Blogissa esitellyt kirjat – TOP 10

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen pitänyt blogia nyt hieman yli kaksi vuotta ja postauksia olen julkaissut yli 200. Jokaisessa postauksessa en toki ole esitellyt kirjoja, mutta kuitenkin blogissa on ehditty esitellä ja käydä läpi kymmeniä ja kymmeniä kirjoja. En ole edes laskenut, sillä kaikki blogissa esitellyt kirjat eivät näy Books-sivulla, koska en ole blogimuuton läpi käynyt jokaista postausta läpi ja linkannut sinne.

Aloitin bloggaamisen Blogger-alustalla, ja vanha blogi on edelleen siellä olemassa, sillä vanhojen postausten kuvat päivittyivät tänne uuteen vain linkillä vanhaan blogiin.  En ole blogimuuton jälkeen, eli lähes vuoteen, päivittänyt mitään Bloggeriin, mutta edelleen kuukausittain siellä käydään lukemassa satoja kertoja kirjapostauksia, joista muutamat ovat selvästi enemmän suosiossa. Erityisesti postaukset klassikoista ovat luettuja, esimerkiksi Hyryn novelli Maantieltä hän lähti, Waltarin, Laurin ja Mustapään runot, Komisario Palmut, Linnan Täällä Pohjantähden alla, Sillanpään Nuorena nukkunut ja uudemmista Jenni Haukion sekä Vilja-Tuulia Huotarisen runot. Teoksista päätellen luulen, että osa kävijöistä on kirja- tai kirjailijaesitelmää vääntäviä koululaisia, mutta varmasti muitakin kirjoista kiinnostuneita. Itsekin googlailen välillä klassikoita muiden blogeista ennen kuin päätän, kannattaako lukea.

Kun klassikkopostaukset ja kaunokirjallisuus vetävät Bloggerin puolelle, täällä uusilla blogisivuilla suosituimmat kirjapostaukset ovat sitten uudempaa tuotantoa ja enemmänkin nonfiktiota. Voi johtua kyllä siitäkin, että olen ehkä lukenut viime aikoina suhteellisesti enemmän nonfiktiota. Nadia Muradin Viimeinen tyttö – Olin Isisin vankina ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä kertova Maijan tarina vetävät tällä hetkellä eniten porukkaa vanhemmista postauksista. Myös esimerkiksi Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaappi ja Irene Naakan Hullu kuin äidiksi tullut  kerryttävät lukukertoja säännöllisesti. Yhteensä näiden kahden vuoden aikana kirjoittamiani blogipostauksia on luettu jo useita kymmeniä tuhansia kertoja (molemmat sivustot yhteensä), mikä tuntuu aika hassulta ja jopa uskomattomalta. Toki monilla isommilla bloggaajilla tuo määrä täyttyy helposti kuukausittain tai vaikka viikoittain, mutta minulle se on paljon. Etenkin kun kyse on kirjoista eikä lifestylestä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Halusin tehdä myös listan omista suosikeistani blogihistorian ajalta. Valitsin kymmenen kaunokirjallisuuden teosta, jotka ovat jotenkin jättäneet jäljen. Listaan myöhemmin omaan postaukseensa myös suosikkini nonfiktion saralta, mutta nyt pysytellään kaunokirjallisuudessa. Luonnollisesti myös monet tämän listan ulkopuolelle jääneet kirjat ovat sykähdyttäneet omalla tavallaan tai ehkä ainakin viihdyttäneet, ärsyttäneet tai jotain muuta, mutta nyt valitsin raa’asti vain kymmenen. Päätin, että listalle saa tulla vain yksi teos yhdeltä kirjailijalta, eikä teosten tarvitse olla parhaita lukemiani, vaan syy voi olla muukin. Joku asia, mistä teos on vain jäänyt mieleen paremmin kuin muut. Nämä eivät siis ole kaikkien aikojen merkittävimmät kaunokirjallisuuden teokset, vaan ainoastaan blogissa esiteltyjen joukosta valitut, jotka sillä hetkellä ovat jotenkin merkinneet. Parin vuoden päästä lista voisi taas näyttää erilaiselta.

Omat valintani, olkaa hyvät. Teokset eivät ole paremmuusjärjestyksessä.

