Nonfiktiota äänikirjoina: Idiootit ympärilläni, Tavarataidot & Lost in Suomi

Äänikirjat mullistavat lukemisen, sillä niitä voi napostella silloinkin, kun varsinaista kirjaa ei olisi aikaa avata. Urheilu, autolla ajaminen, kotityöt tai lounashetki ovat esimerkiksi hyviä tilaisuuksia äänikirjojen hyödyntämiseen. Etenkin suht keveää nonfiktiota on minusta helppo kuunnella samalla, kun tekee jotain muuta, koska se ei vaadi suurta keskittymistä. Tässä muutama keväällä kuunneltu äänikirja.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Thomas Eriksonin Idiootit ympärilläni – kuinka ymmärtää muita ja itseään on noussut suureen suosioon analysoimalla neljää eri persoonallisuustyyppiä. Erikson jakaa ihmiset karkeasti neljään eri tyyppiin: määrätietoiseen punaiseen, sosiaaliseen keltaiseen, sopeutuvaan vihreään ja analyyttiseen siniseen, ja painottaa, että vain 5 % edustaa puhtaasti vain yhtä tyyppiä. Erilaiset tavat luokitella persoonallisuuksia kiehtovat eivätkä mielestäni sulje toisiaan pois. Kirjan tarkoitus onkin toimia työkaluna ja helpottaa nimensäkin mukaisesti itsensä ja lähimmäistensä ymmärtämistä. Esimerkit keskittyvät vahvasti työelämään, ja Erikson onkin vuosia käynyt kouluttamassa ja konsultoimassa eri työyhteisöjä.

Eriksonin neljä tyyppiä ovat ymmärrettävästi aika karikatyyrisiä ja paikoittain hihittelin jopa ääneen hullunkurisille tosielämän tilanteille, joita Erikson kuvailee. Hyvät käytöstavat tietenkin siloittavat näiden tyyppien huonoja puolia, mutta ääriesimerkit ovat kuin screwball-komediasta. Loppukaneetti onkin, että työyhteisö toimii parhaiten, kun siellä on kaiken värisiä tyyppejä!

Ps. En identifioi itseäni täysin mihinkään lokeroon, mutta mitä pitemmälle kuuntelin, uskoisin kallistuvani viher-siniselle introverttilinjalle kuitenkin, vihreään kaiketi painottuen. Tilanteesta riippuen löydän itsestäni ripauksen jokaisesta tyypistä. Mikä tyyppi sinä olet?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jenni Sarraksen Tavarataidot – Arkijärjellä koti kuntoon oli loistavaa kuunneltavaa kevätsiivousta vauhdittamaan. Haen aina inspiraatiota milloin mihinkin ikuisuusprojektiin totta kai kirjoista. Alkuun vähän epäilin, onko kirja vain kopio Ilana Aallon teoksesta Paikka kaikelle, mutta Sarras oli saanut Tavarataidoista omannäköisensä. Kulttuurihistorian sijaan se on käytännönläheinen opas kodin järjestelyyn, tavaroiden raivaamiseen ja talon siistinä pitämiseen. Jos etsit laillani puhtia perusteellisempaan kevätsiivoukseen, suosittelen Tavarataitojen lisäksi Aallon Paikkaa kaikelle sekä Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaappia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tim Walkerin Lost in Suomi – Miten tapasin suomalaisen vaimoni ja muita kertomuksia on leppoisaa nonfiktiota nuoresta amerikkalaisesta opettajasta, joka yrittää suomalaistua. Walker meni naimisiin suomalaisen naisen kanssa ja joutui kasvotusten suomalaisten kummallisuuksien kanssa. Meikäläisittäin tavallisen kuuloiset asiat kuten vaikkapa mökkeily, päiväkahvit, jääkiekko-ottelu tai vaitonaisuus saattavat tuntua ulkomaalaisesta eksoottisilta. Opettajana Walker vertailee myös suomalaisen ja yhdysvaltalaisen koulujärjestelmän eroja. Ihailtu suomalainen koulu on Yhdysvaltojen opettajapiireissä kuulemma lähes pyhiinvaelluskohteen maineessa.

