Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia

Ikinä ei tule aivan vapaaksi, jos ihailee toista liikaa.
– Nuuskamuikkunen

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Muumit on osattu kaupallistaa aika hyvin ja niitä on kaikkialla. Minäkin koen tuntevani Muumilaakson henkilöineen varsin tarkasti. Muumit-piirretty oli lapsena lempiohjelmani ja toki Muumi-kirjoja on tullut luettua aika paljon niin itse kuin omille lapsille – muttei koskaan niitä alkuperäisiä. Monet (aikuiset) bookstagrammaajat ovat hehkuttaneet Tove Janssonin teoksia, joten halusin sivistää itseäni yhden äänikirjan verran.

Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia (1962) ei ole romaani, vaan joukko novelleja, joissa jokaisessa on jokin opetus. Eniten pidin ensimmäisen tarinan Nuuskamuikkusesta, suorastaan samaistuin häneen! Mikä vapaudenkaipuinen erakkoluonne, joka kuitenkin pohjimmiltaan haluaa välittää muista. Tarinassa oli monta hyvää oivallusta, ja oikeastaan oivallukset ovat koko teoksen parasta antia. Kirja on täynnä mietelauseita, joista kustakin voisi tehdä oman huoneentaulun tai koota erillisen kirjan.

Muumien maailmassa ei ole kiirettä. Ei sitten yhtään. Teksti tuntui verk-kai-sel-ta, kun on tottunut johdonmukaisesti etenevään tarinaan. Eteneehän Janssonkin, mutta sivupolkujakaan ei karteta. Esimerkiksi pienen Homssun tarina sai haukottelemaan: jos on mutkia pienen Homssun ajatuksenjuoksussa, niin ne kaikki käydään takuulla kiertämässä. Huolestuneen Vilijonkan tarinasta pidin (vaikkakin se olisi voinut olla puolet lyhyempikin), ja Näkymättömässä lapsessa on hieno symbolinen opetus siitä, miten käy lapselle, jota vain moititaan.

Rauhallisuus on kuitenkin myös arvo sinänsä. Mihinkäs valmiissa maailmassa kiire olisi, ja muumit ovat tunnettuja juuri siitä, että he eivät hötkyile. Satuin vain kuuntelemaan tämän saumaan, jolloin olen itse juuri yrittänyt välttää rönsyilyä (ks. edellinen postaus), joten olen tavallista tarkempi myös huomaamaan sitä muualla. En silti sano, ettenkö voisi kuunnella jossakin vaiheessa toisenkin Muumi-kirjan, jonkun romaaneista. Mielentilan pitää vain olla oikea, kiireetön, valmis viipyilemään maailmassa, jossa vain mielikuvitus on rajana.

Oletteko lukeneet Janssonin alkuperäisiä Muumi-romaaneja? Suosittelisitteko jotain erityisesti?

 

Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia [Det osynliga barnet och andra berättelser]
WSOY, 2015 [1962]
3 h 52 min

Havaintoja kirjoittamisesta – konmarita sanojasi

Kun aloitin journalistiikan opinnot vuonna 2009, opettajanamme oli tiukan linjan toimittaja, jonka tärkein ohje meille toimittajiksi aikoville keltanokille oli: Kill your darlings. Ei mitään hempeilyä, ei mitään lepertelyä, vain: Kill your darlings. 

