Miten kävi some-tauon?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kirjoitin toukokuussa postauksen ristiriitaisesta some-suhteestani ja olin aikeissa pitää kunnolla kesälomaa sosiaalisesta mediasta samalla kuin blogistakin. Ajatuksena oli tosiaan vain tauko, mutta kun pääsin somettoman elämän makuun, en olekaan toistaiseksi nähnyt tarpeellisena tai houkuttelevana palata ollenkaan takaisin somen käyttäjäksi edes blogin vuoksi.

Omassa tapauksessani some tarkoittaa siis vain Facebookia ja Instagramia, josta jälkimmäisen suhteen olen muutenkin untuvikko. Itse blogia en itse laske samaan kategoriaan, sillä se on minusta helpommin hallittava ja vähemmän ärsykkeitä tuottava alusta. Se on tavallaan eräänlainen päiväkirja. Blogistakin pidin tosin blogihistorian pisimmän tauon kesällä, mutta palattuani takaisin olen todella pitänyt bloggaamisesta: tämä on minun juttuni, joka lähtee omista lähtökohdistani. Somen käyttö siinä rinnalla taas ei selvästikään tule minulta luonnostaan, ja viehän se aikaakin, joka on kallista.

Kiusaus jatkuvaan somen vilkuiluun on minusta turhan suuri, jos somekanavat ovat sovelluksina puhelimessa, mutta jos someen pitää aina kirjautua selaimen kautta, kiinnostus vähenee yllättävän pian. Elämä on yksinkertaisempaa. Vähemmän ärsykkeitä, jotka kuormittavat aivoja ja hermostoa. Kuten kirjoitin kevään postauksessa, ihmisen vastaanottokyky on edelleen rajallinen, vaikka tekniikka kehittyykin. Aivot tarvitsevat myös lepoa.

Tiedän kyllä, että olisi blogin kannalta edullista olla aktiivisempi ja päivittää somekanavia sekä yrittää verkostoitua. Olen kuitenkin siinä mielessä perinteinen humanisti, että olen aika epäkaupallinen ja haluaisin olla lahjomaton. En kauheasti ajattele blogini hyötysuhdetta. Haluan kirjoittaa, mistä haluan, ja minusta tuntuu vapaammalta kirjoittaa mistä haluan, kun en tiedä liikaa, mistä muut kirjoittavat tai mitä kirjoja tai aiheita kollektiivinen mielipide rakastaa tai inhoaa. En voi sanoa olevani niin itsenäinen, etteivätkö muiden mielipiteet tällä verrattain pienellä kentällä vaikuttaisi.

Jos tekisin tätä työkseni ja minulla olisi tähän myös leipätyöhön vaadittava aika, silloin olisi pakko ajatella kävijämääriä enemmän ja pyrkiä tietoisesti kasvattamaan niitä. Blogi on kuitenkin henkireikä, paikka, jossa peilaan kirjoitusprojektini etenemistä ja kirjoittajaminääni, kerron lukemistani kirjoista ja mietin samalla itsekin, mistä olen pitänyt ja miksi. Blogi ja sen postaukset ovat myös osa historiaani näiden parin vuoden ajalta sekä kehitystä kirjoittajana ja kuvaajana, joka toivottavasti jatkuu vielä. Iloitsen jokaisesta lukijasta, yhtä lailla niistä, jotka seuraavat aktiivisesti blogiani, kuin niistä, jotka etsivät Googlesta tietoa jostakin tietystä kirjasta ja löytävät tiedon minun blogistani.

Totta kai iloitsen myös siitä, jos joku postaus näyttää olevan muita luetumpi, mutta en kuitenkaan halua valita kirjoja tai aiheita vain sen mukaan, minkä uskoisin olevan kaikkein trendikkäintä ja eniten pinnalla. Koska muuten kadotan jotain blogin alkuperäisestä tarkoituksesta – siitä ilosta, että saan olla kirjoittava ja lukeva minä, jolla on omat suosikkinsa, minun näköiseni. Otan kyllä suosituksia vastaan mielelläni (ja monet hyvät kirjat olenkin löytänyt suositusten kautta), mutta tiedättehän, jos minua kiinnostavat epämuodikkaat kirjat, niin kuuntelen tai luen sitten niitä.

