Christie: Aikataulukon arvoitus

On tullut viime aikoina luettua useampiakin salapoliisikirjoja ja loppua ei ainakaan vielä näy. Välillä tulee sellaisia kausia, että innostuu hirveästi jostain tietyn tyyppisistä kirjoista ja lukee sitten pelkästään niitä, kunnes mielenkiinto vaihtuu johonkin toiseen. Lukaisin tosin viime viikolla myös yhden klassikkojen klassikon, siitä myöhemmin.
Mutta asiaan… Tämä Agatha Christien Aikataulukon arvoitus (1935) oli viime viikonlopun juttu. Pidän hirveästi tämän mittaisista, nopealukuisista kirjoista, jotka ovat vielä pokkarimallisina kevyitä ja käteviä. Kannoinkin kirjastosta niitä useampia, mutta alun jälkeen aina päätän, haluanko lukea loppuun vai en. Suosittelen jälleen kerran Christietä, olen tainnut valita hänen tuotannostaan juuri niitä parhaita ja se on ollut tarkoituskin.

 

Aikataulukon arvoitus on Hercule Poirot -dekkari ja niistä suosituimpia. Nyt tutustuin minäkin viimein tuohon belgialaiseen, eläkkeellä olevaan yksityisetsivään, joka tutkii enää vain rikosten kermaa. Tapahtumat sijoittuvat Lontooseen ja sen ympäristöön eri paikkakunnille. Apulaisenaan Poirotilla on ystävänsä kapteeni Hastings, ja Christie on luonut näiden kahden välille humorististakin sanailua. Suurin osa kirjasta on kirjoitettu kapteeni Hastingsin äänellä.
Aikataulukon arvoituksessa murhatapa on hyvin erikoinen. Poirot saa ABC-nimimerkkiseltä henkilöltä kirjeitä, joissa varoitetaan tulevista murhista tietyissä kaupungeissa. Murhaajan aikeena on käydä aakkosjärjestyksen mukaan läpi Englannin kaupunkeja, ja hänen tavaramerkikseen muodostuu rautatieaikataulukko. Poirotilla ja kumppaneilla on murhista paljon päänvaivaa eivätkä tutkimukset tunnu etenevän lainkaan, ja murhaaja saa jatkaa touhujaan vapaasti.
Ihailen kovasti Christien järjenjuoksua: kun lukija luulee tietävänsä itsestäänselvän vastauksen, kirjailija paljastaakin täysin yllättävän ratkaisun, joka on kuitenkin hyvin looginen. On hieno tunne tulla höynäytetyksi lukiessa. Tuon ajan dekkareissa on ollut varmaan muotia sellainen psykoanalyysi-keittiöpsykologia, eli vaikka todisteet ovat ratkaisevat syyllisen paljastumiseen, psykologian avulla selvitetään motiivia ja yritetään saada hänet paljastamaan itsensä. Sekin on aina hauska sivujuonne, jos ja kun murhatutkimusten yhteydessä syttyy jonkin rakkaustarinan alku.
Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus
WSOY 2013 [1935]
277 s.