 

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

Klassikko, joka ei varmaankaan koskaan lähde listaltani. Tämä on oikea lohturomaani: vanhanaikainen, kaunis, viaton, nokkela, humoristinen ja romanttinen. Elizabeth Bennet on yksi lempihahmoistani ja esikuvistani kautta aikain.

Margaret Mitchell: Tuulen viemää

Yksi kaikkien aikojen lempikirjoistani, jonka luen säännöllisesti uudestaan, ja josta blogikin on saanut nimensä. Kirja, jota voisi kutsua jättiläiseksi monestakin syystä eikä vähiten pituutensa vuoksi. Teos sisältää kaiken: suku- kasvu- ja selviytymistarinan, sotaa, rakkautta, historiaa, kiinnostavia hahmoja. Teoksella on minulle myös nostalgia-arvoa, sillä se on yksi ensimmäisistä todella vaikuttavista lukukokemuksista, joita muistan.

Bandi: Syytös – Seitsemän kertomusta Pohjois-Koreasta

Äärimmäistä epäoikeudenmukaisuutta, joka saa melkein tärisemään vihasta. Asioita, joille pitäisi tehdä jotain, mutta ei voi. Teos on täynnä tunnistettavia, samaistuttavia, universaaleja tunteita, vaikka puitteet ovat täysin erilaiset kuin meillä täällä Suomessa. Paneuduin yhteen Bandin novelleista, Aarrejalavaan, myös erityisen tarkasti, kun tein siitä dramatisointia draamakasvatuksen opintoja varten. Oli mielenkiintoista sovittaa näytelmätekstiksi pohjois-korealaista novellia.

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Lucia Berlinin ilmaisuvoima jätti jäljen. Tyyli, joka koruttomuudessaan on valtavan eläväistä. Berlinin teos ei ehkä ole parhaita lukemiani, mutta siinä oli jotain virkistävän erilaista, ja aikansa pohjois- ja eteläamerikkalainen miljöö oli kuvattu tavattoman taitavasti, jopa aistikkaasti. Myös ironia, karuista asioista veistetty musta huumori puri.

Agahta Christie: Eikä yksikään pelastunut

Ensimmäinen kirja, jonka luin Agatha Christieltä, ja joka myös johdatti minut laajemminkin hänen tuotantonsa pariin. En sanoisi, että paras hänen teoksistaan, mutta portti, jonka jälkeen ja ansiosta olen löytänyt uuden suosikkikirjailijan, joka jännittää ja viihdyttää. Tämä on yksi hänen karmivimmista kirjoista muuten, enkä tiedä, suosittelenko tätä, mutta kyllä se säväytti varsinkin ensikertalaista.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Tarina, tyyli, historia ja rakenne. Rakastuin Doerrin tapaan kuljettaa kahta rinnakkaista tarinaa vierekkäin ja lomittain lyhyillä kappaleilla ja jonkin verran myös epäkronologisesti. Ja ennen kaikkea saattaa ne lopulta yhteen, risteämään. Tämä kirja herätti tunteita ja oli kaunis, erilainen. Tärkeä teos myös oman kirjoittamiseni kannalta.

William Golding: Kärpästen herra

Varmasti yksi piinaavimmista lukukokemuksista, eikä siinä mielessä nautittava, mutta karmivuudessaan mieleenpainuva. Ihmisen pahuus on visioitu kärjistymään äärimmilleen pikkupoikien leikeissä, ja mikä pahinta, samaan aikaan aikuiset tappoivat toisiaan sodassa, ja sota on oikeaa historiaa. Romaani näyttää fiktion keinoin allegorian todellisuudesta, sitä ihailin tässä teoksessa.

Mika Waltari, Olavi Lauri: Valtatiet

Halusin ottaa myös yhden runokokoelman top kymppiin. Tämä teos herättää minussa halun matkustaa ja elää. Eurooppa, juna-asemat, vanha aika, liike, ilmaisuvoima. 1920-luvun Tulenkantajat. Myös Waltarin nimi itsessään ansaitsee ehdottomasti paikan listallani.

R. J. Palacio: Ihme

Kirja, josta tuli hyvä mieli pitkäksi aikaa. Lämmin ja läikähtävä, kirja joka herättää ja palauttaa uskon ihmisten hyvyyteen, sekä tekee erilaisuudesta tavallista. Jotain tällaista olisi hienoa kirjoittaa itsekin.

