikkakin täällä luultavasti ollaan ennakkoluuloisempia ja lepsumpia ruuan ja ruokailun suhteen kuin Ranskassa. Monipuolinen, lämmin koulu- ja päiväkotiruoka on kuitenkin ehdoton, maailman mittapuulla harvinainen plussa Suomen hyväksi. Ranskassa monipuolinen ruokakasvatus kuuluu opetussuunnitelmaan, kun taas Kanadassa napostellaan koulun ruokatunnilla pikaisesti vain eväitä (esimerkiksi keksejä) tai ostetaan koulusta annos ranskiksia (joka päivä).

Kirjasta sai paljon herkullisia ideoita omankin perheen ruokakulttuuriin. Itse olen alkanut toteuttaa esimerkiksi kohtaa, jossa kehotetaan ottamaan lapsia enemmän mukaan ruuanlaittoon ja syömään useammin yhdessä samaa ruokaa. Prosessissa on myös arkiruokarepertuaarin laajentaminen. Pidän kokeiluista, mutta lennokkaat ideat yllätys, yllätys tyssäävät usein siihen, ettei kauppalistaa ole jaksettu miettiä loppuun asti ja on taas mentävä tutuilla pöperöillä. Kaappaus keittiössä -ohjelman katsominen on ollut hyvää jatkojalostusta alkaneelle innostukselle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Laura Andersonin Voit nukkua – Kuinka opetin vauvani nukkumaan ja miten se muualla tehdään oli luettava, koska esittelyn perusteella se kuulosti niin taianomaisen absurdilta. Voit nukkua? Oikeastiko? Vauvan vanhempana? Jälleen kerran omiin kokemuksiin nojaava teos, jossa on myös tutkimustietoa sekä kokemuksia eri kulttuureiden tavoista nukuttaa vauvoja. Kirjassa on kyllä järkeä ja se kuulosti oikeastaan aika tutultakin. Monet jutut olin lukenut jo esimerkiksi Pamela Druckermanin kirjasta Kuinka kasvattaa bébe, johon tässäkin viitattiin. Kirjan opit nojaavat siis osittain ranskalaiseen ajatusmalliin.

Jos minulla olisi nyt koekaniinina vauva, kokeilisin varmaan näitä pieniä, yksinkertaisia keinoja, jotka tosin vaativat pitkäjänteisyyttä, mikä ei väsyneenä ole kovin helppoa. Harmi vaan nämäkään keinot eivät auta, jos heräilyn tai itkeskelyn syynä on jokin muukin kuin tottumus: koliikki, vatsavaivat, allergiat, painajaiset, hampaiden tulo, tukkoinen nenä, sairastelu, vauhdikas kehitysvaihe tai uuden taidon oppiminen. Ja näitähän vauvan ensimmäinen(kin) vuosi tuntuu olevan täynnä.

 

Karen Le Billon: Miksi ranskalaiset lapset syövät ihan kaikkea? [French Kids Eat Everything]
Atena, 2013 [2012]
362 s.

Laura Andersson: Voit nukkua – Kuinka opetin vauvani nukkumaan ja kuinka se muualla tehdään
Atena, 2016
233 s. 

Humlegårdeniin ja takaisin

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tehtiin viime viikolla huhtikuinen laivareissu Tukholmaan, ja olipa siellä vaan ihanan keväistä Suomeen verrattuna. Lähdettiin pääsiäismaanantaina Helsingistä, ja silloin oli juuri se hirveä räntä-lumisade, meressä oli jäälauttoja, meillä Jyväskylässä yli puoli metriä vielä luntakin, mutta Tukholmassa oli maassa jo ensimmäisiä kukkia ja ihana aurinko. Nyt reilussa viikossa on kevät kyllä edennyt Suomessakin kovaa vauhtia!

Mentiin Silja Symphonylla ja se vaikutti niin hienolta, kun ei oltu ennen käyty. Hyttikin oli ihanan siisti ja raikas. Syötiin buffetissa ja vitsit, kun oli taas hyvää. Syön aina herkkuani mätiä hirveästi laivalla, kun se on niin kallista, ettei koskaan tule itse ostettua.  Nukuttiin aika huonosti hytissä, joten Tukholmassa oltiin vähän unissakävelijöitä. Lisäksi tämä oli eka vuosi, kun juuri neljä vuotta täyttäneellä kuopuksellamme ei ollut reissussa rattaita mukana, joten häntä piti välillä kantaa, kun käveltiin aika paljon. Meillä ei ollut mitään kummempaa agendaa kuin kävellä Östermalmilla ja käydä Humlegårdenissa, jos on hyvä ilma ja olihan se.