 

Thomas Erikson: Idiootit ympärilläni – Kuinka ymmärtää muita ja itseään
Atena, 2018
8 h 24 min

Jenni Sarras: Tavarataidot – Arkijärjellä koti kuntoon
Tammi, 2016
4 h 42 min

Tim Walker: Lost in Suomi – Miten tapasin suomalaisen vaimoni ja muita kertomuksia
S & S, 2016
4 h 42 min

 

Marttinen & Talvitie: Äidin karkkipäivä

Oma elämä
 
Äiti ei jaksa aina olla inkkari, torimyyjä, muotinukke tai
merirosvo. Äidillä on ikiomia paheita. Aarrekätkö. Lukollinen 
päiväkirja. Salainen karkkivarasto. Ajatuksia, joita kukaan
ei tiedä.
 –
Elämän ilot
Valvotaan yhtä aikaa ja vuorotellen. Riidellään ja sovitaan riidat. Itketään.
Suukotellaan ja rakastetaan. Vihataan ja kärsitään. Ollaan onnellisia.
Yhtä aikaa ja vuorotellen.
    Keskellä yötä, pimeässä. Vauva nauraa ääneen.
 
Cappucino
Miltä cappucino maistuu italialaisen pikkukylän baarissa
tiskiin nojaten, sitruuna- ja oliivipuiden siimeksessä?
    Tuskin yhtä hyvältä kuin omassa keittiössä ennen
perunoiden muusaamista, kakkavaipan aromien leijuessa ilmassa.
    Lehdestä on luettu etusivu ja kahvista siemaistu muutama
kulaus, kun toisesta huoneesta kantautuu vaativa huuto:
    – Äiti! Mulla on kantapäässä tikku!
    – Äiti, missä mun toinen sormikas on?
    – Äiti, mä tahdon maalata!
    – Äiti, mulla on kamala pissahätä!
    – Äiti, apua, äiti tuu heti tänne!
 –
 –
Tittamari Marttisen runoilema ja Virpi Talvitien kuvittama Äidin karkkipäivä (2003) on lempeän lämminhenkinen mutta kuitenkin realistinen läpileikkaus äiti-ihmisen elämästä. Teos ei ole mitään uusinta uutta, mutta oikein hyvin upposi “nykyäidillekin”, kun sen tällä viikolla kirjastosta bongasin. Joitakin oikein universaaleja havaintoja, jonkakaltaisia olen itsekin välillä raapustellut. Marttisen runot ovat hyvin miellyttäviä, lempeän huumorin sävyttämiä, Talvitien kuvat tekevät myös paljon, täydentävät runoja. Erityisesti pidin kirjan jälkimmäisestä puoliskosta, koska se vaihe on nyt niinkuin päällä. Alkupuolella on odotus- ja vauva-aikaan liittyviä runoja ja loppupuolella vähän isompiin lapsiin, yleisesti lapsiperheisiin ja äitiyteen liittyviä. Suosittelen näitä akuutissa vaiheessa oleville äiti-ihmisille.
 –
Leikki-ikäinen
 
Tietysti se leikkii. Ruoalla. Kattiloilla,
kauhoilla, kännyköillä ja avaimilla. 
Veitsillä. Taskulampuilla. Tärkeillä
papereilla. Puhelimella. 
Tietokoneella. 
Vedellä, ja joskus tulella.
 
 
Vapaa-illan jälkeen
 
Koti näyttää erilaiselta kuin ennen.
    Ilta oli virkistävä, mutta ei niin virkistävä, että jaksaisin
heti ryhtyä raivaamaan polkua olohuoneen tavararöykkiön läpi.
    Kuopus makaa sängyllä velttona kuin pehmopupu.
Puuro ei pysy sisällä. Kuivaan lammikot lattialta. Hyvä, että
perheelle saa maksaa heti. Käteisellä.
 
 
Leikki kesken

Tietysti leikki on kesken.
Kesken on myös neule, kahvi, puhelu,
ateria, kirje, gradu. 
    Mikään ei ole niin pysyvää kuin väliaikainen. Taulut
nojaavat ripustamatta seinään. Ruokapöytä on siinä, mihin
muuttomiehet sen käsistään laskivat. Sängyn alla on pahvi-
laatikoita, joiden sisältöä kukaan ei kaipaa.
    Kirjahyllyssä keikkuu voidepurkkeja, pariton kenkä,
kuumemittari, astmapiippu, Duplo-ukko ja tuttipullo
puolillaan sakkautunutta maitoa.
    Lapsiperheen koti ei tule valmiiksi. Kun on kunnolla
siivottu, joku pyöräyttää kaledoiskooppia. 

Tittamari Marttinen (runot), Virpi Talvitie (kuvitus): Äidin karkkipäivä
WSOY, 2003
151 s.