Vaikka tuolloin oli kyse sanomalehtitekstistä, ohje on pyörinyt mielessäni myös romaania työstäessäni. Vuodenvaihteessa olin tilanteessa, jossa minulla oli 150 tietokoneen sivua tiheästi kirjoitettua tekstiä, enkä tiennyt yhtään, mitä niiden kanssa tekisin. En ollut moneen kuukauteen koskenutkaan tuohon mörköön, tekstihirviöön, jonka jossakin sisällä oli ajatus, tarina, ja ympärillä aivan liikaa. Erään kirjoittamisen kurssin myötä aloin kuitenkin työstää tekstiäni gradun taiteellista osuutta ajatellen, ja tein radikaalin ratkaisun, joka kauhistutti vielä vähän aikaa sitten: avasin kokonaan uuden tiedoston, tyhjän, valkoisen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tiedättekö sen tunteen, kun on nähnyt paljon vaivaa saadakseen aikaan ei-mitään? Sellainen tunne minulla oli tekstini kanssa. Uskoin tarinaani, tunsin sympatiaa päähenkilöäni kohtaan, mutta kokonaisuus oli liian heterogeeninen. Olen kielellinen tyyppi, minua on leikkimielisesti pilkattu siitä, että murteet tarttuvat puheeseeni helposti, samoin käy myös kirjoitetun tekstin kanssa. Luen paljon, siispä erilaiset kirjoitustyylit tarttuvat myös omaan tekstiini kuin huomaamatta, ja kun on työstänyt tekstiä useamman vuoden, lopputulos ei ole kovin yhtenäinen. Johan siinä ajassa omakin tyyli muuttuu, kehittyy.

Hieman epätoivoisena luin tekstiäni pettyneenä uudelleen ja uudelleen ja yritin miettiä, mistä vielä pidän siinä. Vastaus oli selvä: tiiviistä ilmaisusta, joka ei selittele turhia. Briljanttisia kohtia löytyi, mutta koko muu teksti tuntui olevan vain turhaa täytettä, jotta muka saisin juonta kuljetettua eteenpäin. Kokonaisuus ei toiminut, mutta tuntui ajatuksena pahalta hylätä lukemattomien tuntien työ ja aloittaa alusta. Aloitin kuitenkin, ja se oli tekstini kannalta paras päätös ikinä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tiedättekö, on todella vapauttavaa poistaa kokonaisia kappaleita taivaan tuuliin. Samalla ajatus juonestakin on kirkastunut ja kehittynyt. Ei mitään turhaa, vain merkityksellistä. Kirjoittaminen on usein turhauttavaa, mutta nyt se on innostavaa, ja tuntuu kuin näkisin vielä tuhkasta nousevan Fenixin. Tärkeintä on, minä itse tekstiäni pidän, ja odotan oikein, että saan sen joskus loppuun ja pääsen lukemaan ensimmäiseltä viimeiselle sivulle. Toivon, että teksti olisi silloin looginen, ehyt, jännitteinen ja kaunis. Siinä on tavoitetta yhdelle kirjoittajalle!

