Parisuhteesta ja sitoutumisesta

Kirjoitin alunperin Niskavuoren naisista jättipitkän megapostauksen, johon selitin kaikkea myös rakkaudesta ja parisuhteesta yleisestikin, mutta ajattelin kuitenkin sitten katkaista sen kahtia, että jaksaa helpommin lukea loppuun, ja tulipahan tästäkin sairaan pitkä! :).  Tästä aiheesta voisin puhua loputtomiin, joten tavallaan tämä on silti vain pintaraapaisu. Ripottelin tunnelmanluojaksi ja omaksi ilokseni nämä vuosia vanhat söpöilykuvat, jotka otin albumissa olleista paperikuvista, kun koneellani ei harmikseni ollut enää vanhoja tiedostoja. Niissä minäkin olen vielä 2-kymppinen, hieman naiivikin rakastunut nuori morsian. Niskavuoren naiset on kyllä tunteita kuohuttava näytelmä ja tämä parisuhdeaihekin kumpusi spontaanisti suoraan näytelmän pohjalta myöhään yhtenä iltana. Mutta tärkeä aihe ja jotenkin tosi lähellä sydäntä. Parisuhteita hajoaa niin paljon ja tuntuu, että sitoutumista ei yleisesti enää edes arvosteta samassa mittakaavassa kuin ennen vaan se saatetaan nähdä jopa kahlitsevana ja rajoittavana. Niskavuoren naiset -postauksessa aloitin tätä teemaa jo näytelmän pohjalta, jossa on tosi inhottava pettämiskeissi, joten tuli vähän saarnattua pettämisen julmuudesta ja ajelehtimisesta “rakkauden” perässä. Olen vannoutunut kestävän avioliiton kannattaja ja jatkan teemaa nyt vähän lisää aika suoraan edellisen postauksen perään (eli leikkaa-liimasin sen loppuosan tähän hieman muokattuna, jatkuu siis siitä mihin edellinen jäi)…

Sitoutunut rakkaus ei ole aina helpoin tie, mutta uskon, että kaikkein palkitsevin. Olla ihmisen kanssa, jonka tietää pysyvän vierellä tapahtui mitä tapahtui, jonka kanssa voi kokea olevansa hyväksytty, rakastettu ja arvostettu. Rakkaus on sitä, ettei anna auringon laskea vihansa ylle, se on anteeksipyytämistä ja -antamista. Toiselle hyvän tahtomista ja myös itsestään huolen pitämistä. Tiedän, etteivät kaikkien parisuhteet ole syystä tai toisesta kovin onnellisia, vaikka toinen yrittäisi kaikkensa, koska hyvään parisuhteeseen tarvitaan toki molempien panos. Aina ei tarvitse kuitenkaan tehdä hirveän paljon, että puoliso jo ymmärtää toisen olevan samalla puolella. Joskus panokseksi riittää ihan se, että tulee vain vähänkin vastaan kun toinen yrittää tehdä jotain suhteen eteen eikä pidä viimeiseen asti omia puoliaan vaan etsii yhteistä hyvää. Parisuhteen toimivuus voi lähteä nousuun hyvinkin pieniltä tuntuvien asioiden ja huomaavaisuuksien ansiosta (olettaen, että suhde on asettelultaan edes jossain määrin normaali eikä esim. taistelua alkoholismia vastaan).

Vaikka olen jopa todella romanttinen ihminen luonteeltani, mielestäni aidointa romantiikkaa on se, kun kaksi ihmistä välittää toisistaan niin paljon, että haluaa tahtoa, haluaa sitoutua eikä hyppiä mehiläisenä kukasta kukkaan. Romanttisuus ei saa himmentää tervettä harkintakykyä. Minua aina ärsyttää, jos joku puhuu avioliitosta tiukkapipoisuuden huipentumana. Minulle se on juuri sitä todellista, ihanaa rakkautta, jota kaipasi aina siihen asti kun se löytyi. Tunteet ovat tärkeitä puolison valinnassa ja parisuhteessa, mutta ne ovat välillä myös täyttä huttua ja sitoutuminen on myös järkipeliä. En arvosta romantiikkaa joka elää pelkästään huuman tunteista, koska niitä ei ole kellään jatkuvasti. Jos yhteisiä lapsia on parille siunaantunut, niin olen vanhanaikaisesti ja itsepäisesti sitä mieltä, että pariskunnan vastuu yhdessä pysymisestä on vielä suurempi kuin jos lapsia ei ole. Puhutaan niin paljon aikuisen vapaudesta ja oikeuksista, mutta lapsia ei niissä yhteyksissä aina tulla ajatelleeksi loppuun asti. On tietenkin mahdottomia parisuhde- ja perhetilanteita, vajavaisia ihmisiä kun kaikki ollaan, eikä eron jälkeinen elämä ole automaattisesti tuomittu epäonnistumaan, mutta lähtökohta on mielestäni silti paras olla se, että lasten vanhemmat pysyvät yhdessä, jos suinkin mahdollista.