En ole poistanut itseäni Facebookista tai Instagramista, vaikken olekaan käynyt niissä kesäloman alkamisen jälkeen. Ovi on siis raollaan enkä aio sanoa etten voisi palata. Jos on vapaus lähteä, on vapaus myös tulla takaisin. (Mieheni on saattanut välillä linkata Facebookiin joitakin postauksia omasta halustaan, koska hänellä on blogin Facebook-sivun käyttäjäoikeudet.) Olen kuitenkin huomannut, että ilman somea voi mainiosti elää ja jopa blogata. Vaikka en toistaiseksi linkkaakaan postauksia somessa, löydät ne tulemalla suoraan näille sivuilleni, tai jos haluat tiedon uuden postauksen ilmestymisestä, voit laittaa blogini seurantaan.

Nyt syksyn postaustahdiksi on muotoutunut suunnilleen yksi postaus per viikko, ja se on tuntunut hyvältä tahdilta tässä elämänvaiheessa. Viikot ovat kuitenkin erilaisia, ja siinä, missä joinakin viikkoina saattaa riittää intoa ja aikaa kahteenkin postaukseen, joku viikko saattaa jäädä välistä. Olen pitänyt bloggaamisesta, kun en ole ottanut julkaisutiheydestä paineita, eikä minun varsinkaan tarvitse käyttää jokaista postausta kohti aikaa some-linkkaamiseen ja harmonisen Instagram-feedin suunnitteluun ja toteutukseen, vaikka sellainen hieno lisä olisikin. Yhden postauksen tuottaminen on siis kevyempää.

Blogin kommenttikentän lisäksi minut saa halutessaan kiinni sähköpostilla ja lähipiiri tietysti viesteillä ja puhelimella. Joten en ole lakannut olemasta, vaikka olenkin nyt vähän pitemmällä, määrittelemättömän mittaisella tauolla somesta.

 

Moi

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Blogiloma venyikin sitten koko kesän mittaiseksi. Olen odottanut rauhassa, milloin tulee oikeasti halu aloitella taas blogihommia, ja elokuun piti näköjään vaihtua syyskuuksi, ennen kuin se päivä koitti. Olen kuitenkin ollut pelkästään iloinen, että blogilomasta olen pystynyt nauttimaan täysin siemauksin ja hyvällä omallatunnolla, sillä tunnollisena ja helposti syyllistyvänä ihmisenä saatan ottaa paineita turhaan.

Yllätyin, että kesänkin aikana blogissa oli kuitenkin jonkin verran vierailtu, ja etenkin muutamiin postauksiin ihmisiä on löytänyt kesälläkin muita enemmän, ehkä googlen kautta, en tiedä. Ainakin postauksiin Maijan tarinasta sekä Nadia Muradin Viimeinen tyttö – Olin Isiksen vanki -kirjasta virtaa tasaisesti kävijöitä edelleen.

Kesä meni hyvin ja oli enimmäkseen ihana. Intensiivisen lukuvuoden jälkeen oli mahtavaa pitää totaalitaukoa läppäristä ja somesta, en kaivannut niitä yhtään. Myös kamera sai pysyä enimmäkseen kaapissa, vain pidemmillä reissuilla kannoin sitä kaulassani. Kamerastakin on tullut kuin vaivihkaa työväline blogin ja toimittamisen kautta, joten assosioin sen samaan kategoriaan kuin tietokoneenkin. Talvella läppäri kun on tärkein työvälineeni. Tästä voi varmaan päätellä, että myös kirjoitukset lepäsivät rauhassa kesän. Kirjoittamiskuulumisia voisin kirjoittaa lisää omassa postauksessaan.