Kill your darlings? Nyt puhutaan sanoista. Kun uskalsin tehdä radikaalin uudelleenkirjoittamispäätöksen, jouduin poistamaan paljon rakasta ainesta. Sellaista kuvailua ja haihattelua, joka ehkä oli minulle kirjoittajana jotenkin merkityksellistä, muttei liittynyt oikeastaan mitenkään itse tarinaan. Olin kirjoittanut auki lähes kaiken, millaiseksi olin tekstin maailman kuvitellut. On toki tärkeää, että kirjailijalla on tämä maisema päässään, mutta myös lukijalle on jätettävä tilaa hengittää, ajatella, kuvitella. Kaikkea ei tarvitse ahtaa samaan teokseen, hyvä vain, jos materiaalia jää ylikin – konmarita sanojasi, niin tekstisi fokus pysyy kasassa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tekstin tiiviys ja runsaus ovat myös aikasidonnaisia ihanteita. Rakastan Margaret Mitchellin Tuulen viemää, Austenin Ylpeyttä ja ennakkoluuloa sekä Montgomeryn Annoja, mutta olisi täysin mahdoton ajatus kirjoittaa nykyaikana niin. Sata vuotta sitten henkilöitä, maisemia ja tapahtumia kuvailtiin ja selitettiin paljon yksityiskohtaisemmin, kun nykyään mielummin näytetään kuin kerrotaan. Tämän olen oppinut draamasta: kun ei ole kaikkitietävää kertojaa, toiminnan ja dialogin merkitys korostuu. Pidän ajatuksesta myös romaanissa ja tavoitteeni on, etten selittäisi auki, asiat vain tapahtuvat ja lukija saa päätellä itse.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Teinkö turhaa työtä, kun kirjoitin 150 sivua romaania, jonka pyyhin käytännössä taivaan tuuliin? (Kyseinen 150 sivua on itsessään jo tiivistys runsaasta materiaalista ja pitkästä muokkaustyöstä.) En usko. Jos se on välttämätön osa prosessia, jossa kehityn kirjoittajana ja oma tyylini vahvistuu, se on vain hyväksyttävä. Ja ennen tätä työstössä olevaa tekstiä olen toki kirjoittanut pienen ikäni, kymmeniä ja kymmeniä sivuja, eri tyylejä, eri aiheita. Kaikki materiaalia, joita voisi pitää turhana, jos niitä ei koskaan julkaista. Kuitenkin kirjailijaksi haluavan on pakko tehdä paljon töitä, pelkkä lahjakkuus ei riitä. Muusikotkin harjoittelevat lukemattomia tunteja, soittavat ja soittavat ja lopulta levyllä kuullaan lopputulos kovan treenaamisen, epäonnistumisten ja turhautumisten jälkeen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jos haluan kehittyä, en kerta kaikkiaan saa arvostaa tekstiäni niin paljon, etten voisi kajota siihen radikaalistikin, etten voisi kill my darlings, jos se tekee siitä paremman romaanin. Haluan voida olla joskus romaanistani ylpeä, mutta sitä ennen on pakko olla nöyrä. Jännittää näyttää sitä muille loppukeväästä, jolloin on minun vuoroni saada arvokasta vertaispalautetta. Sitä paitsi nykyinen kirjoittamisen opettajamme sanoi ihanasti: jotta voi kirjoittaa vähän ja hyvää, on todennäköisesti kirjoittanut aiemmin paljon ja huonoa. Sitä kutsutaan harjoitteluksi. Olen siis oikealla tiellä, ja toivon, että se timantti vielä löytyy kaiken mudan ja mullan sisältä.  

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Kuvat: Kimmo Korpela

Nadia Murad: Viimeinen tyttö – Olin Isisin vankina

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Nadia Muradin Viimeinen tyttö – olin Isisin vankina (2018) on niitä kirjoja, jotka saavat sydämen sykkimään nopeammin. Kirja tarjoaa kokemuspohjaisen näköalan Isisin perustaman “islamilaisen valtion” todellisuuteen, kauheuksiin, jotka ovat nykypäivää niin monille. Murad on kotoisin Irakin jesidiyhteisöstä, joka on ollut muiden vähemmistöjen ja toisinuskovien kuten kristittyjen tavoin Isiksen maalitauluna. Jesidien järjestelmällistä tuhoamista voi sanoa kansanmurhaksi, ja siinä on paljon samoja piirteitä kuin esimerkiksi Ruandan kansanmurhassa, josta Leigh Chishugi kirjoitti oman selviytymistarinansa. Myös joitakin holokaustin piirteitä nousi lukiessa mieleen.

Nuorena Murad haaveili omasta kauneussalongista ja vietti rauhallisen onnellista elämää perheensä maatilalla. Vuonna 2014 mustiin pussihousuihin pukeutuneet taistelijat kuitenkin hyökkäsivät myös 21-vuotiaan Muradin kotikylään, josta tappoivat miehet ja veivät naiset mukaansa. Murad päätyi muiden naimattomien naisten kanssa terroristien seksiorjaksi, johon kuului myös ankaraa väkivaltaa. Rohkeuden, onnekkaiden sattumien ja henkensä vaarantaneen perheen avulla Murad pääsi lopulta pakenemaan (kiitos vartalon ja kasvot verhoavan niqabin), mutta kaikki arvokkuus oli viety. Nyt Murad on yksi rohkeista, jotka uskaltavat puhua kokemuksistaan avoimesti, sillä vain se voi muuttaa asioita. Hän haluaa olla viimeinen tyttö, joka joutuu kokemaan vastaavan kohtalon.