Satoja vuosia sitten perustettu Humlegården on keskustan suurin puistoalue, joka on ollut alun perin kuninkaallinen hedelmätarha. Humlegårdenissa on myös iso leikkipuisto, ja oli tosi hassua, miten trendikkäiltä östermalmilaisäidit tuntuivat chillatessaan taaperoidensa kanssa puistossa. Tekoturkit, take away -kahvit ja vaatteet kuin jostain catwalkilta. Meillä Jyväskylässä ollaan kai aika takapajuisia ulkoilijoita tuulipukuinemme. Nuokuskelimme puiston penkeillä auringonpaisteessa, kun lapsukaiset leikkivät. Lopuksi raahauduimme keskustaan, söimme hodarit Hötorgetilla ja palasimme metrolla satamaan.

Minua vähän huvitti, kun ajattelin, että kävimme vähän pitemmällä leikkipuistoreissulla Tukholmassa asti. Mutta on se aina virkistävää koluta vähän uusia kontuja kuin ne samat. Olimme aika ryytyneitä kävelystä ja ehkä reissun paras päätös oli mennä laivan kylpylään paluumatkalla. Se oli pieni, mutta tosi viihtyisä paikka, jossa oli lämmintä vettä ja upeat näkymät merelle. Saunassa tuntui, että kyllä vaan kannatti lähteä, vaikka vähän väsyttikin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Vanheneminen on enimmäkseen ihan ookoo. Jotkin asiat vihlaisevat, esimerkiksi rullaluistelijat. Ne näyttävät niin vapailta, pitkät sääret vain liitävät ja tukka hulmuaa. Sitten on asioita, joista menen suorastaan paniikkiin, esimerkiksi BART-metron ovet. Kun juna on pysähtynyt, kestää pitkään, ennen kuin ovet aukeavat. Ei kamalan pitkään, mutta liian pitkään kuitenkin. Ei ole aikaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lucia Berlinin postuumisti julkaistu novellikokoelma Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (2017) on ollut ainakin Instagramin ja kirjaston varausjonon perusteella yksi viime aikojen luetuimpia ja pidetyimpiä teoksia. Itsekin jonotin kirjaa pidempään kuin mitään kirjaa on tarvinnut jonottaa. Mutta kannatti!

Berlinin tyyli on niin omaperäinen, että sitä on vaikea kuvailla. Se on pirskahtelevaa, yhtä aikaa kepeää ja vakavaa, lakonista ja koskettavaa. Se tempaa mukaansa, pudottaa lukijan uskottavasti keskelle tilannetta. Minähän en muuten useinkaan novelleja lue, koska tuntuu, ettei lyhyessä tekstissä ehdi päästä kunnolla tarinan imuun, eikä huonoissa novelleissa pääsekään. Berlinin tekstit kuitenkin toimivat mainiosti lyhyehköinä kertomuksina, joita yhdistävät vain mennyt aikakausi, elämänmakuiset aiheet ja rikas kirjoitustyyli.

Meksikossa kaikki maistui. Tuore valkosipuli, korianteri, limetti. Tuoksut olivat täyteläisiä. Paitsi kukkien, kukat eivät tuoksuneet miltään. Mutta meri tuoksui, ja sitten oli maatuvan viidakon miellyttävä haju. Siannahkatuolien eltaantunut löyhkä, kerosiinilla vahattujen laattojen aromi, kynttilät.

Esipuheen mukaan Lucia Berlinin kertomukset liippaavat hyvinkin läheltä hänen omaa tarinaansa. Vaikka onkin ottanut selvästi aiheita värikkäästä elämästään, Berlin on kuitenkin kommentoinut kyselyihin, että tärkeintä on hyvä tarina ja yhdistänyt vapaasti tositapahtumia ja mielikuvitusta. Yksityiskohtien totuudenmukaisuus jää siis arvoitukseksi, ja ehkä tekstilajia voisikin kutsua autofiktioksi. Kertomukset sijoittuvat ihanan rouheaan entisajan Amerikkaan Yhdysvaltoja painottaen mutta poiketen välillä myös eksoottisessa Meksikossa.