Sarah Crossan: Yksi

Teos oli sisällöltään kiinnostava, mutta ei niin sykähdyttävä, että olisi ansainnut paikkaansa tällä listalla. Kuitenkin muoto jätti jäljen, Crossanin teos oli nimittäin ensimmäinen lukemani proosaruno, eli runon muotoon kirjoitettu romaani. Teos avasi minulle oven uuteen maailmaan, ai näinkin voi kirjoittaa! Proosa ja runo ovat molemmat minulle ominaisia kirjoittamisen tapoja, ja lyyrinen proosa kuulostaa täydelliseltä. Crossanin teos rohkaisi itseäni viemään omaa tekstiäni lyyrisestä proosasta vahvemmin selvän proosarunon suuntaan. Ainakin sellainen kokeilu on menossa.

 

 

 

 

 

Dekkareita ja kuulumisia

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Helou pitkästä aikaa! Viime kirjoituskerrasta onkin jo aikaa. Kirjoitin tuohon luovan kirjoittamisen postaukseen, että usein kirjoittaminen ja luovuus vaativat taukoja (minulla ainakin), ja sama tuntuu pätevän myös blogin kanssa. Tästä kun en tienaa mitään, niin en halua myöskään pusertaa tätä väkisin. Toki joskus pitää vähän tsempata itseään kirjoittamaan edes jotain, sitten voi olla, että innostuukin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Oikeastaan tässä on ollut ollut ihan konkreettista kiirettäkin, koitan saada nimittäin kesäkuun alkuun mennessä kaikki tämän lukuvuoden kouluhommat pakettiin ja niitä sitten riittää! Esseitä ja tehtäviä, tenttiin lukemista, vääntämistä ja kääntämistä vaikealta tuntuvien lähteiden kanssa. Mutta kyllä ne siitä. Olen tehnyt yksityiskohtaisen listan kaikista tehtävistä, ja siitä on ihanaa viivata yli valmiita. Mutta tyttöjen päiväkotitunnit on aika täyteen buukattu nyt siis koulutöitä, joten blogille ei yksinkertaisesti ole jäänyt yhtään aikaa tai ajatusta. Ja iltaisin taas ei ole ollut pienintäkään halua mennä koneelle, koska on tuo ihana uusi piha ja pihatyöt. Lukeminenkin on jäänyt aika totaalisesti viime viikkojen aikana, mutta äänikirjoja olen kuunnellut kovaa tahtia, varsinkin juuri niitä pihatöitä tehdessä!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen täällä sanonutkin, että Agatha Christien dekkarit ovat minulle aika täydellistä aivot narikkaan -kirjoja. Ei varsinaista hömppää, mutta yhtä aikaa sopivan kevyitä ja kuitenkin kiinnostavia. Niin kaukana omasta todellisuudesta tapahtumia ja aikakautta myöten. Nyt olen kuunnellut niitä siis äänikirjoina, ja oikein harmittaa, ettei Bookbeatin valikoimissa ole vielä laajempaa valikoimaa suomenkielisiä Christieitä (vink vink).

Tähän mennessä olen siis kuunnellut kuvissa näkyvät Lentävä kuolema, Murha maalaiskylässä, Lordin kuolema ja Kuolema Niilillä. Aika synkkiä nimiä, mutta olen kyllä tykännyt tarinoista. Miljööt ovat noissa kirjoissa sen verran erilaisia keskenään, että aika vaikea lähteä laittamaan niitä paremmuusjärjestykseen, mutta taidan nyt kuitenkin laittaa. Eli omasta mielestäni järjestys olisi parhaimmasta alkaen Kuolema Niilillä, Lentävä kuolema, Lordin kuolema ja Murha maalaiskylässä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En ala selittää pitkää litaniaa kirjoista, mutta jotain pientä voisin sanoa. Kuolema Niilillä tapahtui sananmukaisesti Egyptissä, jokilaivassa Niilillä, joten siinä oli annos eksotiikkaa ja lisäksi jännitystä toi suljettu tila. Myös Lentävässä kuolemassa, jossa murha tapahtui lentokoneessa, suljettu tila rajasi epäiltyjen määrää jännittävästi. Murha maalaiskylässä oli Neiti Marple -dekkari, muissa seikkaili Hercule Poirot. Olen alkanut pitää kohteliaasta Poirotista yhä enemmän. Tietenkään ei ehkä kannata ajatella realistisesti, kuinka uskottavaa on, että hän esimerkiksi sattuu olemaan lomamatkalla jokilaivassa, jossa murha tapahtuu, ja toisella kertaa sattumalta samassa lentokoneessa, jossa nainen murhataan. Sattumien uskottavuutta ei näissä kannata ajatella, tärkeintä on hyvä tarina.