Hienon, raastavan ja puhuttelevan selviytymiskertomuksen seassa on mielestäni hieman tarpeetonta syyttelyn katkua. Toki Isistä itseään täytyykin vetää tilille, mutta Murad myös arvostelee voimakkaasti naapurikylien muslimeja (niitä tavallisia ja rauhallisia), jotka eivät tehneet mitään, kun Muradin kotikylää piiritettiin. Asenne on tietysti ymmärrettävä henkilöltä, jonka perhe on yhtäkkiä tapettu, ja jota on kohdeltu mitä kauheimmilla tavoilla. Jäin kuitenkin pohtimaan, mitä kummaa tavalliset ihmiset viereisissä kylissä oikein olisivat konkreettisesti voineet tehdä, kun vastassa ovat konekiväärein varustautuneet ammattitaistelijat? Pienet ihmiset voivat auttaa pienissä asioissa kuten eräs muslimiperhe auttoi myöhemmin Muradia pakenemaan, mutta kokonaisen armeijan taltuttamiseen tarvitaan toinen armeija, muutama köyhä maanviljelijä ammuttaisiin siihen paikkaan.

Avuttoman sivustakatsojan ei ole paljon helpompi kuin uhrin. Varsinkin, jos miettii asiaa siltä kannalta, olisiko valmis uhraamaan vastarinnallaan terroristeille omat lapsensa yrittääkseen auttaa joukkoa tuntemattomia. Tällaista tapahtuu koko ajan. Emmehän mekään tee mitään, vaikka tiedämme, mitä maailmalla tapahtuu. Aina voi kirjoittaa blogipostauksia, mutta voiko mennä paikan päälle ja heittäytyä jonkun terroristin eteen ja tulla ammutuksi? Olisiko siitä edes mitään hyötyä? Mitä oikeastaan edes voisimme tehdä? Ehkä yrittää mobilisoida isompia joukkoja, valtioita ja niiden johtoa. Mutta jos viereisellä asuinalueellasi ammuskeltaisiin, etkö vain lähtisi mielummin pakoon lastesi kanssa, että edes te pelastuisitte, kuin menisit vapaaehtoisesti maalitauluksi? Myönnän, että minä ainakin varmaan yrittäisin pelastaa ensin oman perheeni, vaikka haluaisin auttaa kaikkia. Äh, nämä ovat niin vaikeita asioita. Olisipa nappi, jota painamalla kaikki vääryydet korjaantuisivat.

 

Nadia Murad: Viimeinen tyttö  – Olin Isisin vankina [The Last Girl – My Story of Captivity, and My Fight Against the Islamic State]
Otava, 2018 [2017]
318 s. 

 

Alppipolku – L. M. Montgomeryn elämä ja teokset

Niin kauan kuin voit vähänkin ilahduttaa muita ja tuoda lohtua heidän elämäänsä, oma elämäsi on elämisen arvoista.
– L. M. Montgomery päiväkirjassaan vuonna 1938

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Alppipolku – L. M. Montgomeryn elämä ja teokset (2017) on kattava katsaus rakastetun kirjailijan (1874–1942) elämään ja sen jälkiin hänen kirjallisessa tuotannossaan. Teos sisältää Montgomeryn itsensä kirjoittaman Alppipolku -osion, jossa hän muistelee lapsuuttaan ja uransa alkua verraten sitä Alppien huipulle kiipeämiseen. Lisäksi teoksessa on otteita hänen päiväkirjoistaan sekä Sisko Ylimartimon osuus, jossa hän löytää yhtäläisyyksiä Montgomeryn ja tämän tyttöhahmojen välillä.