Berlinin kertomuksissa on sellainen koskettavan totinen pohjavire, vaikka monet asiat kuitataan mustalla huumorilla. Kirjassa on sekä äärettömän kauniita, aistivoimaisia kuvauksia esimerkiksi luonnosta että karun pelkistettyjä kohtauksia muun muassa kamppailusta alkoholismia vastaan. Berlin oli opettaja, kirjoittaja ja neljän pojan äiti, mutta pitkään myös alkoholisti, minkä raadollisuutta hän kuvaa mainion todesti.

Alkoholismi on kuitenkin vain yksi monista teemoista, ja sen lisäksi teksteissä välähtelevät muun muassa rakkaus, kaikenkarvaiset sukulaiset sekä vaihtelevat työpaikat. Koomiset tilanteet ovat mainiota vastapainoa vakavammalle sisällölle. Hihitin ääneen muun muassa siinä kohdassa, kun kauneuskuningatar Bella Lynnin puhallettavat rintaliivit poksahtavat lentokoneessa. Tätä kirjaa olisi halunnut makustella vähän pidempäänkin kuin lyhyehkö laina-aika salli.

Ter, minä en kestä, että sinä olet kuollut. Mutta senhän sinä tiedät. [–]
Kerran me tehtiin sopimus… Että jos tilanne ei olisi vuoteen 1976 mennessä kohentunut, me ammuttaisiin toisemme satamalaiturin päässä. Sinä et luottanut minuun vaan väitit, että ampuisin sinut ensin ja lähtisin sitten lipettiin tai ampuisin itseni ensin, ihan sama. Kuule Ter, minä olen kyllästynyt koko diiliin.

 

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia [A Manual for Cleaning Women: Selected Stories]
Aula & Co, 2017 [2015, julkaistu postuumisti]
293 s.

Nonfiktiota äänikirjoina: Idiootit ympärilläni, Tavarataidot & Lost in Suomi

Äänikirjat mullistavat lukemisen, sillä niitä voi napostella silloinkin, kun varsinaista kirjaa ei olisi aikaa avata. Urheilu, autolla ajaminen, kotityöt tai lounashetki ovat esimerkiksi hyviä tilaisuuksia äänikirjojen hyödyntämiseen. Etenkin suht keveää nonfiktiota on minusta helppo kuunnella samalla, kun tekee jotain muuta, koska se ei vaadi suurta keskittymistä. Tässä muutama keväällä kuunneltu äänikirja.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Thomas Eriksonin Idiootit ympärilläni – kuinka ymmärtää muita ja itseään on noussut suureen suosioon analysoimalla neljää eri persoonallisuustyyppiä. Erikson jakaa ihmiset karkeasti neljään eri tyyppiin: määrätietoiseen punaiseen, sosiaaliseen keltaiseen, sopeutuvaan vihreään ja analyyttiseen siniseen, ja painottaa, että vain 5 % edustaa puhtaasti vain yhtä tyyppiä. Erilaiset tavat luokitella persoonallisuuksia kiehtovat eivätkä mielestäni sulje toisiaan pois. Kirjan tarkoitus onkin toimia työkaluna ja helpottaa nimensäkin mukaisesti itsensä ja lähimmäistensä ymmärtämistä. Esimerkit keskittyvät vahvasti työelämään, ja Erikson onkin vuosia käynyt kouluttamassa ja konsultoimassa eri työyhteisöjä.

Eriksonin neljä tyyppiä ovat ymmärrettävästi aika karikatyyrisiä ja paikoittain hihittelin jopa ääneen hullunkurisille tosielämän tilanteille, joita Erikson kuvailee. Hyvät käytöstavat tietenkin siloittavat näiden tyyppien huonoja puolia, mutta ääriesimerkit ovat kuin screwball-komediasta. Loppukaneetti onkin, että työyhteisö toimii parhaiten, kun siellä on kaiken värisiä tyyppejä!