En tajua sellaista uutta “suhteen elinkaari” -ajatelua, että lasten vanhemmat (tai miksei lapsetonkin pari) jossain vaiheessa ajautuvat “luonnollisesti” erilleen ja sitten on vapaus etsiä jotain muuta. Monesti silloin on kyse muutenkin kuluttavista ruuhkavuosista, joiden rasittavuus ei ole parisuhteen vaan olosuhteiden vika. Mitä kauemmas toisistaan pari ajautuu, sitä vaikeampi on löytää takaisin rankimpien vaiheiden jälkeenkään. Jonkun mielestä on nykyään väärin sanoa, että lapselle olisi parasta, että äidin ja isän parisuhde olisi kunnossa ja he voisivat olla aina yhdessä, mutta sanon sen silti. Tiedän, että avioeroja tulee tosi paljon eivätkä kaikki niistä ole todellakaan aina oma valinta, puhumattakaan kuolemista, onnettomuuksista yms. Ne ovat tosi surullisia juttuja, mutta luulisin, että niitä pakkotilanteita on lopulta aika vähän kuitenkin ja väitän, että on myös paljon “turhaan” rikkoutuneita perheitä ja “turhia” eroja.

On vaan niiiiin paljon helpompaa ennaltaehkäistä kaikenlaisia “Niskavuori” -tyyppisiä  ikäviä juttuja kuin yrittää parannella haavoja, jotka voivat verestää pitkään. Esimerkiksi pettäminen rikkoo aina ja paljon eikä se ole todellakaan helposti ja nopeasti sivuutettava juttu. Myös sellaiset “vahingossa” tapahtuneet “tilaisuus teki varkaan” -syrjähypyt alkavat oikeastaan tavallaan jo paljon aiemmin kuin itse tapahtuman aikana. Parisuhteessa voi olla jotain pielessä tai ihminen ei ole vartioinut vaarallisilla vesillä uiskentelevia ajatuksiaan, jotka saattavat pahimmillaan muuttua teoiksi “vahingossa” tilaisuuden tullen. Ajatusten voima on uskomaton hyvässä ja pahassa. Ei kannata luottaa liikaa itseensä vaan tarkkailla säännöllisesti myös ajatuksiaan ja sydäntään, vaikkei vääriä tekoja olisikaan tilillä. On täysin luonnollista, että pariskunta alkaa jossain vaiheessa ajautua erilleen, ellei suhteen hoitamiseen kiinnitetä mitään huomiota. Yleensä pitkään jatkunut muka-kiire tai oikea kiire on pahimpia syitä erilleen ajautumiselle. Mielestäni sitoutumisen merkitys korostuu juuri siinä vaiheessa, kun suhteen alun huumavaihe on ohi ja arki haasteineen täydessä käynnissä.

Kommunikaatio ja toisen aito kohtaaminen ovat niin tärkeitä juttuja, että niitä ei turhaan korosteta. Rehellistä puhetta peliin parisuhteisiin! Hyvässä ja kommunikoivassa parisuhteessa kumpikaan tuskin edes haluaisi loukata toista väärillä teoilla, joita ei voi pyyhkiä pois. Siksi  parisuhteen vaaliminen on niin supertärkeää, koska molempien tyytyväisyys ehkäisee  jo niitä vaaranpaikkojakin puhumattakaan itse teoista. Vaikka suhteessa olisi suuriakin erimielisyyksiä, on silti aina parempi yrittää päätyä yhdessä johonkin molempia tyydyttävään ratkaisuun kuin tehdä väärin ja valehdella perään. Pitkäkestoista onnea sellaisesta ei synny, mutta epäluottamusta ja likaisia sotkuja selvitettäviksi kyllä.

Vaikka kestävä, pitkä avioliitto ei ole enää niin muodikas kuin vielä joitakin vuosikymmeniä sitten, uskon vakaasti, että syvimmät onnellisuuden, rakastetuksi ja hyväksytyksi tulemisen tarpeet täyttyvät vain sitoutuneessa, uskollisessa liitossa. Avioliitto, myös perheellisellä, voi olla hyvin onnellinen ja jopa hauska! Oma puoliso voi olla se paras ystävä, jonka kanssa kuiskutella ja vitsailla illalla ennen nukahtamista vähän kuin lapsena yökylässä kaverilla. Oman puolison kanssa voi heittää läppää ja tehdä seikkailuja tai käydä leffassa, nauraa ja itkeä yhdessä. Pitää iltapalatreffejä keittiönpöydän ääressä ja pohtia elämän suuria kysymyksiä. Kannustaa ja lohduttaa toinen toistaan. Keskustella, löhöillä, riemuita ja olla haavoittuvainen ja tarvitseva. Olla toiselle apuna oikeaan aikaan. Olla samanarvoinen ja toistaan täydentävä. Olla yksikkö, jonka eteen ponnistella, olla meidän tiimi. Sitoutunut rakkaus on myös intohimoa ja naurua, mutta ei hajoa siihenkään, että tulee myös raskaampia tai laimeampia vaiheita. Eivätkö teistäkin ole söpöjä ne lehtijuttujen vanhat parit, jotka viettävät rautahäitään! Kannattaa miettiä jo puolisoa valitessa, onko hän sellainen, jonka kanssa haluaisi ponnistella myös vaikeampien aikojen läpi, sillä niitähän tulee joka suhteeseen. Onko hänen kanssaan hyvä olla? Ja leipiintyneeksi päässeessä suhteessa kannattaa säännöllisesti muistella alkuaikoja ja rakastumisen tunteita, kenties ne heräilevät uudelleen, kun muistia vain hieman virkistää.
(Aloin itsekin vähän virkistää muistiani, siksi kaivoinkin nämä kuvat albumien kätköistä <3)

 

 

 

Omasta puolestani voin sanoa vain sen, että itse en varmasti uskaltaisi olla täysin oma itseni (lasten saamisesta puhumattakaan) missään muussa kuin sitoutuneessa avioliitossa, koska on aivan eri asia tietää, että toinen on luvannut olla vierellä kuin että jatkuvasti olisi mahdollisuus, että suhde kariutuu. Olen tietysti muutenkin introvertti ja tarvitsen turvallisen ympäristön ollakseni oma syvällinen itseni. Mutta parisuhteen osalta en voisi kuvitellakaan mitään muuta. Minusta avioliiton rajat eivät todellakaan ole kahleet vaan ehkä enemmänkin rajat ulkopuolisille, että tämän parin väliin ei enää pääse muut. Se on minusta valtavan romanttinen ajatus. Tavallaan suojamuuri salaisen puutarhan ympärillä. Jotain ihmeellistä ja ihanaa, mitä todellinen kumppanuus toisen ihmisen kanssa voi tarjota.