 

Agatha Christie: Lentävä kuolema [Death in the Clouds]
WSOY, 2018 [1935]

 
7 h 38 min

Agatha Christie: Murha maalaiskylässä [Murder at the Vicarage]
WSOY, 2017 [1930]
9 h 6 min

Agahta Christie: Kuolema Niilillä [Death on the Nile]
WSOY, 2011 [1937]
10 h 1 min

Agatha Christie: Lordin kuolema [Lord Edgware Dies]
WSOY, 2017 [1933]
8 h 27 min

Christien esikoinen: Stylesin tapaus

Stylesin tapaus on Agatha Christien ensimmäinen julkaistu romaani! Se edustaa aika erilaista maailmaa kuin myöhemmät kirjat, vuonna 1920 julkaistussa teoksessa käydään nimittäin ensimmäistä maailmansotaakin vielä. Kuitenkin tutut, christiemäiset elementit ja maalaiskartanomiljöö ovat jo tästäkin teoksesta löydettävissä ja se poikkeaa yllättävän vähän kymmenien seuraavien vuosien aikana kirjoitetuista teoksista. Joko siis Christie ei kehittynyt merkittävästi tai oli jo aluksi huomattavan hyvä!
Kannatan jälkimmäistä, ja kyllä toki pientä kehitystä ja viilausta tämän ensimmäisenkin jälkeen on tapahtunut. Kirjoitustyyli on kyllä huomattavan sujuvaa ja tuttua jo tässä. Ehkä tässä palapelin palat ovat hieman yksinkertaisemmin esillä, alku on hieman sekava ja lopussa oikeudenkäyntiä selostetaan turhankin seikkaperäisesti. Nämä ovat kuitenkin vain pikkujuttuja ja monen kirjailijan esikoisteos on paljon hapuilevampaa kuin Christiellä.
 –
Teoksen tapahtumapaikkana on Styles Court -niminen kartano, ja lukija tutustutetaan ensi kertaa Hastingsiin (tässä vielä nuori ja naimaton sodassa haavoittunut ja rintamalta kotiutettu) ja salapoliisi Hercule Poirotiin, joka on tullut muiden belgialaisten kanssa sodalta turvaan Stylesin liepeille. Hastings asustelee John Cavendish -ystävänsä vieraana Styles Courtissa, mutta ilmapiirissä on alusta alkaen jotakin painostavaa. Johnin vanha äiti on mennyt uusiin naimisiin reilusti nuoremman, onnenonkijana pidetyn miehen kanssa varoituksista huolimatta.
 –
Kun vanharouva kuoleekin myrkytykseen, Hastings kutsuu oitis paikalle vanhan ystävänsä Hercule Poirotin, eikä juttu olekaan niin selvä kuin miltä näyttää. Jo tästä ensimmäisestä kirjasta asti paistaa Christien hyödyllinen myrkkyasiantuntemus, jonka hän oli ehtinyt kerätä työskennellessään apteekissa. Eri myrkkyjen seuraukset, sivuvaikutukset ja määrät olivat murhamammalla uskottavasti hallussa – toivottavasti vain teoriassa.
 –
Ps. Kuva on otettu muuttolaatikon päällä! Eli sellaistakin työnsarkaa tähän syksylle luvassa. Yksi haave käymässä toteen!

Agatha Christie: Stylesin tapaus [The Mysterious Affair at Styles]
WSOY, 2013 [1920]
244 s.