Ps. En identifioi itseäni täysin mihinkään lokeroon, mutta mitä pitemmälle kuuntelin, uskoisin kallistuvani viher-siniselle introverttilinjalle kuitenkin, vihreään kaiketi painottuen. Tilanteesta riippuen löydän itsestäni ripauksen jokaisesta tyypistä. Mikä tyyppi sinä olet?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jenni Sarraksen Tavarataidot – Arkijärjellä koti kuntoon oli loistavaa kuunneltavaa kevätsiivousta vauhdittamaan. Haen aina inspiraatiota milloin mihinkin ikuisuusprojektiin totta kai kirjoista. Alkuun vähän epäilin, onko kirja vain kopio Ilana Aallon teoksesta Paikka kaikelle, mutta Sarras oli saanut Tavarataidoista omannäköisensä. Kulttuurihistorian sijaan se on käytännönläheinen opas kodin järjestelyyn, tavaroiden raivaamiseen ja talon siistinä pitämiseen. Jos etsit laillani puhtia perusteellisempaan kevätsiivoukseen, suosittelen Tavarataitojen lisäksi Aallon Paikkaa kaikelle sekä Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaappia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tim Walkerin Lost in Suomi – Miten tapasin suomalaisen vaimoni ja muita kertomuksia on leppoisaa nonfiktiota nuoresta amerikkalaisesta opettajasta, joka yrittää suomalaistua. Walker meni naimisiin suomalaisen naisen kanssa ja joutui kasvotusten suomalaisten kummallisuuksien kanssa. Meikäläisittäin tavallisen kuuloiset asiat kuten vaikkapa mökkeily, päiväkahvit, jääkiekko-ottelu tai vaitonaisuus saattavat tuntua ulkomaalaisesta eksoottisilta. Opettajana Walker vertailee myös suomalaisen ja yhdysvaltalaisen koulujärjestelmän eroja. Ihailtu suomalainen koulu on Yhdysvaltojen opettajapiireissä kuulemma lähes pyhiinvaelluskohteen maineessa.

 

Thomas Erikson: Idiootit ympärilläni – Kuinka ymmärtää muita ja itseään
Atena, 2018
8 h 24 min

Jenni Sarras: Tavarataidot – Arkijärjellä koti kuntoon
Tammi, 2016
4 h 42 min

Tim Walker: Lost in Suomi – Miten tapasin suomalaisen vaimoni ja muita kertomuksia
S & S, 2016
4 h 42 min

 

R. J. Palacio: Ihme

Lääkärit tulevat kaukaa
vain katsomaan minua
he seisovat sänkyni vierellä
eivätkä usko silmiään

He sanovat, että minun täytyy olla
jumalan luoma ihme
eivätkä he osaa lainkaan
selittää minua

– Natelie Merchant, Wonder

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Näin minä mietin: ainoa syy siihen, etten ole tavallinen, on se, ettei kukaan muu näe minua tavallisena.

R. J. Palacion Ihme on ihmeellinen kirja, täysi kymppi. Se kertoo Augustista, tavallisesta kymmenvuotiaasta pojasta, joka ei enemmistön mielestä ole yhtään tavallinen. Augustin kasvot ovat harvinaisen oireyhtymän seurauksena epämuodostuneet ja muiden on hankala suhtautua häneen kuin normaaliin lapseen. Kasvojensa takana August on ihan normaali: hän fanittaa Star Warsia, pelaa pleikkaria, rakastaa koiraansa, hengailee perheensä kanssa ja hänellä on älyä.

Kotiopetuksessa ollut August siirtyy kirjan alussa tavalliseen kouluun, jossa hänen elämäänsä seurataan yhden lukuvuoden ajan. Kymmenvuotiaan elämän ilot ja surut on ikuistettu tekstiin niin vakuuttavasti, että aikuinen liikuttuu. Se kuvaa uskottavasti, kuinka vaikeaa on mennä uutena vieraaseen luokkaan – ja kuinka vaikeaa on tehdä se kasvoilla, jotka nähdessään monet avoimesti kavahtavat. Teos on lämmin kuvaus ystävyyden voimasta ja puhutteleva kannanotto ennakkoluuloja vastaan. Se kyseenalaistaa käsityksiämme tavallisuudesta ja haastaa meitä olemaan hyviä – kaikille.