Olin myös ilmeisesti saanut tarpeekseni kirjoista, sillä lukeakaan ei huvittanut. Myös Bookbeat oli tauolla loppukesään asti, kunnes mieheni alkoi taas tehdä työreissuja, joiden pitkillä automatkoilla äänikirjat ovat ylivetoja. Kesän aikana Bookbeatiin olivat ilmestyneet myös erittäin tervetulleet Risto Räppääjä- ja Heinähattu ja Vilttitossu -kirjat, joten minä ja lapset olemme kuunnelleet niitä harva se päivä. Ja olenpa ajautunut taas kuuntelemaan paria aikuisten kirjaakin. Loma ja kirjatauko ovat tehneet tehtävänsä! Ähky on helpottanut.

Vähitellen myös opiskelu- ja kirjoitus-, jopa bloggaamismotivaatiot ovat palailleet. Opiskelu- ja kirjoitusmotivaatiot kulkevat nimittäin aika lailla käsi kädessä, sillä graduni sisältää kaunokirjallisen osuuden. Alkava lukuvuosi onkin toivon mukaan viimeinen opiskeluvuoteni yliopistossa. Meillä asuu nyt ekaluokkalainenkin, joten siksikin on ollut hyvä rauhoittaa elokuuta ja aloitella koulua pehmeällä laskulla. Mukavia, rauhallisia iltapäiviä.

Blogin tulevaisuus oli totta puhuen hieman vaakalaudalla. Kesällä pähkäilin, miten voisin jatkaa blogia, jos en kenties enää lue enkä kirjoita, ne asiat tuntuivat helteen helliessä niin kaukaisilta. Onneksi motivaatio on syksyn muassa palannut itsestään eikä minun ole tarvinnut pakottaa itseäni. Aikeenani on jatkaa bloggaamista, mutta yritän pitää julkaisuaikataulun väljempänä kuin aikaisempina kahtena vuotena. (Ei toivon mukaan alituisesti kuitenkaan kesäloman pituisia taukoja, heh). En ole vielä varma, keskitynkö vain blogiin ja jätän blogin somekanavat sikseen, vai riittääkö energiaa päivittää myös niitä. Blogiin ja someen saa nimittäin upotettua aikaa tasan niin paljon kuin sitä on valmis antamaan, joten pitää itse toimia oman aikansa portinvartijana.

No, tästä lähdetään katsomaan, mitä tämä vuosi tuo blogin suhteen tullessaan. Tervetuloa.

Some free zone

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olisi kiinnostavaa kuulla, minkälaisia sosiaalisen median käyttäjiä siellä ruudun toisella puolella on. Oletteko niin sanottuja diginatiiveja, itseni kaltaisia väliinputoajia vai vanhemman ikäluokan edustajia, jotka ovat hypänneet somekulttuuriin selkeästi vasta aikuisiällä? Vai oletteko kenties onnistuneet jotenkin pysymään kokonaan somen ulkopuolella? (Hahaa, viimeinen oli kompa, koska lukemalla tätä blogia kulutat osaltasi somea.)

Täytän tänä vuonna 30 ja kuulun luultavasti viimeisiin sukupolviin, joille some ei ollut vielä osa nuoruutta. En kuulunut edes irc-galleriaan, joka silloin kyllä oli jo olemassa ja johon jotkut laittoivat kuvia. Kavereiden kanssa läheteltiin perinteisiä tekstiviestejä (rajoitetusti ja vain jos oli oikeaa asiaa, koska ne maksoivat) tai soitettiin puhelu, voitaisiinko nähdä. Kirjeitäkin kirjoitettiin (miten vanhanaikaiselta se kuulostaa!).

Ruutuajasta ei ollut puhetta, koska ruutuja oli vain rajallisesti: perheen yhteinen tietokone sekä kuvaputkitelkkari, jossa oli dvd-soitin elokuvien katsomista varten. Ei ollut älypuhelimia, padeja, snäppejä, instoja, faceja, whatsappeja, twittereitä tai mesejä (no, okei, mese oli tietokoneella ja käytin sitä ehkä yhteensä viisi kertaa). Kukaan ei ollut koko ajan tavoitettavissa eikä kukaan edes olettanut sitä.