Ajatuksia sarjakirjoista / kirjasarjoista sekä Christien Vaarallinen talo

On aika huiskeista tämä arkielämä nyt taas tällä hetkellä. Siispä lukemisetkin jäävät vähempään. On helpompaa istahtaa hetkeksi katsomaan tabletilta Vain elämää tai muuta vastaavaa kuin tarttua kirjaan. Eikä siinä mitään, aika aikaansa kutakin. Nautin kyllä myös hyvään kirjaan uppoutumisesta, ja “napostelen” noita Christien dekkareita silloin kun on aikaa. Onhan niitä muitakin kirjoja olemassa, joista olen ajatellut, että tuon haluan lukea ja tuon, mutta ei vaan tule yhtään mieleen! Kiireisemmässä vaiheessa on helpompi lukea jotain hyväksi havaittua kuin lähteä kokeilemaan jotain uutta.
 –
En nyt tietenkään muista tarkkaa lähdettä, mutta jollain kirjallisuuden kurssilla luin viime vuonna alan artikkelia, jossa oli puhetta sarjakirjoista ja niiden arvostuksesta. Ja kuinka ollakaan, sarjamaisuus koetaan miinuksena, jos ajatellaan kirjan laatua korkeakulttuurina tms. Kyseisessä artikkelissa oli puhetta nuortenkirjoista, mutta näin on varmaan aikuistenkin kirjojen kohdalla. Kyllähän se tuntuu vähentävän yksittäisen kirjan merkitystä, jos samaa sarjaa on jopa kymmeniä. Nuorena luin paljon esimerkiksi Sweet Valley High -kirjasarjaa ja niitä oli varmaan viiteenkymmeneen asti tai ylikin. Tuleeko siitä saippuasarjafiilis, jos kirjoja tehtaillaan massatuotantona?
 –
Ainahan kirjailijan hengentuotteita on kai arvostettu enemmän, jos niitä ei ilmesty liian usein. Mika Waltarihan esiemerkiksi oli valtavan tuottelias, ja siksi sai välillä arvostelijoilta noottia. Kymmenen liuskan päiväkirjoitusvauhti ei vakuuttanut kaikkia korkeasta laadusta. Nyttemmin Waltari on kuitenkin kansainvälisestikin tunnustettu kirjailijalegenda.  Määrä saattaa saada epäilemään laatua vaikkeivät ne aina korreloi. Sarjakirjoissa saattaa olla samaa ongelmaa, ne nähdään populaarina viihteenä ja aidot klassikot ovat yksittäiskappaleita tai korkeintaan muutaman kirjan jatkokertomuksia. Sarjakirjoja, kirjasarjojakin on tosi monenlaisia, on romanttisia viihdepokkareita ja entisajan lännenkirjoja, joiden takana oli todellisuudessa monta eri kirjoittajaa, ja sitten on ihan yksittäisen kirjailijan nimellä kulkevia sarjoja.
 –
Christien tuotanto on todella laaja, ja hänen dekkarinsa täyttävät tavallaan sarjakirjakoodin toistuvine elementteineen. Vähintäänkin Poirotit ovat oma sarjansa, Marplet, Tommyt ja Tuppencet omansa, mutta tavallaan koko tuotantoa voidaan sanoa kymmenien teosten dekkarisarjaksi, vaikkei niitä ole numeroitu ja ne ovat itsenäisiä teoksia. Ne ovat kuitenkin hyviä! Toisaalta sarjamaisuutta voi joissakin tapauksissa pitää myös meriittinä: alkuosat ovat olleet niin pidettyjä, että on kannattanut kirjoittaa lisää. Aina kulttuurissa ei tosin suuren yleisön suosiota ole pidetty minään mittarina. Elokuvagenressäkin yleensä never-heard -tyyppiset elokuvat nappavat kriitikoilta parhaat pokaalit ja todelliset kassamagneetit jäävät palkitsematta.
 –
En tarkoita, etteikö syvällisyyttä pitäisi arvostaa kevyen viihteen sijaan, vaan ehkä sitä, että monenlaisella kulttuurilla voi olla paikkansa ja esimerkiksi kirjasarjat eivät automaattisesti ole laaduttomampia kuin yksittäiset mestariteokset (sarjakirjoihin mahtuu tietysti myös ihan huttusarjojakin kuten tv:seenkin). Kirjasarjoissa lukijalla on tietyt odotukset, kun hän avaa seuraavan osan, hän tietää tyylin, rakenteen ja henkilötyyppejä, ja sarjakirjoja luetaan eri syistä kuin yksilöitä. Jälkimmäiset menestyvät, koska ne ovat jotain aivan uniikkia ja ennen lukematonta, ensimmäiset taas päinvastaisesta syystä.
Christien Vaarallinen talo oli hyvä kirja ja jännittäväkin. Christiemäisen tyypillisiä ja odotettavia aineksia olivat juuri jännitys ja tietty juonenkulku, tutuntuntuiset dialogit. Poirot ja Hastings lomailevat Cornwallin rannikolla, kun tapaavat siellä sattumalta yksinäisessä sukukartanossa asuvan nuoren naisen, joka on joutunut salaperäisten onnettomuuksien uhriksi. Poirot alkaa selvitellä ja syyllisen jäljille yritetään päästä ennen kuin jotain pahempaa tapahtuu… Ja tapahtuuhan sitä, mutta kenelle?