Christie: Kohti nollapistettä

– Minä pidän hyvästä salapoliisijutusta, hän sanoi.
– Mutta ne alkavat väärästä paikasta. Ne alkavat murhasta. Mutta murha on loppu. Tarina alkaa paljon sitä ennen – joskus vuosia ennen – kaikista niistä syistä ja tapahtumista jotka saattavat tietyt ihmiset tiettyyn paikkaan tiettyyn aikaan tiettynä päivänä. [—]
Hän nyökytti hiljaa päätään.
– Kaikki suuntautuu yhteen tiettyyn pisteeseen… Ja sitten kun hetki koittaa – ratkaiseva askel! Nollapiste. Niin, kaikki he suuntaavat kohti nollapistettä…
Hän toisti: – Kohti nollapistettä.
Sitten häntä äkkiä värisytti.
Pidin kovasti Agatha Christien dekkarista Kohti nollapistettä (1944). Todella hyvä! Olen ennenkin sanonut, etten ole kovin kokenut lukemaan dekkareita, mutta luulisin, että tässä olisi tottuneemmallekin lukijalle pähkäiltävää. Jossain luki, että tämä olisi yksi hänen laajan tuotantonsa helmiä, siksi valitsin sen. Olen lukenut Christieltä myös Eikä yksikään pelastunut, ja näissä molemmissa oli hieman tavallisesta dekkarista poikkeava rakenne. Kohti nollapistettä ei ala murhasta, se päätyy siihen. Toki teoksessa myös selvitetään murhaa, mutta juonta ja henkilöiden välisiä suhteita kootaan palapelin tavoin taidokkaasti kasaan jo paljon kauempaa ennen varsinaista rikosta.
Kohti nollapistettä kertoo seurallisesta ja menestyneestä tenniksenpelaaja Nevile Strangesta, joka ei saavutuksistaan huolimatta ole onnellinen. Nevilen ympärillä pyörii kaksi  kaunista naista: entinen, seesteinen vaimo Audrey Strange sekä nykyinen räiskyvä vaimo Kay Strange. Kolmikon välit eivät ole oikein kunnossa, mutta silti he päätyvät yhtä aikaa kahden viikon vierailulle Nevilen kasvattiäidin, varakkaan invalidin Lady Tressilianin merenrantakartanoon, Gull’s Pointiin. Samaan aikaan paikan päälle sattuu myös Malaijista Englantiin palannut Thomas Royde, hyvämuistinen vanhaherra Treves sekä Kayn vilkas ystävä Ted Latimer. Kun mukaan lasketaan vielä kartanon hovimestari, palvelusväki sekä lady Tressilianin seuraneiti Mary Aldin, saavat etsivät Battle ja Leach nähdä todella vaivaa selvittääkseen syyllisen, kun erikoinen murha lopulta tapahtuu. Christie on miettinyt tarkasti  yksityiskohtia, ja periaatteessa ketä tahansa voisi epäillä annettujen vihjeiden perusteella. Kirjan loppupuolella käy useasti niin, että lukija ajattelee jo vähän pettyneenä, että “ai, näinkö se sitten olikin”, mutta sitten selviää taas jotain uutta ja jännittävää.
Vaikka käsitteleekin melko karmivalla tavalla tehtyä murhaa, Kohti nollapistettä ei kuitenkaan ole niin synkkä kuin Eikä yksikään pelastunut. Tässä ei ollut samanlaista kauhuelokuvan tuntua, jonka autio saari ja yliluonnolliselta vaikuttava murhaaja saavat jälkimmäisessä aikaan. Kohti nollapistettä on minun makuuni mestarillisesti koottu teos, jossa Christie kuvaa myös henkilöiden luonteita ja reaktioita psykologimaisella tarkkuudella. Psykologialla on muutenkin taas oma osuutensa. Esimerkiksi herra Trevesin tarina pikku murhaajasta, jonka voisi tunnistaa missä tahansa aikuisenakin… Näiden kahden Christien kirjoittaman kirjan perusteella murhaaja on käytännössä kylmäverinen psykopaatti eikä vaan mikä tahansa kuumakalle, jolla vähän kiehuu yli. Se tuo teokseen annoksen karmivuutta: kuka heistä normaalin oloisista ihmisistä onkin pinnan alla täysi mielipuoli? Henkilöiden tarinat kietoutuvat toisiinsa myös mitä erikoisimmilla tavoilla. Kiinnostava hahmo on esimerkiksi itsemurhaa yrittänyt Andrew MacWhriter, jonka vastentahtoisella henkiin jäämisellä on merkittävä tarkoitus Gull’s Pointin myöhempien tapahtumien kannalta.
Hoitaja pudisti päätään. Hän yritti kiihkeästi ilmaista sitä mikä oli niin selvää hänen ajatuksissaan ja niin epämääräistä ääneen lausuttuna.
Te voitte kenties vain olla jossakin – tekemättä mitään – olla vain tietyssä paikassa tiettyyn aikaan – voi, en minä osaa sanoa mitä minä tarkoitan, mutta te voisitte vain – vain kävellä kadulla jonain päivänä ja tehdä siten jotain kamalan tärkeää – kenties edes tietämättä mitä se on. [—]
Ehkä hän näki hämärästi jonkun miehen kävelemässä kadulla syyskuisena iltana ja pelastamassa siten jonkun ihmisen kammottavasta kuolemasta…   

 

Agatha Christie: Kohti nollapistettä
WSOY 2014 [1944]
251 s.