Menestymiseen missä tahansa asiassa tarvitaan aina kärsivällisyyttä, työtä ja monesti jonkinlaisia uhrauksiakin, ainakin kompromisseja. Kukaan huippupalkkaa saava bisnesmies ei ole päässyt hyvään asemaansa sattumalta peukaloita pyörittämällä. Parisuhde on (omasta mielestäni) vielä tärkeämpi asia kuin hyvä työ. Sitä kannattaa vaalia ja suojella. Ei parisuhteenkaan eteen tehty “työ” tarvitse kuitenkaan olla kireänä suorittamista ja kynttiläillallisilla juoksemista kellon kanssa, vaan enemmänkin aitoa kohtaamista arjessa. Ei kannata pettyneenä olettaa, että suhde ei ollutkaan “tähtiin kirjoitettu”, jos kaikki ei alun huuman jälkeen menekään kuin Strömsössä. Harjoitus tekee mestarin myös parisuhteessa. Ajattele puolisoasi kalliina aarteena, jonka olet saanut lahjaksi ja josta haluat pitää kiinni.

Niskavuoren naiset sai kyllä melkoisen lumipalloefektin pyörimään, koska aloin miettiä yleisen parisuhdepohdinnan lisäksi tietenkin myös omaa parisuhdettani ja jälleen kerran kiitollisena sitä, että minulla on maailman paras aviomies! ❤ Voin sanoa sen verran, ettei meilläkään mitään Strömsöä ole aina todellakaan ollut ja olimme molemmat mm. monta vuotta jäätävissä univeloissa ja elämä oli muuten vain tosi rankkaa näiden kuvien jälkeisinä vuosina, enkä ala avaamaan sitä sen enempää, mutta olen ihan hirveän tyytyväinen, että emme luovuttaneet, tai oikeastaan se ei ole koskaan ollut edes vaihtoehto. Koetukset tavallaan hitsasivat meidät vielä tiiviimmin yhteen ja niin olen kuullut käyvän monelle muullekin parille. Olemme selvinneet kaikesta yhdessä! Minulle tärkeä ja lohdullinen ajatus pitkästä avioliitosta on kolmisäikeinen lanka, jossa me rispaantuneet säikeet olemme kietoutuneina siihen ehjään, ymmärtäköön ken ymmärtää. Ainakin minun näkökulmastani avioliitto on vain koko ajan syventynyt ja parantunut vaikka oli hyvä jo alussakin. Tärkein vinkkini on, että yrittäkää säilyttää edes jonkinlainen yhteys myös vaikeina ja väsyneinä aikoina, koska sekin helpottaa, jos voi edes sanoittaa tunteitaan eikä kaikkea tarvitse myöhemmin alkaa rakentaa kokonaan alusta. Pysykää tuttuina toisillenne ja olkaa perillä toistenne kuulumisista, myös pään sisäisistä. ❤
Tässä vielä Chisun ihana, ihana kipale, joka muistuttaa siitä, että välillä edes pienikin vastaantuleminen ja oman ylpeytensä ja oikeassa olemisensa hylkääminen riittää sulattamaan jäitä.
En osaa sanoo sanaakaan
Et kai mun runoutta enää kuulekaan
Yksi mykkä ja yksi kuuro
Ei yhteyttä, linja on huono

Ain pidin sua sylissäin
Kunnes navat kääntyi väärinpäin
Nyt yksi siellä, ja yksi tuolla
Yhdess piti elää, yhdess piti kuolla

Auta mua, beibi, auta mua
Tuu mua vastaan
Astun alas Venukselta, palaan puolitihen valkeella aluksella

Auta mua, beibi, auta mua
Tuu mua vastaan
Kiipee Marsin muurin yli, sua oottaa lämmin syli, tuu mua vastaan

Muistatko kuinka rakastuimme
Jo katsella yhteen naulaannuimme
Yksi pyyntö ja yksi vastaus
Nöyrtyykö ylpeys, riittääkö rakkaus

Auta mua, beibi, auta mua
Tuu mua vastaan
Ja kysy multa uudelleen, “tahdotko” ja niin edelleen
Sä tiedät vastauksen

Auta mua, beibi auta mua
Tuu mua vastaan
Valitsen sut aina vaan, niin kauan kun me kohdataan
Tuu mua vastaan

 

 

Huomenna vielä viimeinen postaus ennen joulua!

Osa alkuperäisistä kuvista, kuten hääkuvat, Hannu Korpela.

Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

On yleisesti tunnettu totuus, että naimaton varakas poikamies tarvitsee välttämättä rinnalleen vaimon.
Kun sellainen nuorimies saapuu jollekin paikkakunalle, ei hänen tunteistaan ja mielipiteistään tietysti ennakolta tiedetä mitään, mutta siitä huolimatta tämä käsitys on niin lujasti juurtunut seudulla asuvien perheiden mieleen, että hänet suoralta kädeltä katsotaan täysin oikeutetusti kuuluvan jollekin heidän tyttäristään.

Olen lukenut aika paljon kirjoja, aika monesta myös pitänyt, mutta silti on vain muutama harva sellainen suosikki, johon jaksan ja haluan palata säännöllisesti aina uudestaan ja uudestaan ja johon on lämmin, henkilökohtainen suhde olemassa. Olen sitäpaitsi hyvin tarkka siitä, mitä kirjaa todella sanon oikeasti lempparikseni, vaikka hyviä puolia löytyy monesta teoksesta. Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo (1813) lukeutuu näihin harvoihin ja valittuihin! Ja niistä kaunokirjallisista teoksista, joita olen tähän mennessä blogissa esitellyt, Ylpeys ja ennakkoluulo on ainoa tällainen all-time-favourite. Pienen poikkeuksen tekee tosin Montgomeryn Anna-sarja, joka oli varsinkin nuorena tällä listallani, mutta nykyään sillä on ehkä enemmänkin nostalgia-arvoa. Hyvin merkittävä Annakin toki oli aikoinaan minulle.


Usein kirjat ovat parempia kuin niistä tehdyt filmatisoinnit, mutta Ylpeyden ja ennakkoluulon kohdalla ne ovat molemmat vieneet sydämeni ja täydentävät toisiaan. Minulle se ainoa oikea filmatisointi on BBC:n minisarjaversio vuodelta 1995. Se, missä on Jennifer Ehle ja Colin Firth.  Olen nähnyt myös sen elokuvan, jossa on Keira Knithley, ja se on elokuvana kyllä kaunis, mutta hahmot eivät silti ole minulle ne oikeat. Se ei herätä tunteiden skaalaa samalla tavalla kuin n. viiden tunnin mittainen sarja. Oikeastaan rakastuin Ylpeyteen ja ennakkoluuloon alunperin (joskus lukioiässä..?) nimenomaan BBC:n sarjan kautta ja sen myötä halusin sitten lukea kirjankin. Useimmat lukemani kirjat lainaan kirjastosta, mutta Ylpeys ja ennakoluulo on niitä kirjoja, jotka haluan olevan myös omassa hyllyssäni.

Olen lukenut kirjan pariin kolmeen kertaan, mutta katsonut minisarjan ihan todella moneen kertaan. Se on sellainen klassikko, jonka haluaa säännöllisesti laittaa pyörimään, jos on vaikka sairaana. Kuten viikonloppuna, kun makasin sohvalla karmivan flunssan kourissa, enkä saanut kuumeen takia yöllä oikein nukuttuakaan, niin katsoin aina jakson Ylpeyttä ja ennakkoluuloa niissä väleissä, kun en saanut unta. Se on vaan niin ihana!!!!! Onneksi tiedän monia muitakin sarjan faneja, joten jotain älyttömän kiehtovaa siinä vaan on! Olen katsellut tätä vuosien varrella monet kerrat myös vanhempieni ja jopa veljeni kanssa. Joskus pitää vielä ehtiä katsoa se Kimmonkin kanssa! Siinä on sellaista satumaista ryysyistä rikkauksiin -tunnelmaa ja sitä, että hyvyys kannattaa aina ja lopulta voittaa.


Ylpeydessä ja ennakkoluulossa
on lyhyesti selitettynä kyse englantilaisesta, keskiluokkaisesta Bennetin perheestä, jossa on viisi tytärtä, jotka pitäisi saada hyviin naimisiin. Kaksi vanhinta, Jane ja Elizabeth, ovat järkeviä ja fiksuja, keskimmäinen Mary on vakava ja huvituksia ylenkatsova, ja kaksi nuorinta, Kitty ja Lydia, ovat vallattomia ja vilkkaita. Heidän äitinsä on ottanut elämäntehtäväkseen tytärten naimisiin saattamisen. Isä on järkevä, lempeä, mutta omiin oloihinsa vetäytyvä. Vauhtia perheen pyrkimyksiin saa lähistölle muuttava rikas herra Bingley sekä tämän vähäpuheinen ystävä, vielä rikkaampi herra Darcy, Bennettien talon tuleva perijä herra Collins sekä kotikylälle leiriytyvä rykmentillinen sotilaita. Varsinkin sarjassa äidin humoristisuus tulee todella hyvin esiin, siinä nimittäin heikkohermoinen rouva Bennet on aivan mahtava ajaessaan täyttä höyryä tytärtensä “parasta”, samoin mielistelevä, hienosteleva mutta hyväntahtoinen herra Collins. Heidän humoristisuutensa puree minuun.

En paljasta miten sulhojen kanssa käy, mutta kaikenlaisia käänteitä tulee eteen. Nokkela Lizzy on tietysti suosikkihenkilöni. Ja mr. Darcy. Olen nähnyt Jane Austenin muistakin kirjoista tehtyjä elokuvia, lukenutkin jonkun, mutta mikään ei silti vedä vertoja Ylpeydelle ja ennakkoluulolle, se on vaan niin paras!! Rakkautta, pohdintaa omaisuuden merkityksestä, kunniantuntoa, ylpeyttä, nöyrtymistä, häpeää – kepeyttä ja syvällisyyttä samassa paketissa… ja tietenkin ihania, kohteliaita käytöstapoja, tanssiaisia ja sarjassa lisäksi ihanasti artikuloitua brittienglantia. Pieni vinkki muuten niille, jotka ovat nähneet jonkin filmatisoinnin, mutta eivät lukeneet kirjaa: Kirjan lopussa kerrotaan lyhyesti kunkin siskoksen vaiheista varsinaisen loppuratkaisun jälkeen, joten hieman lisätietoa tarjoaa Austen kirjassaan, kun taas dvd loppuu tyystin siihen kuuluisaan – en paljasta mihin -.