 

Aalto: Paikka kaikelle

Kotia pidetään paikkana, jossa voi turvallisesti olla oma itsensä. Tämä tekee meistä myös haavoittuvia. Kotini on yhtä kuin minä itse, joten jos kotini ei ole hieno tai siisti, minäkään en kelpaa. Ennen vieraiden tuloa siivotaan kuumeisesti (ja koska kyläilemme vain siivotuissa kodeissa, kuvittelemme toisten koteja siistimmiksi kuin omaamme) tai sitten vieraita ei kutsuta ensinkään. Kotia koskevat moitteet ja kehut otetaan usein henkilökohtaisesti.
Olen lukenut tässä kesällä useita kiinnostavia kirjoja, joista aion kirjoittaa tännekin, mutta en ole vaan vielä lomailulta ehtinyt. Tällä viikolla meillä alkoikin arki jo puoliksi, eli osapäiväiset eskarit ja hoidot, joten meikäläisellä on aika vapaata kirjatentteihinluku- ja yleistä kirjoitteluaikaa ainakin muutamana aamupäivänä viikossa, kunnes syyskuussa alkavat tositoimet myös opinnoissa. En kauheasti odota sitä kiirettä ja intensiivisyyttä, mutta onneksi on saanut olla kunnolla kotona kesäkauden.
Tästä aasinsiltana päästäänkin tähän Ilana Aallon uuteen kirjaan, jonka suorastaan ahmin sanasta sanaan muutama viikko sitten, kun hain inspiraatiota kodin järjestelyyn ja raivaamiseen loppuloman puhteena. Eli, tadaa, Paikka kaikelle – Mistä tavaratulva syntyy ja kuinka se padotaan (2017). Tekisi mieli huudahtaa perään, että “Sen kun tietäisi!”, mutta totta puhuen kirjan luettua on taas vähän viisaampi edellämainittuihin kysymyksiin nähden.
Paikka kaikelle on todella innostavaa luettavaa, mutta suosittelen lukemaan sen silloin kun todella on hieman ylimääräistä aikaa käyttää järjestelyyn. Minäkin luin sitä suurinpiirtein rätti toisessa kädessä. Kirja ei kuitenkaan ole onneksi liian käytännöllinen. Minäkin kun olen tällainen ajattelija–hajattelija, joka on vielä viehättynyt historiasta, niin kaltaiselleni emännälle teos oli juuri sopiva. Aalto on nimittäin sekä ammattijärjestäjä että myös kulttuurihistorioitsija, joten hänellä on paljon mielenkiintoista tietoa siitä, miksi kotitaloudet nykyään ovat juuri sellaisia kuin ovat.
Kirjassa käydään läpi talon jokainen huone autotallia myöten ja suurin osa on juurikin kulttuurihistoriaa. Pohditaan myös esimerkiksi, miksi siisteystasolla usein mitataan ihmisen kunnollisuutta muillakin elämän osa-alueilla ja miksi tavaroilla on muutakin kuin vain välinearvoa. Joitakin käytännön vinkkejäkin tarjotaan aina lukujen lopussa, mutta ne eivät ole hyökkääviä tai painostavia. Kukin tehköön kuten parhaaksi näkee. Kirjan ilmapiiri vain innostaa järjestelemään, vaikka yhtä hyvin teoksen voisi lukea vain oppiakseen annoksen kulttuurihistoriaa.
Teoksessa on armollinen asenne koteja ja niiden asukkeja kohtaan ja siinä osuvasti kritisoidaan myös mainontaa, jonka ruokkimina jotenkin oletamme ihannekodin näyttävän automaattisesti avaralta, vaalealta ja tyhjältä design-kodilta. Koska tämä onnistuu käytännössä vain harvoilta, olemme pettyneitä omaan lääväämme, vaikka toisaalta se voi olla kodikas kolo juuri omiin tarpeisiimme. Kirjassa myös todetaan, että vain rikkailla on varaa olla minimalisteja ja tyhjä tila on luksusta. Niin se tavallaan onkin, vaikka ylimääräisen, oikeasti tarpeettoman rojun raivaamisesta hyötyvät kyllä muutkin. Mutta rikkaat eivät tarvitse vähän nuhjuisia vaatteita tai muuta vastaavaa kamaa pyörimään nurkkiin, koska tarvittaessa voi ostaa uuttakin. Tavan talliaisella ei useinkaan ole myöskään varaa sommitella huonekaluja ja sisustusta mätsäämään täysin toisiinsa, jolloin yleisvaikutelma ei ole sisustuslehtiseesteinen, vaikka puhdasta olisikin.
Kodin raivaaminen on vaikea operaatio. Se olisikin ihan ok, jos kyseessä olisivat vain omat tavarat. Mutta kun tilaa on niukalti ja perheeessä neljä henkilöä, koti on kuin jatkuvasti muotoaan hakeva eliö, jonka kamamäärän täydellinen hallitseminen hipoo mahdottomuutta ( = on mahdotonta). Etenkin, kun toisten tavaroita ei voi raivata eteenpäin oikein neuvottelematta ja moni tässä perheessä pitää aarteina sellaisia juttuja, joita joku toinen taas kutsuisi roskiksi. Siisteys ja tavaran määrä onkin kompromissi. Lomalla on kiva yrittää järjestää ja raivata tilaa niille säästettäville kamppeille, mutta auta armias, kun arki taas täysillä koittaa! Olisikin se paikka kaikelle!
 –
Pointsit kuitenkin Aallolle kirjasta! Hän vaikuttaa juuri sellaiselta ihmiseltä, jonka voisin kutsua ammattijärjestäjäksi kotiimme, jos sellaista harkitsisi. Paikka kaikelle sopii myös suomalaiselle mentaliteetilleni paremmin kuin japanilaisen Marie Kondon teokset, sillä siinä ei niin tiukkaa linjaa vedetä. Kirja käykin osittain vuoropuhelua Kondon kanssa, muttei varsinaisesti arvostele tätä. Myös Kondon shintolainen tapa jutella esineille on itselleni vieras ja kuulehan sitä välillä urbaanilegendoja Konmariin hurahtaneista, jotka ovat marittaneet jopa miehensä veks kaiken kaman mukana. Paikka kaikelle onkin kirjoitettu hyvin suomalaisista lähtökohdista, joten tähän kulttuuriin se istuu hyvin. Teos ei kuitenkaan pyri kilpailemaan muiden alan teosten kanssa, vaikka kommentoikin niitä, vaan loppusivuilla on oikein vinkkejä lisälukemisesta.