Itsenäiset, kirjallisesti lahjakkaat, usein vähintään puoliorvot tytöt Prinssi Edwardin saarelta heijastavat Ylimartimon mukaan moniltakin osin Montgomeryä itseään. Yksi ratkaiseva ero hahmojen ja heidän luojansa välillä kuitenkin oli: kirjojen sankarittaret menivät naimisiin vain rakkaudesta, mutta Montgomery itse tyytyi kosintaan, joka ei aiheuttanut hänessä lainkaan romanttisia tunteita. Puoliso kärsi psyykkisestä sairaudesta eikä alunperinkään ollut Montgomeryn unelmien prinssi, mutta yhdessä kuitenkin oltiin ja muutama poikakin parille siunaantui.

Äitiydestä Montgomery vakuutti nauttivansa kaikin siemauksin, mutta sortui jopa ylihuolehtivaisuuteen poikien aikuistuttua. Mielenkiintoista kirjassa on juuri paradoksi Montgomeryn ja hahmojen kohtaloiden välillä. Vaikka esimerkiksi Montgomeryn ja Anna Shirleyn lähtökohdat olivat melko samanlaiset, uskoisin kirjan perusteella kuvitteellisen Annan kuitenkin olleen onnellisempi. Montgomeryn elämän loppupuoli oli Ylimartimon mukaan jopa synkkä, eikä itsemurhaoletuskaan ole perusteeton.

Vihervaaran Annan ja Uuden kuun Emilian lisäksi teos esittelee myös Montgomeryn vähemmän tunnettuja tyttösankareita kuten Saran, Janen, Marigoldin ja Patin. Näistä hahmoista lukeminen ei ollut itselleni niin kiinnostavaa, koska niihin ei ollut mitään yhteyttä, ja Anna-viittaukset olivatkin kaikkein mieluisimpia. Minulle kirjoittajanalkuna antoi myös toivoa, että ennen läpimurtoaan Montgomery sai kasoittain hylkäyskirjeitä eri kustantamoilta, ja moni olisi voinut lopettaa koko touhun. Montgomery kuitenkin uskoi kykyihinsä, ja kerran hän sitten tuli luoneeksi Annan erään lehdestä leikatun valokuvan perusteella. Edes Annan nuoruusvuodet ei mennyt läpi heti ensimmäiseltä kustantamolta, mutta nousi nopeasti yhdeksi kaikkien aikojen rakastetuimmista tyttökirjoista.

 

L. M. Montgomery & Sisko Ylimartimo: Alppipolku – L.M. Montgomeryn elämä ja teokset
Minerva, 2017
336 s.

Oskari Saari: Aki Hintsa – Voittamisen anatomia

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ihme on tapahtunut ja mieheni on innostunut kirjoista! Ei sentään lukemaan, mutta äänikirjat hän on juuri löytänyt muun muassa työmatkojen ratoksi ja minutkin tutustuttanut niiden maailmaan. Aloin hänen suosituksestaan kuunnella kirjaa, johon en olisi muuten ehkä ensimmäisenä tarttunut, nimittäin Oskari Saaren kirjoittamaa Aki Hintsa -elämäkertaa Voittamisen anatomia (2015). Jäin koukkuun. Hintsan mielenkiintoisen ja vaiheikkaan elämän kuuntelu säesti muun muassa yksinäisiä hiihtolenkkejä, ja äänikirjan tahtiin taittui kepeästi kilometri jos toinenkin. Mutta nyt se on loppu, mitä jäi käteen?

Aki Hintsa oli suomalainen kirurgi, urheilulääkäri ja hyvinvointivalmentaja, joka toimi monen kansainvälisen menestyjän mentorina. Hänen asiakkaisiinsa lukeutuivat muun muassa formulatähdet Mika Häkkinen, Kimi Räikkönen ja Sebastian Vettel sekä joukko yritysjohtajia. Hintsa oli myös Haile Gebreselassien läheinen ystävä. Gebreselassie on etiopialainen kestävyysjuoksija ja olympiavoittaja, jonka yksinkertaisesta elämäntavasta Hintsa ammensi aineksia omaan hyvinvointimetodiinsa, Hintsan malliin.