Suosittelen ❤

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
WSOY, 1947
328 s.

Ajattelin, että voisin alkaa laittaa kirjajuttujen perään vielä nämä faktat, kuten monet kirjabloggarit näyttävät tekevän. Tässäkin tapauksessa vuosi 1947 ei siis ole vuosi, joilloin se on ensimmäistä kertaa ilmestynyt, vaan milloin on tehty suomennos, jonka luin. Mutta sekään ei silti ole kyseisen pokkarin painovuosi, joten vähän vaikeaa hahmottaa noita vuosilukuasioita. Tämän kirjan kohdalla tarkoittaa kai, että sisältöä on viimeksi tarkistettu sinä vuonna. Mutta laittaessani tekstin sisään vuosiluvun tarkoitan siis yleensä sitä, milloin teos on ensimmäisen kerran julkaistu.

Vaiennetut äänet – kiinalaisia naiskohtaloita

”Luulen että haava käsivarressani on tulehtunut hiukan. Se on ärtynyt suureksi punaiseksi juomuksi ja kirjoittaminen on hyvin epämukavaa. Silti sanoin sairaanhoitoharjoittelijalle, joka vaihtoi siteen, että olin aivan kunnossa ja haavaan ei tarvinnut lisätä salvaa. Yllätyksekseni tyttö uskoi minua! Pitkähihainen sairaalan pyjama peittää käsivarteni täysin.
     Toivottavasti onnistun.”
.
     ”Kärpäset ovat melkoisia taudinkantajia.” Lääkäri Yun sanoista sain ajatuksen ja olen päättänyt kokeilla onneani. En välitä seurauksista. Kuolen mielummin kuin menen kotiin.
     Aion murskata suuren kärpäsen haavaani.”
.
”Onnistuin! Kuumeeni on noussut nousemistaan jo kaksi päivää. Olen hyvin sairas mutta onnellinen.”
Ylläolevat lainaukset ovat kiinalaisen Honxue-tytön päiväkirjasta, viimeisiä merkintöjä ennen hänen kuolemaansa verenmyrkytykseen. Kiinan kadotetut tyttäret –postaus on ollut ylivoimaisesti luetuin blogissani, joten jatkan kiinalaisten tositarinoiden käsittelyä vielä Xinranin ensimmäisen kirjan Vaiennetut äänet, kiinalaisia naiskohtaloita (2003) parissa. Kiinan kadotettujen tyttärien tapaan tämäkin kirja koostuu useista eri tarinoista sekä yleisemmästä kiinalaisen naiskuvan kartoittamisesta. Hieman Xinran valottaa myös omaa taustaansa. Koska Kiinassa on perinteisesti ollut vaikea puhua avoimesti tunteista, Xinranin ei ollut helppo löytää haastateltavia perinteisellä tavalla. Hän onkin tutustunut näihin tarinoihin kautta rantain vuosien varrella, voittanut toimittajamatkoillaan ensin naisen luottamuksen ja hienotunteisesti saanut tämän avaamaan sydämensä.

Xinran toimitti Kiinan-vuosinaan pitkään hyvin suosittua radio-ohjelmaa Yötuulen sanoja, jossa hän luki ja kertoi tapaamiensa naisten tarinoita (kansantasavallan sensuurin sallimissa rajoissa). Ohjelman kautta Xinran alkoi saada kuulijoilta pinoittain nimettömiä kirjeitä, joissa nämä avasivat kovia kokemuksiaan. Myös 1970-luvulla kuolleen Honxuen päiväkirjamerkinnät olivat tälläisen nimettömän lähettäjän paljon myöhemmin Xinranille toimittamassa paketissa. Tarina on niin lohduton, että sydämeen sattuu. Tyttö, jota isä on käyttänyt seksuaalisesti hyväkseen mitä nöyryyttävimmillä tavoilla, löytää sairaalasta ainoan turvapaikan ja haluaa päätyä sinne aina kun mahdollista. Kukaan perheen ulkopuolinen ei tiennyt, ei auttanut.
”Jos minulta kysyttiin, pistokset, pillerit ja verinäytteet voittivat kaikki elämän isäni kanssa. Niinpä aloin tahallani vahingoittaa itseäni yhä uudelleen. Talvella kylvin kylmässä vedessä ja seisoin sitten ulkona lumen ja jään keskellä, syksyllä söin pilaantunutta ruokaa, kerran työnsin epätoivoisesti käteni putoavan raudankappaleen alle jotta se leikkaisi käteni poikki ranteesta. – – – Sillä kertaa voitin kuusikymmentä turvallista yötä.”
Honxuen viimeisimmät päiväkirjamerkinnät viittavaat siihen, että pitkän sairaalajakson jälkeen hänet oli määrä kotiuttaa, mutta hän ei kerta kaikkiaan kestänyt ajatusta. Kuolema oli parempi vaihtoehto, kun murheellinen äitikin vain sanoi, että eläimellisen isän teot on kestettävä ”koko perheen turvaksi”. Tytön paras ystävä oli sairaalan kärpänen.