Ilana Aalto: Paikka kaikelle 
Atena, 2017
278 s.

Me

 

Sinä ja minä
Satamassa katsomassa samaan suuntaan
Tai toisiimme

 

 

Sinä ja minä
Ja sinun siniset merisilmäsi
Minun kaipaava katseeni
Sinä ja minä
Vääntämässä ja taistelemassa uhmaikäisen kanssa
Kiristyvät hermot kuin helleilman raskaus ennen ukkosta
Sinä ja minä
Yrittämässä ymmärtää toisiamme
Oppimassa meitä ja maailmaa
Sinä ja minä
Hellepäivän iltana nojailemassa parvekkeen kaiteeseen
Hiljaisuus ja hetken lepo
Sinä ja minä
Uupuneina, mutta kiitollisin mielin
Keittiössä unohdettu kaaos

 

Sinä ja minä
Tekemässä hulluja päätöksiä
Ja nauramassa niille

 

 

Sinä ja minä
Ihanan tavallisena viikonloppuaamuna
Lapsen aurinkosilmät ja omenaposket
Sinä ja minä
Välillä ihan kahdestaan
Kohdatuksi tulemisen kauneus
Sinä ja minä
Ja arkisen juhlava kestorakkaus
Tiistaipäivän glamour-kukkakimppu keittiönpöydällä
Tästä en luovu.

Äitifiiliksiä

Meillä oli mukava äitienpäivä. Sain ihania itsetehtyjä kortteja ja lahjoja sekä ruusuja. Paistettiin ja syötiin blinejä (suosikkiherkkuani) hyvien täytteiden kera, ulkoiltiin ja puistoiltiin ja käytiin illansuussa anoppilassa.
Jälleen kerran, vaikka olen nyt 28-vuotiaana vielä vailla tutkintoa ynnä muita meriittejä, joita varmaan olisi cv:tä koristamassa ilman äitiyttä, en vaihtaisi mihinkään. Kukapa vaihtaisi? Lapset ovat todellakin aarteita, yksiä elämän parhaista lahjoista. Se on sellaista pääomaa, jota en voisi saavuttaa enää kovin paljon myöhemmin, vaikka ehtisinkin töitä paiskimaan vielä kymmeniä vuosia. Olen niin iloinen, että saan jo nyt olla äiti.