August on teoksen keskiössä, mutta minäkertojat vaihtelevat. Augustin lisäksi ääneen pääsee myös sisko, joka on jäänyt paitsioon vanhempien helliessä sairasta pikkuveljeä. Kertojina käyvät myös Augustin ystävät. Augustia on onnistanut, sillä hänellä on todella lämmin ja rakastava perhe, joka on aina valmis puolustamaan ja tukemaan poikaa. Tämä on hyvä kirja. Tämä on h-y-v-ä. Lukekaa tämä!

   Äiti halasi minua lujasti ja kumartui suukottamaan päälakeani.
“Kiitos sinulle, Auggie”, hän vastasi pehmeästi.
“Mistä muka?”
“Kaikesta siitä, mitä olet meille antanut”, hän sanoi. “Siitä, että tulit elämäämme. Että olet sinä.”
Hän kumartui kuiskaamaan korvaani. “Sinä todella olet ihme, Auggie. Sinä olet ihme.”

 

R. J. Palacio: Ihme [Wonder]
WSOY, 2017 [2012]
336 s.

Irene Naakka: Hullu kuin äidiksi tullut – Äitiyden pilvilinnat ja todellisuus

Täydellinen äiti on onnellinen, sillä onnellinen kuuluu olla, kun saa lapsen.

Bloggaaja, toimittaja Irene Naakka pohtii tuoreessa kirjassaan Hullu kuin äidiksi tullut – Äitiyden pilvilinnat ja todellisuus, että entä jos onni ei synnykään samalla kuin lapsi. Entä jos onkin paha olla, pelottaa, ahdistaa, väsyttää, oma keho tuntuu vieraalta, äitiys sitovalta ja yksinäiseltä ja ulkopuolisten kommentit syyllistäviltä?

Naakka käy kirjassa läpi oman polkunsa äidiksi ja kertoo, kuinka kontrollifriikistä odottajasta kuoriutui kelpo perheenäiti, ja kuinka siihen väliin mahtui muun muassa synnytyksenjälkeinen masennus. Tuoreena äitinä Naakka kuitenkin koki, ettei negatiivisista tunteista olisi saanut puhua, koska pitäisi olla onnellinen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Aamupahoinvointi ajatuksena kuulosti korvissani rentouttavalta paratiisilomalta.

Odotusajalta Naakka muistelee muun muassa vaikeaa raskauspahoinvointiaan, joka kuulostaa sympaattisen tutulta (peukutan jokaista kirjaa, jossa siitä puhutaan.) Raskaus todellakin voi olla invalidisoiva sairaus, jota ei voi kuitata näkkileivällä ja vesilasilla aamutuimaan. Pahoinvointiosuus resonoi minuun henkilökohtaisella tasolla, sillä tiedän kokemuksesta, ettei hyperemeesiin ole mitään kikkakolmosia ja että se on h-i-r-v-e-ä-ä.

Äitiydestä itsestään Naakka tuo esiin sen ristiriitaisen puolen. Hän puhuu esimerkiksi surutyöstä, johon äideillä halutessaan olisi oikeus lapsen syntymän jälkeen. Itse hän kertoo  surreensa esimerkiksi  muuttunutta kehoaan ja lopullisesti menetettyä vapauttaan. Lapsen tulo on iso muutos. Kaikilla negatiiviset tunteet eivät tietenkään muutu hallitseviksi tai koske samoja asioita. Kyse onkin luvasta kaikkiin tunteisiin, joita vanhemmuus tuo, niin ylitsevuotavaan onneen kuin kriiseilyynkin ja molempiin yhtä aikaa.

Itse olin niin nuori lapsen saadessani, ettei muutos oikeastaan tuntunut kovin suurelta. En ollut muutenkaan elänyt vielä kauan aikuisen elämää. Raskainta oli väsymys, ei niinkään muutos sinänsä. Vasta myöhemmin on ehkä hieman ahdistanut ja ylipäätään selkeytynyt se sitovuus, joka lasten saamiseen liittyy. Kun vauvavuonna ajatteli, että kohta tämä valvominen helpottaa, myöhemmin huomaa, että vastuu säilyy aina. Pitää ikuisesti huolehtia muista ennen itseään, ei voi mennä mukaan moniin projekteihin tai sairaana keskittyä vain omaan sairastamiseen eikä esimerkiksi voi lähteä puolison kanssa kahdestaan matkoille. Ei voi ottaa vain rusinoita perhe-elämän pullasta, niitä ihania, sopuisia hetkiä koko konkkaronkan kanssa, vaan on mentävä välillä (usein) myös epämukavuusaluelle. Ja kuitenkin tämä on juuri sitä, mitä olen aina halunnut.