Olen maalta kotoisin ja linnunlaulun höystämä hiljaisuus on aina ollut houkuttelevampi äänimaisema kuin piippailevat laitteet. En ole tottunut olemaan aina ulottuvilla vain yhden napinpainalluksen päässä. Siksi olen sopeutunut aika ristiriitaisesti nykyiseen somekulttuuriin. Olen Facebookissa ja nyttemin blogin puolesta myös Instagramissa, mutta enemmän ne ovat minulle työkaluja kuin viihdettä. Joskus olisi paljon kivempi olla teillä tietämättömillä kuin uutisvirrassa toisten seinällä tai uusien ilmoitusten saavutettavissa. Nuorenakaan en pitänyt siitä, että vanhemmat pakottivat pitämään kännykkää mukana – kaiken varalta.

Tavoittamattomuudessa on kyse myös vapaudesta, ihan jo periaatteen tasolla. (Ei siitä, etteikö välittäisi ihmisistä, jotka puhelimen tai somen toisessa päässä ovat.) Nyttemmin ajattelen kylläkin, että on paikallaan, että kaikkein läheisimmät saavat kiinni nopeasti, mutta somen suhteen tämä tuttujen ja tuntemattomien joukko laajeneekin sitten jo aika paljon.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pidän kuitenkin blogia ja luon itsekin näin ollen somekulttuuria. Välillä koen sen ristiriitaisena, sillä minulla on usein aidosti annettavaa ja blogi on siihen mainio kanava sekä keino toteuttaa luovuutta, mutta toisaalta välillä haluaisin kadota kokonaan internetistä, viskata puhelimen pois ja kadota jonnekin periferiaan, jossa ihmiset kohdataan vain kasvokkain eikä kukaan odota päivityksiä tai aktiivisuutta. Paluu sellaiseen yhteiskuntaan on kuitenkin utopiaa, ja jo ihan työelämän kelkassa pysyäkseen on hallittava eri somekanavia ja tarkkailtava sähköpostia. En ole mikään online-ihminen enkä ihmettele, että nykyään sisällöntuottaja on monelle jo ihan ammatti, niin paljon se vie aikaa ja aika on kallista.

Itselläni on parannettavaa siinä, etten ota somettamisesta paineita. Pidän kyllä usein jopa rentouttavana sitä, että voin selailla muiden juttuja lempiblogeistani tai Instagramista – silloin kun huvittaa. Yksityishenkilönäkään en oikeastaan koe paineita olla aktiivinen somessa. Kuitenkin ehkä tämä jonkinlainen bloggaajarooli asettaa joskus paineita siitä, että pitäisi tuottaa itse enemmän, useammin ja laadukkaampaa materiaalia myös somen puolelle. Vaakakupeissa tasapainottelevat toisaalta halu kehittyä ja kehittää blogia ja sen (some)imagoa, toisaalta vapaus olla ihan hiljaa, jos siltä tuntuu.

Niin kauan, kun minulle ei makseta sisällöntuottamisesta, pitäisi kuitenkin voida halutessaan olla huolettoman laiska somen suhteen. Some on hyvä markkinointi- ja yhteydenpitokanava ja sillä voi saada paljon hyödyllistä aikaan, mutta sen ei pitäisi kääntyä itseään vastaan, uudeksi stressin aiheuttajaksi. Se ei kuitenkaan ole minulle ansiotyötä, ainakaan tällä hetkellä. Todellisuudessa ihmisillä on niin paljon seurattavaa, että somesta aina löytyy jotakin mielenkiintoista, eivätkä yhden ihmisen kuulumiset tai kulumatta jättämiset keikuta venettä kumpaankaan suuntaan. Sen kun muistaisi! Ei pidä tehdä itsestään liian tärkeää.