Hintsan tapa kouluttaa menestyjiä oli huomioida heidät kokonaisvaltaisesti eikä keskittyä ainoastaan perinteiseen urheiluharjoitteluun. Henkinen hyvinvointi, oma identiteetti sekä työn ja levon tasapaino nousevat tärkeiksi. Toki Hintsalla on tutkimustietoon pohjautuvaa painavaa asiaa myös unesta, ravinnosta ja liikkumisesta, mutta hänen peruskysymyksiään uusille asiakkaille oli aina Kuka olet? Ketkä ovat läheisiäsi? Mitä haluat?

Itse en ole lainkaan penkkiurheilija tai sinänsä kiinnostunut esimerkiksi formula ykkösten seuraamisesta, mutta Saari on koonnut Hintsan tarinan niin kiinnostavaksi, että jaksoin oikein hyvin kuunnella myös urheilumaailmaan liittyvät käänteet. Mika Häkkinen ja Kimi Räikkönenkin muuttuivat mielessäni etäisistä kasvokuvista kokonaisiksi persooniksi. Eri asiakkaiden tapaukset olivat kiinnostavia ja inspiroivat miettimään myös omia elintapoja ja hyvinvointia. Kirjan alussa kuvataan vaikuttavasti Hintsan aikaa alkeellisessa 1990-luvun etiopialaisessa sairaalassa, josta tämä menestyjien taustavoima on ponnistanut.

Hintsa on miehelleni etäistä sukua, senkin vuoksi tarina tietysti kiinnosti. Teos loppuu onnelliseen päätökseen, jonka mukaan McLarenin jättänyt Hintsa alkaisi vihdoin elää oman mallinsa mukaisesti perheeseensäkin keskittyen. Mikä paradoksaalisinta ja surullisinta, Hintsa kuoli vuonna 2016 syöpään. Mies teki pitkän uran ja auttoi monia, mutta menehtyi juuri kun kiire ja reissaaminen alkoivat hellittää. Tieto Hintsan kuolemasta toi kuunteluun erityisen haikean sävyn.

 

Oskari Saari: Aki Hintsa – Voittamisen anatomia
WSOY, 2015
10 h 28 min 

Rinna Saramäki: Hyvän mielen vaatekaappi

Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaappi (2013) on yksi innostavimmista kirjoista pitkään aikaan! Yllätyin itsekin, miten inspiroivaa luettavaa voi olla teos, jonka fokus on vain vaatteissa: tuotannossa, muodissa, ostelussa, järjestämisessä, huoltamisessa ja tyylissä. Teoksen alaotsikko kuitenkin tiivistää tarkoituksen: Ratkaise omat vaatepulmasi ja samalla globaalin muotiteollisuuden epäkohdat. Lukeminen tuntui luontevalta jatkumolta Ilana Aallon Paikka kaikelle -oppaalle, jossa keskitytään yleisesti kodin tavaroihin, tuotantoon, kaaokseen ja sen hallintaan. Saramäki keskittyy vain vaatteisiin, mutta mikseivät samat periaatteet pätisi myös muuhun irtaimistoon.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Saramäen teos jakaantuu oivaltavasti kahteen osioon. Ensimmäinen, Pahan mielen vaatekaappi, keskittyy globaalin muotiteollisuuden epäkohtiin ja mahdollisuuksiin kehittää niitä. Saramäki on nähnyt vaivaa etsiäkseen tietoja tuotantoprosesseista, käytänteistä ja salamyhkäisyydestä, joka muodin valmistuksen ympärillä usein liikkuu. Tavalliselle kuluttajalle on tarjolla myös käytännön neuvoja: Mistä esimerkiksi tietää, onko vaate vastuullisesti ja eettisesti valmistettu niin luonnon kuin työntekijöiden kannalta? Esimerkiksi Aasiassa, jossa suuri osa vaatteistamme tuotetaan, on hyviäkin vaatetehtaita, mutta valitettavan usein länsimaiset tilaajat menevät hinta edellä. Tällöin ompelijaparkojen työolot ja tahti ovat täysin epäinhimilliset, kun uutta muotia halutaan pikavauhtia ketjuliikkeiden rekkeihin.