 

Äitejä voitaisiin arvostaa enemmän myös yhteiskunnan tasolla. Olisi kiva, jos ätiyslomia ja hoitovapaita ei nähtäisi pakollisina pahoina vaan arvokkaana sijoituksena tulevaisuuden hyvinvoinnille. Siellä kotona juuri kasvatetaan niitä tulevaisuuden toivoja, rakastetaan rakastamaan, opetetaan välittämään. Äidit ja isät ovat huipputyyppejä ja parhaita roolimalleja, siksi kotien hyvinvointia ja jaksamista pitäisi tukea ja ennaltaehkäistä ongelmia. Koti on yhteiskunta mikrokoossa: jos kotona opitaan elämän perusasiat ja empatian alkeet, on paremmat mahdollisuudet selviytyä myös isossa yhteiskunnassa vahingoittamatta siinä sivussa muita.
Meidän perhe -lehden slogan “Sinun arkesi on jonkun lapsuus” on aina välillä pysäyttänyt. Niin, totta. Minun arkeni, puurokattiloiden, opintopisteiden ja pyykkivuorten viidakko, on noiden kahden lapsuus. Tässä on se äitiys, jonka he näkevät ja jota joskus muistelevat. Mitä he muistavat? Pitää suhtautua siihen “minun arkeeni” sillä tavalla, että se ei ole vain oma asiani, minun arkeni, vaan jotain korvaamatonta ja perustavanlaatuista – joidenkin koko lapsuus.

 

Sydämeni kokoinen

Sinä olet sydämeni kokoinen,
minulle se tärkeä ihminen,
jonka kanssa palasia maailman
yhteen parsittiin

Meillä oli valmiina vastaukset,
miten tätä kaaosta hallitaan
Nyt sinä olet osa minua ja minun
väsynyttä maailmaa

Sinä olet sydämeni kokoinen
Minä olen hauras kuin perhonen
Pidä minun varttani suojassa
tuulilta maailman

Sinä olet aamulla aikaisin
vieressäni hengität huurteeseen
sama jota ennenkin rakastin
Nyt vain enemmän

Luulimme kai pystyvämme paljoon
Vähänkin on riitettävä,
tänään huomataan
Keulassa kai toiset tuulta halkoo
Kämmeneesi kädenjälkeni mun maalataan

 

Jos joku täyttää koko sydämen (romanttiselle rakkaudelle varatun osan siitä), eikös se silloin ole sydämen kokoinen?
Ylläoleva runo on oikeastaan osa yhden tekemäni laulun sanoja, peräisin niiltä väsyneemmiltä vuosilta. Mutta voisihan sen allekirjoittaa vieläkin.
Joskus (tai monesti) varmaan kukin tulee tilanteeseen, jossa periaatteet kaatuvat rytisten, ihanteet eivät toteudu, korkealentoiset suunnitelmat menevät myttyyn ja heitetään säälimättä roskakoriin. Rakkaudessa ja perhe-elämässä näin käy mitä luultavammin usein. Mutta on suloista kaataa niitä periaatteita yhdessä, todistaa epäonnistumisia käsi kädessä, hilata toista ja tulla hilatuksi pettymysten suosta, ponnistella liejuiselta pohjalta toisen kanssa. Mikään ei voi olla tosi tosi paha, jos ei ole siinä yksin.

Happy Valentine´s!

Vanhemmuus Pariisin malliin

Onko sinulla tai tuttavillasi ollut joskus ongelmia vanhemmuuden kanssa?
Kattaen kaikki siihen liittyvät osa-alueet alkaen raskauden rajoituksista, vauvan yöunista, taaperon nirsoilusta, uhmaikäisen temppuilusta tai työn ja perhe-elämän yhteensovittamisesta? Ahaa! Siinä tapauksessa olette varmasti ottaneet vain liikaa paineita turhista asioista ja lepsuilleet olennaisissa. Ette siis ole eläneet ranskalaisen mallin mukaan…
Eikö kuulostakin helpolta? Amerikkalainen, Pariisissa asuva toimittaja Pamela Druckerman kertoo kirjassaan Kuinka kasvattaa bébé (2012) ranskalaisten olennaisimmat salaisuudet, joilla he kasvattavat mallikelpoisesti nukkuvia ja käyttäytyviä pikku kulinaristeja. Kirjassa raotetaan myös, miksi pariisilaiset äidit laittautuvat puistoreissua varten, eivät leiki lastensa kanssa eivätkä luovu urastaan lasten synnyttyä. Teksti on humoristista ja itseironististakin, hauskaa ja kevyttä luettavaa tarjoten kuitenkin pohdiskeltavaa. Bébé päivä päivältä (2014) on lyhyempi ja helppolukuisempi, sadan kohdan ohjekirjaksi koottu versio suurin piirtein samalla sisällöllä.