Agatha Christie: Vaarallinen talo [Peril at End House]
WSOY, 2010 [1932]
258 s.

Agatha Christien tyylistä

Nyt kun olen lukenut reilu kymmenen Agatha Christien kirjaa, voisin kirjoittaa jotain hänen omintakeisesta tyylistään. Minulla ei todellakaan ole täysin tyhjentävää kuvaa hänen hyvin laajasta tuotannostaan, mutta joitan selviä yhtenäisyyksiä jo tälläkin otannalla on havaittavissa.
 –
Murhamammaksikin kutsuttu Christie (1890–1976) on ollut valtavan suosittu dekkarikirjailija, ja Shakespearen jälkeen myös kaikkien aikojen toiseksi menestynein kirjailija myytyjen teosten perusteella. Hänen tarinoissaan on jotakin kiehtovaa, koska ne saavat valloitettua yhä uusia lukijasukupolvia. Luulen, että minuun on tehnyt vaikutuksen se eloisuus ja leikkisyys, joka Christien teoksissa on niin olennaista, ja jotenkin niistä huomaa – ehdottoman positiivisella tavalla – että ne ovat naisen kirjoittamia. Vaikka kyseessä on aina rikoksista suurin, murha, Christie kirjoittaa niin, ettei tunnelma kirjoissa silti (paria poikkeusta lukuunottamatta) ole masentava tai kovin synkkä. Niissä on sujuvaa dialogia, niissä on myös ihmissuhteita ja monissa hiven romantiikkaakin murhien sivutuotteena. Myös vanha, 1920–1960 -lukujen perienglantilainen miljöö tapoineen ja kello viiden teineen on kiehtova.
 –
Kuva täältä
Naiset ovat Christien tuotannossa aktiivisia toimijoita eivätkä seinäruusuja, jotka odottavat miestä pelastamaan itsensä. Toki naisista kuten miehistäkin esitellään erilaisia tyyppejä, mutta monet naiset ovat rohkeita ja tuon ajan ympäristössä suorastaan villikkoja. Ja naiset ovat älykkäitä, kuten hieno vanhaneiti Jane Marple, jonka teräviä aivoja vanhuus ei ole tylsyttänyt.
 –
Christien dekkareissa kiehtovat myös mitä erikoisimmat taustatarinat. Toinen toistaan yllättävämmät murhatavat, motiivit ja ratkaisut. Lukija saa todella käyttää aivojaan. Leikkisyyskin on toistuva piirre: monissa kirjoissa on pohjalla esimerkiksi joku lastenloru, johon moni asia arvoituksessa kitkeytyy. Muutenkin teoksissa on paljon intertekstuaalisuutta, viitataan milloin Shakespeareen, milloin Hanhiemon loruihin. Se on myös aika hauska piirre, että hyvin monissa kirjoissa joku epäuskoinen sanoo, että “näin voisi tapahtua kyllä salapoliisiromaaneissa mutta ei oikeassa elämässä” tai “olet lukenut liikaa salapoliisiromaaneja, oikeasti ratkaisu ei voi olla noin mielikuvituksellinen” tai jotain tuohon tapaan. Se on tavallaan kirjailijan itseironiaa, sillä henkilöiden “tosielämä” on meille lukijoille kuitenkin juuri se mielikuvituksellinen salapoliisiromaani.
 –
Christie käyttää aika paljon myös ihmisten tyypittelyä, eli Poirot saattaa vaikka sanoa, että joku henkilö “ei ole murhaajatyyppiä” ja vapautuu näin ollen epäilyksistä. Tai joku nainen on “sitä tyyppiä”, joka voisi tehdä petoksen tai joku on tai ei ole “jotain tyyppiä” ja etsivä näkee sen jo päältä ja se vaikuttaa hänen tutkimuksiinsa. Ratkaisut ovat kyllä rationaalisia, mutta jonkun verran tällaistä psykologiaa on niiden selvittelyssä. Vaikka jotkin tyypittelyt ovat melko mustavalkoisia, Christie on silti hyvä ihmistuntija ja se näkyy hahmoissa. Ne ovat eloisia ja vaihtelevia, romaaneissa tosin toistuu samoja hahmotyyppejä pienin muutoksin.
 –
Miljööt vaihtelevat suurinpiirtein näiden kolmen välillä: englantilainen maalaiskylä, hieno kartano tai poliittinen sekasotku. Pidän eniten maalais- ja kartanotyypestä kuin politiikkaan liittyvistä aiheista, koska kahta ensimmäistä on kevyempi lukea ja seurata juonta, viihteestä kun on kyse. Christielle on tyypillistä myös, että syyllinen on joku hyvin ennalta arvaamaton, esimerkiksi päähenkilö, uhrilta näyttävä tai jokin muu aivan yllättävä. Käänteitä saattaa tulla viime hetkeen saakka ja lukijalle annetaan vihjeitä monien syyllisyydestä ennen kuin lopullinen ratkaisu paljastuu. Teosten nimien suomennokset ovat muuten aika kökköjä, englanninkieliset ovat parempia. Noin yleisesti Christien tyyliä voisi kuvailla hyvin luontevaksi, sellaiseksi, että hän ottaa lukijan huomioon, saa tämän vakuutettua jo ensisivuilta. Jotain taikaa siinä on.