Toisista huolehtiminen on opettavaista ja tuo elämään paljon iloa ja merkitystä, mutta ymmärrän myös Naakan ajatuksen “surutyöstä”, joka helpottaa sen hyväksymistä, että on seuraavat kymmenet vuodet vastuussa jälkeläisistään. Samalla, kun lapsi kasvaa, kasvaa myös äiti. Esikoiseni on kuusi ja puoli, niin minäkin – äitinä. Naakka ei halua lietsoa tyytymätöntä äitiyttä, vaan tuoda oman realistisen ripauksensa äitimyyttien keskelle korostaen samalla myös äitiyden ihmeellisyyttä, jonka vuoksi siihen kaikkeen kannattaa lähteä pelotta.

Kun käsität, kuinka korvaamattoman arvokas aarre sinun ainutlaatuinen lapsesi on – saat siitä ajatuksesta voimaa vielä monesti. Jokainen vaihe on vain vaihe.

 

Irene Naakka: Hullu kuin äidiksi tullut – Äitiyden pilvilinnat ja todellisuus
Minerva, 2018
282 s.

Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia

Ikinä ei tule aivan vapaaksi, jos ihailee toista liikaa.
– Nuuskamuikkunen

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Muumit on osattu kaupallistaa aika hyvin ja niitä on kaikkialla. Minäkin koen tuntevani Muumilaakson henkilöineen varsin tarkasti. Muumit-piirretty oli lapsena lempiohjelmani ja toki Muumi-kirjoja on tullut luettua aika paljon niin itse kuin omille lapsille – muttei koskaan niitä alkuperäisiä. Monet (aikuiset) bookstagrammaajat ovat hehkuttaneet Tove Janssonin teoksia, joten halusin sivistää itseäni yhden äänikirjan verran.

Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia (1962) ei ole romaani, vaan joukko novelleja, joissa jokaisessa on jokin opetus. Eniten pidin ensimmäisen tarinan Nuuskamuikkusesta, suorastaan samaistuin häneen! Mikä vapaudenkaipuinen erakkoluonne, joka kuitenkin pohjimmiltaan haluaa välittää muista. Tarinassa oli monta hyvää oivallusta, ja oikeastaan oivallukset ovat koko teoksen parasta antia. Kirja on täynnä mietelauseita, joista kustakin voisi tehdä oman huoneentaulun tai koota erillisen kirjan.

Muumien maailmassa ei ole kiirettä. Ei sitten yhtään. Teksti tuntui verk-kai-sel-ta, kun on tottunut johdonmukaisesti etenevään tarinaan. Eteneehän Janssonkin, mutta sivupolkujakaan ei karteta. Esimerkiksi pienen Homssun tarina sai haukottelemaan: jos on mutkia pienen Homssun ajatuksenjuoksussa, niin ne kaikki käydään takuulla kiertämässä. Huolestuneen Vilijonkan tarinasta pidin (vaikkakin se olisi voinut olla puolet lyhyempikin), ja Näkymättömässä lapsessa on hieno symbolinen opetus siitä, miten käy lapselle, jota vain moititaan.

Rauhallisuus on kuitenkin myös arvo sinänsä. Mihinkäs valmiissa maailmassa kiire olisi, ja muumit ovat tunnettuja juuri siitä, että he eivät hötkyile. Satuin vain kuuntelemaan tämän saumaan, jolloin olen itse juuri yrittänyt välttää rönsyilyä (ks. edellinen postaus), joten olen tavallista tarkempi myös huomaamaan sitä muualla. En silti sano, ettenkö voisi kuunnella jossakin vaiheessa toisenkin Muumi-kirjan, jonkun romaaneista. Mielentilan pitää vain olla oikea, kiireetön, valmis viipyilemään maailmassa, jossa vain mielikuvitus on rajana.

Oletteko lukeneet Janssonin alkuperäisiä Muumi-romaaneja? Suosittelisitteko jotain erityisesti?

 

Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia [Det osynliga barnet och andra berättelser]
WSOY, 2015 [1962]
3 h 52 min