 

Pariisilainen todellisuus lyö aluksi vasten kasvoja, kun Druckerman on juuri muuttanut maahan. Hän kertoo vaikeuksistaan luoda ystävyyssuhteita paikallisiin äiteihin ja  muistelee ihmetelleensä jatkuvasti, kuinka ranskalaisäidit “sen” tekevät. Pariisin ero amerikkalaiseen “överivanhemmuuteen” on valtava. Yhdysvalloissa on Druckermanin mukaan valtava, kasvava joukko täysin keinottomia vanhempia ja hirviömäisesti käyttäytyviä lapsityranneja, jotka eivät tottele ketään, pomottelevat aikuisia yksinvaltiaina ja suostuvat syömään vain muroja ja herkkuja. Toisena amerikkalaisena ääripäänä Druckermann kuvaa intoilijoita, jotka vetävät kaiken, kuten lapsen harrastuksen, koulutuksen tai terveellisen ruokavalion äärimmäisyyksiin. Lapsi laitetaan kilpailemaan heti kun voidaan: konttauksesta, tavaamisesta, koulupaikasta, soittamisesta, kauneudesta, mitä kukin nyt keksiikään… Kun amerikkalainen nainen tulee raskaaksi, hän pukeutuu telttoihin, sekoaa ja noudattaa hysteerisen tarkasti ja sen yli kaikkia mahdollisia rajoituksia ja kaavailee lapsensa tulevaisuutta yliopistoa myöten. Ranskalaisäitien elämää raskaus ei näytä juuri muuttavan.

Druckerman alkaa selvittää kultturieron syitä ja yhdeksi avainsanaksi nousee ranskalaisten kohdalla cadre. Se tarkoittaa ikään kuin laatikkoa, kehystä, jonka raamit ovat hyvin tiukat, mutta jonka sisällä lapsella on periaatteessa rajaton vapaus. Ranskalaiset esimerkiksi saattavat antaa pienenkin lapsensa valvoa niin myöhään kuin tämä haluaa, jos vain lastenhuoneen ovi pysyy kiinni ja talo rauhallisena. Lapset saavat suklaata tai leivoksia vaikka joka päivä, kunhan määrä vain pysyy yhdesä patukassa tai muffinssissa. He puhuvat kohtuuden ja tasapainon puolesta kaikilla kasvatuksen osa-alueilla, eivätkä lapset näytä ihmeemmin kapinoivan tätä vastaan. Ranskalainen kasvatuskulttuuri on erikonen sekoitus rentoutta ja kuria, tiukkapipoisuutta ja vapauksia.

Ranskassa taaperot saavat päivittäisen juustoannoksensa aina aterian päätteeksi crèchessä eli vauvojen ja pikkulasten päiväkodissa.

Yhdysvalloissa on kauhean tärkeää saada pienikin lapsi tavoitteellisten harrastusten pariin ja kehittävimpään oppilaitokseen, kun Ranskassa kaikki tapahtuu leikin ja vapaan tutkimisen ja löytämisen kautta pidempään. Druckerman kertoo tästä hauskan esimerkin. Hän vei 1,5-vuotiaan taaperonsa uimakouluun luullen vilpittömästi, että lapsi todella opetetaan siellä uimaan. Pöyristys  amerikkalaiselle oli suuri, kun “uimakoulussa” vain leikittiin ja läiskittiin veden kanssa ja annettiin lapsen “löytää” vesi sen sijaan, että puolitoistavuotias olisi oppinut pysymään pinnalla ja hallitsemaan uintitekniikan.