Eräällä kurssilla meidän piti visioida median lähitulevaisuutta, jolloin muun muassa puettavan teknologian (“silmälasit”, asusteet, jopa vaatteet) veikataan yleistyvän ja tavallistuvan, kun hinnat saadaan laskemaan. Älykellot ovat tästä esimakua. Puettava teknologia mahdollistaisi uutisten jatkuvan päivittymisen kirjaimellisesti iholle. Oma näkemykseni oli, että vaikka teknologia koko ajan kehittyisi, tiedon vastaanottokyky pysyy ihmisellä kuitenkin aina rajallisena. Ihanteeni olisikin varata tietty aika päivästä (tai viikosta) somen selaamiseen tai päivittämiseen, ja antaa muun ajan olla vapaasti kokonaan some free zone. Puhelinkin on tietyllä tavalla asuste, mutta välillä sekin saisi rauhassa unohtua laukkuun pitemmäksikin aikaa.

On tiettyjä tilanteita ja paikkoja, joihin en omassa elämässäni toivoisi somen kuuluvan: ruokapöytä, kuulumisten vaihto puolison kanssa, lapsen kaipaama huomio, hetki vähän ennen nukkumaanmenoa. Näin some pysyy parhaimmillaan mukavana juttuna, joka ei ala ahdistaa. Joskus onnistun paremmin, joskus en. Pahinta on tuntea syyllisyyttä siitä, että ei ole pitkään aikaan laittanut blogin puolesta mitään mihinkään kanavaan. Oikeasti pitäisi vain onnitella itseään, että on tehnyt jotain muuta. Itsekään bloggaajana en siis pidä somea lähtökohtaisesti huonona asiana, mutta siinä on omat vaaransa. Kaikkia se ei välttämättä ahdista koskaan. Omasta sometuksestaan on kuitenkin hyvä olla tietoinen ja somelomaa kaivatessaan ottaa sitä hyvällä omallatunnolla, esimerkiksi nyt kesäloman yhteydessä.

Koetteko te paineita siitä, että pitäisi olla aktiivinen somessa? Vai onko se yhtä luontaista kuin muukin sosiaalinen elämä?

 

Rämö & Valtari: Unelmahommissa – Tee itsellesi työ siitä, mistä pidät

Suomalaiset bloggaajat ja median moniottelijat Satu Rämö ja Hanne Valtari ovat kirjoittaneet  inspiroivan teoksen kaikille muille, jotka haluavat myös tehdä työkseen sitä, mistä pitävät. Tänä vuonna julkaistun kirjan nimi on vaatimattomasti Unelmahommissa. Hanne Valtari on aloittanut oman uransa toimittajana, mutta nykyisin hänet tunnetaan parhaiten Lähiömutsi-blogistaan, jolla hän myös elättää perheensä. Islannissa asuva Satu Rämö puolestaan on koulutukseltaan ekonomi, mutta nykyisin hänen lompakostaan löytyy monta eri käyntikorttia. Rämö nimittäin toimii matkanjärjestänä, vetää hevosvaelluksia, pitää design-putiikkia ja blogiakin. Muun muassa toimittajantöitä hänkin on aiemmin tehnyt.
 –

Teoksessa viitataan karkkikauppasukupolveen, mikä tarkoittaa sitä, että työ ymmärretään nykyään eri lailla kuin ennen. Ihmiset haluavat poimia parhaat työt päältä ja päättää itse mihin sanovat kyllä. Eikä siinä ole mitään pahaa, jos kivoja töitä vain elannoksi asti riittää. Oma karkkikauppatyöni olisi varmaankin freelancer-toimittamista, median sisällöntuotantoa, vapaata kirjoittelua, josta maksettaisiin. Unelmahommissa-teos ei kuitenkaan ole vain haavehuttua, sillä siinä ei todellakaan maalailla liian ruusuista kuvaa itsensä työllistävän unelmatyöläisen elämästä, vaikka käytännön vinkkejä ja kannustusta annetaankin. Jokaisessa työssä on myös tylsempiä hetkiä, eikä mikään työ ole aina vain jeejee. Pääasia on, että työ tuntuu suurimman osan ajasta mielekkäältä. Mutta mielekäskin työ ja sen saavuttaminen vaativat paljon työtä ja vaivaa, sitä tylsääkin.