 

 

Takakansitekstissä on Amy Tanin sitaatti: ”Nämä tarinat on pakko lukea”. Yhdyn siihen, vaikka lukeminen ei olekaan helppoa tai kevyttä. Tämä kirja on jotenkin vielä vaikeampi kuin kadotetut tyttäret, vielä lohduttomampi ja surullisempi, jos edes voi olla. Molemmat Xinranin kirjat saavat minulta ”luettu yhdeltä istumalta” –kunniamaininnan, mikä on aika harvinainen meriitti. Jokainen kirjan tarinoista on erilainen, omalla tavallaan puhutteleva. Teemat ovat rankkoja: insesti, uskottomuus, alistetut avioliitot, naisen arvon mittaaminen hyödykkeenä, korruptio, puolueen vuoksi menetetty rakkaus, raastava kaipuu, itsemurha, köyhyys, epätoivo, maanjäristyksen tuhoamat perheet…

 

Jotkut kestävät, toiset kaatuvat, kun tarpeeksi painetaan.

Kaiken epätoivon keskellä kytee kuitenkin mahdollisuus muutokseen. Toivon kipinöitä. Xinran otti merkittävän askeleen julkaistessaan tämän kirjan ja herättäessään lukijoissaan ajatus- ja tunnemyrskyn. Jo Xinranin Kiinassa toimittama radio-ohjelma oli varsin rohkea verrattuna maan yleiseen mediaan, mutta tiukat säännökset kahlitsivat kuitenkin toimittajien työtä niin, ettei tällaisten kirjojen vapaasta julkaisemisesta olisi tullut Kiinassa mitään. 1990-luvun lopulla Xinran muutti Englantiin voidakseen kokea vapaan yhteiskunnan ja julkaista pelkäämättä kirjan maannaistensa kohtaloista.
Lontoossa asuessaan Xinran huomasi, että länsimaisilla naisilla on kyllä kiinnostusta ymmärtää kiinalaisia sisariaan, mutta näitä tuntuu ympäröivän salaperäisyyden huntu. Vaikenemisen kulttuurin ja inhimilliset tunteet mitätöivän politiikan takia tietyistä asioista ei ole voinut puhua. Xinranin kirja valottaa tavallisten kiinalaisten naisten sielunelämää: mihin he uskovat, mitä he toivovat, kuinka he rakastavat ja kaipaavat. Xinranin elämänmittaisen, sisältä päin tehdyn tutkimustyön tulokset kertovat Kiinasta vielä jotain syvempää kuin turistimatkoilla nähdyt terrakotta-armeijat, teelaadut ja kielletyt kaupungit.    

Vaiennettujen äänten tarinoita yhdistää mielestäni kaksi laajempaa teemaa: naisen mitätön, tunnustamaton arvo niin perheessä kuin yhteiskunnassa sekä vääristynyt tai olematon käsitys seksuaalisuudesta. Tässä katkelma Xinranin radio-ohjelmaan jostakin syrjäkylästä lähetetystä kirjeestä:
”Täällä on vanha, kuusikymmentävuotias raajarikko, joka osti hiljattain nuoren vaimon. Tyttö on todella nuoren näköinen. Hänet on varmaankin siepattu. Tällaista sattuu täällä useinkin, mutta monet tytöt pakenevat. Vanha mies pelkää, että hänenkin vaimonsa karkaa, joten hän on kytkenyt tytön paksuun rautaketjuun. Painava ketju on hiertänyt hänen vyötärönsä vereslihalle, niin että veri tihkuu vaatteiden läpi. Luulen, että hän kuolee siihen vielä. Olkaa kiltti ja pelastakaa hänet.
     Älkää kuitenkaan missään tapauksessa mainitko tästä radiossa. Jos kyläläiset saavat tietää, he ajavat perheeni pois.”  
Kiinassa on välittäviä, hyviä miehiä, mutta liian paljon myös niitä, joille vaimo on vain välttämätön statussymboli ja lisääntymistyökalu. Poliisin moraali on monessa paikassa hyvin kyseenalainen eikä virkavallalta saa itsestäänselvästi apua esimerkiksi perheväkivaltaan, jos tästä edes uskaltaisi kertoa. Vaimon ja lasten pahoinpitely on varsinkin ennen ollut perheissä yleisesti hyväksyttävä keino, jolla mies ”pitää järjestystä”. Monet vanhat naiset ovat eläneet kiinalaisen sananparren mukaan, joka kertoo ”katkerasta vaimosta, joka kestää anopiksi asti”. Aviomiehen törkeä uskottomuuskin voi helposti kääntyä vaimon syyksi ja vaimo saa lopullisesti tahratun maineen erityisesti, jos vaikeasti saatavaan avioeroon päädytään. Naisen, erityisesti rahattoman naisen, oikeusturva on hyvin hataralla pohjalla asiassa kuin asiassa.
Jotkut naiset ovat sinnikkäitä ja selviävät varsinkin koulutuksen avulla pitkälle yksinkin vaikka miehet olisivat kohdelleet heitä kaltoin. Älykkäät ja ahkerat naiset voivat menestyä myös liike-elämässä tekemällä kovasti töitä, vaikka kiinalaiset miehet eivät omanarvontuntonsa vuoksi pidäkään itseään menestyneemmistä naisista. (Silmääni osui muuten uudehkossa Anna-lehdessä, nro 36, Sara la Fountainin haastattelu, jossa hän totesi lähes samat sanat puhuessaan itsestään. Naisen pärjääminen on kai täälläkin edelleen kova pala joillekin miehille.) Kiinassa monen menestyneen bisnesnaisen polku huipulle on ollut kivikkoinen. Tässä katkelma Xinranin ja erään muodinmukaisen, menestyneen, mutta ex-miestensä tahoilta kovia kokeneen liikenaisen keskustelusta:
”Ihmisille ei tule mieleen, millaisen hinnan olen joutunut maksamaan.”
     Nyökkäsin. ”Sanotaanhan, että naisten on aina uhrattava tunne-elämänsä menestyäkseen.”
     ”Kiinassa niin on melkein aina”, Zhou Ting sanoi valikoiden sanansa huolella.
     ”Jos joku nainen kysyisi menestyksenne salaisuutta, mitä vastaisitte?”
    ”Että ensin on piilotettava herkät naiselliset tunteensa, jotta lehdistö voi haukkoa henkeään ällistyksestä erilaisuuden edessä. Sitten pitää repiä sydän rinnasta ja luoda kunnon uutistapaus. Vanhoja haavoja tulee hyödyntää bisneksenä: niitä on esiteltävä yleisölle, suruistaan pitää iskeä tarinaa. Ihmisten voivotellessa kärsimyksen merkkejä voi lyödä tuotteensa tiskiin ja viedä rahat.”
”Moni luulee, että menestyneet kiinalaisnaiset välittävät vain rahasta, mutta aniharva ymmärtää, miten paljon he ovat kärsineet saavuttaakseen asemansa.” 