Eniten minua yökaudet kukkunutta äitiä Druckermanin kirjassa säväytti, jopa mustasukkaisena närkästytti se, että ranskalaiset äidit eivät suostu valvomaan pikkuvauvojensa ehdoilla. Sama reaktio oli aluksi myös Druckermanilla. Kun amerikkalaiset ja monet suomalaiset ihmettelevät, kuinka noin voi edes tehdä, ranskalaisille asia on itsestäänselvyys, ja puolivuotiaana heräilevä  vaaveli on täysi kummajainen, joka pitää viedä lääkäriin. Ranskalaiset myös imettävät erittäin vähän, harvoin ja lyhyen ajan. Aivan pientä vauvaa Ranskassakin saatetaan syöttää pullosta tai rinnasta yöllä, mutta jo muutaman kuukauden ikäisen oletetaan nukkuvan täysiä öitä – ja mikä ihmeellisintä, he myös nukkuvat!

Salaisuus vauvojen unenlahjoihin paljastetaan kirjassa: odotuttaminen ja unisyklien seuraaminen, ehkä myös imettämättömyys. Jos pieni vauva herää tai itkeskelee yöllä, äiti antaa sen aina odottaa jonkin aikaa ennen kuin menee paikalle, ja pian lapsi oppii jatkamaan unia itsenäisesti. Perhepedistä ei ole puhettakaan eikä yleensä edes vanhempien huoneessa nukkumisesta. Ranskalainen malli kuulostaa ehkä olevan ihan piece of cake, mutta itse noissa tilanteissa olleena tiedän, kuinka vaikeaa se olisi käytännössä. Totta kai hormonihuuruinen äiti haluaa vaistonvaraisesti rynnätä heti vastasyntyneensä luokse ja viestittää tälle, että kaikki on hyvin. Sitä nopeammin, mitä kovemmalle desibelit nousevat. Ranskassa tämä ajatellaan niin eri kautta, että heillä odotuttaminen (lue: huudattaminen) ei tunnu sydämettömältä ratkaisulta vaan ainoalta oikealta. Omanlaistaan unikoulua siis tuo pariisittarien touhu, mutta miten erilaista suomalaiseen malliin tottuneesta! Täällä kun isompienkin vauvojen mahdollisissa unikouluissa on yleensä isä koko ajan läsnä valmiina silittelemään.

Ranskassa odottaminen kuuluukin olennaisesti kaikkeen kasvattamiseen, niin yöllä kuin päivällä. Kun lapset oppivat odottamaan, he osaavat sen tärkeän taidon aikuisenakin, siksi sen opettamista pidetään suorastaan vanhempien velvollisuutena. Ranskassa muuten myös hyvin pienet lapset viedään “vauvojen päiväkotiin”, se on jotenkin samalla ihmeellistä ja karua. Ihmeellistä siksi, että niinkin on mahdollista tehdä, että systeemi on saatu toimivaksi myös muutaman kuukauden ikäisille ja ilmeisesti ilman traumoja. Kuitenkin tuntuisi melko karulta jättää pieni vauva päiväkotiin niin elämänsä alkutaipaleella. Ranskalaiset naiset kannattavat tasapainoa kaikessa, myös työn ja perheen välillä. He eivät halua uhrata koko aikaansa työlle, mutta eivät perheellekään. Ranskassa monet äidit tekevätkin osa-aikatyötä, mutta varsinaiset kotiäidit Pariisissa ovat harvinaisia. Itse katson ehkä tuota tasapainoa hieman laajemmassa mittakaavassa: vuosikymmenten aikana ehtii kyllä kaikenlaista, ja muutamat mahdolliset kotiäitivuodet siellä välissä ovat oikein ihanaa, arvokasta ja tavoiteltavaakin aikaa oman lapsen kanssa. Mahdollisuutta osa-aikatyöhön kannattaisin kyllä Suomenkin naisille enemmän myös isojen lasten kanssa, ja siinä voitaisiin ottaa Euroopasta mallia tänne Pohjolaankin.