Kirjan ei ole tarkoitus jotenkin arvottaa eri töitä tai väheksyä “perinteisiä” työntekijöitä, vaan ainoastaan hieman kannustaa ja tukea löytämään oma potentiaali, jos vaikka nykyinen työ tuntuu vastenmieliseltä. Unelmatyön määritelmä on jokaisella erilainen, ja jollekin se voi olla juuri mahdollisimman “tavallinen” työ, josta saa palkkaa, jossa tekee jotain hyödyllistä, auttaa muita tai jonka ei tarvitse pyöriä vapaa-ajalla mielessä, kun taas jollekin toiselle unelmatyö nimenomaan sulautuu luovasti osaksi vapaa-aikaa. Kaikkien ei tarvitse pyrkiä toimittajiksi tai bloggaajiksi tai yrittäjiksi, mutta teos tarjoaa niiksi halajaville esimerkiksi hyödyllistä tietoa myös juttujen tai yhteistöiden hinnottelusta ja oman osaamisen myymisestä.

Kirjassa kehotetaan pohtimaan, mitä haluaisi tehdä, jos ei tarvitsisi ajatella rahaa, ja sen jälkeen alkaa kehitellä siitä itselleen ansaintamahdollisuuksia. Toki tällainen yritteliäisyys vaatii myös hieman tajua esimerkiksi raha-asioista ja rohkeutta myydä omia palveluitaan ja brändiään, luottaa siihen, että joku haluaa maksaa siitä, mitä teet.

Omaan unelmatyöhöni kuuluisi varmaankin mielenkiintoisten juttujen kirjoittelua kenties freelancerina, ehkä työntekijänäkin, menisin erikoisiin paikkoihin ja haastattelisin erikoisia ihmisiä ja kirjoittaisin siitä. Lisätuloja voisi tulla muistakin media- / viestintätöistä. Ottaisin ehkä kuviakin. Näen sen ihan mahdollisena unelmatyönä, kerta tällä alalla olen. Mitä ovat sinun unelmahommasi? Leipomo, kukkakauppa, blogi..? Uskotko, että voisit saavuttaa unelmasi? Vai oletko kenties jo nyt omassa unelmatyössäsi? Mitä hyviä puolia sinussa ja tämän hetkisessä työssäsi on? Olisiko se haavetyö sittenkään käytännössä niin ihanaa kuin mitä on kuvitellut?

Jos sinusta tuntuu, että vain kaikki muut ovat niin pystyviä ja osaavia, että onnistuvat  unelmahommissaan, mutta sinusta ei ole siihen, nämä Maaretta Tukiaisen sanat saattavat lohduttaa:
Se mitä toisessa ihmisessä ihailee, on meissä itsessämme jo pienenä siemenenä olemassa. Jos sitä ei meissä itsessämme olisi, emme näkisi sitä muissakaan ihmisissä.” 

Minua ne ainakin lohduttavat. Tukiainen on ollut muun muassa entisen Olivian päätoimittaja, ja hänen tarinansa on kirjassa kuten monen muunkin unelmatyöläisen. Ihailemammissamme esikuvissa on näkyvissä se potentiaali, joka meidänkin sisällämme jo on olemassa! Unelmat, jotka tuntuvat nyt ylirohkeilta ja absurdeilta, saattavat olla viiden vuoden päästä arkipäivää.

Kirjassa kolahti myös luovan luuhailun välttämättömyys luovan työn vastapainona. Esimerkiksi toimittajan työssähän varsinaiselta, tulokselliselta työltä näyttää vain jutun kirjoittamiseen käytetty aika, lopputulos, mutta sitä on edeltänyt myös välttämätön ideointi-, ajatustyö- ja jäsentelyprosessi, niin sanottu seiniintuijotteluvaihe, jota ei välttämättä lasketa työajaksi, vaikka syytä olisi.

Minusta tuntuu, että olen nyt ihan unelmahommissa, juuri tällä hetkellä – opiskelijana, vaimona, äitinä, kirjallisten unelmien kynnyksellä. Kun kaikki on vielä mahdollista!

Satu Rämö & Hanne Valtari: Unelmahommissa – Tee itsellesi työ siitä, mistä pidät
WSOY, 2017
352 s.