 

 
Kiinalaisten perinteisestä (sekä kansantasavallan lietsomasta) tavasta tai jopa pakosta piilottaa tai mitätöidä luonnolliset romanttiset tunteet on seurannut paljon ongelmia naisten elämään. Moni avioliitto on ollut järjestetty, ostettu tai pakotettu eikä puolisoiden välille ole syntynyt tunneyhteyttä. Miesten väkivaltaisuus ja oikeus ”käyttää” naisiaan miten haluavat eivät ole auttaneet asiaa. Seksuaalisuudesta tai edes murrosiän tuomista muutoksista ei ole annettu (en tiedä 2000-luvun tilannetta) minkäänlaista tietoa koulussa eikä kotona. Kirjassa kerrottiin yliopisto-opiskelijasta, joka teki itsemurhan, koska oli tuottanut vanhemmilleen häpeää poikaystävän annettua julkisesti suukon tytön otsaan. Se oli ollut liikaa eikä tyttö kestänyt menettää kasvojaan vanhempiensa edessä. Toinen kiinalainen yliopisto-opiskelija tiedusteli hätääntyneenä, menettääkö suudelmasta neitsyyden.
Moni nuori nainen on myös joutunut traagisiin hankaluuksiin ”ajauduttuaan” raskaaksi nuorella iällä, koska ei ole tiennyt, miten raskaaksi voi tulla. Pelko on herännyt vasta vatsan kasvettua. Rakkautta vannoneet poikaystävät yleensä häipyvät teille tietämättömille tässä vaiheessa ja naisen koko tulevaisuus voi olla pilalla opiskelujen, töiden saannin ja avioliiton osalta. Kuka haluaisi yhden lapsen politiikan maassa mennä naimisiin naisen kanssa, jolla on jo rekisteröity lapsi? Se tarkoittaisi automaattisesti, että aviomies ei voisi saada vaimonsa kanssa omaa jälkeläistä. Kiintiö ja “kansan etu” jyräävät joustamattomina yksilön yli. 
 
Xinran kuvaa hyvin, miten sekaisin rakkaus ja seksuaalisuus Kiinassa ovat olleet. Tietämättömyyden lisäksi tunnekylmä kasvatus ja luonnollisten tunteiden pakkotukahduttaminen ovat aiheuttaneet paljon kaikkea pahaa ja vääristynyttä – raiskauksia, lasten hyväksikäyttöä, syrjähyppyjä, riippuvuuksia, seksuaalisuuden yli- ja alikorostumista… Kiinassa ei ole ollut mitenkään itsestään selvää, että olisi voinut mennä naimisiin rakastamansa henkilön kanssa. Monet naiset eivät ole koskaan kokeneet tervettä, rakastavaa, tasavertaista, molemmin puolin kunnioittavaa parisuhdetta.
Tietämättömyyden lisäksi Xinran kertoo yliopisto-opiskelijoita haastatellessaan huomanneensa, että aivan tietämättömien nuorten naisten lisäksi on suurissa kaupungeissa yleistynyt myös toinen ääripää – erittäin rohkeat ja kokeneet nuoret naiset, jotka puhuvat rivosti ja yrittävät hankkia mahdollisimman paljon erilaisia seksikokemuksia irtosuhteissa. Ehkäisyvälineiden yleistyttyä kaupungeissa tämä on erilailla mahdollista kuin ennen. Xinran uskoo tämänkin ilmiön olevan seurausta yhteiskunnan ja perheiden tunnekylmästä ilmapiiristä. Kun tytöt ovat astuneet täysin tuntemattomaan ja salattuun maailmaan, heille ei tunnu mikään riittävän. He hakevat vaihtuvista fyysisistä suhteista sitä läheisyyttä, rakkautta ja turvaa, jota olisivat tarvinneet lapsena äidin ja isän sylissä.