Imetys on kaiketi yksi suurista eroista ranskalaisen ja suomalaisen kulttuurin välillä. Äidinmaidonkorvikelobbaus alkaa Ranksassa kuulemma jo synnytyslaitokselta, eikä imetykseen kannusteta tai varsinkaan painosteta. Sen hyödyistä ei puhuta samalla tavalla kuin Suomessa. Aivan pientä vauvaa saatetaan imettää, mutta vähänkin isomman vauvan imettämistä pidetään jopa outona. Sen sijaan tutti saatetaan nähdä vaikka nelivuotiaan suussa. Todella moni äiti ei Ranskassa edes halua yrittää imetystä, vaan pullo on ensisijainen ruokkimisratkaisu. Imettämisessä äidit pelkäävät rintojensa puolesta, mutta kyse on myös tiedon ja ohjauksen puutteesta. Ja toki käytännön syistä: äidit menevät töihin vauvojen ollessa hyvin pieniä. Ranskassa äidit soveltavat itseensä samankaltaista kurin ja rentouden tasapainoa kuin lapsilleenkin. He saattavat sallia itselleen hemmottelua, he eivät koe syyllisyyttä tai huonoa omaatuntoa itseensä panostamisesta, päinvastoin, mutta samaan aikaan esimerkiksi tuoreen äidin ulkonäkö on lähipiirin tiukan ja arvostelevankin katseen alla. Raskauskilojen oletetaan olevan pois hyvin pian synnytyksen jälkeen. Eivätkä miehet yleensä osallistu synnytykseen, koska he eivät halua nähdä naistaan niin alkukantaisessa tilassa. (Kuulostaa hienostelulta minusta.) Onneksi Suomessa miehet ovat lähes itsestäänselvästi mukana oman lapsensa syntymässä.

Luulen, että Suomi on jossakin välimaastossa ranskalaisen ja amerikkalaisen kasvatustyylin välillä. Suomi ei ole niin överiä kuin Amerikka, mutta kyllä täällä senkaltaisia tuulahduksiakin jo on. Ruokavaliot, harrastusputket, tietyt, tiukat kasvatusfilosofiat… Ei Suomi kuitenkaan ole niin ristiriitainen kuin Ranskakaan. Sanoisin, että amerikkalaiseen malliin täällä kallistutaan. Vanhemmilla on ongelmia uhmaikäisten kanssa, vanhemmuus otetaan tosissaan ja siihen heittäydytään, lapsen kehityksestä luetaan tutkimustietoa ja siihen pyritään vaikuttamaan, monesti mennään lähes kaikessa lapsen ehdoilla. Ranskassa lapsista pidetään, mutta aikuisten tarpeet laitetaan perheessä edelle. Suomessa vauvan kiintymyssuhteen ja imetyksen puolesta puhutaan, mikä on kyllä hyvä, mutta toisaalta samalla vanhemmat ovat todella väsyneitä kuten Amerikassakin. Ranskassa tätä dilemmaa ei ole. Äidit kuulemma jaksavat, koska a) heidän ei tarvitse valvoa, b) he eivät syyllistä itseään c) he ottavat itselleen vapauksia ja irtiottoja, joita monet suomalaisäidit eivät voi tai uskalla. Ranskassa on ihan normaalia esimerkiksi lähettää pienikin lapsi maaseudulle mummolaan pariksi viikoksi lomilla, jotta vanhemmat voivat levätä.

Ranskalaiset todella elävät todeksi kuuluisaa tasapainoa! Heillä ehkä järkyttävintä, mitä voi olla, on yksivuotias, joka ei vieläkään nuku täysiä öitä (mikä Suomessa on enemmän kuin tavallista). Ranskalainen, kaikessa vanhempilähtöinen kasvatusmalli malli kalskahtaa itsekkäältä, mitä se kai onkin. Mutta osa siitä on varmaankin tervettä itsekkyyttä, koska kaiketi äidit eivät sitten ole hermoraunioita tai puolikuolleita luurankoja. Tietysti joskus ehkä pariisilaisetkin voisivat mennä lapsi edellä ja – miksei – heittäytyä vaikka hippaleikkiin puistossa. Paitsi korkkareilla se ei taida ihan onnistua.

Sanoisin näistä kirjoista, että ottakaa se, mikä on hyvää ja jättäkää loput. Erittäin kiinnostavaa, silmiä avaavaa ja viihdyttävääkin luettavaa, mutta ei minusta silti  läpeensä ranskalaisen kasvatuksen kannattajaa tullut. Jotakin opiksi otettavaa kyllä tarttui matkaan, mutta kaikkea en purematta niele. Joka tapauksessa on kiinnostavaa lukea vanhemmuudesta eri maissa, koska silloin aina tajuaa, kuinka eri lailla niin monia asioita voidaan tehdä. Kirjan ohjeita pureksimalla voi luoda itselleen ja omaan perheeseensä sopivan coctailin vanhemmuuteen, jonka ei tarvitse olla tietyn kulttuurin mukainen. Tärkeintä on, että se toimii, ja on tasapuolisesti perheenjäsenten parhaaksi.

 

Pamela Druckerman: Kuinka kasvattaa bébé
Siltala, 2012
334 s.

Pamela Druckerman: Bébé päivä päivältä
Siltala, 2014
157 s.