 

Kesällä luettuja Christieitä 2

Peukaloni kutkan sai
jotain pahaa saapui kai

 – Shakespeare, Macbeth –

Eipä aikaakaan niin voi kauhistus (1968) on Christien myöhempää tuotantoa. Teos on ensimmäinen Tommy ja Tuppence -dekkari, jonka luin. Tommy ja Tuppence Beresford ovat aviopari, joka on aikaisemmissa kirjoissa ollut mukana kaikenlaisessa jännittävässä sodanaikaisessa vakoilupuuhastelussa ja nyt kaksikko on jo hieman iäkkäämpi mutta vielä iskussa. Tommy ja Tuppence ovat hersyvän herttainen pari, josta pidin.
 –
Muuten sitten… Lapsimurhat yhdistettynä psykopaatteihin ovat aihe joka on minulle jo liikaa. Teos alkaa kuitenkin vanhainkoti Aurinkoharjusta. Tommyn vanha Ada-täti kuolee, ja Tuppence haluaa löytää paikan, joka Ada-tädin seinällä olevaan tauluun on maalattu. Eräs vanhainkodissa maitoa juova mummeli on höpissyt jotakin lapsiparoista ja takoista eikä Tuppence saa rauhaa, kun tämä mummo katoaakin yhtäkkiä jälkiä jättämättä. Taulun jäljet vievät hiljaiseen Sutton Chanchellorin kyläpahaseen, jossa kaikki vaikuttaa epäilyttävältä. Mutta missä on lapsista puhunut mummeli?
 –
Kylässä tapahtuneet vanhat lapsimurhat, takasta löytynyt nukke ja monien muiden vihjeiden urkkiminen saattavat Tuppencen lopulta pahaan pulaan uteliaisuutensa tähden. Muihin Christien dekkareihin verrattuna tässä on selvästi enemmän goottilaistyyppistä kauhutunnelmaa. Ja ne lapset, ja se murhaajan vääristynyt psykologia. Vieläkin värisyttää… Liikaa minulle. Ajattelin pitää vähän taukoa, tai sitten lukea takakansitekstit huolellisemmin. Tommyn ja Tuppencen elämäniloisuus kuitenkin tasapainottavat synkkäaiheista kirjaa, ettei se ole läpeensä kammottava, vaikka aiheet olivatkin “huonosti sulavia”.
Agatha Christie: Eipä aikaakaan niin voi kauhistus [By the Pricking of My Thumbs]              
WSOY, 2013 [1968]
297 s. 