Vaiennetut äänet on hyvin puhutteleva teos. Tarinat on kerrottu niin lämpimästi, niin sydämellä, ettei niistä voi olla vaikuttumatta tai liikuttumatta. Muutama tarina tuntui niin julmalta, että tekee pahaa ajatella, että ne ovat totta. Mutta kyllä ne ovat. 
        Haluaisin tietää lisää. Millaista vauhdilla länsimaistuvassa ja teollistuvassa suurten kaupunkien ja huipputeknologian maatalousvoittoisessa Kiinassa, maailman suurimmassa valtiossa, on nyt? Minkälaiset arvot kansantasavaltaa tällä hetkellä puristavat? Kuinka naisen elämä kaupungissa ja maaseudulla eroavat toisistaan nyt, 2010-luvulla? Millaiseksi nuoren sukupolven keskustelukulttuuri on viime vuosina muovautunut länsimaisten ohjelmien ja kirjallisuuden vaikutuksesta? Toivottavasti palaan aiheen kanssa vielä myöhemmin ja minulla olisi silloin joitakin vastauksia – vaikka 1,4 miljardin asukkaan Kiinaan mahtuukin niin monenlaisia kohtaloita, ettei niistä kaikista yksi ihminen voi mitenkään päästä koskaan selville, ei edes Xinran.

Tällaisen järkyttävän kirjan äärellä lukemaansa peilaa väistämättä aina myös omaan ympäristöönsä. Se on kirjoittajankin mielestä varmasti toivottavaa. Tuntuu aika etuoikeutetulta elää ns. vapaassa maassa, jossa saa uskoa kuten haluaa, lisääntyä kuten haluaa ja periaatteen tasolla myös mahdollisuus kouluttautua hyvin avautuu kaikille. Vaikka naiset edelleen tienaavat huonommin kuin miehet eikä heitä lisääntymiskykynsä vuoksi haluta moniin korkean portaan työpaikkoihin, naisista kuitenkin pidetään ja heitä myös arvostetaan tai ollaan arvostavinaan. Suomessa on pahoinpitelyä ja perheväkivaltaa, mutta jos tapaukset paljastuvat, laki ja yleinen mielipide ovat heikomman puolella. Byrokratiaan mahtuu porsaanreikiä ja joku jää aina katvealueeseen mutta vähätuloisistakin sentään yritetäänpitää huolta. Ainakin puheet ovat suuret.
Korruptio on Suomessa huomaamatonta ja hyvin peitettyä ja toivoisin voivani ajatella, ettei sellaista olekaan. Joka tapauksessa mittakaava on aivan erilainen kuin Kiinassa. Poliisi on lähtökohtaisesti ystävä. Sananvapaus on periaatteellinen kansalaisoikeus vaikkei aina toteudu käytännössä. Tyttölapset ovat yhtä arvokkaita ja yhtä toivottuja kuin pojat. Kukaan ei voi pakottaa teinityttöä naimisiin ennalta tuntemattoman keski-ikäisen miehenroikaleen kanssa. Ei edes maaseudulla toisin kuin Kiinassa.

 

 

 

 
 
Moni asia on täällä hyvin. Silti noin puhuttelevien kiinalaisten tositarinoiden äärellä tulee ajatelleeksi, kuinka surullisen monta yksittäisen ihmisen tai perheen tragediaa tähänkin maahan mahtuu. Insesti. Väkivalta. Uskottomuus. Raiskaus. Pahoinpitely. Koulukiusaaminen. Piittaamattomuus. Tappo. Itsemurha. En edes mainitse sairauksia tai onnettomuuksia, koska niin surullisia kuin ne ovatkin, ne syntyvät eri logiikalla. Eniten vihastuttaa ihmisen ihmiselle tekemä paha teko, joka voi suistaa itsetunnon ja elämänuskon maanrakoon. Pahimmillaan nujerrettu henkilö päätyy itsemurhaan. Minusta teot sattuvat sitä enemmän, mitä herkemmälle alueelle ne osuvat. Elämää opetteleva lapsi lyötynä ja kiusattuna, henkisesti alaspainettuna. Seksuaalisuuden aluetta loukkaavat teot, pettämiset, alistamiset ja haukkumiset mukaanlukien. Lapsen hyväksikäyttöön kiteytyvät nämä molemmat: nuoresta iästä ja asemasta johtuva puolustuskyvyttömyys ja seksuaalisuuden loukkaus. Onko meilläkin tyttöjä, jotka “kuolevat mielummin kuin menevät kotiin”?

 

 

Mitä herkemmälle alueelle osut, sitä syvemmin haavoitat. Yksikin sellainen kertomus on liikaa. Patjanväliin tukehdutetun Erikan tapaus on järkyttävä ja aika äärimmäinen symboli suomalaiselle pahuudelle. On hyvä tehdä näkymätön näkyväksi, ehkä silloin saa jonkun havahtumaan ja toimimaan, muuttamaan omaa käytöstään tai auttamaan muita. Olemaan silmät, korvat ja sydän auki ympärillä oleville lähimmäisille alkaen omasta perheestä. Jos joskus alkaisin Xinranin jalanjäljissä kokoamaan suomalaisia nais- ja tyttökohtaloita kirjaksi, uskon, että vaiettuja tarinoita, lohduttomia kirjeitä, peiteltyjä perhetragedioita löytyisi Suomestakin niin paljon, että niistä syntyisi kokonainen kirjasto.   

Joillakin onnettomilla varhain saadut haavat verestävät koko iän.