Pahan mielen vaatekaapin jälkeen on kuitenkin vuorossa Hyvän mielen vaatekaappi, joka keskittyy käytännön asioihin vaatteita valitessa ja huoltaessa, täydellistä vaatekaappia koostaessa. Siinä etsitään omaa tyyliä ja pyritään löytämään pukeutumiseen ratkaisuja, jotka olisivat ystävällisiä niin ympäristölle, vaatteen valmistajille, pankkitilille kuin omalle silmällekin. Tiheitä päivityksiä janoavan pikamuodin sijaan tyylin kohdalla panostetaan ajattomuuteen, pitkäikäisyyteen ja muunneltavuuteen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lasten vaatettamista teoksessa ei erikseen käsitellä, vaikkakin samat periaatteet sopivat varmasti hyvin myös lasten vaatekaappiin. Kuitenkin tiuhaan tahtiin vaihtuvien kokojen vuoksi vaatteita on hankala ostaa useiden vuosien käyttöä ajatellen – ainakaan yhden lapsen kohdalla. Toki kestävät ja ajattomat lastenvaatteet jatkavat helposti elämäänsä monillakin seuraavilla käyttäjillä, ja esimerkiksi kirppareita kannattaa hyödyntää myös omia hankintoja suunnitellessa. Saramäki ei kirjassaan suosittele (aikuisia) ostamaan vaatteita varastoon, mutta lapsille se on kohtuullisissa määrin mielestäni jopa suotavaa.

Esimerkiksi leikki-ikäisten hyväkuntoisia ja järkevästi hinnoiteltuja vaatteita on tavallisilla kirpputoreilla melko harvoin tarjolla, joten toki on kannattavaa ostaa esimerkiksi seuraavan kauden haalari, jos sopivan kokoinen ja ehjä sattuu tulemaan vastaan. Sama pätee vaikkapa laadukkaiden ulkokenkien alennusmyynteihin – uudet kengät ovat täysihintaisina kalliit, mutta jäävät pikkulapsilla kuitenkin pieniksi harmillisen pian. Jos perheessä on monta sisarusta, hyvän vaatteen tai kengän elinkaareen kuuluu yleensä tietenkin luonnollinen jatkumo seuraavien päällä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Saarnattuaan ensin täysin aiheellisesti muodin ongelmista Saramäki pitää kuitenkin vaatteista iloitsemista normaalina ja jopa toivottavana, kunhan omiin kulutustottumuksiin kiinnittää huomiota. Saramäki kannustaa asiakkaita myös rohkeasti tiedustelemaan omilta suosikkivaatemerkeiltä näiden tuotantoprosesseista. Vaativien asiakkaiden avulla voidaan päästä vähitellen avoimempaan suuntaan ja ehkä myös parannuksiin.

Oma tyyli on Saramäen mukaan iloinen, tunnepohjainen asia, jolla voi ilmentää omaa persoonallisuuttaan. Tyylikin löytyy kuitenkin helpommin siististä vaatekaapista, jossa ei ole mitään ylimääräistä. Unelmavaatekaapissa jokainen vaatekappale on mieleinen tai ainakin tarpeellinen, ja suurin osa vaatteista myös sopii yhteen, niin että aina löytyy jotakin päällepantavaa, jossa on mukava ja itsevarma olo. Hyvän mielen vaatekaappi on innostava ja inspiroiva teos, jossa on myös painavaa asiaa!

 

Rinna Saramäki: Hyvän mielen vaatekaappi – Ratkaise omat vaatepulmasi ja samalla globaalin muotiteollisuuden epäkohdat
Atena, 2013
304 s.