Seitsemän kellon salaisuudessa (1929) arvoituksia ratkoo virallisen tahon edustajana muistakin kirjoista tuttu tarkastaja Battle, mutta enimmäkseen omin päin kuitenkin neiti Bundle, jonka tuttavapiiriin rikokset liittyvät. Kirjan alussa nimittäin nuori ja huoleton ystäväjoukko on viettämässä lomaa Bundlen kotikartanolla, kun uneliaaksi tiedetty Gerry Wade ei eräänä aamuna herääkään. Itsemurhaksi luultuun tapahtumaan liittyy outo yksityiskohta: seitsemän tikittävää herätyskelloa takanreunalla. Omapäinen Bundle pääsee tutkimuksissaan Seitsemän kelloa -nimisen salaseuran jäljille ja hankkiutuu tapansa mukaan   vaikeuksiin. Bundlelle löytyy mielitiettykin loppuun mennessä.
 –
Agatha Christie: Seitsemän kellon salaisuus [The Seven Dials Mystery]
WSOY [1929]
272 s.

Kesällä luettuja Christieitä 1

 

 

Hikkori tikkori toikki.
Hiiri kelloon loikki.
Kello meni poikki
ja hiiri pois loikki.
Hikkori tikkori toikki.

(trad. suom. Kirsi Kunnas)

Neiti Lemon erehtyy (1955) on Hercule Poirot -dekkari. Poirotin jämpti sihteeri, neiti Lemon, huolestuu sisarestaan rouva Hubbardista, joka emännöi opiskelija-asuntolaa Hikkoritiellä. Hikkoritiellä on tapahtunut kummallisia, näennäisen harmittomilta näyttäviä varkauksia: on anastettu puuterirasiaa, huulipuikkoa, boorijauhetta, yöhousuja, tanssiaiskenkää ja niin edelleen. Tavaroiden katoamisepisodi kärjistyy murhaan jos toiseenkin – mistä on oikein kyse? Ovatko kaikki opiskelijat sittenkään niin huolettoman viattomia? Poirotin huomion kiinnittää ensimmäiseksi palasiksi silputtu reppu, josta tutkimukset aloitetaan. Christie osaa kirjoittaa luontevasti myös opiskelijoiden äänellä.
Agatha Christie: Neiti Lemon erehtyy [Hickory Dickory Dock]
WSOY, 2010 [1955]
246 s.
 –

 

Paddingtonista 16.50 (1957) on neiti Marple -dekkari, ja siinä murha tapahtuu heti alkuun mitä erikoisimmalla tavalla. Neiti Marplen hyvä ystävä, rouva McGillicuddy nousee jouluostostensa kanssa junaan Paddingtonin asemalta, mutta kesken matkan toinen juna ohittaa McGillicuddyn vaunun ja tämä joutuu näkemään ikkunasta epämiellyttävän kuristamiskohtauksen. Kukaan – paitsi neiti Jane Marple – ei kuitenkaan usko iäkkään rouvan uskomatonta tarinaa, koska kuristetun naisen ruumista ei löydy mistään. Neiti Marple ottaa ohjat omiin käsiinsä ja ryhtyy apulaisen avulla tutkimaan asiaa. Jäljet vievät rautatien varteen komealle sukukartanolle, jossa ratkottavaksi tulee lisää mysteerejä ennen kuin murhaaja selviää. Näistä kolmesta kirjasta pidin eniten tästä! Neiti Marple on suosikkini ja hänen kanssaan johtolankoja tutkiva Lucy Eylesbarrow on myös nainen paikallaan.

 

Agatha Christie: Paddingtonista 16.50 [4:50 from Paddington]
WSOY, 1999 [1957]
247 s. 



Myös Salaperäiset rukiinjyvät (1953) on Neiti Marple -dekkari. Mutta vaikka pidänkin Marplesta, kokonaisuutena kirja ei ollut niin, tiedättekö, lämminhenkinen kuin jotkut muut. Se johtuu ehkä siitä, että murhamysteeriin sekaantunut perhekunta on harvinaisen kylmäkiskoiosta ja vihamielistä porukkaa. Menestynyt, mutta vihattu liikemies, Rex Fortescue, kuolee ja jäljet vievät hänen hienoon kotiinsa Marjakuusimajalle. Marjakuusilla on jotain tekemistä kuoleman kanssa, kuten taskusta löytyneillä rukiinjyvilläkin, mutta epäystävällisestä perhepiiristä ja henkilökunnasta ei meinaa saada mitään irti. Onneksi neiti Marple tuntee yhden palvelijoista ja saapuu paikan päälle muina miehinä tekemään tiedusteluja.
Agatha Christie: Salaperäiset rukiinjyvät [A Pocket Full of Rye]
WSOY, 2006 [1953]
264 s.