Helena Liikanen-Renger: Maman finlandaise

Kasvatatteko Suomessa lapsista kuninkaita?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Bonjour vain, nyt on vuorossa suomalais-ranskalaisesta perhe-elämästä kertova Maman finlandaise, à la Helena Liikanen-Renger. Leppoisaa luettavaa, joka lennättää Etelä-Ranskaan lämpimien iltapäivien aperoille ja Rivieran valkeille hiekkarannoille. Olen tämänkin teoksen lukijana ollut hieman jälkijättöinen: se kiinnitti huomioni jo ilmestyessään 2016, mutta nyt vasta tuli etsittyä käsiin ja luettua. Liikanen-Rengeriltä ilmestyy tänä keväänä jo toinen kirja: Mon amour – ranskalaisen parisuhteen jäljillä, jonka laitoinkin jo valmiiksi varaukseen!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Oli hauskaa havainnoida eroja ja yhtäläisyyksiä Maman finlandaisen ja Pamela Druckermanin bestsellerin Kuinka kasvattaa bébé välillä. Liikanen-Rengerkin on Druckermaninsa lukenut, mutta arki Ranskassa yllättää silti. Vaikka kesäkausi Antibesissa on suorastaan idyllisen viehättävä, talvella taloihin sataa sisään ja seinät tummuvat homeesta. Suomen sisäilmakeskustelua seuranneena Liikanen-Renger hätkähtää huomatessaan, että tavallinen ranskalainen tapa suhtautua yleisiin kosteusvaurioihin on maalata homehtuneet sisäseinät joka vuosi uudelleen.

Kirja tarjoaa keveän läpileikkauksen suomalaisen äidin sopeutumisesta ranskalaiseen miljööseen sekä aina yhtä mielenkiintoisista kulttuurieroista. Kun mieskin on ranskalainen, Liikanen-Rengeristä tuntuu usein yksinäiseltä vähemmistöltä, kun kaikki ympärillä koulujärjestelmästä ruokailutapoihin on niin erilaista. Jopa omat lapset ovat aitoja pikku ranskalaisia kauniisti surisevine r-kirjaimineen ja caca boudin (kakkapökäle, ranskalaislasten oma kirosana) -hokemineen.

Teoksessa päästään käymään muun muassa ranskalaislääkärillä, synnytyssairaalassa, kylässä tuttavien luona, koulussa, ostoksilla ja harrastuksissa. Suomalaista kummastuttaa esimerkiksi se, ettei kouluissa tai päiväkodeissa ulkoilla koskaan sateella, lastenlääkärille joutuu vakituisesti odottamaan pari tuntia, vaikka aika olisi varattu, eikä kiintymysvanhemmuudesta ole tietoakaan. Kiusalliselta saattaa myös tuntua poskisuukkojen hankalasti sisäistettävä protokolla, jossa huolimaton päänheilautus saattaa kostautua mojovana pusuna suoraan suulle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Anna lapsesi huutaa. Se haluaa vain huomiota. Pahinta, mitä voit hänelle tehdä, on yrittää olla liian hyvä äiti!

Fiksuna naisena Liikanen-Renger tietysti reflektoi kahta kulttuuriaan sovitellen omaan perhekoktailiinsa molempien parhaat puolet. Suomalaisen, imetysmyönteisen neuvolakulttuurin kasvatista ranskalaisten lastenhoitoneuvot kuulostavat kovilta, mutta ranskalaiset äidit eivät Liikanen-Rengerin mukaan myöskään näytä yhtään niin väsyneiltä kuin suomalaiset. Kikka Vaara -tyyppiä Ranskassa ei kai juuri näe, vaikka Suomessa se on osuva karikatyyri. Maman finlandaise on kokonaisuudessaan mukavaa, hyvin etenevää luettavaa, ja innolla jään odottamaan Mon amourin julkaisemista.

 

Helena Liikanen-Renger: Maman finlandaise – Poskisuukkoja ja perhe-elämää Etelä-Ranskassa
Atena, 2016
244 s.